Koen syyllisyyttä siitä, että aikoinaan niin vilkas keskustelu palstalla päättyi monen vakkarin lapsen kuolemaan. Toivon, että te, jotka olette vasta heräämässä lastenne huumeiden käyttöön jaksaisitte lukea alkuaikojen tekstejä meiltä, jotka sittemmin menetimme lapsemme yliannostuksen tai itsemurhan kautta.¨
Ehkä voisitte oppia jotain meidän tarinoistamme. Toivon sydämestäni, ettei kenenkään lapsi tule huumeisiin menehtymään, mutta jo toivoessani tiedän, että osalle teistä käy niin…
Ehkä lukiessanne meidän tarinoitamme tajuatte, että syy ei ole teidän. Mekin rakastimme lapsiamme ja olimme voimattomia sen edessä, mitä sittemmin tapahtui.
Mitä voin vielä tehdä ennen kun on liian myöhäistä?
Minkälainen tilanne teillä on?
itselläni on tilanne jota voisi kai sanoa käännekohdaksi,ensimmäinen psykoosi,joka vaikuttaa myös paranoidiselta skitsofrenialta,täysin huumeiden vallassa,ei mitään motivaatiota tai halua lopettaa,nyt ollut vrk suljetulla,en tiedä näkeekö tilanteensa sitten kun "pää alkaa selviämään"paha aavistus on,että jos hoito lopetetaan liian aikaisin ja meille vanhemmille ei anneta hyviä avaimia käteen on peli menetetty…
Sekä huumepsykooseja, että skitsofreenisia psykooseja hoitaneena tiedän, että niitä on tosi vaikea erottaa toisistaan. Hyvä uutinen on siis se, että kyseessä voi olla ihan pelkästään huumeiden laukaisema tila ja jos lopettaa käytön, voi parantua ihan täysin. Jos huumeidenkäyttö jatkuu, niin todennäköisesti myös psykoottiset jaksot, koska niihin kerran poikasi on altis.
Avohoito on kyllä minustakin tässä kohtaa kirosana. Toivottavasti poikasi saa pysyä suljetulla nyt tarpeeksi pitkään. Oma tyttäreni palautui aika normaaliksi 8 vkon hoidon jälkeen ja ilmeet ja jutut alkoi olemaan taas sitä omaa tytärtä. Oli se hienoa käydä päivälomilla tytön kanssa pitsalla ja kirppiksellä, kun tyttö oli ihan ok. Kun likka kirjoitettiin ulos osastolta, niin kaikki meni viikossa vituiksi ja tyttöhän sitten hirttäytyi. Avohoito ei meillä siitä ainakaan yhtään toiminut ja tyttö ei kyennyt siihen sitoutumaan.
joo epäilen,että meilläkään ei avohoito tule onnistumaan ja nyt ajattelin sanoa pojan asunnon irti,sinne ei ainakaan palaa…muutenkin lentää siitä asunnosta viimeistään joulukuussa.Miten teillä hoidettiin avohoidossa lääkitys,tiedän,että joissain tapauksissa on piikitetty alkuun lääkkeet 
Toisalta tiiän et noi lääkkeetkin aiheuttaa toisille henkistä pahaa oloa,paha olo vain muuttaa muotoaan verrattuna huumeisiin.mitä lienee avohoitolaki jos ihminen on lääkityksen tarpeessa,mutta ei ole hoitomyönteinen?onko millä konsteilla mahdollisuus saada jonnekkin jatkokuntoutus paikkaan? 
Olen itse psykiatrian/lastensuojelun ammattilainen, mutta kontakteistani ja tiedoistani huolimatta en saanut lapselleni apua. Koetin ihan kaikkea Krisin vertaisryhmistä-NA-ryhmistä-nuorisopsykiatriseen työryhmään. Sain jopa lapseni jonojen ohi kontaktieni ansiosta, mutta eipä auttanut.
Ainoa, mitä sinuna kokeilisin vielä, olisi jonkun kaiken kokeneen ihmisen keskustelu lapsesi kanssa. Sellaisen kuin Malibu, vaikkapa. Ehkä hän pystyisi puhumaan käyttäjäkieltä ja saamaan järkeä lapsesi päähän. Meillä ei kyllä sekään auttanut ja tukihenkilö joutui sitten itsekin linnaan, kun retkahti 10 v. päihteettömyyden jälkeen…
Kaikkea mahdollista kannattaa kokeilla mutta pitää muistaa se että vain käyttäjä itse voi päästä päihteistä eroon. Häntä ei voi pakottaa. Jokainen ihminen on erilainen joten hoidot, motivoinnit ym vaikuttaa jokaiseen erilailla.
