Paljonko ihminen tarvitsee?

Minun ajattelutapani muuttui.
Ennen luulin että tarvitsen niin paljon kuin irti saan.
Itsestäni kavereista yhteiskunnalta
Mikään ei riittänyt. Aina piti tavoitella enemmän. Ei pelkkää rahaa,myös asemaa, oppiarvoa , suosiota.

Nyt elämä on seesteisempää. 700 euroa kuussa riittää hyvin kaikkeen. En pyydä siihen sossusta enkä kelalta lisää enkä tiedä saisinko edes. Syön, asun ja harrastan sillä rahalla joka päivä. Voisinko enemmän?

Harrastan montaa asiaa eikä ne maksa. Jos sairastun tiedän pääseväni sairaalaan. Niin hyvin asiat vielä täällä ovat.

Selvä pää on tyytyväisempi. Jos etsisin puutteita niin löytäisin mutta miksi sen tekisin. Omien ajatusteni vanki en halua olla enkä miettiä mitä voisi olla. Se on paha kierre.

Ihan kuin juominen. Kun lopetin ja ajatukset olivat juomisessa minulle sanottiin : Pääse siitä yli ja unohda tai kuole se mielessäsi. En pilannut loppuelämääni . Päätös oli helppo. Samoin on muun haikailun perään ajattelussa. Selvänä pääsee yli ja sitten on helppoa.

Ihmisen tarvitsemisessa tai tarpeissa on tosiaan eroja. Joku tarvitsee pankkilainaa, oman talon ja suuren reviirin omalle itselleen (ja pitää tätä vielä vaatimattomana), jollekin riittää yksi huone tai ylipäätään katto pään päälle. Yhteiskunnan kaikkein vaatimattomimmin elävät asuvat vastaanottokodeissa, asunnottomien yömajoissa ja lehtiroskiksissa.

Mutta onko asioiden tavoitteleminen sitten aina pahasta? Itse esimerkiksi tykkään opiskella. Joku voisi kai halveksuen nimittää sitä “oppiarvojen tavoittelemiseksi”, ja onhan minulla jo tähän mennessä niinkin huimia oppiarvoja kuin esimerkiksi lähihoitaja ja ylioppilas. Aikamoisia ‘melkein tohtorintutkintoja’ siis. :sunglasses:

Rakastan myös musiikkia ja soittamista bändissä, keikkojen soittamista, siis ihmisille soittamista. Onko se suosion tavoittelemista? Kyllä vaan! Sitä odotellessa että bändimme vetää yksinään Hartwall Areenan täyteen ja levyistä tulee kultaa ja platinaa, joudumme vuodesta toiseen veryttelemään parin sadan paikan räkälöissä ja myymään levyjämme max. 1000 kappaletta.

Tykkään pitää itseni fyysisesti hyvässä kunnossa. Tavoittelenko kenties huippu-urheilijan uraa ja suosiota olympia-mitaleineen ja siitä bonukseksi tulevine, kotikunnan lahjoittamine tontteineen ja huviloineen (hoi Metsänreuna, silloin minullakin olisi! : ). No, omatoimisen ja omaksi huviksi ja terveydeksi harrastetun liikuntaharrastuksen vaihtuminen olympiavalmennukseen tai minkään lajin MM-kisoihin ei vaikuta kovin todennäköiseltä.

Ja: tarvitsenko minä näitä kaikkia asioita edes. Pysyisinhän hengissä varmaan ihan vaan syömällä, nukkumalla ja sohvalla makaamalla. Tunnen jopa joitakin joille se riittää.
Mutta ei, ei se riitä. Minä siis todella tarvitsen noita asioita jotka mainitsin. Sillä ne asiat ovat osaltaan niitä jotka tekevät minun elämästäni minun elämääni. Sitä elämää josta nautin ja jossa olen onnellinen, jonka koen hyväksi elämäksi.

Ehkä eroa on siinäkin, mitä ihminen uskoo tai luulee tarvitsevansa ja mitä hän todella tarvitsee.

Perustarpeet ovat ihmisillä samat, mutta siitä eteenpäin onkin paljon kysymys
esimerkiksi opitusta vaatimustasosta, oman itsetunnon paikkaamisesta joko omaisuudella tai titteleillä, kilpailussa pärjäämisen tarpeesta (joka saattaa liittyä noihin itsetuntojuttuihin) ja sitten ihan ympäristön paineesta, kulutusyhteiskuntaideologia ja jatkuvan kasvun teorian hegemoniasta.

Asumisesta edelleen, kun tiukalle meni talouden kanssa, niin en tosiaan tarvinnut edes hanasta tulevaa lämmintä vettä, keskuslämmitystä, aurattua tietä kotiovelle, sisävessaa, kioskia kävelymatkan päässä -kun oli puolittainen pakko elää just kaikkein halvimman vaihtoehdon mukaan niin kaikkien noiden tarpeellisuus muuttuikin yhtäkkiä vain yhdeksi vaihtoehdoksi muiden joukossa.

