Olen viime aikoina lukenut paljon vanhojakin kirjoituksia ja pohtinut monin tavoin menneitä vuosia ja sitä kaikkea, mitä tyttären kymmenen ongelmavuotta ovat tuoneet tullessaan. Ja vieneet minusta mennessään…
Vaikka olen työstänyt asioita eri paikoissa ja myös omassa terapiassa, niin tuntuu, että olen jotenkin pysyvästi vammautunut. Tuntuu, että jonkinlainen “perusmasennus/alakulo” on jäänyt elämääni. Työni on mielekästä ja haastavaa ja onhan minulla aivan ihana, normaali toinen tytär. Mutta nyt kun taas kerran vuoden alussa putosin jaloilleni, niin tajusin, kuinka hirveän paljon tytär vie energiaa minulta. Luulen olevani vahvoilla, mutta ei se vaan näköjään niin ole.
Helpottaako tämä koskaan? Tarvitaanko ensin tyttären pitkäaikainen hoitoon meno ja kuntoutuminen ja auttaako sekään? Onko näistä kaikista vuosista ja kamalista asioista jäänyt itselleni pysyvä vamma? Mitä te muut ajattelette ja seuraako teitä se “epänormaalin ihmisen” tunne?
Mun kokemus on tietysti ollut hyvin erilainen ja lyhyt verrattuna siihen mikä teillä vanhemmilla on, mutta selväähän se on että kaikki meidän kokemuksemme muokkaavat meitä ihmisinä ja jättävät jälkensä. Ainoa mihin me voidaan vaikuttaa on se, mitä me sen jäljen kanssa teemme.
Huomasin suhteessani, että päihderiippuvaisen kanssa elää koko ajan hälytystilassa. Se on kuin olisi tavallaan sodassa; koko ajan pelkää toisen puolesta ja kriisihetkinä joutuu venymään aivan uskomattomiin mittoihin henkisesti. Voin olla väärässä, mutta minusta ei tuntuisi oudolta, jos monella päihderiippuvaisen kanssa elävällä olisi koko ajan jonkinmoinen akuutti stressisyndrooma päällä.
Voimia!
Itse katson joskus peiliin ja mietin, miltä näyttäisin, näyttäisinkö erilaiselta, jos elämä olisi toisenlaista. Ehkä olisin laihempi, ehkä juonteet naamassa menisivät enemmän ylöspäin, kun nyt kaikki on painovoiman suunnassa. Ehkä niin, ehkä ei.
Tuosta “epänormaalin ihmisen tunteesta” tuli mieleeni, että mulla ainakin on koko normaalin käsite tyystin hämärtynyt. Välillä pitää oikein pysähtyä miettimään, miltä tämä meidänkin perheen tilanne “normaalista” ihmisestä näyttäisi. Ihan hirveä perhehän me ollaan! Vankilaanmenevää rikollista täällä hyysätään ja hoivaillaan, kyllä “normaali” ihminen näyttäis ovea tuollaiselle! Ihan luusereita taitavat olla koko sakki. Vaikka onhan se aina tiedetty, silloinkin vuonna -98, kun se poika pelas samassa joukkuessa meidän pojan kanssa jne.--------APUA!
Onneksi on Vilpola, onneksi on IH-ryhmä
Sehän tietysti olis kaikkein upeinta, että pystyis tämän kaiken kääntämään itselle voimavaraksi, sellaiseksi elämänkokemukseksi, josta ammentaa viisautta ja ymmärrystä. Ihan hirveä haaste! Nyt vasta huomaan, etten ole kovin voimakas ihminen.
Pyhäaamua sinullekin Petunia ja myös sinulle UusiTäällä,
itsekin tuon Petunian kuvaaman läheisten myllytyksen ja kauheudet kokeneena ymmärrän oikein hyvin mitä tarkoitat kun kirjoitat: “Tuntuu, että jonkinlainen “perusmasennus/alakulo” on jäänyt elämääni”. Itse olen alkanut kutsua tuota mainitsemaasi alakuloa arveksi tai arpikudokseksi, joka on jäänyt kaikista saaduista haavoista, joista osa voi olla todella syviä ja joiden arpeutuminen kestää pitkään.
Mikäli käy niin hyvin, että oma lapsi lopettaa kokonaan huumeiden käytön ja todistettavasti toipuu huumeriippuvuussairaudestaan, niin silloin läheisen akuutti tilanne yleensä korjaantuu eli haavat arpeutuvat nopeasti ja tuntuvat vain silloin tällöin, yleensä silloin kun jotain erikoista tai tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu lapsen elämässä.
AIna edelläkuvattu ei kuitenkaan onnistu. Läheisien hätä ja suru omasta lapsesta, hänen elämästään ja pahoinvoinnistaan jatkuu ja jatkuu, tunnekaruselli pyörii ja pyörii, läheisriippuvuus koukuttaa ja koukuttaa. Kuten tiedätte, tämä huumeriippuvuussairaus on sellainen joka ei suremalla poistu. Ei vaikka kuinka surisit. Vertaistuella ja terapialla pyritään siihen, että vaikka oma läheinen ei lopettaisikaan käyttöään, niin suru ei estäisi läheisiä elämästä omaa elämäänsä siten, että se ei jatkuvasti pyörisi lapsen huumeiden käytön mukaan.
