Päivästä päivään

Heipä hei kaikki

Olen - kuten moni muukin - aikani lueskellut muiden kirjoituksia täällä Plinkissä ja nyt rohkaistuin kirjoittamaan jotain itsekin. Tuntuu että on saatava purkaa tätä vyyhtiä ilman että joutuisin kuuntelemaan kommentteja siitä kuinka typerä olen ollut/kuinka typerä olen.

Alkoholistiläheiseni historia on aika klassinenkin ehkä; olen alkoholisti-isän tytär ja muutettuani kotoa 15-vuotiaana olen ajautunut tasaisin väliajoin enemmän ja vähemmän suhteisiin miesten kanssa joilla on ongelmia juomisensa kanssa. Viimeisin oli repivin…ja tälle viimeisimmälle odotan myös lasta. Asumme nyt erillään, muutin pois kun en enää kestänyt - alkoi elämä tuntumaan juuri siltä mitä se oli silloin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa. Aloin jopa taantumaan samalle itkupotkuraivari-tasolle koittaessani jotenkin epätoivoisesti kontrolloida miehen juomista ja touhua ylipäätään. Minulle kun ilmeni miehen juominen vähän yllätyksenä, enkä tiennyt hänellä alkkis-ongelmaa edes olevan ennenkuin tässä viimeisimpien kuukausien aikana aloin huomaamaan oireita…joita en olisi halunnut uskoa todeksi.

Elimme aluksi etäsuhteessa - minulla oli haastava työpaikka parinsadan kilometrin päässä. Aikansa sitä kesti, kunnes alkoi tuntua että erossa oleminen on liian vaikeaa. Näinpä muutin sitten asumaan miehen luo…siitäpä se ajatus sitten pikkuhiljaa lähti. Mies alkoikin tehdä viikonloppuisin katoamistemppuja kylille, nyt kun hänen ei enää tarvinnut skarpata minut hurmatakseen. (Toki hän joi silloinkin kun olimme “etäpari” mutta en älynnyt minkä laajuisesta ryyppäämisestä olikaan kyse…tai en halunnut älytä. Pidin sitä “normaalina”, tosin reippaahkona viikonloppujuhlimisena mutta niinhän ajattelen useiden ihmisten kohdalla kun itse en usein juo) Ollessaan töistä lomalla hän otti likipitäin joka päivä - poislukien ne kerrat kun hänen lapsensa olivat meillä. Minä ajattelin että olen nipo, sillä tottahan hän työnsä kuitenkin hoitaa ja lapsensa myös…ei tullut mieleen että se meidän elämä jäikin sitten pullon varjoon ihan surutta. Ja jotenkin sitä alkoi lipsumaan kohti samaa kuilua josta nuorempana nousin kovan työn ja terapian avulla (ja päätin silloin etten ikinä ota juoppoa miestä saatikka tee sellaiselle lasta…jep jep). Sorruin ajattelemaan epäterveesti, kuinka minä olen tempperamentilläni haavoittanut herkkää miestä ja siksipä hän juo. Hän ei uskalla puhua minulle, ei uskalla lähestyä kun olen itse niin vahvan luontoinen - siksi hän juo. Hänellä on ikävä lapsiaan - siksi hän juo. Hänen exänsä on hankala - siksi hän juo. Voi rassukkaa!!! Ajattelin sitten että kun nämä ongelmat on korjattu niin jo menee korkki kiinni. Että tottahan minä hänet ehjäksi silitän ja paijaan… noh, silitin ja paijasin. Autoin hoitamaan asioita jotka eivät todellakaan olisi olleet minun hoidettavia saatikka että olisivat minulle kuuluneet. Otin itselleni kaksi työtä että saataisiin talous parempaan tasapainoon, voitaisiin remontoida ja laittaa kotia meidän näköiseksemme. Pidin kotia siistinä, huolehdin että arki pyöri mukavasti.

Mikäs toiselle sen mukavampaa, kaljan kittaaminen tehtiin minun tomppelin toimesta vain entistä helpommaksi. Mies valitteli vain että on kurjaa milloin missäkin, piti saada rentoutua, nähdä kavereita, viettää varpajaisia, milloin mitäkin…ja hän kun on nyt tällainen renttu (ja siihen sellainen söpö koiranpentukatse perään)
syitä kyllä aina löytyi. Kuin myös löytyi ne kaiken korjaavat sanat ja katumus selvinä päivinä jotka upposi tällaiseen hellyydenkipeään, rikkinäiseen yksilöön kuin veitsi sulaan voihin.