Ja ihminen tottuu, jopa hyvinkin nopeasti.

Ja ainakaan minulla ei loppujen lopuksi ole tyytyväisyys elämään ollut kiinni noista saavutetuista asemista.
Edelleen asun yleisen mittapuun mukaan hyvin alkeellisesti, kuljen parinkymmenen kilometrin työmatkani mopolla tai polkupyörällä, (halpaa on!) enkä ole minkäänlaiseen mainittavaan yhteiskunnalliseen asemaan päässyt/joutunut/yrittänytkään… en varmasti pärjäisi edes juoksukilpailussa tai ampumapainissa tai mitä niitä hienoja uusia tappelulajeja sitten onkaan.

Ja sittenkin, olen elämääni ihan tyytyväinen, onpa vaan minullakin ihan kaikki mitä tarvitsen.
Lisää leikkikaluja saattaa sitten ilmestyä tai olla ilmestymättä, mutta ei niillä isompaa vaikutusta siihen ole miten tyytyväinen olen.

Nyt olen oikein tyytyväinen siihen, ettei just sada, kun on taas töihin lähtö käsillä.
Joskus se on pienestä kiinni.

Ihmisen tarpeista ja tarpeettomuuksista varmasti voidaan loputon tarina saada aikaiseksi. Monenlaista turhuutta on varmasti minunkin elämässäni, mitä ja miten paljon, riippuu tietenkin aina vähän arvioijasta. Monesta asiasta voisi varmasti tiukan paikan tullen luopua ja onhan noitakin paikkoja elämän varrella ollut sekä vähän pakosta että myös omasta halusta.

Kokemus siitä, että elämä on mielekästä, onkin sitten vähän jännempi juttu. Se ei ole niinkään sidottu aineelliseen ja asemalliseen hyvinvointiin, vaan ihmisen omaan kokemukseen itsestä, muista ja suhteista muihin, maailmasta ja omasta paikasta siinä, tarkoituksellisuudesta ja merkityksellisyydestä jne.

Jos omaa elämääni mietin, niin todella vaikea on eritellä mielekkyyden kokemuksen (tai sen puutteen) osatekijöitä. Monista palasista se koostuu ja ehkä tärkeää onkin se, että mielekkyyden kokemus ei rakennu liiaksi yhden kortin varaan ja myös joustavuus siinä, että osaa löytää mielekkyyttä muuttuvissa olosuhteissa.

Mitäs mieltä olette: tarvitseeko ihminen toisia ihmisiä?

Siis tarkoitan: lähelleen ja vuorovaikutukseen. Ihminenhän kiistatta pysyy hengissä ilman mitään kontaktia toisiin ihmisiin, kunhan ravinnonsaanti sujuu.

Onko rakkaus, tai toisen ihmisen kosketus niitä paljon puhuttuja perustarpeita vaiko jotain mitä jotkut vain “uskovat tarvitsevansa”?
Hoituuhan sukupuolivietin tyydyttäminenkin ihan omin avuin omassa yksinäisyydessä, ilman toisen ihmisolennon häiritsevää läsnäoloa (ja mahdollisesti haisevaa hengitystä).

Sanoo Herra Talonomistaja. :slight_smile:
Koska sinulla on kiinteää omaisuutta ja kenties irtaintakin omaisuutta ja palkkatulojakin enemmän kuin vaikkapa minulla, niin on ihan itsestäänselvyys ettet tarvitse mitään yhteiskunnan tukia. Se nyt vielä puuttuisikin jos niitä havittelisit! Sellaisiakin veijareita nimittäin sossun jonossa onneaan käy aktiivisesti yrittämässä, joilla laillasi on talot ja tontit ja mopedit ja muut, mutta “ei vaan raha riitä”. :unamused:

:laughing: Hi hi, kohta varmaan kerrot asuneesi oikeasti luolassa ja eläneesi sammalta ja lunta syömällä vuosikausia ja vaatteetkin varmaan itse pyydystettyjen eläinten nahoista väsätty.

Mutta mitenkäs harvaan asutussa Metsänreunassa: mikä merkitys siellä on muilla ihmisillä? Ovatko perustarve vaiko vähän turhempaa “tavaraa”?