Läheiset tarvitsevat tuekseen tietoa ja ymmärrystä huumeista ja huumeriippuvuudesta, muiden saman kokeneiden vertaistukea, vahvistusta ja rohkaisua muuttaa toimintatapaansa ja foorumia jossa voivat vapaasti julkituoda tunteensa. On tiukka paikka läheisille myöntää, että näin on käynyt eli oma läheinen on huumeriippuvainen enkä itse sille mitään voi, olen kaikkeni tehnyt sen eteen että hän toipuisi. Myöntäminen ei tietenkään ole sama asia kuin käytön hyväksyminen. Huumeiden käyttöä ei hyväksytä.
Myöntäminen on ensimmäinen askel omaan toipumiseen, irtipäästämiseen ja löysäämiseen. Mitä et myönnä, sitä et voi muuttaa. Vertaisryhmän yksi päätavoitteista on auttaa läheisiä löytämään oma tapansa elää tämän asian kanssa siten, että se ei häiritse ja vaikuta liikaa heidän omaan elämäänsä. Kipu tuntuu, haava voi olla vielä osittain avoin ja osittain arpeutunut, mutta se ei estä elämästä. Arpeutuminen vie aikansa, siihen voi kulua useita vuosia ja siksi asiasta on hyvä puhua ja kirjoittaa jatkuvasti, omien tunteiden ja tarpeiden mukaan.
Vaikka vammasta jäänyt arpi tuntuu, se ei saisi estää elämästä.
Hei kaikki!Ehkä tämä helpottaa siinä vaiheessa kunnolla,jos iskee muistisairaus,joutuu dementiakotiin,eikä enää muista,että on äiti…hehe
Se mikä on jollekulle toiselle epänormaalia,on minulle nykyään normaalia,esim tänäiltana lähteä vankilaan 75 v äitini kanssa tapaamaan
poikaani,joka on tuomittu murhasta.Iloitsen siittä,että mummo ja lapsenlapsi saavat tavata toisiaan.
Iloitsen siittä,että poika on terve,huumeeton,tässä ja nyt,tänään.
Uskomatonta,että tällaisenkin asian kanssa olen oppinut elämään.
Petunia, voi kunpa voisin rohkaista sinua… Olen kuvitellut nämä kymmenen vuotta eläväni jonkinlaisessa välitilassa. Meidän perheelle on tapahtunut jotain hirveää, traumaattista, mahdotonta, mutta kuitenkin sellaista, mistä selvitään ennen pitkään. Ja että joskus kaikki on vielä hyvin…
Mutta entä jos ei olekaan? Entä jos tätä jatkuukin vielä kymmenen vuotta tai enemmän? Dahlian, 4NN4n ja lintukan ja monen muun puolisot tai miesystävät ovat varmasti reippaasti vanhempia kuin meidän lapsemme. Luin juuri Jukka Tolosesta, joka on kaksi vuotta sitten lopettanut huumeiden käytön tultuaan uskoon vankilassa. Tolonen on nyt 58v! Onko tutkimustietoa siitä, kuinka suuri osa huumeiden käyttäjistä kuntoutuu joko hoidossa tai ilman? Tai kuinka monta prosenttia kuolee ennenaikaisesti? Tietääkö joku?
En ole pystynyt tekemään mitään isompia muutoksia tai ratkaisuja elämääni, kun tämä “vaihe” on meneillään. Yritän elää mahdollisimman normaalisti, rauhallisesti, rutiininomaisesti. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, jopa kuukausi kerrallaan. Mutta ei yhtään enempää. Sen pitemmälle ei voi suunnitella mitään. Mielialalääkkeet poistavat pahimman ahdistuksen (onneksi!). Unilääkkeet takaavat sen verran unta, että olen työkykyinen. Odotanko turhaan, että joskus kaikki tuska ja huoli on ohi, ja voin elää normaalia elämää?
Oma myllytykseni päihteiden maailmassa alkoi jo16v sitten, kun silloinen mieheni retkahti oikein kunnolla viinasta huumeisiin. Nyt kun olen uudelleen naimisissa (olinhan muutaman vuoden leskenä) tuntuu kuin tuo kaikki olisi pahaa unta. Silti se kaikki vaikuttaa minuun vieläkin. Huomaan reagoivani mieheni käytökseen joskus aivan yli, kunnes huomaan, että olenkin taas siellä 90 luvun loppupuolella. Tietynlainen ilme tai ilamaisu saattaa laukaista tuon hölmön käytöksen. Viimeksi jouluna itkimme lasten kanssa isänsä haudalla. Avioero siitä varmasti olisi tullut, mutta en olisi silloisen helvettini kuitenkaan toivonut päättyvän exän itsemurhaan. Toivon vain, että hänellä on nyt rauha.