Minulle alkoi sitten jossain vaiheessa riittämään kaikki se, sekä kaikki muutkin sotkut joita jouduin selvittelemään ja joihin minut sotkettiin. Aloin puhumaan, josko pieni pesäero tekisi hyvää. Kohta aikalailla samaan syssyyn sainkin tietää odottavani esikoistani ja peräännyin. Mies kävi vieraissa, selitti senkin jotenkin parhain päin, ja peräännyin taas. Ajattelin että totta se terästäytyy kun lapsikin tulossa - onhan se niin skarppina niiden “edellistenkin” lasten kanssa. No juujuu, vaan enpä jäänyt nyt sitten kuitenkaan odottelemaan että terästäytyyköhän hän mahdollisesti lapsen synnyttyä - - muutama viikko sitten alkoi kännispäissään riehumaan kotona niin että jouduin lähtemään karkuun keskellä yötä, arki-iltana :open_mouth: silloin päätin ettei näin voi jatkua, ei tämän mahan kanssa tarvitse pelätä kotonaan eikä hermoilla kadoksissa olevan miehen perään eikä skitsoilla juomisesta. Juokoot. Minä kirjoittelen tänne, lueskelen juttujanne, itken ja aion eheytyä!

Hei Vipokki,
Onnitteluni jämäkästä päätöksestäsi ja paljon iloa vauvasta. Näkyy, että olet selviytyjä.

enpä tiedä siitä selviytymisestä…jokunen viikko takana yksineloa ja kaipausta. Kumma miten kilometrit välillä kultaavat muistoja ajan kanssa käsikkäin, ja äkkiä pääsee unohtumaan mitä se todellisuus onkaan. Toisen silloin, tällöin lähettämät “herkät” viestit saa toivomaan paluusta entiseen, tietenkin niin ettei toinen ryyppäisi välillä kuin järjenköyhä :unamused:
Pari viikkoa ilmassa on kytenyt sovinnon eleitä, ja sovimmekin että tänä viikonloppuna mies ajaa uudelle kotipaikkakunnalleni minua tapaamaan ja sovitaan jo ihan vaan käytännön asioista tulevaisuutta ajatellen. Minä niin kovin toivoin että tilanne saataisiin rauhtoittumaan edes jossain määrin ennenkuin vauva syntyy. Mitähän kuvittelin kun mies lupasi saapua paikalle LAUANTAINA, viikon parhaana kaljottelupäivänä :unamused:
eipä saapunut…yllättäen päivällä tuli viesti että tulee seuraavana päivänä johon en suostunut. Minä olen siitä ikävä ihminen että jos jotain sovitaan, pidetään siitä kiinni ellei ole pätevää syytä perua. Kännissä oleminen ei minusta ollut hyvä syy - mies tosin ei ollut samaa mieltä :angry: siitäpä kiva pikku riita kehittyi ja mies oli illalla tottakai jatkanut siitä mihin päivällä oli jäänyt mutta mutta…oli sitten ottanut astetta vahvempia myrkkyjä. Oikeasti vahvoja aineita…en tiedä tarkalleen mitä on tapahtunut - enkä edes halua tietää. Oli tarpeeksi iso järkytys kuulla että on ylipäätään mennyt ja ottanut jotain niin vahvaa, pelottavaa suorastaan.
Ajatukset seilaa laidasta laitaan. Yritin puhua yhdelle läheiselleni kuinka järkyttynyt olen, mutta hän vain yks’kantaan tuumasi että mitä minä sellaisia mietin, eihän se minun ongelma ole jos mies haluaa lähteä tuolle tielle…niinpä niin. Tulevan lapseni isä on kännipäissään päättänyt vajota vielä alemmas ja ottaa vielä rajumpia päihteitä. Mitäpä sitä sen kummemia miettimään, helppo homma :cry:

Joskus olen tuskaillut, koskahan tämä syyllisyys loppuu. Mies on hakeutunut joitain viikkoja sitten lääkäriin kun oli todennut ettei pärjää enää yksin ryypiskelyn ja pelkotilojensa kanssa. Lääkäri oli kirjoittanut pillereitä ja sanonut miehellä olevan paniikkihäiriö. Niin. On varmaan, muutaman päivän putki riehumisineen aiheutti aina niin lahjakkaan morkkiksen että laukaisi “paniikkikohtauksia” joilla sai kuitattua omat töppäilynsä aika iisisti kun sai raivoni käännettyä huolestumiseen. Nyt sitten koitti hakea sympatiaani toteamalla että on sairas. Siksi hän on ollut sellainen kuin on.
Ja minä, minä pahapahapaha nainen en osaakaan antaa tuosta vaan tsuit tsait anteeksi kaikkea pettämistä, valehtelua, katoamistemppuja, kaikkea sitä paskaa kertaheitolla kun toinen toteaa olevansa sairas. Ja ihankuin se olisi edes niin yks’oikoista - mitä ihmettä hän luulee tapahtuvan, nytkö loppuu juominen ja muu päihteiden käyttö, pettäminen ja valehtelu kun hän on saanut lääkkeitä tasoittamaan mielialaansa! yeah right…minä pahapahapaha nainen käskin hänen jättää minut rauhaan ja ottamaan yhteyttä jahka joskus saa asiansa jollekin tolalle. Itsekäs ja antiempaattinen olen näin tehdessäni, mutta en jaksa olla toisen tukena (ois tossa vauvan la:kin ihan näillä näpeksillä…) kun hänen ympäriltään löytyy kyllä jeesustelijoita joka lähtöön olkapäätä tarjoamaan. Minä en jaksa. En kykene.

Onnea! Teit hienon valinnan ja olet selvästi vahva ihminen. Suhtautumisesi asiaan aiheuttaa minussa jopa kateutta. Tarinasi kuulosti joiltain osin samalta kuin omani, lähinnä tuosta “olen sairas”- näkökulmasta.

Kuinka kaverit suhtautuvat asiaan? Itselläni alkoholismin “paljastuttua” ihmisten suhtautuminen oli sellaista, että minä olen tiukkapipo ja ilkeä, koska en anna miehen juoda, vitsailtiin pirttihirmuksi. Miehen kaverit suoranaisesti aukoivat päätä asiasta minulle ihan suoraan. Tämä käytös loppui osalta hänen ystävistään, kun mies yritti humalassa itsemurhaa (huomionhakua vai todellista…) ja osa puolestaan tuttaviemme kesäjuhlien jälkeen, kun mies nolasi itsensä totaalisesti. Alkoivat ymmärtämään, mitä elämäni on. Osa kavereista syyttää minua, että mina olen tehnyt hänestä alkoholistin ja salajuopon, koska en anna hänen juoda. Toki itse suhtaudun näihin ystäviin entisinä ystävinä.

Itse lähdin liian myöhään. Mies ehti vaarantamaan lapsemme useaan otteeseen juomisellaan. Onneksi ymmärrät lähteä ajoissa, siläl alkoholistille ei lasta voi luottaa, ennen kuin hän itsensä on hoitanut. Alkoholisti näkee juomisensa sellaisena, että se ei vahingoita ketään jos kukaan ei huomaa. Ja mikäs paremoi kohde tällaiselle on kuin pien lapsi, joka ei ymmärrä? Se vain vaatii sen yhden vahingon, kun isi sattuu sammumaan. Lapsi on silloin omillaan.

Päivästä päivään, viikosta toiseen, kuukaudesta kuukauteen ja niin vain yli vuosi on vierähtänyt. Liki kaikki kontaktit juoppikseen ovat loppuneet ja elämä on aika mukavaa näin. Ei enää kaljanhuuruista sekoilua, ei pelkoa kotona. Tiedättekö kuinka hyvältä tuntuu kääntyä autolla kotipihaan kun kotiin voi mennä rauhallisin mielin? Tiedättekö miltä tuntuu nukkua viikonlopunkin yöt turvallisin mielin?
Joku ehkä tietää, joku ehkä haaveilee ja ne joilla ei ole hajuakaan niin voin kertoa että hyvältä tuntuu!!! Nyt kun aikaa on kulunut, olen alkanut uskomaan sen tosiasian että tästä todella selvitään voittajina.

Kun tilanne oli pahimmillaan, tämä foorumi toi minulle paljon lohtua…siis PALJON. Selviytymistarinat inspiroivat minua, saivat jatkamaan päivästä toiseen vaikka se välillä oli vaikeaa. Oli vaikeaa kohdata maailma, oli vaikeaa sanoa kysyjille ääneen se tosiasia että minä ja lapseni emme vetäneet viinalle vertoja, emmekä tule koskaan vetämään. Koulu oli kova mutta oppi nyttemmin ajateltuna kristallin kirkas!!

Voimia teille jotka olette omassa sopassanne, tarvotte raskaassa suossa tavalla tai toisella. Voimia teille jotka elätte päihderiippuvaisen läheisen merrassa, lähellä tai kaukana. Voimia teille jotka olette päästäneet irti, voimia teille jotka mietitte päästääkö irti.