Päiväkirja

Tiedättekö sen tunteen kun sulla on kaikki ovet avoimena, elämä edessä ja tapaat sen tietyn. Rakastut täysin, tulet raskaaksi, koulu jää kesken, yhteiselo alkaa.
Minä tiedän.
Olin 17 kun tapasin mieheni, alkuaika oli yhtä huumaa, hän oli siihen aikaan menevää sorttia,pidin kynsin ja hampain kiinni siitä, et olin tavannut hänet ja näytin myös sen, etten halunnut häntä päästää menemään.
Meni alle kolme kuukautta kun tajusin olevani raskaana, jotenkin olin henkisesti siihen valmistautunut jo ajat sitten.
Vuosi kului nopeasti, mies oli intissä ja itse kotiäitinä.
Hoidin molempien raha-asiat, sain parhaillaan puoleen vuoteen säästettyä tuhansia euroja, olin todella ylpeä siitä, et osasin hoitaa raha-asiat niin hyvin silloin.
2013 loppu vuonna se sit alkoi, jumalaton alamäki. Siihen aikaan yksi hyvä ystäväni kehui kovasti kuinka hän on voittanut casinoilta aina erisuuruisia raha summia ja jotenkin sitten ajattelin et äkkirikastuminenhan olis ihan yks unelma, joten menin kokeilemaan hänen suosittelemaa sivustoa.
Ei siinä mitään, kokeilin kerran ja tajusin et ei tää oo mun juttu.
2014 vuonna kaikki muuttu, rupesin käyttämään koko ajan enemmän ja enemmän aikaa netissä ja varsinkin siellä casinoilla. Sain kesätöitä, joten rahaa oli, mutta oli myös niitä laskuja joita olin hoitanut kuitenkin hyvin.
Otin lainaa ja sain kuin sainkin yhden voiton,joka muutti mun elämän. Maksoin lainan, rästilaskut ja eläämiseenkin vielä jäi.
Se ei vaan riittänyt.
Parisuhde rupes rakoilemaan, hetkellinen ero tuli, mut palattiin sit hetimmiten yhteen.
Salasin mieheltäni ongelmani, hän sai töitä, ongelma oli vaan se, että kaikki laskut mitkä olin ottanut omiin nimiini seurustelun alkutaipaleena olivat “minun” laskujani, hän ei ymmärtänyt sitä silloin. Ja hänelle jäikin aina rahaa ja minulle kävi päinvastaisesti.
Erosin koulusta ja sain töitä, 2015 vuonna. Tein töitä kuin hullu, ulosottomies otti sen minkä pystyi ja välillä enemmänkin. Kompuroin ja rupesin taas pelaamaan.
Sitten sainkin tietää, että olen raskaana, vaihtoehto ei ollut abortti,joten vauvva tuli 2016.
Jäin äitiyslomalle, kaikki vaikutti olevan hyvin,kunnes se tylsyys iski, ei ollut tekemistä. Tunsin olevani yksin.
Ystäviä ei näkynyt eikä kuulunut.
Menin siis takaisin casinosivuille. Siitäpä se pahin alamäki alkoi.
Ruoskin itseäni, en tuntenut olevani enään se ihminen mitä muut minusta ajattelivat, salasin kaiken. Hymyilin silloin kun minuun sattui eniten.
Aika meni nopeasti, olin kerennyt toipumaan leikkauksesta, mies osti talon, elämä näytti kukoistavan.
Ainut mikä ei kukoistanut oli minun lompakkoni.
Baari iltoina lähdin toisten matkaan, pieni demoni huuti sisälläni anna mennä,kukaan ei nää.
Enkeli heräsi aamulla, huono omatunto, itku ja raivo itseäni kohtaan alkoi.
Nyt eletään vuotta 2018, eilen illalla mies sai tietää kaiken.
Huomatkaa kaikki virheeni, peliongelmani kaikki se mitä olin salannut monien vuosien ajan.
Ensin tuli raivo itseäni kohtaan siitä, että olin jäänyt kiinni.
Sitten helpotuksen tunne siitä, ettei mun tarvii enään salata asioita.
Raivostuttaa vaan se, että mies puhui asioista yhteisten ystävien kesken, heidän jotka tiesivät niitä asioita mitä mieheni ei tiennyt.
Toisaalta ymmärrän täysin, että he kertoivat asiat, toisaalta taas en.
Jos sulla on ystävä,joka kertoo sulle kaikkein likaisimmat salaisuudet, pidät lupauksen että et mene kertomaan niitä seuraavalle vastaantulijalle. Miks mun ystävä sit kertoo mun miehelle?
Nyt en puhu raha-asioista, vaan ihan kaikesta muusta. Edes se ystävä ei tiennyt mun peliriippuvuudesta, ennenkuin mieheni tätä rupesi epäilemään.
Häpeä on suuri kaikesta.
Se tunne kun saan nää asiat järjestymään olis mun isoin unelma.
En tiedä kuinka enään ystävieni kanssa tulen toimeen, itsekkin olen suuri suinen ja viharakkaus suhde on aina ollut päälimmäisenä pinnassa,saa nähdä.
Se et mun mies on lojaali mulle nyt ja haluaa samalla tavalla mun parantuvan niinkuin minä, on hieno asia.