Kun jäin leskeksi en olisi uskonut, että kohta vanhin poikani on päihteiden käyttäjä! Välillä tuntuu kuin katsoisin uusintaa. Onneksi poika ei ole väkivaltainen fyysisesti kuin isänsä, mutta henkistä väkivaltaa hän osaa käyttää. Itse hän ei sitä myönnä…tai ehkä nyt on alkanut uhkailun itsarilla jne. olleen sitä.
Ei kai kukaan voi täysin entiselleen vaikeiden asioiden läpikäytyä tulla. Silti elämä voi olla antoisaa ja hyvääkin. Jospa osaamme löytää ne pienetkin ilonaiheet. Toivon sinulle Petunia voimia ja iloa elämään ja kaikille muillekkin. Tehdään yhdessä juttelemalla voimapaikka elää täällä yhteisössä omana itsenämme.
Antti Holopaisen, Järvenpään sosiaalisairaalan ylilääkäri, mukaan useimmat selviävät itsekseen, kun järki kasvaa ja ikää koittaa. Myös ne ongelmakäyttäjät, jotka hakeutuvat hoitoon selviävät hyvin, jos ei ensinmäisellä yrityksellä niin useilla. Ongelma ovat ne, jotka eivät hakeudu hoitoon pieni %. Toivotaan ja uskotaan, että meidänkin lapset hoitoon hakeutuvat ennen pitkään… Tuntuu vaan välillä, että tässä on naimisissa uskon ja toivon kanssa
Siihen palaako mieli enää ennalleen näyttäisi vaikuttavan monta eri asiaa. Minun mieleni on entistä ehompi, eikä sitä liikauta enää edes miehen mahdolliset retkahdukset.
Miehen äiti taas ei ole toipunut yhtä hyvin. Tähän vaikuttaa varmasti pitkälti hänen vaikea lapsuutensa. Miehen ja äidin suhde on ollut aina hieman hankala. Mies on ollut se hankala lapsi ja veljensä se kiltti ja hyvä lapsi. Mies on usein sanonut, ettei usko äitinsä muuttavan asennettaan, vaikka hän käyttäytyisi miten hyvin. Ja varmasti hän on oikeassa. Äiti ei ole koskaan antanut mitään positiivista palautetta, vaikka mies on päässyt irti fyysisestä ja henkisestä riippuvuudesta huumeisiin. Vaikka hän on toipunut masennuksestaan ja koittaa järjestellä asioitaan ja suunnittelee tulevaisuutta. Hänen äitinsä on jäänyt siihen tilaan, jossa hän ainoastaan odottaa seuraavaa retkahdusta.
Äidin epäluottamus on monesti pahoittanut miehen mielen, jopa silloin kun asiat eivät olleet kovin hyvällä mallilla. Mielen voi siis pahoittaa myös aineissa. No voitte varmaan arvata, että heillä ei ole kovin kummoiset välit. Äiti on kuitenkin suruissaan, että mies ei koskaan käy hänen luonaan. Olen yrittänyt selittää, että ehkä, jos hän suhtautuisi vähän positiivisemmin, niin miehestä olisi mukavampi nähdä, mutta ei…
Toivottavasti te ette muutu niin kovan kyynisiksi lapsianne kohtaan ja jaksatte uskoa muutokseen ja hyvyyteen lapsessa. Se on käyttäjälle kovin tärkeää.
Tähän on pakko todeta, että ei se monen elämä varmaan ns. selviämisenkään jälkeen ole kovin normaalia. Jos on nuoruudestaan ja nuoresta aikuisiästään 15 vuottakin (kuten mun ex) käyttänyt päihteilyyn, niin vaikutukset vartaloon, kognitiivisiin toimintointoihin, tunnne-elämään, taloudelliseen tilanteeseen ja ihmissuhteisiin ovat varmasti sen verran huonolla tolalla, että ihan ns. normaalia elämästä tuskin kovin helpolla tulee.
Olen joskus yrittänyt pohtia, millä tavalla tilanne olisi erilainen, jos lapseni olisi jollain muulla tavalla sairas. Parantumattomasti sairas tai vammautunut. En osaa ajatella sitä. Pystyttekö muut ajattelemaan millaista elämä olisi?
16 vuotta päihderiippuvaisen lapsen äitinä on joka tapauksessa muuttanut minua jotenkin. Se on osa persoonaani, enkä usko että sitä voi mikään koskaan poistaa minusta. Kun luen teidän muiden viestejä, minua hyvin usein vain alkaa itkettää, niin tuttua ja ahdistavaa kaikki kertomanne on. Ja vaikka tällä hetkellä lapsella on asiat - ehkä - kohtalaisella tolalla ja yritystä muutokseen on taas kerran, en pysty uskomaan. En uskalla uskoa, toivoa voin. Paradoksaalista on, että jokainen päihteettömyysyritys nostaa itse asiassa pelon lähemmäs pintaa. Pelkään lapsen epäonnistuvan taas. Ja olen jo valmiiksi surullinen hänen puolestaan.
