Sain pari viikkoa sitten varmuuden, että olen raskaana. Olen testin jälkeen ollut kokonaan selvinpäin, tupakkaa polttanut kuitenkin. Tunnen olevani tosi vaikeuksissa. En osaa kuvitella päihteetöntä tulevaisuutta ja vaikka osaisinkin, niin toimentulon osalta kaikki päin helkkaria. Mulla ei ole mitään tunteina tulevaa vauvaa kohtaan. Tieto sellaisen olemassa olemisesta stressaa ja masentaa ja mietin vaan, että mihin se edes mahtuisi olemaan ja kuinka mä jaksaisin sellaista hoitaa kun on kuitenkin lemmikeitä hellittävänä ja lenkitettävänä ja niitä kohtaan mä tunnen hellyyttä ja haluan huolehtia. Tänään jonottelin Subwayssa omaa syötävää kun myyjä joutui tappelemaan teini-ikäisten poikien kanssa, koska näillä ei ollut tilillä katetta maksaa tilaustaan. Pojat haistatteli ja kiroili ja lopulta sai joltain kaverilta rahaa lainaksi. En halua tollasia kersoja ikinä kotiini, varmaan itse suunnilleen kuristaisin. Kai joku söpö vauva vielä menee, mut teini-ikäinen idiootti ei ikinä. En tiedä mitä tehdä. Oon aina ollut aborttia vastaan, mutta nyt kun sattui omalle kohdalle niin… no en tiiä. En sellaiseenkaan osaisi ruveta. Uskallanko hakea apua a-klinikalta ja neuvolasta ilman, että joudun jatkuvaan tarkkailuun? Mulla on tota päihdehistoriaa ja miljoona katkoa takana, joten se tieto kai muutenkin noille menee? Lapsen isä on täysin raitis (ihan tapana, ei ole alkoholisti) ja elää kunnollista elämää. Siksi asutaankin erillään, että nähdään silloin kun itsekin pystyn samaan muutaman päivän ajan. Juodessanikin enempi olen tissutellut rauhassa, enkä sen enempiä aiheuttanut häiriötä kenellekään, paitsi tietty läheisille huolta. Toki tämä selvänä olo tuntuu upealta aina sen pienen hetken, joitain viikkoja, mutta jossain vaiheessa sitten sorrun uudelleen. En edes osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia omalta kannalta. Olen ilman alkoholia melko levoton persoona ja kun on ADHD:nä touhunnut kuukauden aamusta iltaan niin tekee vaan hyvää rauhoittua istumaan muutaman siiderin voimin. Vaikeaa, oma tilanne ja nyt etenkin tän tulevan vauvan tilanne, josta pitäisi mahd. nopsaan päättää että kykenenkö aborttiin. Jos sen pidän niin elämä vaikeutuu niin paljon, etten halua ees kuvitella.
Moikka moi!
En ole keski-ikäisenä lapsettomana miehenä mikään paras henkilö neuvomaan näissä raskausasioissa.
Kuitenkin toivoisin olevani isä. Ei vaan vaimon kanssa saatu lasta tehtyä kun ei oltu enää nuoria kun tavattiin.
No todettakoon että miehelle lapsen teko on pelkkää nautintoa kun taas naiselle…
Mikä on muuten lapsen isän rooli suunnitelmissa? Mainitsit että hän on raitis! Siinä on jo hyvät lähtökohdat!
Päätös on kuitenkin lopulta Sinun. Paljon jaksamista ja tsemppiä!
t. Juhani
Moikka Chilipippuri, muistan nimimerkkisi tuolta lopettajien puolelta muutaman vuoden takaa. Kommentoinpa nyt kuitenkin tuohon lainaamaani, eli mennee tuohon “muuta mietintää”-kohtaan. Lapseton olen, kuten edellinenkin puhuja, joten sen puoleen “epäilyttävää” kommentoida. Kuitenkin ihminen kasvaa ja kehittyy ajan kuluessa ja ympäristönsä mukana (ympäristöön luen tässä siis myös ihmiset). On ymmärrettävää, että jos selainen huligaaniteini tyhjästä ilmestyy luokse asumaan ja olemaan, on aikalailla katastrofin ainekset ilmassa. Mutta kun eihän se niin mene. Sen ihmisen kanssa (ainakin toivottavasti) eletään päivä ja vuosi kerrallaan, yhdessä, kasvatustakin sisältäen. Nähdään se vauvaikä, hiekkalaatikkoikä, ekalle luokalle meno jne. Siinä pääsee aika paljon itse vaikuttamaan, millainen tuo sitten teini-ikäisenä on ja miten käyttäytyy. Omat asiat olisi toki hyvä saada sellaiselle tolalle, että tulee itsensä kanssa toimeen ja että on niitä voimavaroja olla läsnä toisen ihmisen kanssa.
(Juovana aikana olin itse monesti ‘paikalla’ vaan en läsnä. Itselleni vaikuttaa tämä raittius sopivan oikein hyvin, kun ei tavitse miettiä, ottaako vaiko ei ja kuinka paljon, jos ottaa. Voi olla läsnä joka hetkessä.)
Hei!
Tosi vaikeita mietintöjä ollut sinulla, mihin liet päätynyt.
Itse en missään vaiheessa ihan kamalasti ole ruvennut haluamaan lasta, mutta oltuani miehen kanssa kymmenen vuotta yhdessä ja täytettyäni 30 vuotta ja ollessani terapiassa, tulin siihen päätökseen että koska mies haluaa kamalasti lasta (ei painostanut) eikä minulla enää ollut ihan kamalaa vastustusta, aattelin että katsotaan nyt että saadaanko lapsi. No saatiin mutta en missään vaiheessa raskautta osannut ajatella että oikeasti saan vauvan. Vauva-aika oli järkkyä kun ahdisti niin ja kaikenlaisia vaiheita on ollut tähän mennessä kun hänestä on tullut 6-vuotias upea pikkutytsy ja siskostaan 3,5-vuotias nuppunen, mutta heidän kanssaan on kyllä saanut elää niin ihmeellistä elämää (en tiennyt että lapset on niin fiksuja ja ajattelevia ennen kuin sain omani) että en olisi ikinä uskonut.
Ehkä koitin sanoa että vaikka ei olisikaan niin fiiliksissä nyt ajatuksesta niin minusta se “kortti” on kyllä katsomisen arvoinen.
Ja moni adoptiolasta odottava olisi myös varmasti onnellinen siitä ihmeestä mitä kannat, vaikka tulisitkin siihen lopputulokseen että et halua ryhtyä äidiksi.
Mutta! Vaikka päätös olisi mikä, se on sinun tehtävä ja varmasti oikea.
Tsemppiä joka tapauksessa!
Vielä että kuulostaa jotenkin hirmu tutulta tuo että kun on aikansa puuhannut kiivaassa tahdissa yhtä jos toista, niin on ihanaa kun alkoholi hidastaa tahdin. Krapulakin, sellainen lievä, on oikeestaan aika mahtava olotila kun pystyy keskittymään paremmin yhteen asiaan kerrallaan. No, silti haluan nyt koittaa alkoholitonta elämää.