Näinpä päätin etten enään koskaan mene casino sivuille, haluan mun vanhan elämän takaisin.
Haluun olla mun lapsille roolimallina ja auttavana kätenä.
Niinpä tää on mun päiväkirja siitä, kuinka elämä voi mennä pieleen hetkenä minä hyvänsä.
Ja kuinka se otetaan haltuun!

Kaksi virallista päivää pelaamatta…
Jotenkin on aika sellanen ihan hyvä olo, hyvällä tavalla.
Toisaalta sitten, haikea olo sillä pahalla tavalla.
Sitten on se olo, että mitäs nyt tehdään.
Kahteen päivään oon saanu mahdutettua kaiken mahdollisen mitä oon vaan itelleni pystynyt keksimään ja silti tuntuu siltä, että jotain puuttuu.
Eilen sain tietää että pääsen Tehostarttiin mukaan, olo oli aika helpottunut. Vihdoinkin joku on ajatellut mua, et mä oikeesti tarviin apua.
Huomenna on maanantai ja töihin pitäis lähteä, jotenkin jo ahdistaa valmiiksi edes ajatella töihin lähtöä.
Kaipa tää tästä ajan kanssa?
Aika se vasta pahanilkinen onkin.
Kunpa en olis ikinään sekaantunut casinoihin.

Hienoa, että olet tajunnut asian ongelman. Minä taistelin 2012 lähtien pahasta riippuvuudesta, silloin samalla löysin elämäni rakkauden, noh 6v myöhemmin, tämä elämäni rakkaus sai tietää kaiken pelaamisestani, olin ottanut vakuudet täyteen hirveesti lainaa vain pelaamiseen ja vielä hänenkin kontolleen melkein 20000€, silloin tajusin, että olen niin syvällä suossa ja puolisoni yritti auttaa ja ymmärtää tilannetta. Olen edelleen 70k velkaa yht. porukoille jotka auttoi minut suosta ettei tarvitse UO hommiin ryhtyä, luottotiedot silti kerkesivät mennä ja samalla puolisoni masentui täysin tästä salailusta ja todellisuudesta mitä on käynyt. Lopulta hän vain lähti, ei jaksanut enää sitä painetta ja epäilevää elämääni, jos ratkean vielä uudestaan, noh ero tuli n. 2kk sitten ja olen sen jälkeen repsahtanut pelaamaan, olen käynyt terapiassa ja se on auttanut, mutta ei lopullisesti hillinny minua. Olen jäänyt myös yksin, kavereita ei oikeastaan ole. Yritän taistella demoneita vastaan, mutta helposti annan nykyään periksi, koska en löydä elämääni enää mitään sisältöä, vituttaa kun päästin pelaamisen takia yhden elämäni tärkeimmän ihmisen menemään ja tuntuu, että elämäni on niin tyhjää varsinking nyt. Onneksi olen töissä ja lyhennän velkaani joka kuukausi nyt porukoille, silti ero ahdistaa ja toivon, että itselleni koittaisi vielä valoisa tulevaisuus joskus.

