Päivänsäde

Päivänsäde on oikeastaan aika hyvä nimitys sille minuudelle, jota minäkin aikanani ruttasin roskakoriin ja lakaisin maton alle Viinapirun villitsemänä vuosikymmenten ajan. Lopulta kävi minulle, kuten monelle muullekin. Tuo Päivänsäde oli kertakaikkisen henkitoreissaan. Siinä vaiheessa minulta viimein karisisvat turhat kuvitelmat ja suuret luulot. Elämässä tuli vastaan sellainen seinä, josta ei ollut läpi menemistä. Lopulta olin siinä tilassa, että tartuin viimeiseen epätoivoisen korttiin - hain itselleni apua. Hakeuduin katkolle, kuntoutukseen ja AA:han, sekä otin käyttööni antabus-pillerit. Tämän plinkinkään merkitystä en lainkaan vähättele. Kun kerran tälle tielle lähdin, niin päätin, etten jätä kiveäkään kääntämätttä, jos siitä on voi olla vähäisintäkään hyötyä juomisen loppumisessa.

Päivänsäteestä en silloin mitään tiennyt. Luulin, että minuuteni on jotain sellaista, kuin miltä se Viinapirun ohjastamana vaikutti. Olin sellaisessa kuvitelmassa, että lopettaminen tarkoittaisi painimista viinapirun kanssa ja luopumista niin rakkaasta ja tärkeästä asiasta, kuin alkoholin tarjoama helpotus elämän kurjuuden keskellä. Vähitellen se oivallus alkoi minullekin kirkastua. Ei raitistuminen olekaan tuosta alkoholista luopumista, vaan nimenomaan tuon Päivänsäteen etsimistä itsestäni. Oman minuuteni löytämistä ja elvyttämistä.

Alkuun en oivaltanut niitäkään pieniä hetkiä, kun Päivänsäde arasti kuiskasi - voiko tämä olla totta? Noiden pienten hetkien avulla kuitenkin pääsin muutamat kuukaudet eteenpäin. Pitkään tuon Päivänsäteen olemusta myös vaivasi epäluottamus. Tämä ei voi olla totta - kohta taas matto revitään alta ja elämä on ennallaan. Tähän pelkoon Päivänsäde reagoi hieman pienen lapsen tavoin saaden melkoisia kiukkukohtauksia. Nuo kiukkukohtauset olivat minulle jotain ihan uutta ja yllättävää. Viinapiru tietenkin yritti välittömästi hyödyntää epävarmuuttani. Pikku ryyppy, vain pikku ryyppy … - sillä se Päivänsäde vaiennetaan ja lakaistaan takaisin maton alle kuten aina ennenkin.

Puolisen vuotta raitisteltuani Päivänsäteen olemus muuttui. Syttyi se raittiuseuforia, jonka kaikki raitistuneet tuntevat. Voi että elämä maistui hyvältä ja kaikki oli aurinkoista. Päivänsäde riemuitsi kaikkien niiden kadotettujen vuosien kadonneet riemut. Välillä tietenkin se Viinapirukin yritti jotain pientä - nythän sitä voisi lähteä vähän baarin katselemaan elämää, kuin kerran ollaan raitistuttu. Kyllähän minä elämää maistelinkin, mutta viinapirulle en antanut sitä ravintoa, jota se kovasti kaipasi.

Hiljalleen olen elellyt tämän Päivänsäteen kanssa. Siis oman itseni. Ei se aina ihan pelkää euforiaakaan ole ollut. Sitä mukaa, kun tuo Päivänsäde on varttunut, on pitänyt käydä läpi murkkuiän kriisit ja varhasiaikuisuuden ongelmat. Niille, jotka tätä raittiutta tänä päivänä aloittelevat haluaisin pienen neuvon antaa. Raittius ei ole juomisen lopettamista. Raittius on seikkailu, johon astutaan koko sydämellä. Sitä ei tiedä mitä huominen tuo, mutta Indiana Jonesin asenteella kaikki onnistuu. Raittius on matkantekoa Päivänsäteen kanssa, ei painia Viinapirun kanssa. Painiminen vain vahvistaa sitä Viinapirua.