Olen itse tiiviin hoidon ja terapian piirissä, joten en ole tunteitteni kanssa yksin. Terapeutti on tuki, johon nojaan. En kuitenkaan tunnu pääsevän pohjattoman surun otteesta irti. Vaikka olen viimeisen vuoden aikana oppinut päästämään irti lapsesta, tuntuu että olen hukannut oman elämäni jonnekin sen surun sekaan.
Olen monesti miettinyt tuota jeanin esittämää ajatusta, koska olen tehnyt töitä erityislasten kanssa. Jotkut vanhemmat joutuvat jo synnytyslaitoksella sen asian kanssa silmätysten, ettei heidän lapsensa elämä koskaan kulje eteenpäin, niinkuin vanhemmat aina uneksivat. Se kipu ja suru seuraa heitä alusta asti. Olen ajatellut, että olen ainakin saanut uskoa oman aikani, että sitten lapseni pääsee siihen pisteeseen opinnoissaan, sitten hän löytää työpaikan, sitten vaimon, sitten saan lapsenlapsia… Useimmista unelmista on täytynyt vaihe vaiheelta luopua, mutta hetken verran olen siis voinut liihotella unelmieni kanssa.
Se miten vanhemmat selviävät kaikesta vaikeasti vammaisen lapsen kanssa tehtävästä työstä koko tämän lapsuuden ajan , on kyllä niin kunnioitettava työ, että sitä ajatellessa omatkin murheet joskus pienentyvät.
Terve taas, pää koottu ja arkea onnutaan eteenpäin.
Olen miettinyt paljon tuota ketjun aloitus kysymystä aiemminkin. Ihminen voi traumatisoitua yhdestäkin tarpeeksi voimakkaasta kokemuksesta. Kuitenkin, jos kokemuksia on useampia, ne ovat toisiaan muistuttavia ja toistuvia, traúmatisoituminen on lähes varmaa. Posttraumaattinen stressireaktio on yleinen mm. sotilailla ja kidutuksen uhreilla. Kuitenkaan sen kehittyminen ei vaadi äärimmäisiä kokemuksia esim. taistelutilanteita, vaan nimenomaan ihmisen perusturvaan liittyvän vakavan häiriön/uhan. En ihmettelisi, vaikka meillä kaikilla olisi kyseistä tilaa vastaavat diagnoosikriteerit.
Olen tullut siihen tulokseen, etten itse toivu koskaan kokemistani asioista. Se, että perusturvani on vakavasti järkkynyt, tulee varmasti vaikuttamaan elämääni lopun ikääni. Olen äärimmäisen tietoinen kaikista riskeistä ja elämän hauraudesta. Kun näen poliisi auton tai ambulanssin, neuroottisesti koen, että sen näkeminen liittyy jotenkin minun läheisiini. Tietoisella tasolla tiedän, ettei näin ole. Minulla on myös pelkotiloja perheeni jäsenten kuolemasta. Pelkään usein pahimpien pelkojeni toteutuvan. Minun on vaikea tehdä pitkän aikajakson suunnitelmia, koska pelkään koko ajan asioita tapahtuvan. Minua kammottaa se, että joudun hyväksymään sen, etten voi asioihin mitenkään vaikuttaa. Kokemus siitä, että voisin todella hallita elämääni on hukassa. Koen, että tilanteet hallitsevat elämääni.
Tietyt asiat, äänet, hajut ja sanonnat saattavat laukaista jonkun flashback tunteen.
Mitä meille tapahtui, sitä varmaan muutama teistä mietti ? Perusturvani koki taas vakavan kolauksen. Ollessani töissä, kotonani tapahtui hyvin väkivaltaisia asioita. Minulle oli vaikea hyväksyä se, että oma kotini on tällainen. On mahdollista, että meillä tapahtuu asioita, jotka ovat tosi pelottavia. Kukaan omasta perheestäni ei loukkaantunut vakavasti, vain irtaimistoa särkyi. Tilanne liittyi piikkihuumeiden käyttöön jälleen. On kamala ajatella, että olemme koko ajan todellisessa vaarassa. Minun on vaikea mennä töihin, koska uskon, että olemalla paikalla pystyisin vaikuttamaan asioiden kulkuun ja tilanteisiin.
Oli kamalaa olla palaverissa ja saada sinne tilannetiedotuksia, sekä tietää, että hoitaa tärkeän palaverin aivan järjettömän huonosti. Kyllä matka kotiin oli kamala. Tiesin, että joudun suoraan taistelukentälle jälleen. Huusin ääneen ja itkin ja hakkasin rattia.
Nyt on itkut taas itketty ja voimat kerätty. Taistelen edelleen. Sain aikoja akuuttipsykiatriaan. Tyttäreni sai nyt aggressiivisuutta vähentävän lääkityksen. Itse olen taas palannut peruskallion rooliin toistaiseksi.
Että ei sen kummempaa meillä, mutta sinä päivänä asia tuntui ihan alppien kokoiselta ja oikeasti pohdin, oliko se korsi, joka katkaisee kamelin selän.