Tsemppiä, kyllä se siitä! Pidä miehestäsi kiinni ja rakentakaa vielä tulevaisuus yhdessä, minä en saanut toista mahdollisuutta niin toivon, että sinä saisit ja oppisit tästä. :slight_smile:

Kaikkea hyvää!

Harmillista kuulla, että miehellesi ja sinulle noin kävi.
Elämä heittelee meitä eri suuntiin ja näyttää uutta tietä.

Itse tosiaan toivon sen valon näkyvän tunnelin päässä. Tässä muutamana päivänä olo on ollut niin yksinäinen, että pelihimot väkisinkin iskee, nyt jotenkin vaan saanut itseään niskasta kiinni ja yrittänyt miettiä kaikkia negatiivisia puolia pelaamiseen.
Yllättävää on miten rentoutunut on ihmisen mieli, vaikkakin saman aikaisesti haikea.
Tästä tämä virkeneminen lähtee.

Kuusi päivää mennyt, ahdistuneisuuden tunne herännyt vaan enemmän ja enemmän.
Rahat on tiukassa, puolet laskuista vielä maksamatta, onneks suurimman osan sai sovittua ensi kuulle.
En tajua miten ihmeessä aikoinaan osasin säästämisen jalon taidon.
Nyt tuntuu et heti jos on vähänkin “ylimääräistä” se häviää heti…
Miehen kanssa puhuminen ei tunnu yhtään miltään. Hän joko kuuntelee tai sitten naputtaa puhelintaan → Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ystävät eivät ole pitäneet mitään yhteyttä, sen sijaan kuulen uskomattomia tarinoita jopa kaupassa ollessa elämästäni.
Itseppähän olen tämän peliriippuvuuteni aiheuttanut, mutta että jo yli puoli kaupunkia kuhisee asiaa, kuullostaa aika uskomattomalta, eikö?
Töissä käyminen on tuntunut erittäin raskaalta, yöllä ei saa kunnolla nukuttua ja aamulla tekisi mieli vaan vetää peittoa korville.
Perjantaina tulisi rahaa taas tilille ja jo ahdistaa koko asia, oikein pelottaa ja korventaa. Ajatuskin siitä et meen taas jonnekkin casinolle istumaan ja pelaan kaiken.
Miten nää ajatukset vaan jaksaa myllättä koko ajan päässä…

Kahvin voimalla tähän aamuun herätty.
Koko yö meni valvoessa, uni ei tullut millään.
Aamulla kampesin 5 aikaan sänkyyn, pyörin, kävelin ympäri taloa, ramppasin ulkona tupakalla.
Tällä hetkellä silmät seisoo päässä niin pahasti, etten tiedä miten jaksan töitä edes tehdä.
Ahdistuneisuuden tunne on vallannu koko kropan. Pakko olis päästä puhumaan jollekkin, lääkäri aikoja on harvassa, apua ei kukaan oo tarjoamassa, ainut mitä kuulee on arvostelut elämän valinnoista ( ihan kuin en olisi jo itse asiasta perillä), pää lyö tällä hetkellä niin tyhjää, että voisin mennä vaan takaisin sänkyyn nukkumaan.
Viikonloppu tulossa, yritän miettiä mitä aktiviteettiä keksisi jotta saisi pelihimon laantumaan.
Miehen kanssa ei olla puhuttu vuorokauteen juuri mitään?
Jotenkin tuntuu siltä, että hän ei ehkä olekkaan valmis henkisesti tukemaan minua tämän asian yli.
Ymmärrän täysin, että tämä asia painaa hänen mieltään ja ymmärrän myöskin sen, ettei minun ongelmani pitäisi olla hänen ongelmiaan. Mitähän tässä tilanteessa pitäisi tehdä? Odottaa pahinta, vai odottaa ihmettä?