Kyllä tässä on saanut tutustua aivan uuteen ihmiseen, siis itseensä, niin piilossa se päivis on minullakin ollut. Tässä ihan hiljan olen tullut sellaiseen tulokseen, että tämä peilistä katsova kaveri ei oikeastaan ole yhtään hassumpi tyyppi.

Nyt on aika jännä vaihe, ei ole ihan helppoa elämässä juuri nyt, mutta olo on vaikeista tunteista huolimatta rauhallinen. On sellainen olo, että pystyn ottamaan vastuun tunteistani itse. Aivan konkreettisesti tuntuu siltä, kuin olisin luomassa nahkaani tai tulossa munan kuoresta ulos.

Tuolla kiittelinkin sinua jo rohkaisustasi. Oma kokemus on minusta se arvokkain käsi, jonka voimme ojentaa. Ryhtyminen keskusteluihin yläkerran kanssa on ollut yksi aivan ratkaiseva asia luottamuksen synnyssä elämää, itseäni ja muita ihmisiä kohtaan. :smiley:

Kerran katselin sellaista elokuvaa, jossa elämä alkoi joka aamu aina samasta kohdasta uudestaan. Siinä päähenkilö sai yrittää korjata sitä yhden päivän elämäänsä, kunnes se päivä sitten lopulta meni putkeen. Elokuvan nimi taisi olla Murmeli tai jotain vastaavaa. Näinhän se on vähän tämän raittiin elämänkin kanssa. Tätä raitista elämää vietetään päivä kerrallaan. :laughing:

Päiväni murmelina! Pääosassa Bill Murray. Hyvä elokuva, ja antaa tosiaan osuvan näkökulman tuohon “päivä kerrallaan” ajatustapaan.

Tänään ulkoista päivänsädettä riittää, ihana aurinkoinen päivä täynnä kevättä. Koira jo tuijottaa tuossa emäntäänsä siihen malliin, että hop hop lenkkeilykamat niskaan ja ulos nauttimaan. Valo on ihmeellinen asia. Se antaa energiaa ja iloa ja puhtia. :sunglasses:

Tänään on täälläpäin se kauan kaivattu ensimmäinen kevätpäivä. Auringonpaisteessa lämpötila kääntyi plussan puolelle ja räystäältä tippui ensimmäiset vesipisarat. :smiley:

Tähän toteaisin sen, etteipä paljon osuvammin voi matkaa omaan minuuteensa kuvata, joten kiitos tästä. Minun kokemukseni on hyvin samankaltainen, joskin minulla on se onnellinen tilanne, että oman minuuteni Päivänsäteen lisäksi kotona, puolisonani häärii Päivänsäteeni, jonka suosiollisella avustuksella tässä päivä kerrallaan, käsi kädessä kuljetaan.

Tälle iltaa huomasin oman pienen ihmiseni jälleen uskaltautuvan valloilleen. Hän kun vielä on kovin arka, mutta esimerkiksi vuoden takaiseen aikaan verrattuna, hän jo kunnioittaa läsnäolollaan jo huomattavasti huolettomammin ja useammin. Kirmasin pihalla itseni läkähdyksiin, jahdaten hippasilla viiden lapsukaisen kanssa. Naurunremakkaa ja kolottavia paikkoja siitä ainakin seurasi. Pieni ihmiseni nautti täysin siemauksin. Leikki sai vain nolohkon lopun, kun allekirjoittanut sai puunoksan nenilleen, pakenevan lapsen taivuttaessaan sitä pakoon juostessaan. No ehkä tämä vahinko voidaan luetteloida niiksi harvoiksi päihteidenkäytön lopettamisen kielteisiin seurauksiin. Vitsi, vitsi, haittaak-se. :wink:

“Vaan menninkäisen pienen näki vastaan tulevan;
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.”

