Pahanolon kupla

Tänään olen taas pitkästä aikaa kulkenut kuplassa. Juttelen ihmisten kanssa, hymyilen ja nauran, teen työni, yritän keskittyä tekemisiini.

Kuitenkin kokoajan paha olo painaa rinnassa, vatsassa. Välillä tuntuu että tarvitsee haukkoa henkeä että saa hengitettyä, melkein oksettaa tämä paha olo sisälläni. Silmät vetistyvät vähän väliä, leuat on jo kipeät hampaiden yhteen puremisesta.

Aivan kuin kulkisin kuplassa. Kupla on ympärilläni, puristuu minua vasten ja pitää toiset ihmiset loitolla. Heidät kyllä näen ja kuulen, en vain koe pääseväni lähelle ketään.

Miksi? Koska eilen mieheni oli kännissä. (Tänään ei)
Ei taida kuulostaa pahalta, ainakaan normaalisti… Mieheni on alkoholisti. On ollut jo ennen ensimmäistä tapaamistamme. Hän on hoitanut itseään pitkän kaavan kautta, on toiminut tukihenkilönä ja tietää alkoholismista/riippuvuudesta tietotasolla enemmän kuin useimmat ammattilaiset. Meillä, yhdessä, ei ole taustalla pitkää päihdehistoriaa, mies on kerran aiemmin avioliittomme aikana antanut itselleen luvan juoda, n. 3-4 kk satunnaista käyttöä ennenkuin jäi putki päälle. Olen siis monessa suhteessa hyvässä tilanteessa, minullahan on mies joka yrittää pysyä selvänä ja hoitaa ongelmiaan. Ja kyllähän häntä ymmärretään ja rohkaistaan, onhan hän jollain tasolla voittaja. Nyt hän ei kuitenkaan ole hakeutumassa hoitoon, en tiedä, pitääkö tätä vain ohimenevänä hairahduksena?

Mutta entäs minä, miksi minun pitää kulkea tässä pahanolon kuplassa, epävarmana, luottamus nollassa. Miksi minun pitäsi lähteä taas mukaan tähän leikkiin? Pitääkö jaksaa ja jaksaa ja jaksaa…

Taustalla on muitakin ongelmia, mitä nyt parisuhteessa tulee vastaan. Pari rankempaa vuotta takana ja alkoi jo vähän näyttää paremmalta niin suhteen, luottamuksen kuin taloudenkin puolesta. Sitten vastaan tulee tämä. Itse olen alkoholistin lapsi, ehkäpä siksi romahdan näin totaalisesti, toisaalta olen kerta toisensa jälkeen nähnyt mihin tämä johtaa.

Lueskelin kirjoituksianne, kiitos niistä. Ehkäpä sain taas tämän meidän elämän paremmin perspektiiviin, ehkäpä jaksan sittenkin vielä ymmärtää ja yrittää tukea, jos tämä nyt tähän jäi. Jos ei niin lasten takia, ja itsenikin, on tästä lähdettävä, yritettävä rakentaa elämä uusiksi. Tuntuu hyvältä kirjoittaa tänne, jokin läpäisee sen kuplan ja tunnen etten ehkä sittenkään ole pakotettu olemaan siellä kuplan sisällä yksin, jokin voi koskettaa myös minua!

Ainahan sitä voi toivoa… ja sitten toivo kuolee :frowning: :frowning:

Hei Noppa!

Onneksi et ole yksin kuplassasi, huomaatko, minäkin olen siinä samassa kupalssa ja moni muu täältä päihdelinkistä… Tiedän paremmin kuin hyvin miltä kuplassa tuntuu olla, ei voi kunnolla hengittää, aurinko ei ole niin kirkas kuin tavallisesti ja kaikki näyttää hieman " sumealta"… Vaikka kuplan ulkopuolella ei tiedetäkkään mitä ajattelet tai tunnet niin, me jotka olemme kanssasi kuplassa voimme tietää ja tunteakin… kerro vain tunne ja huoli tänne niin lupaan että hiukan helpottaa!! Oletko puhunut mielellesi tunteestasi, olostasi? kerro ihmeessä, se saattaa laittaa miehen myös ajattelemaan tilannetta sinun kannaltasi… Voimia sinulle!

Terv. Vieteri

Kiitos Vieteri! Eilen oli aika masentuneet fiilikset, eihän se miekkonen ollut yhteen päivään jättänyt. Kiinnostavaa on mahtaako tänään pystyä töihin. Ja ymmärtääkö jäädä pois jos ei pysty :frowning: .
Hänellä on nimittäin duuni josta kyllä joutuu pois jo ensimmäisen kärähdyksen jälkeen…

Itseasiassa jätin tämän keskustelun miehelleni avoimeksi tietokoneen ruudulle, toivottavasti lukee eikä vain sulje sivua! No jos ei lue niin ainahan minä hänet voin istuttaa koneelle .