Pääsisitkö työpaikkalääkärille heti tänään tai ainakin työterveydenhoitajalle? Jos et pääse, mene terveyskeskuspäivystykseen. Olen itse ollut ihan raatona unettomuuden takia ja sain siihen vihdoin arsenaalin lääkkeitä. Uni olisi saatava kuntoon, vaikka sitten ihan niillä tehokkaimilla nukahtamislääkkeillä ja jatkossa melatoniini ( ei niitä reseptivapaita vaan vahvempia lääkäriltä). Huoli ja stressi ovat tehokkaita valvottajia ja unettomuudesta tulee kierre, koska unettomuus jo itsessään stressaa. Minä tunsin olevani jo puolihullu: hyvin itkuherkkä, mutta toisaalta nauroin itkun lomassa. Kaikki monen viikon huonosti nukutuista öistä, kun vellon näitä pelaamisen jälkiseurauksia ja odotan milloin talo myydään ja meille tulee lähtö eikä ole mitään tietoa mihin päästään. Toukokuu on muutenkin lapsiperheissä kiireistä aikaa… kaikki hoitopaikkojen tai koulujen kissanristiäiset.

Kunhan saa muutaman yön kunnolla nukuttua vaikka lääkkeiden avulla, alkaa ajatuksetkin kirkastumaan, ja oppii hyväksymään tilanteen.

Olin itse tällä viikolla psykiatrillakin ja käyn arvioinnissa saanko mahdollisesti Kelan tukemaa terapiaa tai tarvinko edes sitä. Psykiatri oli aika mielenkiintoinen. Totesi, ettei minun kuulu olla sairaslomalla, koska pelaisin vaan ( vaikka en ole viime aikoina enää pelanut… pari repsahdusta maalishuhtikuussa oli työpäivien jälkeen) . Täytyy oppia sietämään, että lääkäritkin ovat ihmisiä ja heillä on erilainen käsitys, joillakin hyvin tuomitseva, pelaamiseen. Toisaalta ihan hyvä, että nyt oli vastassa sellainen joka painotti ja kovaa, etten missään tapauksessa saa enää pelata, ja pyöritteli päätänsä kun kerroin velkamäärään. Tunsin olevani pelkkä lintsari ja lainayhtiöiden( lue: yhteiskunnan) huijari, vaikka olen vieläkin pirun ahdistunut ja masentunut enkä halunut tehdä kenellekään pahaa . Itkin ja nauroin vuorotellen tuossa tapaamisessa. Hän ihmetteli, mitä teen oikein vastaanotolla… En ole psyykkisesti kuulemma sairas, paitsi, että masennuksen taso selvitetään.

Älä siis välitä, tai ajattele, mitä muut ajattelevat sinusta. Jotkut yksinkertaisesti katoavat tai tuomitsevat, mutta kyllä niitä tukijoita löytyy. On hyvä, että miehesi kuitenkin edes jotenkin kuuntelee sinua. Onko sinulla jotain toista läheistä, jonka kanssa keskustella? Kun ahdistuksesi on noin syvä,voisit soittaa kriisipuhelimeen. On tärkeätä, että sinulla on kuuntelija, joka sanoo, että asiat järjestyvät kuitenkin jossain vaiheessa. Ei pidä lannistua, koska silloin repsahtamisen vaara on suuri, kuten toisaalta myös silloin jos väkisin yrittää jaksaa huolien keskellä, ja tarvitsee sen jonkin pakopaikan, mitä pelaaminen usein on.

Anna miehellesi kaikki tunnusluvut, luottokortit tms, ettet pääse pelaamaan, ja yritä päästä sairaslomalle lepäämään.

EDIT: lisäsin tähän vielä, että huono itsearvontunto pitäisi saada korjattua. Et saa syyttää ja rankaista itseäsi… Se pahentaa olotilaa. Tällaisen riippuvuuden jälkeen, joka tuhoaa taloudellisesti, on toi itsearvostuksen menetys se pahin, mitä voi tehdä. Pitäisi oppia vaan aloittamaan puhtaalta pöydältä, tottakai kohdata ja ymmärtää ja hoitaa ne syyt, jotka ajoivat pelaamiseen.