Läheisten on hyvä muistaa huolehtia itsestään. Vertaistukiryhmät ja leirit ovat oiva apu. Tukihenkilönkin läheinen saa ihan itselleen.
Käyttäjä tulee jossain vaiheessa siihen niinsanottuun tienristeykseen silloin on hyvä että hänen rinnalla kulkee sellainen joka on käynyt saman läpi. Vain toinen toipunut voi ymmärtää. Se että päihteisiin kuolee vuosittain niin paljon ihmisiä on todella surullista mutta paljon on myös niitä jotka ovat siitä selvinneet ja elävät puhdasta elämää. Addikti on ikuisesti addikti mutta kun sen tiedostaa voi elää ihan normaalisti.
Voimia kaikille läheisille !
Hirveä voimattomuus, jota silloin tunsin, oli päälimäinen tunne. Kun en mitään osannut ja en mitään voinut, vaikka kuinka näin, mihin polku vie. Kukaan ei auttanut ja tyttäreeni en saanut kunnon kontaktia. Yhä mietin, että mikä meni väärin, mitä olisin voinut tehdä, mutta en keksi. Kokeilin kaikkea.
Ainoa lohtuni nykyään on se, että tyttäreni polku olisi vienyt todella syvälle. Hän itse sen myös näki ja teki hirttäytymällä ratkaisunsa. En voi muuta kuin koettaa hyväksyä hänen ratkaisunsa, vaikka se ei minusta missään tapauksessa ole 18 vuotiaalle oikea. Niin paljon olisi ollut tehtävissä ja koettavissa.
Tyttäreni nyt 32 v. poikaystävä on yhä hengissä ja käyttää kai subua. Hän syytti tytärtäni kuoleman jälkeen kaikista perheeseensä kohdistuneista omaisuusrikoksista. Olen edelleen sitä mieltä, että väärin perustein, koska kaikesta huolimatta tyttäreni ei koskaan kotoaankaan varastanut.
meillä poika edelleen tahdonvastaisessa hoidossa,epäillään vahvasti psyykkisen sairauden puhkemaista.Eilen oli pään magneettikuva,jota todella arvostan että otettiin ihan minunkin mielenrauhan vuoksi.
Poika ahdistui ja romahti täysin kun lääkäri sanoi epäilyksensä skitsofreniasta,edelleen on harhoja,mutta ei niin pahoja kuin alussa,silloin poika oli kuin riivattu,ja sairauden tunnoton on edelleen vaikkakin sanoi lääkärille"haluutte siirtää mut vaan laitoksesta toiseen kun kukaan ei osaa auttaa" 
On siis jossain vaiheessa siirtymässä pitkaikaiseen kuntoutukseen kellokoskelle,kun ensin saadaan turkimusjakso päätökseen…on nyt osastolla jossa näkee päihdepuolen pahintakin puolta,suonensisäisten vierotuksia ja arvostan todella että nämä potilaat puhuvat pojalleni kokemuksistaan ja tuntemuksistaan…
siltikin viimeksi eilen poika sanoi että ei pilvenpoltto tilannetta aiheuttanut… 
eilen sai myös ulkoilu luvat itsellen 30min päivässä,mikä hieman mietityttää kun on ajoittain aika masentunut,mutta tiedän myös että pojalla oli pää hajoamassa jo osastolla olemiseen ja vapauden kaipuuseen
Onpa hienoa, että poikaasi edes nyt yritetään hoitaa. Minun tyttöni potkaistiin mielentilatutkimuksen jälkeen osastolta ihan tyhjän päälle, kun pakkohoidon perusteita ei ollut. Tyttö ei mm. ollut heidän mukaansa lainkaan itsetuhoinen.
Luulen, että kaikki aika mitä saa pelattua on selviytymisen puolella. Jokainen kuukausi ja vuosi, jonka lapsen saa pidettyä hengissä teoriassa parantaa mahdollisuuksia, että omaa motivaatiota ja järkeä jostain ilmaantuisi.
Toisaalta tuntuu absurdilta iloisesti onnitella sinua siitä, että poikasi on pakkohoidossa mielisairaalassa, mutta niin se vaan on. Tämä tilanne on moneen muuhun verrattuna kohtuullisen hyvä nyt. Tiedät missä poika on ja vastuu on nyt toistaiseksi hänen hoidostaan muilla. Saat ehkä itsekin vähän levättyä.