Tervetuloa takaisin A:n äiti, onpa helpottavaa kuulla sinusta ja lukea taas tekstiäsi. Uskon että muutkin vilpolalaiset näin ajattelevat.
Kirjoitat, että onnut jälleen eteenpäin ja taistelet edelleen, voimat on kerätty vaikka alppien yli oletkin juuri kivunnut. Tuo mainitsemasi kamelin selkä on meillä läheisillä kyllä todella vahva ja erittäin joustava.
Mulle sanottiin Järvenpäässä et persoonallisuus-häiriöt tulisi tarkastaa 4 vuoden välein ja 30-40 ikävuoteen saakka niistä on mahdollista päästä yli kasvamalla. Itselläni ainakin kun katsoo asioita taaksepäin, huomaa että nimenomaan muiden sanomiset ja käyttäytyminen ovat vaikuttaneet elämään aivan liikaa. Meilläkin 1-2 luokalla oli opettaja, joka jäi eläkkeelle samantien kun pääsimme 3:lle luokalle. Yksi hiljainen tyttö kertasi ekan luokan samalla opettajalla ja mitä enemmän opettaja häntä painosti puhumaan koko luokan edessä, sitä hiljaisempi tämä tyttö oli. Eipä ole vaikea arvata ettei ole koskaan päässyt työ-elämään kiinni 30 vuotiaana ja koko olemus on sen oloinen että vahvoja psyyke-lääkkeitä käytetään. Itse taas olen aina yrittänyt puolustaa itseäni, mut mitä enemmän itseäsi puolustat, sitä enemmän sua potkitaan maahan kunnes voimat loppuvat. Tähän on oiva keino munata oppilas koko luokan edessä jolloin myös oppilaat alkavat karttaa näitä oppilaita ketkä eivät ole opettajan mieleen. Vanhemmille tietenkin myös pakotetaan tunnustamaan se tosi-asia, että lapsi ei ole normaali; jolloin vanhemmat alkavat miettiä vikoja itsestään miksi lapsi ei vain voi olla “normaali”. Valitettavasti on todistettu että tällainen diagnoosien ja leimojen antaminen ihmiselle, aiheuttaa että ihminen alkaa itse elämään näiden diagnoosien mukaan.
Kyseenalaistetaan kaikki omat moraali-käsitykset jotta ongelmia ei tulisi. Tästä hyvänä esimerkkinä mun äippä joka on sanonut että enää ei neuvoisi lapsiaan puolustamaan kiusattua koulu-toveria; sen näkee mitä siitä seuraa!
Tämä yhteiskunta-järjestelmä valitettavan hyvin osaa tehdä entiselle käyttäjälle (tai mt-potilaalle & muille syrjäytyneille) mahdollisimman vaikeat olo-suhteet päästä yhteiskuntaan kiinni. Kaikki asiat (kuten terveydenhuolto) toimivat täällä, niistä ei vain kerrota vaikka vaatimalla vaatisi. Ne kuuluvat vain maksaville ihmisille. Jokainen sentti joka lain mukaan kuuluisi saada, tulee nöyrästi ja kohteliaasti mennä kerjäämään. Muuten ei edes rahoja saa. Suurin osa ihmisistä luulee että työttömyyskorvaus on todella hyvä tulo ja sen saa helposti. Silti asunnon vuokra on oltava alle 350€ ja neliöitä saa olla alle 38 yksinään asuvalle; muuten loput tulee maksaa itse (ei pk-seudulla). Nyt kun vuokranantajat voivat katsoa onko hlöllä luotto-tiedot kunnossa, yhä kasvava joukko on ilman asuntoa. Kun ihminen on jo muutenkin masentunut, leimattu ja saa jatkuvasti ravata luukulta toiselle; moni ei edes jaksa yrittää suosta nousta. Uutisissa kerrotaan kuinka tuet ovat nousseet, mutta todellisuudessa jos joku tuki nousee, toista lasketaan. Tämä uusinkin työttömyys-turvan nosto pakotti monet ihmiset menemään ilmaistöihin (9€/pv verotonta tuloa), koska työstä ei saa kieltäytyä. Nousihan tuossa 4€:lla työttömyystukikin, mutta kun eletään alle minimi-toimeentulon ja rahaa on yhä haettava sossusta, niin sossu vähentää tuon 4€:a jolloin käteen jää 9€/pv. On myös viikon mittaisia työnhaku-kursseja jossa maksetaan tuo sama summa; tämä tulee eteen kun on ollut työtön vuoden; eihän pitkä-aikaistyöttömyystilastoja saa kasvattaa. Tuon kurssin kun on käynyt niin ihminen ei ole vuoteen pitkä-aikaistyötön!