Olen ollut kohta viisi viikkoa sairaslomalla putkeen, lukuunottamatta viime viikkoa.
Olen sairastellut ja on ollut työpaikan tapaturmia ja on lapset ollut kipeinä ja nämä kaikki kun sullotaan yhden ihmisen hartioille,niin on tosiaan sulattelemista.
Työnantajani on vähän sieltä ja täältä suunnalta vedetty, hänen kanssaan on tullut niin paljon henkistä taistelua koeteltua, että sekin jo painaa mieltäni.
Mieheni on vähän sellainen menevää sorttia niinsanotusti. Osaa olla kyllä kotona ja auttaa, mutta sitten hänestä myös löytyy se toinen puoli “minä itse” jos nyt näin saa kuvailla.
Hän osaa olla ihanan auttava, hellä ja kuuntelevainen. Välillä hän vaan unohtaa se kaiken.
Tällä hetkellä olen yrittänyt päästä juttelemaan lähimpään mielenterveys poliklinikaan, mutta valitettavasti sielläkin on jonoa. Olen ollut yhteydessä puhelimitse kaikkiin mahdollisiin paikkoihin,mutta hekin vaan toitottavat mielenterveyspolille menoa, mikä ei tällä hetkellä ole mahdollista jonojen myötä.
Minulla ei ole oikeastaan ketään muuta kuin mieheni ja lapseni. Äitini kanssa olen välit menettänyt omien typerien valintojeni takia. Ja jos totta puhutaan, niin äitini on viimeinen henkilö tällä hetkellä kenen kanssa voisin edes keskustella asiasta. Hän on liian tulisieluinen luonteeltaan, jo lapsuus ajan muisteleminen saa ihoni kananlihalle,se ei ollut mitään herkkua.
Joten tällä hetkellä olen vain minä, päiväkirjani ja mietteeni. Paljon on ollut apua ihan vaan tänne kirjoittamisesta ja tunteideni jakamisesti.
Jonakin päivänä joudun kohtaaman kaikki möröt,mutta se päivä ei ole vielä lähelläkään. Tiedän itse jo sen, että ensin minun pitää saada oma mieleni rauhalliseen tilaan, jolloin voin käydä asioita läpi rauhassa. En kuitenkaan niin, että ongelmat kohtaavat toisensa ja räjäyttävät mieleni.
Apua olen hakenut ja aion pitäytyä siinä, jos lisäapua tulee,vinkkejä tms, otan kaiken avosylin vastaan. Kerranhan täällä eletään.

Tottakai haluaisit varmasti jutella ns. ammattilaisten kanssa joille peliriippuvuus on tuttu asia, mutta tuli tätä joskus täällä hoettua, että sellaista ihan matalankynnyksen keskusteluapua saa vaikkapa seurakunnan diakoniasta joko menemällä päivystysaikaan keskustelemaan tai vaikkapa varaamalla ajan pidemmäksi aikaa. Sinne pääsee hyvin nopeasti ettei ole mitään ‘jonoja’ tms. Siis jos tuntuu että pitäisi saada mieltä kevennetyksi luottamuksella niin kannatta ehdottomasti käydä jutskaamassa. Kyllä nämä diakonissat jne sen elämän kirjon ovat nähneet ja voivatpa joskus mahdollisesti jeesiäkin jossakin asiassa tms. jos tilanne on erittäin huono. Tuota en tietysti lupaa, mutta kannattaa käydä juttelemassa jos minnekään muualle ei pääse ja ahdistaa ja sydäntä pitäisi saada kevennettyä. Ainakin parisuhdeasioissa voi saada tukea ja apua. Tsempit sinulle! ps. ja vielä että ei tarvitse kuulua kirkkoon, eli voi mennä vaikkei kuuluisikaan.

