Oon varmaan täys hullu, ei mikään vartti hullu kun mulla on pakollinen tarve paeta uneen. Mun on siis pakko nukkua päivälläkin. Jos se ei jostain syystä ole mahdollista olen sit koko illan odottamassa koska pääsee nukkuun. Tätä on jatkunu yli 20v paitsi se aika kun lapsi oli pieni. Olen ny 53. Mulla on voimakkaat kipulääkkeet ja siihen päälle opamox, ketipinor ja tenox. Ni mä vekslaan niitte lääkkeitten voimalla että mahdollisimman usein saan nukkua päivälllä. Sanokaa ny mikä mua vaivaa, mikä mun on. Mun lapsuus ja nuoruus oli kovin traumaattista. En kai ole käsitelly niitä asioita tarpeeksi ja pakenen vieläkin niitä kauhuja. Haluaisin olla niinku muut. Vai onks täälä jollain muulla samanlaista. Sit jos mahdollista voisko joku asiantuntija eli ammattiauttaja vastata mulle. Voiko tämmösestä viä parantua.
Masennus?
Jos mua masentaa, haluan vain nukkua. Tai no, sairaudessani on kyse tunteiden säätelyn häiriöstä, joten myös muut hankalat tunteet kuin masennus saavat mut haluamaan nukkua. Eli siis pakenen vaikeuksia nukkumalla. Joskus onnistuu luomuna kahdenkymmenen tunnin unet, jos vain haluan, etenkin näin talvisaikaan, kun pimeys väsyttää mua muutenkin.
Toisaalta olen kroonisesti huono nukkuja, jos en saa unta luomuna, niin otan mäkin sitten Stilnoctia, Tenoxia tai Diapamia, oli kellon aika mikä hyvänsä.
Tiedostan kyllä aina tahtoessani nukkua, että olo on kurja, ja että pakenen sitä. Eikö susta sitten tunnu masentuneelta?
Kyllä mä sen tiedostan ja se tekee kipeetä vieläkin vaikka aikaa on kulunu näin kauan. Luulin että tää menee ohi, mut ei näy menevän. Mä en ole uskaltanu terapiassai kertoo tästä. Kun pelkäsin että multa otetaan kaikki pillerit pois, no ilman pillereitä en minäkää nukkuis ollenkaa. Mulla oli terapiassa vajaa parin vuoden tauko, kun tuli niin vaikee sairaus joka teki kovat kivut. Nyt pystyn jotenki liikkuun ja pyysin itte terapiaan takas ja pääsin. Oon ny aatellu että kerron jos vaikka hyvinkin keksisivät siihen jokin avun. Vai uskaltaako, näin pitkän ajan jälkeen???
Olen mä kertonut ihan mun puuhistani lääkärilleni ja hoitajalleni, eikä mun pillerit ole pois lähteneet, korkeintaan saatavuutta on rajoitettu. Toki nämäkin asiat riippuvat lekurista.
Kyllä mä tosta suosittelisin kertomaan, jos haluat avun asiaan.
Terapiahan se juttu on, mistä noihin ongelmiin oikean avun saisi. Elluna, ymmärrän kyllä pelkosi lääkkeiden menetyksen suhteen ja se saattaa olla hyvinkin aiheellinen, mutta eihän terapeutin tarvitse olla lainkaan sama ihminen, kuin lääkkeesi määräävä lääkäri ja terapeutti on(ainakin sen pitäisi olla) vaitiolovelvollinen. Rehellisyys terapeutille, asiassa, kuin asiassa, kannattaa, mikäli tahtoo terapian toimivan kunnolla, mutta mikäli et tosissaan uskalla/voi puhua tuosta lääkehommelistasi terapeutillekaan, niin voihan noita ongelmiasi lähestyä/käsitellä myös muusta tulokulmasta, kuin siitä, että tahdot nukkua liikaa lääkkeiden avulla, kun kuitenkin tiedät, mistä ongelmasi kumpuavat. Mä en henk.koht. voi suositella avautumaan lääkärille(siis ainakaan sille lääkkeitä määräävälle) mistään vähänkään väärinkäyttöön viittaavasta, ellei tarkoitus ole tosissaan päästä lääkkeistä eroon. Riippuu toki lääkäristä, juu, mutta ihan liian ison riskin siinä ottaa, jos menee vähänkin mainostamaan tuollaista asiaa, varsinkin nykyisin.
Tsemppiä 
.
Tänään tein sen. Kerroin mun hoitajille sekä tk.ssa ja a-klinikalla. Kumpikin ymmärsi ja kumpiki oli sitä mieltä että tarttis tehrä jotain. Nyt sit vaan oottelen mitä tapahtuu. Kyllä hävetti kertoo. Mut sit kun sen sai sanottua niin ihan kuin olis jo vähä helpottanu. Tai taisin kuvitella vaan.