Oli koulussa fysioterapeutti kertomassa miten kannattaa työskennellä. Sanoi että nyt on uusi “liikunta-piirakka”. Eli samanlainen kuin ruoka-ympyrä. Tästä lähin se annetaan käteen ja jos sairastut niin voidaan sanoa että “et ole noudattanut tuota piirakka-ohjetta joten olet itse vastuussa omasta voinnistasi”. Meille antoi ohjeeksi että lääkäriin on turha lähteä niskakivun tai selkäkivun takia; otatte 800mg Buranaa kolmesti päivässä, laitatte 2h:n välein kylmää kipeään paikkaan ja liikutte; tätä 4-5pv. Lääkäri määräisi joka tapauksessa tulehduskipu-lääkkeet joten tämä itsehoito on aivan sama asia (eikä näin ollen kuormiteta jo ennestään huonoa th-järjestelmää!) itse oon ottanut nyt tuota Burana annosta 2 päivän ajan eikä vatsa oikein tykkää, mut enpä mä tahdo sitä terveyskeskustakaan rasittaa… Samoin eipä käynyt terkkarille sama päivä sairasloman antamiseen joten häivyin ilman lupaa josta tod. näk. rankkua tulee mut mitäpä en oman terveyteni takia tekisi…
Klinikalla sanotaan et pitäis olla kiitollinen koska monessa muussa paikassa asiat ovat paljon huonommin… Kiitollinen mistä? Oon kiitollinen siitä et pääsin hoitoon sekä koulusta; sen sijaan se et mut on jo 6-vuotiaana teilattu täysin että en kelpaa mihinkään ja oon kokenu olevani vain tiellä 20v elämästäni? On sanottu täysin suoraan opettajien taholta että oon vain vaivaksi vanhemmilleni, ihan kuin en ymmärtäisi että heidän olisi parempi elää ilman mua… Eikä riittänyt mun teilaaminen vaan oli jo ennakko-asenteet sisaruksiani kohtaan. Keskimmäinen ei puhunut koulussa joten hänestäkin oli vain ongelmaa. Kun yks opettaja kuuli et on vielä yks niin sanoi suoraan mulle et “ei hemmetti, onks teitä vieläkin lisää?” eikä kovinkaan positiivisesti… Sit ihmetellään auktoriteetti-ongelmia…
Silloin ku käytin kamaa ni oli jossain vaiheessa asenteena et “kyllä todellakin vedän kamaa enkä sitä häpeä, millä te nyt aiotte mut piilottaa??” Eihän ongelmia oo olemassa jollei ne ole näkyvissä! Se on surullista et tässä yhteiskunnassa ei todellakaan heikommat pärjää. Klinikalla on kuulemma 2 pää-ryhmää; toiset ovat niitä ketkä ovat aina epäonnistuneet, toiset taas niitä kenen päälle on kasattu järkyttävät määrät odotuksia! Miten on mahdollista päästä täysin eroon identiteetistä jonka aikuiset ovat jo lapsesta saakka sulle antaneet? Ikinä et ole kelvannut omana itsenäsi ja sen takia voidaan sanoa et “kyllähän tuosta huomasi jo ala-asteella ettei se koskaan tule pärjäämään”. Sen jälkeen voidaan taas vedota diagnooseihin ja tehdä tutkimuksia joista selkeästi huomaa ketkä tulevat tarvitsemaan lisä-resursseja ja kehen kannattaa panostaa. Valitettavasti tässä tutkimuksessa käytetään aitoja ihmisiä kellä on tunteet ja halu onnistua. Ihmistä arvostetaan vain sillä perusteella, mitä hän saa aikaan. Samoin puhutaan ihmisitä kuin he eivät olisi lainkaan läsnä! Oletetaan etteivät ihmiset ymmärrä… Ei mikään ihme että oma identiteetti hukkuu matkan varrella kun on kiire vain täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat virstanpylväät määrä-aikaan mennessä. Eipä opi lapsi kuuntelemaan itseään, miksi oppisi kun siihen ei anneta edes tilaisuutta. Ei saa olla yksilö vaan kaikkien on mahduttava samaan muottiin. Sen jälkeen ollaan aivan eksyksissä ja monet turvautuvat päihteisiin.
Kun tajuaa että nämä jo lapsena sut tuominneet ihmiset ovat itsekin vain ihmisiä ja monesti vielä aivan väärällä alalla, voi identiteettiään rakentaa uudelleen. Helppoa se ei ole. Joo, tätini soitti et ois saatava äippä kiinni ulkomailta. Onko toisella tädilläni aikaa pari päivää elää vai onko hän jo kuollut syöpään; sitä ei voinut mulle tietenkään sanoa… Tämäkin asia taas piti salata päivien ajan ja korostaa kuinka en saa asiasta kertoa… Ulkomaanmatkoja tulee lisää mut ihminen kuolee vain kerran… Ehkä asiaan vaikutti sekin että meidän niin ihanan ajatteleva ukki aikoinaan pilas porukoiden ekan ulkomaanmatkan kertomalla et mummi kuolee syöpään joka uusiutui kolmannen kerran… Elämä on… ja aivan offiksi menee taas tämäkin juttu. Vaikea kasvaa ulos pessimisisestä asenteesta ku tietää aivan liikaa asioista, sori tästäkin negatiivisesta kirjoituksesta…
Jos on niskat jumissa, niin eihän lääkärikäynnistä oo mitään hyötyä! Ei se voi tehdä muuta kuin määrätä lääkkeitä, kun ei sitä tutkiakaan kannata. Miks siis pitäis mennä lääkäriin, kun käsikauppalääkkeillä, liikunnalla ja kylmähoidolla pääsee jo pitkälle?! Turha lääkärikäynti, ellei oo tosi pitkittynyt vaiva. Muutenkin kandee tollasessa mieluummin mennä hierojalle tai fysioterapiaan. Ja usein liikunta auttaa niihin niska- ja selkäkipuihin, eli esim. punttitreeni ja liikkuvuusharjoitukset auttaa niihin oireisiin. Lääkkeet ei poista sitä ongelmaa, nehän vaan lievittää oireita. Ei siitä saikusta siis oo mitään hyötyä, koska jos aiheuttajaa ei poista, niin sitä saikkua joutuu vähänväliä hakemaan.