Tänään se sitten tapahtui, nimittäin irtisanominen.
Olo on haikea, työkaverit oli vaan jotain niin parasta, työnantaja ei niinkään.
Mulla siis sattu töissä tapaturma tuossa huhtikuun alkupuolella, jotenkin vaan sinnittelin ja tein työni kunnialla loppuun asti, hymyilin vaikka sattu ihan helvetisti.
Uskaltauduin sitten menemään lääkäriin, tottakai ensimmäisenä epäiltiin kaikkein pahinta, mulla on selkä leikattu pullistuman takia muutama vuosi sitten, nyt tämä niska vaiva aiheuttaa samoja kipuja, mitä silloin selän kanssa. Työnantajani oli koko viisi vitun viikkoa hengittämässä mun niskaan, jopa lääkäriä pyysi et se kirjottaa pidempää sairaslomaa mulle, koska he ei voi tarjota kevennettyä työtä (eipä).
Noh, sain lääkärilleni avattua oikein pitkän kaavan mukaan sydäntäni, kerroin kaiken.
Lopputulos onkin nyt se, et pääsen säännöllisesti asioimaan hänen vastaanotollaan joko puhelimitse tai sitten fyysinen läsnäolo. Jotenkin ihan ihmettelen, vaikka hän ei enään ole mun työterveyslääkäri, niin silti hän voi ottaa mut sinne.
Asiasta ytimeen, lääkärini oli sitä mieltä et mua kohdellaan huonommin kuin muita työntekijiöitä (oon samaa mieltä), niinpä hän ehdotti et ottasin työsuojeluun yhteyttä, harmi vaan kun meidän työpaikalla ei ole valtuutettua.
Nyt sit odottelenkin liiton vastausta, sekä lääkärin lausuntoa, et pääsen normaalisti liiton päivärahalle. Kerroin miehelleni, että sellaisen vedon sitten tein. Häneltä ensimmäisenä sain kuulla lauseen “toivonmukaan kaikki laskut ei jää mun hartioille”. Ymmärrän täysin et häntä pelottaa ja niin pelottaa muakin, mutta silti mulla on niin kevyt olo.
Ei tarvii miettii millä tuulella se pomo on tänään, uskallanko olla oma itseni, millanen työviikko tulossa, joudunko miten paljon joustamaan, jääkö joustamani aika lapsiltani pois.
Ei pitäis enään edes miettiä koko asiaa kun siitä puljusta pääsi eroon.
Osittain luulen mun pelaamisen johtuvan myös työpaikastani, koko ajan ollu semmonen olo et jos iso voitto tulis, niin en menis töihin enään. Toisaalta ymmärsin nyt myös sen, että ei se raha ole aina kaiken A ja O. Vähemmälläkin pärjää, kun vaan osaa suunnitella menonsa niin, ettei elä yli varojen.
Tilanne riistäytyi moneen otteeseen pelaamisen myötä, sillä ajattelin vaan voittavani enemmän ja enemmän ettei mun tarvii töitä enään tehdä. Noh, eihän se totta ole. Yhdelle miljoonasta käy niin hyvä tuuri elämässään.
Toisaalta eihän sitä osais elää edes “rikkaana”.
Nyt kun oon suodattanut mietteeni ja ajatukseni, uskon että pelaamattomuus on erittäin lähellä ja tavoiteltavissa.
En sano sitä ettenkö koskaan enään ikinään pelaa, sillä sitä en tällä hetkellä voi luvata. Mutta se että näen asiat ihan eri silmin ja voin jopa hyväksyä sen itsessäni ja olen osannut puhua siitä ihan tuiki tuntemattomalle ihmiselle, niin se on jo itselle iso voitto.
Päivä kerrallaan mennään eteenpäin ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan.
Monia kompastuskiviä on tiellä ollut, monet montut ja tienpientareet olen kolunnut, mut nyt on se hetki kun saan hengittää raitista ilmaa ja olla murehtimatta asioita liikaa.

Mielettömän mukavaa ja antoisaa loppuviikkoa työ kaikki!

!

Mikä se irtisanomisen syy on? Mulla on tietoa asiasta jonkun verran ja olen kerran vienyt irtisanomisen oikeuteen. En silti suosittele samaa kaikille ellei rikkomus ole täysin selvä, koska prosessi on niin pitkä ja raskas. Usein kannattaa yrittää neuvotella ja bluffata työnantajaa antamaan jotain korvausta ettei vie asiaa eteenpäin. Liitto avustaa tuossa jos niiden mielestä perusteet ovat kunnossa. Riippuen liitosta, toisia kiinnostaa vähemmän ja toisia enemmän työnantajan toiminta.