Tarvitsee IMO. Se, kuinka paljon, kuinka usein, millä tavoin jne., riippuu tietenkin ihmisestä, ja yhden, tietynkin ihmisen kohdalla tuo todennäköisesti vaihtelee, eli on kausia, jolloin kaipaa enemmän omaa rauhaa, ja sitten taas kausia, jolloin kaipaa enemmän sitä sosiaalista kanssakäymistä, mitä se sitten kenenkin kohdalla milloinkin tarkoittaa. Uskon kyllä, että aivan täysiä erakoitakin on maailmassa, mutta luulisin, että tällaiset ovat melko harvassa. Musta on myös hassua, kun sanotaan, että joku on erakoitunut nettimaailmaan, kun pelkää/inhoaa/jotakin… sosiaalisia kontakteja. Niitä ihmiskontakteja esim. täällä Plinkissäkin harrastetaan päivät pitkät. Totta kai se on eri asia, kuin live-kontaktissa oleminen ihmisten kanssa ja ymmärrettävästi tämä tällainen kanssakäyminen on helpompaa, jos sosiaaliset tilanteet kovasti pelottavat tai ei muutoin ole kovin edustuskunnossa, mutta mielestäni on silti aika hupsua sanoa vihaavansa kanssakäymistä ihmisten kanssa, jos kirjoittelee pitkät rimpsut jollekin foorumille ja odottaa vieläpä saavansa kirjoituksiinsa jotakin vastakaikua.

Luolassa asuminen on vielä kokematta. Ajatuksena oli sekin, ojanpenkkaan olisin kaivanut maalämpöä ja paksun turvekerroksen eristyskykyä hyödyntävän turvallisen pesän maaemon kainaloon, mutta rakennusmääräykset tulivat vastaan.
Se olisi ollut se kaikkein halvin talvenkestävä asuntovaihtoehto. Siihen en olisi saanut sähkölaitosta yhdistämään johtoja, eikä kuulemma olisi kelvannut vakituiseksi asunnoksi. Otin kyllä aikoinaan asiasta selvää.

Turkkilainen tyttö, jonka kanssa työntekoa harrastan, kertoi, että heillä jossain maakunnassa vielä luolia käytetään asumiseen, ja oli vakaasti sitä mieltä että pärjäisin siinäkin porukassa erinomaisesti, niin vaatimattoman elintasoni kuin sosiaalisen joustavuudenkin puolesta.

En ole kokonaan vielä hylännyt kotimaista luolaa, ainakin maasaunan voisin kaivaa metsänreunan suosilmäkkeen rinteeseen… jospa vaan vedän sähköt sinnekin lupia kyselemättä… (että saan internetin toimimaan pukuhuoneen puolella) enpä ole pystynyt tämän mökinkään suhteen joka johdonvedolle lupalappuja ostelemaan ja sähköliikettä paikalle tilaamaan.

Yksinäiset ihmiset on tavallaan kiehtovia, ja siksi heitä kuvataan paljon taiteessakin. Kukapa ei rakastaisi iästä riippumatta vaikkapa Beatlesin "Eleanor rigby"ä. (All the lonely people.…)

Kirjailija Tuomas Kyrö on luonut suositun “Mielensäpahoittaja” -hahmon; samanaikaisesti liikuttavan että ärsyttävän vanhan jääräpään, joka vielä seitsemänkymppisenä elelee yksinään mökissään, tekee lumityöt, hakkaa halot, jurnuttaa nykyajan ilmiöille, eikä tarvitse muuta kuin perunoita kellariin ja joskus bensaa “Voorti Eskorttiin”. Ainoat ihmiskontaktit ovat harvakseltaan vieraileva poika ja hoivakodissa vihanneksena makaava puoliso, jota jaksaa käydä katsomassa ja jolle juttelemassa.

Jokainen saattaa tällaisissa hahmoissa tunnistaa kenties yksinäisyyden pelkoaankin. Yksinäisyydestä on tullut tavallaan viihteellistä, mutta sitä naapuritalossa mahdollisesti oikeasti asuvaa yksinäistä vanhusta ei uskalla ajatella. Kun oli töissä kotisairaanhoidossa aikoinaan, riipaisevinta kohdattavaa oli vanhusten yksinäisyys. :frowning:

Itsessänihän on sekoitus yksin viihtyvää erakkoa ja toisaalta äärimmäisen sosiaalista yhteisöihmistä. (Yhteisöihminen?! Onko sellaista sanaa? No nyt on. : )
Tykkään asua yksin ja siksi olenkin perheetön, mutta haluan silti olla kontaktissa ihmisiin, ja nähdä ihmisiä lähellä. Siksi viihdyn kerrostalossa, erilaisissa yhteisöissä, ryhmissä ja ihmisläheisessä työssä.

Rakkauskin on tärkeää, ja minut tekee onnelliseksi myös ystävien välinen rakkaus. Kuuntelen parhaillaan PMMP:n ihanaa “Rakkaudesta” -levyä, ja lähetänpä tässä koneen ääressä lämpimän ajatuksen sekä IRL- ystävilleni, mutta myös teille etäisemmille nettikavereille. halaus o

Oliskohan niin, että tässäkin kannattaa katsella hiukan historiaan.
Ihmisen aivoissa kun on edelleen paljon niitä yksinkertaisia, alkeellisia jäänteitä ihmiskunnan alkuhistoriasta.
(ne joiden mielestä semmoista historiaa ei oikeasti ole vaan ihmiset luotiin tällaisina neljätuhatta vuotta sitten voivat sitten välttää itsensä kiusaamista ja jättää taas tämän viestin lukemisen tähän)