Liikuntapiirakka on ollut vuosia jo olemassa, sitä vaan on välillä päivitetty. Mut siinä olevat liikuntasuositukset on oikeesti järkeviä, jos ihmiset vaan noudattaisi niitä. Ei oo ihme, et ihmisillä on selkäkipuja istumisesta, kun lihakset on niin surkeassa kunnossa, ettei ne kannattele kroppaa ergonomisissa asennoissa. Jos on lihakset kunnossa, on helpompi pitää istuessa ja seistessä ryhti hyvänä.
Opiskelijat saa asumislisää joku 300€/kk ja sen ylittävä osa maksetaan itse! Miks työttömien pitäis saada yhtään sen enempää? Toi summa on ihan reilu, koska eihän yksinasuvan tarvi asua missään 50 neliön kämpässä ja sit maksattaa sitä työssäkäyvillä! En muutenkaan tajua sitä, miks yhteiskunnan pitäis kaikki maksaa?!!?! Aika harva kuitenkaan on täysin työkyvytön tekemään mitään duunia. Jos kattoo mol.fistäkin, niin duuneja siellä on melkein 13 000kpl! Eli jos jengi suostuis tekemään muutakin kuin oman alan duunia ja niitä aliarvostettuja duuneja, kuten siivoamista, dösäkuskina toimimista jne., niin duunia kyl löytyy!
Kaikki lapset kokee lapsuudessaan eri ongelmia ja vastoinkäymisiä. Käytännössä kaikkia lapsia jossain vaiheessa kiusataan tavalla tai toisella. Siitä huolimatta suurimmasta osasta kasvaa ihan tasapainoisia, työkykyisiä ihmisiä. Aikuisiän ongelmista ei käytännössä voi syyttää yhtä ihmistä, asiat on niin paljon monimutkaisempia. Jos on tyyliin alakoulun ekoilla luokilla kiusattu (oli kiusaaja opettaja tai lapsi), ei siitä voi syyttää sitä, et ihminen on aikuisena työkyvytön! Et tosissaan voi tollaista väittää!!! Ton ajattelutavan perusteella Suomessa olis KAIKKI ihmiset tasapainottomia, työkyvyttömiä ja psyykelääkkeitä käyttäviä!!! On niin helppo syyttää tolleen jotain yhtä ihmistä, mut se ei todellakaan oo reilua, vaikka ihminen oliskin kusipää ollut.
Mun mielestä Suomessa ei oo pakko asua, jos on niin paska paikka! Mut jos kaikki on niin huonosti täällä, ei tarvi niitä ilmaisia palveluja, kuten korvaushoitoa ja kouluakaan käyttää! Sitä voi häipyä maasta eikä olla yhteiskunnan elättinä! Jotain kiitollisuutta vois olla kaikkea sitä kohtaan, mitä yhteiskunta veronmaksajineen on sullekin antanut. Käsittämätöntä kiittämättömyyttä! Ilmainen koulutus, päihdepalvelut, lähes ilmaiset muut terveydenhoitopalvelut, sossun ja kelan tukipaketeista puhumattakaan. Esim. Hollannissa KAIKKI maksavat pelkästään terveydenhoitopalveluista 1200€ vuodessa, vaikkeivät käyttäisi niitä kertaakaan. Eli jo siltä osin täällä on aika hyvin asiat, maksetaan vaan siitä mitä käytetään ja on maksukatot sekä lääkkeille että lääkärikäynneille. Itse oon ainakin tosi tyytyväinen Suomen palveluihin, harvassa maassa on näin hyvät palvelut ja tukijärjestelmät!
Arvasin kyllä et tulet noista asioista (joita et tietenkään Hki-Tkh asuvana mitään tiedä) tänne kirjoittamaan. Ei ole niskat jumissa vaan jotain hiukan enemmän kuntoutettavaa; sanoisin et mielummin olisin kipsi jalassa kuin tässä tilassa jatkuvasti. Pääsin yli 4kk:den jonotuksen jälkeen fysioterapiaan, sen sijaan jatko-aikaa en saanut. Asun toisella paikkakunnalla kuin missä opiskelen joten sieltä ei asiaa voi auttaa vaikka jono olisi ½v:n sijaan 1kk. Jos asun paikkakunnalla jolla koulupäivän pituudeksi tulee reilusti päälle 10h, voin mennä töihin ja maksaa fysioterapian & hierojan? Samoin gynen jos sellaiselle tahdon?