Repe Helismaa kirjoitteli aikanaan laulun menninkäisestä ja päivänsäteestä. Tämä Menninkäinen nyt on vähän sellainen surullisen hahmon ritari, joka ei oikeastaan paremmasta mitään tiedä. Tuo kohtaaminen Päivänsäteen kanssa kuitenkin jätti jonkinlaisen pysyvän toivonkipinän.

“Ja niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.”

Noinhan se oikeastaan alkoi aikanaan tämä minunkin raitisteluni. Se nyt vain sattui, että jokin kipinä syttyi, eikä jättänyt rauhaan. Lopulta oli vain ihan pakko kokeilla …

Tämä kolisee kohdalleni niin monella tapaa. Omalla kohdallani koen tänään elämän olevan kuitenkin pääasiallisesti tämän oman päivänsäteeni elämää. Tällä tarkoitan vain sitä tunne-elämän tasapainoa, jota raittius on löytöretkellä tuonut.

Toisaalta tuntuu hassulta ajatella, että kymmenen vuotta sitten tapasin elämäni naisen, ollessani katkaisu/lääkevieroituksessa. Tuossa hetkessä eräässä tilanteessa kirjoitin hänelle anteeksipyyntönä lappua, jonka allekirjoitin “Päivänsäteelleni: Menninkäinen” Tuosta hetkestä olemme vaimoni kanssa kokolailla paljon muutuneet molemmat positiivisella tapaa ihmisinä, mutta tuo tietty asetelma on pysynyt ja pysyy, olen edelleen hänelle Menninkäinen, hänen ollessa oma Päivänsäteeni.

Ohessa pohdintaa aiheeseen liittyen: toinen-mahdollisuus.blogspot.com … desta.html

Ottaen huomioon sen, kuinka vahva side allekirjoittaneella oli Kuningas Alkoholiin vielä kuusi vuotta sitten, voi vain ihmetellä sitä rakkauden määrää, jonka tämä kyseinen ihminen minussa esiin nostaa.

Kaaleppinen, ihana rakkaustarina tuo miten tutustuit vaimoosi <3 <3

Päivänsäde-kokemuksista; Kävelin viikolla yhtenä päivä koiran kanssa keväisissä keleissä, ja työpulmat pyörivät pään sisällä. Äkkiä heräsin kuin transsista. Olin kävellyt jo pari kilometriä, huomaamatta talitinttien viserrystä, kasvoja lämmittävää aurinkoa ja kevättuulen raikkautta. Keskittymiskykyni veivät mielessä veivaavat työasiat. Turhaannuin. Aloin keskittyä ensin ääniin, lumen narskumiseen kenkien alla, lintujen lauluun. Sitten omaan hengitykseeni, omaan kehooni. Annoin ajatusten “mennä läpi” ja poistua. Keskityin vain olemaan, tiedostamaan itseni ja ympäristön. Sitten se tuli, mieletön rauhan tunne. Olin yhtä kaiken kanssa. Päivänsäde heräsi, ja loisti valoa sisälläni. Nautin siitä tunteesta ja olotilasta, lepäsin siinä, enkä halunnut enää pois.

Äkkiä ne murheet, arjen ongelmat ja pikkukiusat takaisin löysivät, ei tämä rauhan olo pitkään pysynyt päällä :laughing:

Mutta osaanpa olla onnellinen, että tällaisen kokemuksen sain. Voisin kuvailla sitä myös niin, että lepäsin oman Korkeamman Voimani käsissä, omana itsenäni. Hyväksyin itseni ja kaiken muunkin, mikään minussa ei laittanut vastaan. Hengitin samaa tahtia jumalani/luonnon/kaikkeuden kanssa.