Tänään olen vain niin :angry: tun vihainen! En käsitä miksi tuo itselleen tekee tätä, kaikki keinot pitäisi olla keskustella ja saada tukea omaan huonoon oloonsa. Ja ennenkaikkea eikö tuo ollenkaan välitä lapsistaan? Miksi tekee lapsille tämän, kyllä hän itsekin tietää mitä on lasinen lapsuus kun oma isänsä joi.

Tuolla jossain keskustelussa oli sanottu että alkoholismi on sairaus joka taannuttaa sairastajansa teini-ikäiseksi. (tai jotain sinnepäin). Eilen oli taas näkyvissä niin täysin tämä. Kun tulen kotiin niin kaveri hokee että mitään ei ole otettu, ei yhtään mitään… Kävin ostamassa alkometrin niin ensimmäinen kommentti oli että noi huoltoasemien alkometrit on niin huonoja ettei ne mitään mistään tiedä. Ja vaikka todistin että nolla on nolla, puhaltamalla monta kertaa, niin tämä idiootti vain hokee ettei hänen “promillensa” mitään todista, aargh!!! Ja normaalisti (selvänä ollessaan) tämä äijä on ihan fiksu!

Täytyy myöntää että viha on jollainlailla helpompaa kuin masennus/suru/pelko-coctail, josta tuo kupla muodostuu. Vihaisena on helpompi toimia, ei ole niin lamaannuttavaa. Mutta vihan ongelma on se että jos sitä ei pura vihan kohteeseen, se purkautuu kaikkialle muualle. :imp:

Hei Noppa ja tervetuloa!

Olen Lintu, toipuva läheisriippuvainen. Erosin väkivaltaisesta alkoholistiavokista 4 vuotta sitten, nyt menossa naimisiin raittiin ihanan miehen kanssa. Tuli aika ristiriitainen olo lukiessa tekstejäsi. Toisaalta miehessäsi on valtavasti voimaa ja viisauttakin taistella alkoholismia vastaan, kun on ollut pitkiäkin kausia selvänä ja ollut tukihenkilönä jne. Hänellä varmasti olisi paljon potentiaalia. Se, mitä hän ehkä tiedon tasolla on ymmärtänyt, mutta ei omakohtaisessa elämässä, on se, että alkoholi on totta tosiaan miestä vahvempi - myös häntä.

Kirjoitat lapsistasi ja kuinka et halua heille lasista lapsuutta ja virtahepoa sohvannurkkaan. On suuri virhe ajatella, että lapsi tarvitsee molemmat vanhemmat onnelliseen lapsuuteen. Etenkin, jos toinen vanhemmista käyttää päihteitä ja se taas aiheuttaa sen, että toinen vanhempi rusentuu tuskan alle. Hyvään ja turvalliseen lapsuuteen riittää yksikin huoltaja ja se voi olla äidin ja isän puutteessa mummo tai täti tai serkku. Minä väitän, että lasta satuttaa paljon enemmän se, että heitä pidetään väkisin “onnellisessa perheessä, jossa on molemmat vanhemmat ja kulissit pidetään väkisin pystyssä” kuin että jos tilanne on mahdoton, niin juuri lasten takia pitää uskaltaa jättää se päihderiippuvainen elämään omaa päihteidentäyteistä elämää ja viedä lapset turvaan muualle. Ja ihan vain, jotta itse jaksaisi olla heille turvallinen huoltaja. Jos lapset ovat syy jäädä, niin silloin myös vastuu jäämisestä sysätään lasten niskaan.

Ei ole mitään pakkoa, että pitää jaksaa. Kerrot, että olet alkoholistin lapsi ja yllätys yllätys olet myös samanlaisen miehen valinnut. Tämä palsta on se kanava, jossa sinä voit alkaa hoitaa itseäsi. Täällä ei kaukoparanneta alkoholistipuolisoita, vaan täällä opitaan pitämään puolia, asettamaan rajoja, annetaan tukea ja tsempataan OMAN elämän kanssa. Tätä palstaa ei tarvitse jättää juovalle puolisolle auki, se ei häntä paranna. Tämä palsta toivottavasti parantaa sinua sen verran, että otat oman elämäsi haltuusi ja jaksat rakentaa lapsillesi turvallisen lapsuuden. Se on tärkeintä, mitä itse olen täällä oppinut, että minä olen tärkeä ja kantamaan oman vastuuni tilanteista ja tapahtumista. Asiat eivät vain tapahdu minulle, vaan niihin voi myös aktiivisesti vaikuttaa. Et ole minkään virran vietävänä, että ensin oli alkoholisoitunut lapsuus sitten vain yllättäen tuli alkoholistimies ja sitten kuin yllättäen hän ei voinutkaan lopettaa… Tämä on elämääsi ja omia valintojasi. Jos valitset kärsimyksen, niin sitä on luvassa paljon lisää. Toisaalta, sinulla on vapausja oikeus valita myös oma tiesi ja valita sille tielle asioita, joista vain sinä pidät. Kuvaat, että olet kuin kuplan sisällä ja se kupla on täynnä tuskaa. Riisu se kupla ja ala vaikuttaa asioihin, joihin voit vaikuttaa. Vie lapset jäätelölle ja tee heidän kanssaan asioita, joista kaikki nautitte. Anna sen miehen juoda, kyllä maailmassa juotavaa riittää. Tärkein ihminen sinun elämässäsi olet sinä!!!