Asioita tutkineet ovat esittäneet sellaista, että alkukantaisissa yhteisöissä ei ravinnon hankintaan ja elämisen ylläpitoon muutenkaan kulunut aikaa niin paljon kuin nykyään. Työntekoon ei käytetty kahdeksaa tuntia päivässä, vaan paljon vähemmän. Toki saattoi joskus mennä vuorokausikin yhteen menoon, mutta vastaavasti oli joutilaisuuden kausia jolloin sitten vaan oltiin, levättiin.
Samoin epäilevät että sosiaalisuus oli jaksottaista. Ahtaasti asuttiin, kun asuttiin, mutta yhteisöt olivat pieniä, muutaman kymmenen ihmisen joukkoja. Ja siitäkin pääsi halutessaan hetkeksi erkaantumaan, jos elantoa hankittiinkin ryhmissä niin kävipä se yksinäiseltä vaeltajaltakin. Metsästäjä saattoi viipyä päiväkausia retkellään ja palata kauriinraatoa roikottaen yhteiseen rasvastapaatuneeseen kivipöytään.

Ja jotain sieltä lienee jäänyt aivojen alimpiin kerroksiin. Jos yksinäisyys on ainoa mahdollinen olotila, se on todella raskasta. Kaipuu muiden ihmisten joukkoon -ilman mahdollisuutta- murtaa vahvankin ihmisen.
Samoin ihminen lopulta stressaantuu, ellei ole mahdollisuutta omaan rauhaan. Pakkososiaalisuus ympärivuorokautisena oletuskäyttäytymisenä ei ole ihan luonnollinen, sekään.

Kohtuus tuossa asiassa sopinee useimmille ihmisille. Mutta, meitä on laidasta laitaan. Jollekin riittää hyvinkin löyhä yhteys muihin ihmisiin, ja maailma näyttää varsin leppoisalta paikalta ihan itsekseenkin nautiskellen. Toiselle taas hetkenkin hiljaisuus ja ihmisryhmistä erillään olo tuntuu painostavalta, uhkaavaltakin.

Ikäkin vaikuttaa. Nuorena ainakin minulle oli tärkeää olla joukon jäsenenä, menossa mukana niin hyvässä kuin pahassa… enemmän siinä pahassa. Kokonaisen viikonlopun kestävä “poissaolo” vauhdista tuntui tuskalta…ihan varmasti juuri silloin tapahtuu jotain mahtavaa ja mullistavaa, kertakaikkisen tärkeää kun minä en ole mukana…

nyt taas saan jätettyä väliin suurimman osan “tärkeistä” tapahtumista. Kokemus on osoittanut ettei siellä mitään maatajärisyttävän ihanaa tapahdu vaikka mukana olisinkin. Enkä menetä elämyksiä, en edes yhtään tärkeää ihmissuhdetta vaikken koko aikaa roiku taputteluetäisyydellä.

Kun nyt työni, aivan mukava harrastuksen, uusien asioiden opettelun, rahantienaamisen ja tarpeellisentuntuisen vaikuttamisen sekahdelmäsoppa, on paljolti juuri ihmisten kanssa puhumista, miettimistä, yhdessäoloa, lisämausteena vielä se että suuren osan hommista joudun rakentamaan vuorovaikutusta ihan uusilla tavoilla, keskustelemaankin huonolla kielitaidollani vallan muulla kuin äidinkielelläni ja sittenkin tulemalla ymmärretyksi ja ymmärtämällä itse … eli ihan haastetta jo tuosta alkaen… niin kyllä siitä sitten välillä mielelläni livahdan yksiksenikin oleskelemaan. Ja kun tästä taas kesä tulee, niin ihan varmasti järjestän jokusen lomapäivänkin itselleni, pakkaan rinkkani ja siirryn tuonne metsän puolelle. Yksin tai muiden kanssa, väliäkö sillä.

Niin no, homo sapiens on lajina muistaakseni jota kuinkin 100 000 vuotta vanha. Se on hämmentävän pitkä aika kuitenkin, jos sitä vertaa vaikkapa kirjoitetun historian pituuteen tai vaikkapa maanviljelyn ym. mullistavien juttujen keksimiseen viimeisen 8000 vuoden aikana. :slight_smile:

Ja voihan ihmisen historian toki juontaa pitkälle ennen homo sapiensia, neanderthalin esi-isiemme ja ensimmäisen kahdella jalalla kulkeneen homo erectuksen aikoihin.