Tässä enemmän hatuttaa (koko maassa siis) nämä paikkakuntaväliset erot! Kaikissa asioissa kuten korvauksessa! Meillä pääsee kaikki korvaukseen kunhan jaksavat odottaa ja saavat vielä vetää cannabista & piikittää ilman seurauksia, mut tarkoitus on ainoastaan sama kuin Hollannissa jossa jaetaan heroiinia narkomaaneille…
Mitä itsekin käynyt näissä pääkaupungeissa ni eipä ainakaan kulku-yhteyksissä ole ongelmia toisin kuin täällä… Mä olen opiskelija, en työtön ja mun mielestä eduskunnan tulisikin järjestää töitä!!! En kuitenkaan jaksa asiasta sun kanssa kinastella, se kun on aivan turhaa koska mä en oo asunu pk-seudulla (enkä tule asumaan) ja sä et asu paikkakunnalla jossa sut muistetaa joka apteekissa vuosien jälkeen, vaikka et värkkejä olekaan ostanut aikoihin! Suomi on aika haja-asutus-seutua jonka taidat stadilaisena melko hyvin unohtaa… Kaikki paikat eivät ole samanlaisia…
PS. tää kuntoilu-piirakka esiteltiin meille aivan uutena asiana et liekö sit et tääl perä-pohjolassa ollaan hiukan jäljessä muista?!?
Ikävä kyllä noin se juuri menee niinkuin Malibu kirjoitti
Sitä eivät tajua ihmiset, joilla menee hyvin. “Hyvinvointi” Suomessa, joka on paperilla, eikä käytännössä pelaa, toimeentulon varassa olevalle ihmiselle jää käteen vuokran jälkeen reilusti alle 400 e, mistä maksat netin, puh, hygienian, ruuan, vaatteet ym. Kyllä sillä on vaikea tulla nuoren ihmisen toimeen. Kun 2kk sitten julkaistiin tutkimus, missä kerrottiin, että minimiraja tuohon toimeentuloon asumiskustannusten jälkeen on yksinäisellä 600e ja se on hyvin niukasti eläen laskettu. Kymmenessä vuodessa köyhien lasten määrä on kaksinkertaistunut Suomessa. Köyhiä oli viimeksi Suomessa yhtä paljon 70-luvun alussa.
Kun ihmisellä menee huonosti se ei ole laiskuutta, työhaluttomuutta jne…elämänpolut vievät ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja tai kultalusikka suussa syntyneitä vaan päinvastoin. Ihmisen elämään vaikuttavat omat lähtökohdat, yhteisö ja yhteiskunta. Suomessa niillä, joilla jo ennestään menee hyvin menee vielä paremmin ja niillä, joilla menee huonosti menee vielä huonommin. Hyvinvoivat puhuvat yleensä työhaluttomista, kiittämättömistä jne…ilman parempaa tietämystään ja omaa kokemustaan. Näin kai puhdistetaan omatuntoa, kun ei haluta auttaa lähimmäistä. Niin totta se sanonta, että köyhä antaa vähästään, mutta rikas…
Hierojalle pääsee vain yksityisesti ja yksi kerta ei riitä. Opiskelijalla tai toimeentulolla elävällä siihen tuskin on varaa. Se auttaa kyllä erinomaisesti pehmytosaoireista kärsiville, mutta on paljon muita tuki- ja liikuntaelinvaivoja, johon tarvitaan ortepedia tai fysiatria. Puhun asiasta omalla ammattitaustallani fysiatriasta. Jos on jo tuki- ja liikuntaelin ongelmia, siihen ei piirakat auta , ensin on hoidettava ongelma ja sitten räätälöitävä liikuntaohjelma. Piirakat, niin ruoka kuin liikunta, ovat terveille ihmisille suunnattuja suosituksia.
Monet asuvat sossun neliörajoituksen ylittävässä asunnossa, koska pieniä vuokra-asuntoja ei ole saatavilla vuosien odotustenkaan jälkeen. Mielellään ottaisivat, jos olisi tarjolla. Eikä muuttokaan ole ilmaista ja ongelmatonta takuuvuokrineen ym. kuluineen.
Kiusaamista on monenasteista. Jokainen kokee sitä"normaalia" kiusaamista, mutta varmaan kaikki muistamme nuoruudestamme jonkun, jota kiusattiin ihan eri asteikolla, niillä on hyvin kauas kantoiset seuraukset. Myös opettajia on montaa sorttia ja he ovat lasten kanssa puolet valveilla olo ajasta auktoriteetteina. Toki sillä on merkitystä, eikä yhtään vähempää kuin kodilla. Ajatellaanpa vaikka lapsia, jotka ovat tulleet seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi
Vaikea kasvaa ulos pessimisisestä asenteesta ku tietää aivan liikaa asioista, sori tästäkin negatiivisesta kirjoituksesta… 