Työni alkoi olla mielen päälle erittäin raskasta henkisesti ja fyysisesti.
Mulla jumiutui niska, kävelin noin kaksi viikkoa niin, etten päätäni pystynyt kääntämään suuntaan tai toiseen.
Kävin röntgenit, magneetit, fysioterapiat ja ortopedit lävitse.
Sitten yksi kaunis päivä menin terveystalon sivuille ja huomasin sieltä, että mulle oli varattu aika työtapa-arviointiin päälliköiden kera. Heitä sitten olikin siellä kolmin kappalein vs minä ja lääkärini.
Lääkäri yritti vakuuttaa heille, että tilanne ei ole laisinkaan niin paha miltä näyttää, fysioterapia ohjeiden kanssa ja oikeaoppinen treeni, voivat jopa viikoissa saada niskani parantumaan. Nämä korpit olivatkin sitten ilmeisesti jo keskenään päättäneet, että minut pitää laittaa pidemmälle sairaslomalle, lääkäri pyöritti päätään,mutta kirjoitti sitten suoraan pidemmän sairasloma lapun mulle.
Samana päivänä kollegalleni pidettiin samanlainen työtapa-arviointi, jossa hänelle sitten sanottiin, että “voidaan tarjota helpotettua työtä”.
Kollegani kertoi tästä mulle ja olin puota perseelleni, hänelle tarjotaan helpotettua työtä, mutta mulle ei?
Miksi?
Sairaslomani meni melko vauhdilla ja olin henkisesti ja fyysisesti varustautunut palaamaan 100% takaisin.
Kävin lääkärillä ja hänenkin mielestään olin valmis, lihaksisto tarvitsee kuitenkin aktivisuutta. Hän kuitenkin painotti, etten saisi mennä varastoon nostamaan liian painavia tavaroita yksin ja jos/kun teen niin, niin mun on pitää pyytää joku toinen siihen kaveriksi.
Menin töihin ja työnantajani kyseli et mikä meno on ja voinko työskennellä satasella.
Kerroin vointini ja kerroin myöskin mitä työterveyslääkäri oli mulle sanonut, siitähän se sitten lähti.
Hänen äänensä koveni ja hän vain toitotti koko ajan “miks sulle ei kirjoteta pitempää sairaslomaa”. Sain tuota lausetta kuulla melko pitkään. Hän oli myöskin varannut soittoajan lääkärilleni, sanoi että hänen pitää päästä keskustelemaan tilanteestani.
Reagoin asiaan nopeasti ja varasin myös soittoajan lääkärilleni.
Lääkäri sit soitti mulle ja kerroin tapahtuneesta, hän oli melko yllättynyt koko tilanteestani ja sanoinkin hänelle silloin puhelimessa,etten henkisesti jaksa tämmöistä käytöstä itseäni kohtaan, sillä muuta henkilökuntaa kohtaan, työnantajani käyttäytyy normaalisti.
Lopputulos oli se, et mun piti taas käydä sairaslomaa itselleni hakemassa, viikon mulla pää löi tyhjää, en oikein tiennyt miten päin olis pitänyt olla. Ahdistuneisuuden tunne vaan kasvoi kasvamistaan. Sitten mieheni kanssa yhteistuumin päätettiin, et parempi jättää irtisanomisilmoitus, mietin miljoona kertaa et selviinkö kaikesta taakasta, mut tää oli paras vaihtoehto kaikkeen. Liittoon olen ollut yhteydessä, työkkärille myös,he tietävät tilanteeni ja toivon tosiaan ettei tuo karenssi napsahda minun kohdalleni, syyt ovat erittäin painavat. Onneksi myös lääkäri on tukena ja sanoi ymmärtävänsä miksi päädyin tähän päätökseen, sillä mielenterveydelle tämä koko homma kävi ja aika pahasti.
Jos työntekijää arvostetaan niin vähän, vaikka hän on antanut kaikkensa, niin en tiedä mitä enään olisi pitänyt tehdä tässä tilanteessa.

Mielestäni sulla ei ole perusteita riittautumiselle, koska olet irtisanoutunut itse. Näissä muissa asioissa sen absoluuttisen totuuden selvittäminen on niin työlästä, että oikeus päätyy usein työnantajan puolelle. Tuosta irtisanoutumisesta nykyilmapiirissä seuraa lähes aina karenssi eikä auta oikein mitkään syyt, edes terveyspuolen jutut, tai sitten pitää olla erittäin selvät perusteet. Olen lukenut ja kuullut kammottavia tarinoita.