Itse olen antanut itselleni opettaa, että juurikin ryhmätyö ja yhteisöllisyys ovat olleet ihmislajin kehityksen ja säilymisen avain. Yhteisöt olivat tietysti pieniä mutta tiiviitä, ja mm. metsästäminen sujui tehokkaasti joukkuepelinä. Monipuolinen sekaravinto tiettävästi auttoi aivojen kehitystä, ja yhdessä joutilaan ajan kanssa se johti keksintöihin ja kehitykseen.
Tiivis yhteisö puolestaan antoi turvaa ja lämpöä niinä kymmeninä vuosituhansina, jolloin ihminen ei vielä ollut ravintoketjun huipulla. Yksinäinen vaeltaja saattoi joutua helposti vaikkapa sapelihammastiikerin välipalaksi.
Ihmislajin selviytymistä ja voittokulkua auttoi tietysti myös jatkuva sukupuolivietti.

Kivikautisiin asioihinhan pruukaamme vedota usein myös me karppaajat, ja usein kuultu väite on että ihmiskunnan ruokavalio oli vähä-hiilihydraattinen jonnekin maanviljelyksen keksimiseen asti.
Varmaan totta onkin, että ihmiset selviytyivät jääkausista ketoosin avulla, jolloin ravinto oli tiukassa ja se oli jopa 90 % eläinperäistä.

Antropologi ja ravinto-asiantuntija, suuresti ihailemani Varpu Tavi on kuitenkin viime aikoina usein oikaissut, että jo kivikauden ihmisen ruokavalio vaihteli runsaasti elinympäristön ja olosuhteiden mukaan. Ihmiskunnan alkukodissa Afrikassa niitä hiilareitakin oli kuitenkin runsaasti tarjolla mm. hedelmien muodossa.

Metsänreunassa jos antropologia kiinnostaa, niin suosittelen lämpimästi perehtymään mainitun Varpu Tavin kirjoitelmiin ja kirjallisuuteen. Hän voi opastaa myös tarvittaessa siinä kadonneen vyötärön metsästyksessä. : )

Viimeisimmissä kirjoissaan, mm. “Maanantaisoturin dieetti”, hän tarinoi myös siitä, mitä ihmisen eheyteen ja itsensä hyväksymiseen ja sopusointuun kuuluu. Ja sehän liittyy tavallaan myös tähän nimenomaiseen topiciin. :bulb:

Mä en ehkä ymmärrä tätä keskustelua, mutta mun mielestä vaatimattomuus ei ole sen todempaa siitä riippuen, maksaako rahoituslaitoksille suoraan asuntolainaa ja korkoja vai ainakin pk-seudulla maksamalla niille epäsuorasti vuokraa sen saman verran kuin lainanlyhennyksiin ja muuhun menisi ns. omaa maksaessa. Järkieroja näissä toki on: vuokralla asuessa rahoittaa VAIN vuokranantajia ja useassa tapauksessa näitä eläkerahastoja ja muita sijoitusyhtiöitä ym. ja lainaa lyhentäessään kartuttaa edes jonkinlaista omaisuuttaan.

Se taas on aivan tyhmää, että ihmiset ottavat lainoja, joita he eivät pysty maksamaan.

Omistusasuja maksaa lyhennysten lisäksi yhtiövastikkeen ja kaikki isot ja pienet rempat, eli kokonaisuudessa asumiskulut ovat korkeammat. Isot rempat toki käytännössä näkyvät vuorassakin, mutta kun jääkaappi pamahtaa, vuokralainen voi yleensä maksattaa sen vuokraisännällä jne. Isommatkin ekonomit kiistelevät vuokra vs. omistusasumisen taloudellisuudesta, joten tiedä siitä sitten. Toki viime vuodet omistusasuminen on näyttänyt kannattavalta kun asuntojen hinnat ovat jatkuvasti nousseet paikoin jopa kuplaa lähentelevälle tasolle.

Mä olen ihan varma, että kuplan kriteerit on täytetty jo ajat sitten. Helsingissä ei ole mitään niin arvokasta paikkaa, että siellä mikään maksaisi enemmän kuin Manhattanilla. Ja kuplan toinen puoli on noissa lainoissa: ihmiset ottavat enemmän kuin mihin on varaa. Kotitalouksien velkaantumisessa puhutaan paljon suuremman luokan talouskysymyksistä kuin jonkin olemattoman solidaarisuusveronäpertelyn kohdalla.

Niin tai näin, aina tässä jotain kättä ruokitaan, jos on tykästynyt asumaan edes jotenkin.

Edellisissä viesteissä on aivan asiallisesti käsitelty aihetta. Ei todellakaan “vaatimattomuus” tai mikään muukaan asia riipu siitä asuuko vuokra-asunnossa vai omistusasunnossa.
Kustannukset ja halvemmalla pääsy vaihtelee tapauskohtaisesti.

En olisi pystynyt työttömyysaikoinani, kun kaikki työmahdollisuudet tosiaan 90-luvun alussa loppuivat kuin seinään, asumaan Helsingin keskustassa sen paremmin omistusasunnossa kuin vuokrallakaan. Ainakaan ellen olisi sitten onnistunut saamaan pienten tulojen lisäksi jotain tukiaisia tai eu-korvauksia tai vaikkapa sukupuolenvaihdoseläkettä… en ole noihin niin tarkkaan perehtynyt.

