Hei kaikki. Olen vihdoin tullut siihen tilanteeseen, että minun on myönnettävä itseni lisäksi myös muille, että minulla on alkoholiongelma. Pari päivää sitten lähti labrasta B-PEth-arvot tarkastukseen. Labraan olin mennyt psykiatrisen lähetteellä, kun olisi tarkoitus aloitella ahdistushäiriön hoitoa, tuttuun tapaan valehdellen alkoholista kysyttäessä. Testin tulokset eivät vielä ole valmiit, mutta tiedän kyllä mitä sieltä on tulossa. Ahdistaa ja pelottaa aivan vietävästi, että estyykö psykiatrinen hoito kokonaan ja miten tämä tulee vaikuttamaan ihan kaikkeen terveydenhoitooni tulevaisuudessa.
Mutta ennen kaikkea ahdistaa se, että minun on nyt pakko puhua tästä. Ja myös myöntää valehdelleeni. Häpeän tunne on sietämätön, varsinkin kun tiedän sen itse omalla tietoisella toiminnallani aiheuttaneeni. Tähän mennessä kukaan ei ole tiennyt ongelmastani, koska juon yksin kotona ja olen työelämässä (tai jos onkin tiennyt, ei ole siitä minulle sanonut).
Suhteeni alkoholiin ei ole ollut terve yli vuosikymmeneen, mutta välissä on ollut parempia ja huonompia jaksoja. Toisinaan olen pitkiäkin aikoja pystynyt juomaan maltillisesti, mutta nekin ovat vaatineet tietoista suunnittelua ja itsekontrollia – olisin halunnut juoda koko ajan, eikä se halu kadonnut mihinkään vaikka olin juomatta. Juomahalut ovat aina liittyneet ahdistukseen, oli se sitten töistä tai ihmissuhteista tai aivokemioista johtuvaa. Juomalla ahdistus loppuu. Ja tietenkin taas seuraavana aamuna palaa kahta kauheampana. Mutta nopean avun houkutusta on vaikea vastustaa.
Pari vuotta sain noudatettua itselleni asettamaani sääntöä, että saan juoda alkoholia vain seurassa. Näin juominen pysyi suhteellisen järkevänä, koska tyypillisesti näin kavereita vain pari kertaa kuukaudessa. Sitten muutin töiden perässä toiselle paikkakunnalle, kauas sosiaalisesta piiristäni, ja mopo karkasi käsistä. Meni kuukausia kerrallaan, etten tavannut yhtään ystävää, ja juominen alkoi täyttää viikonloput ja pikkuhiljaa arki-illatkin. Pahimmillaan join kaksi hanapakkausta viiniä viikossa.
Tilanne ei ole enää muutamaan vuoteen onneksi ollut niin paha, mutta edelleen juon joka viikonloppu yksin yhden kolmen litran hanapakkauksen, ja sen lisäksi saatan viikollakin käydä hakemassa viinipullon. Jätän menemättä rientoihin jatkuvasti, jotta saisin olla yksin kotona juomassa. Harrastukset ovat kaikki jääneet jo kauan sitten pois. Olen tiedostanut, että tämä on ongelma, ja aina välillä mahtipontisesti päättänyt, että nyt tämä loppuu, mutta aina parin viikon raittiuden jälkeen ne ongelmat ovat vaikuttaneet mitättömiltä – jos kerran pystyin näin helposti olemaan pari viikkoa ilman, niin eihän minulla mitään ongelmaa ole laisinkaan, eikö vain? Ja taas paluu samaan.
Jostain syystä olin luonut itselleni narratiivin, että minähän juon vain viikonloppuisin, ja monihan sitä keskiviikkonakin vähän ottaa, että ei tämä nyt niin vakavaa ole. Kunnes B-PEth-testaus sai minut ajattelemaan asiaa tarkemmin ja oikeasti ymmärtämään, että juon alkoholia usein neljänä päivänä viikossa. Tämä tarkoittaa, että olen juomatta vain kolmena päivänä. Tiesin kyllä, että käytän liikaa, mutta skaala kuitenkin yllätti minut.
Labrasta kotiin kävellessäni soitin veljelleni. Ahdisti aivan hirveästi, ja pelkäsin, että kävelen suoraan Alkoon. Tuntui myös, että on pakko harjoitella kertomista ennen seuraavaa käyntiä psykiatrisella. Sitä tämä tekstikin varmaan on. Puhelu oli kamala, mutta lopulta päällimmäinen tunne oli helpotus. Joku tietää nyt. Tämä ei ole enää vain minun päässäni jatkuvasti vellova salattu häpeä.
En haluaisi lopettaa alkoholin käyttöä kokonaan, koska sosiaalinen juominen on mielestäni yksinkertaisesti niin mukavaa. Mutta tuntuu, että seison jyrkänteen reunalla. Jokin muuttuu nyt, ja se pelottaa.