Yleensä ei kannata missään tapauksessa irtisanoa itseään, vaan odottaa, että työntajantaja tekee sen. Tämä on tietyllä tavalla vähän tyhmää, koska tottakai toiminta tavallaisi on työntekijälle järkevää, mutta yhteiskunta ja järjestelmä on vain sellainen, että siitä seuraa yleensä karenssi ja rahalliset sanktiot. Työnantajalla ei ole oikeutta irtisanoa sairauslomalla olevaa kuin vasta erittäin pitkän ajan päästä. Jos työpaikalla on tapahtunut siirtoja kevyempiin tehtäviin ja niitä on olemassa ja eteenkin jos niihin on palkattu väkeä, niin irtisanominen mahdollistaisi riittauttamisen, mutta jos irtisanoo itsensä, niin silloin ei ole tapahtunut sopimusoikeudellista rikkomusta.

Tottahan se on, et oli erittäin riskialtista tehdä moinen, mutta senkin jo huomasin työnantajastani kun irtisanomisilmoituksen hänelle jätin, niin hänhän ei ollut laisinkaan yllättynyt päätöksestäni. Päinvastoin, oli kaiken saanut järjestymään, johtoporras oli tietonen samalla sekunnilla irtisanoutumisestani, ei ollut kuin allekirjoittaa avainten luovutus työnantajalleni ja se oli siinä.
Ei kiitosta työstä, ei oikeastaan mistään.
Kollegani kyselivät eilen kuinka päädyin tähän tilanteeseen, sillä ovat huomanneet kuinka työnantajani minua kohtaan käyttäytyy, toisaalta siitä puljusta on niin moni irtisanoutunut viimeisen puolen vuoden aikana ja nykyisetkin työntekijät etsivät uutta työpaikkaa, niin en ihmettelisi yhtään jos johtoporras rupeaisi asiaa syvemmin selvittämään.
Oli miten oli, tuli karenssi tai ei, niin olen erittäin huojentunut et mun ei tarvii enään sinne mennä!
Iso taakka putosi hartioilta ja elämä alkaa hymyilemään pikkuhiljaa.
Monet ihmettelevät valintaani, mutta toisaalta jos en olisi sitä nyt tehnyt, niin joutuisin hakemaan sairaslomaa joka viikko uudelleen ja uudelleen, ja tämä sairasloma olisi täysin palkatontakin vielä. Joten ennemmin olen kotona lasteni kanssa ja annan heille sitä menetettyä aikaa! :slight_smile:

Hetkinen… miksi sairausloma on täysin palkatonta ja jos sitä pitää hakea viikoittain, niin lääkärissä on kyllä jotain vialla?

Munki mielestä sairaslomalla pitäisi jostain saada rahaa kyllä. Jos ei töistä niin kelalta?

Meidän työpaikan säännöissä on valitettavasti semmoinen “sääntö” kuin, 30 vuorokauden kulueassa jos vaiva uusiutuu, niin se aika onkin sit palkatonta.
Toki Kelalta olen hakenut sairauspäivärahaa, mutta ei se kyllä kummempaa ole…

Kuulostaa minusta oudolta, onko tuo ihan laillista…

Ok, valtaosassa työpaikkoja, jossain vaiheessa tippuu sairauspäivärahalle, eli työnantaja lopettaa palkanmaksun, mutta irtisanomisoikeutta ei kuitenkaan ole sairaslomalaiselle tätä voi käyttää ärsytyttämismielessä hyväkseen, jos haluaa ryhtyä hankalaksi. Myös jos on pelko, että joutuu karenssiin, niin kannattaa yrittää päästä työkyvyttömäksi, jolloin saa sairauspäivärahaa ja karenssi kuluu samanaikaisesti alla pois. Ainakin itselläni sairauspäiväraha oli vähän parempi kuin ansiosidonnainen, eikä ansiosidonnainen kulu kun on sairauspäivärahalla.