Asumisen taso -ja asuinalue- määrää asumisen hinnan, edelleenkin. Sekä vuokra- että omistusasuntojen suhteen.

Joku voisi vuokrata minulle samantasoisen mökin kuin missä nyt asun, ja ehkä jopa alle sen parinsadan euron mikä asumiskuluni oli silloin kun vielä maksoin hiljalleen pankille tätä röttelöä.
Mutta miksi olisin sellaisen vuokrannut kun samalla kuukausimaksulla tämä siirtyi hiljalleen minun omistukseeni ja kun sen parikymmentä jaksoin tuotakin makssa niin sittenpä putosivat kulut melkein nolliin.

Tottakai, jos haluaisin tästä tehdä kaupunkiasunnon tasoisen kaikilla herkuilla, niin jostain olisi revittävä rahaa lisää.

Mutta, kun saan asuttua näinkin, hiukan vähemmillä mukavuuksilla (joita en loppujen edes tarvitse, ellen ala vertaamaan asumistani muiden, paremmin pärjäävien tasoon) niin hyvin vähällä rahalla selviydyn tästä asiasta.

Helsingin keskustassa nyt muutenkin asuu aniharvat rikkaat, mutta lähiöissä kyllä paljon pienituloisia. Ja tukiaisella tarkoittanet asumistuen lisäksi toimeentulotukea, jota maksaa kunnan sosiaalitoimisto. Ja tosiaan on paradoksaalista, että samalla kun kaupunki itse korottaa vuokria, se joutuu samalla maksamaan lisää toimeentulotukea ihmisille joiden tulot ei riitä.
90-luvun pahoina lamavuosina vuokrat oli tietysti paljon matalammat kuin nyt.

Voipi olla että minunkin nykyisen kämppäni vuokra oli siihen aikaan… no en osaa arvata. Kenties sama summa kuin nyt, mutta eri valuutta: markat. :bulb:

Kyllä pääkaupunkiseudulla ihmisiä asui silloinkin, eikä etenkään lamavuosina monelle juolahtanut lähteäkään talon- ja tilanomistajaksi maaseudulle. Varmaan muuttoliikettä tapahtui kuitenkin kaikkiin suuntiin, kun ihmiset vaelsivat vähäisten työmahdollisuuksien perässä.

Kaikki herkut tarkoittanevat siis sähköä, juoksevaa vettä ja sisävessaa. Mitä noista sinulla ei ole?

niin, minulle oli oikeastaan tiukimpana aikana samantekevää maksanko vuokraa vai lyhennänkö velkaa -sillä oli merkitystä miten se homma halvemmaksi tulee ja siksi siirryin tähän mökkiin.

Nuo minulla just on… kun olen itse vedellyt sähköjohtoja, täällä oli kaksi kattolamppua ja kaksi pistorasiaa kun tulin… nyt on muutama lisää.
Vesikin juoksee, kun laitoin itse juoksemaan, kaivoin likakaivon, viemäriputket, pummasin kaverilta vanhan poistetun vessanpytyn… ja taas vedin putkia kun ainoa vesipiste oli peltisen lavuaarin päällä.

Eli asunnon halpuus perustui joihinkin selviin tosiasioihin.

Saavuttamattomia herkkuja ovat vielä
1.mukava tasainen lämpö talvella, keittiön nurkat tahtovat jäätyä edelleen vaikka kaikin voimin kesäisin lisää eristään lahoavia seiniä.
2. Huolto, eli kun talvella putket jäätyvät (ja ne jäätyvät tasaisen varmasti) olisi -jos rahaa olisi- kiva soittaa huoltomiehille että tulkaas helevatan äkkiä tänne että saan vettä aamukahviini… mutta rahattoman on itse ryömittävä mökin alle katsomaan mihin alkaisi lämpöpuhallinta suuntaamaan… ja olishan se hienoa kun olisi aurattu tie ulko-ovelle, rapun edusta haravoitu ja nurmikko leikattu… mutta se maksaa, ihan varmasti se jossain muodossa maksaa sille vuokralla asujalle ja maksaisi minullekin jos sen jollain muulla teettäisin.
3.palvelujen läheisyys on herkku, joka ei sovi yhteen halvan asumisen kanssa. Mitä lähemmäksi palveluja ja jäähalleja, kuntokeskuksia, teattereita , yösuunnistus- ja puukkotappeluhalleja ja muuta mahdollista viihdykettä haluan, sen kalliimpaa on… riippumatta siitä maksanko omaa vai toisen omaa vuokrana.

Esimerkiksi tuollaisista herkuista luopumalla olen sitten päässyt vähemmällä rahalla -tosin tietysti olen joutunut uhraamaan työtä ja aikaa… josko nekin sitten ovat jonkun muun mielestä rahallisesti arvokkaita… ja mikseivät olisi minunkin mielestäni.

Valintakysymyksiähän nämä ovat, mutta tässä asiassa tehdyt valinnat eivät muuten kenenkään vaatimattomuudesta kerro kovinkaan paljoa. Ne kertovat ainoastaan asumiseen käytetyn rahan määrästä.

Mutta kuitenkin palvelujen lähellä elelee (ei välttämättä asu, vaan elelee) se kaikkein vaatimattomimmin elävä osa kansalaisista, eli sellaiset joilla ei mitään omaisuutta ole, ja sellaiset joilla ei ole edes asuntoa.

Korvessa asuminen vaatii omaisuutta; mm. kulkuneuvoja, ja jos itse joutuu hoitamaan kaikki kiinteistön ylläpitotoimet, pitää omaisuutta olla vielä enemmän.

Voisi kuvitella, että haluat antaa kuvan asuvasi rahattomana lauta- tai pahvimajassa sen vuoksi, että talon omistaminen on porvarillista. :smiley: Kuten on ison pankkilainan ottaminenkin, koska pankithan eivät anna isoja lainoja ilman mitään vakuuksia. (Tai en tiedä antoiko ne joskus 80-luvun hulluina juppivuosina, isot pojat väitti että antoi).

Sitäpaitsi ei kai minkään lahoavan lautamajan ostamiseen tarvita sen suuruista pankkilainaa, jonka takaisin maksamiseen menee vuosikausia tai vuosikymmeniä, niinkuin sinulla käsittääkseni meni? :astonished:

1960- ja 1970 -luvun vasemmistoradikaaleillehan tapahtui aikoinaan se tunnettu ilmiö, että he poroporvarillistuivat. Ollessaan samalla ylpeitä siitä, kuinka he olivat pilkanneet ja höykyttäneet vanhoja “koti. uskonto, isänmaa” -arvoja ja olleet ah niin luokkatietoisia radikaaleja, he alkoivat itse kahmia omaisuutta, lihoa ja taantua. Vallankumous söi jälleen omat lapsensa, joskin kuvaannollisesti.
Osa heistä jatkoi sotimista tuulimyllyjä vastaan pilkkaamalla vaikkapa kirkkoa ja uskontoa, joka on niin helppo kritiikin kohde että väsyneinkin vanha pieru jaksaa sitä hieman monottaa, edustuslounaan ja pullakahvin lomassa. Juuri “vanha pieru”:han on se nimitys, jota jo 70-luvun lopun alku-punkkarit käyttivät näistä poroporvarillistuneista taistolaisista ym. muinaisjäänne-radikaaleista.
Jotkut huomasivat itsekin poroporvarillistuneensa ja tyytyivät siihen, toiset uskottelevat vielä kypsinä ikävuosinaankin olevansa jonkinlaisia vaihtoehto-eläjiä ja kapinallisia.

Suuret ikäluokat, joihin nämä aikansa radikaalit kuuluvat, alkaa kohta siirtyä eläkeikään ja saamme taas aasinsillan topicin otsikkoon: mitä ihminen tarvitsee?
Toimintakyvyn heiketessä ihminen tarvitsee auttamista päivittäisissä toimissa, kenties jopa paikan hoivakodissa tai vähintäänkin kotihoidon asiakassuhteen.
Kun suuret ikäluokat aikanaan siirtyvät isolla rytinällä vanhusten palveluiden piiriin, hyvinvointiyhteiskunnan kestävyys tullaan todella mittaamaan.
Eräs työtoveri väitti tosissaan, että Suomessa tarvitaan kohta 50 0000 hoito- ja hoiva-alan ammattilaista lisää; pelkästään hoitamaan vanhuksia!
Mistäs me ne revitään, sitten kun ihminen niitä tosiaan tarvitsee? :open_mouth:

Korvessa asuminen vaatii omaisuutta; mm. kulkuneuvoja, ja jos itse joutuu hoitamaan kaikki kiinteistön ylläpitotoimet, pitää omaisuutta olla vielä enemmän.

-…kun ei nyt satu olemaan polkupyörästä kuvaa eikä moposta… niiden yhteenlaskettu hinta on parin kuukauden bussilipun verran, taas tullaan siihen mikä on kenellekin halvin ratkaisu. Kysymys on joskus siitäkin viitsiikö laskea pitemmälle kuin parin kuukauden päähän. Bussilippu on joskus halvempi kuin jos ajattelee vain yhtä kuukautta. Totta. (tosin tuon pyörän ostin kahdellakympillä, ei sillä saa edes kuukauden bussilippua. Ja taas ollaan siinä, pyörän kanssa joutu käyttämään omia voimiaan, eli korvaa työllään sen minkä rahassa säästää. Sama kuin asumisessa.)

Sitäpaitsi ei kai minkään lahoavan lautamajan ostamiseen tarvita sen suuruista pankkilainaa, jonka takaisin maksamiseen menee vuosikausia tai vuosikymmeniä, niinkuin sinulla käsittääkseni meni? :astonished:

Tässähän se onkin, se asia jota ei sitten Ketostixille ole missään monista oppilaitoksista opetettu; kun laina-aikaa pidennetään, lyhennyserät pienenevät, ja silloin pystyy maksamaan pienilläkin tuloilla.
Tässä taannoin, kun lainoja jäi maksamatta (monilta pääomakeinottelijoilta enemmän kuin työttömiltä) pankit suostuivat hyvin helposti venyttämään aikoja, siirtämään maksuja kunhan korkonsa jotenkin saivat.

…Ollessaan samalla ylpeitä siitä, kuinka he olivat pilkanneet ja höykyttäneet vanhoja “koti. uskonto, isänmaa” -arvoja…
tarvinneeko noita niin pilkata, eiköhän ne itse ole fanaatikot aina itseään pilkanneet…
http://www.hs.fi/sunnuntai/Suomen+pyhä+sota/a1366431326821?jako=7f9596867d94bd4ec6fc58a977e88daa

En siis kommentoi mitenkään tuota linkkiä ettei Ketostix pääse syyttämään minua taas jonkun pilkkaamisesta.

Ja kun ovat taas nuo arvot kovin voimiinsa nousseet niin viisainta on ollakin niille edes hymyilemättä. Saattavat olla leikitöntä porukkaa nuo Sisu-miehet…

Polkupyörällä ja mopedilla ajelet talvellakin auraamattomia teitä lumihanki pöllyten? No jopas jopas. :slight_smile:

Vaikka se olisikin mahdollista muutaman kilometrin matkoja, suuremmissa kunnissa kuten pääkaupunkiseudulla välimatkat ovat sen verran pitkiä että niihin tarvitsee auton joko ympärivuoden tai ainakin talvisaikaan. Joko oman auton, tai sitten julkisen liikenteen: esim. bussin. (Lisäxi on olemassa sellaisia kuin metro, raitiovaunu ja paikallisjuna).

Kuten kerroin, esimerkiksi minun työmatkani on 20 km suuntaansa, edes takaisin siis 40 km, josta suurin osa moottoritietä. Luulempa ettei moista matkaa jaksaisi polkupyörällä polkea tai edes mopedillä köröttää teräsmies metsänreunastakaan kesät talvet viitenä päivänä viikossa, tai jos jaksaisi niin virkavalta voisi poimia mopedi- tai fillarimiehen pois Länsiväylän autovirtaa hämmentämästä.

Mutta ei kai se muuta sitä, että lainaamasi summa oli huomattava? Mutta miten ihmeessä se pankki myönsi sinulle lainaa, jos sinulla oli olemattomat tulot eikä ennestään vaurautta? :astonished: Asia ei tietysti minulle kuulu, mutta kiinnostaa siksi kun kuuntelen nykyisin arkipäivät ihmisten toimeentuloon ja asumiseen ja omaisuuteen liittyviä murheita.

Jos ihmisessä on oikeasti munaa ja oikeamielisyyttä, hän ei pelkää edes Sisu -miehiä! :smiley: Itse olen ollut mukana mm. rasismin vastaisissa mielenosoituksissa vielä niinä aikoina, kun Suomen piskuinen mutta kovaääninen natsi-skini -populaatio oli voimissaan. (En tiedä onko heitä nykyisin enää missään, kun ei ole näkynyt). Silloin vielä näkyi, ja kuului!

Ja pakko sanoa, että kernaammin jutustelen poroporvarillistuneen ja keskiluokkaistuneen mutta sinänsä varsin leppoisan entisen taistolaisen kanssa, kuin päästään räjähtäneen pilottirotsi-äijän kanssa, joka mielipiteitteni takia kutsuu minua Facebooki-seinälläni “neekerin huoraksi”. (Näin on oikeasti kerran käynyt).

Kevennykseksi päivän palindromi: Halla-aho, oha Allah! :bulb:

Minä ja. Mun mielestä on paljon kiinnostavampaa puhua eri tavalla, mutta järkevästi ja jotenkin maltillisesti ajattelevan ja itseään ilmaisevan ihmisen kanssa kuin marinoida itseään jatkuvasti vain samanmielisten seurassa. On paljon antavampaa etsiä yhteyttä kuin täristä vain sellaisten asioiden ympärillä, jotka eri kulmista tulevia ihmisiä erottavat: erottaminen on aina enemmän lopunkin hajottamista kuin minkään todellisemman rakentamista. Arvoliberaalina yksilönä olen jopa oppinut näkemysteni asiaperustelua enemmän arvokonservatiivisilta tovereiltani kuin kanssaliberaaleiltani. Jos jumittaa vain “omissa porukoissaan”, menee touhu äkkiä yhdeksi me-hengen nostatukseksi ja se on lopulta vähän tylsää.