Hei Lintu,

Hassu juttu, itse valitsin miehen joka ei käyttänyt alkoholia ollenkaan :slight_smile:. Ja rehellisyyden nimessä on sanottava että 7 -vuotta olemme yhdessä olleet ja tämä on tosiaankin toinen kerta kun alkon kanssa läträtään.

Kylläpä tämä sinun viestisi on vapauttava! Sitten enää on se ongelma että yritän sisäistää tämän kokonaisuudessaan!

Toisaalta se merkitsee sitä että vedän nyt juomisen aikana viivan mieheni yli, en voi luottaa häneen lapsenvahtina, taloudellisesti enkä siinä että tekisi/auttaisi kotona. Ongelmia syntyy siinä että teen kahta työtä, tarvitsen lapsenvahtia säännöllisesti pari kertaa viikossa, tai sitten lapset kulkevat mukana lehdenjaossa. Lisäksi talous on tiukilla jo nyt, saati jos mies saa kenkää, velat isot ja kämpän kattoremontti piti tänä kesänä tehdä…

Toisaalta, jos kämppä on mennäkseen niin se menee, ja silloinhan nuo taloudellisetkin huolet helpottavat :slight_smile:. Taidetaan lähteä lasten kanssa jätskille tänään! :stuck_out_tongue:

Eilen mies oli selvä ja kun tuli iltavuorosta juttelin hänen kanssaan. Oli hän lukenut tämän “vuodatukseni” mutta ymmärtääkö, siitä ei nyt tullut varmuutta. Kovasti oli sitä mieltä ettei jatka viinan kanssa läträämistä, mutta jotenkin sen oloinen kuin kaikki valuisi hänestä pois. Kauniisti pyytää anteeksi ja puhuu, mutta aivan kuin mikään minun puheeni, tekoni eivät aiheuttaisi minkäänlaisia aitoja tunteita hänessä. Ennenkin olen huomannut että vaikeat asiat saa miehen lukkoon, omien sanojensa mukaan vanhoja asioita ei halua penkoa.

Kysyin tuon kysymyksen “Miksi?” . Jotenkin sitä odottaa vastaukseksi jotain suurta, vaikka työpaikan menetystä, tms.Takana on kuitenkin pitkä raittius ja edellinen ryyppykausi ajoittui sinne työpaikan menetyksen tienoille. Mutta ei, vastaus on että häntä ahdistaa, ei osannut sanoa mikä… Jotenkin tämä jättää minut tyytymättömäksi, jopa vihaiseksi! Mikä ihmeen oikeus hänellä on pistää kaikki paskaksi sen takia että ahdistaa. Ahdistaahan moni asia minuakin, välillä kovastikin, ja silti minulla ei ole lapsen tavoin lupaa luovuttaa! Toisaalta minähän se olen itse joka itseni pakotan jaksamaan ja jatkamaan.

Kävin tässä välissä laittamassa vauvaa nukkumaan ja mietin tuota edellistä, aika itsetyytyväistä lausetta. Enhän minäkään aina jaksa, välillä annan periksi , isken hanskat tiskiin ja uppoudun roskaromaaniin, ulkoistan tunteeni. Jotenkin “ostettu” hyväolo peittää vähäksi aikaa oman pahan oloni. Minä siis taidan olla romaaniholisti :astonished: .

Yksi sellain piirre, mistä haluan eroon on miellyttäminen. Tänäänkin löysin itseni surffaamasta netistä koko perheelle sellaista tekemistä mistä tiedän miheni pitävän. Äijä siis ryyppää pari päivää ja minulla on paska olo ja kun hän lopettaa ryyppäämisen, minä haluan “hyvitellä” häntä jollain sellaisella mistä hän pitää. Olen muussakin elämässä huomannut että jos minulla on riitaa ihmisten kanssa, haluan ottaa kaiken syyn omille niskoilleni ja sitten hyvitellä sovintoa aikaan, vaikka riitelijöitä oli kokoajan kaksi. Tämä on jotenkin reagointimalli, joka on minulle syntynyt jo lapsuudesta lähtien. Meitä oli kolme lasta, tyttöjä, pettymyksiä isällemme. Isä oli aika tiukka, selkäsauna vielä käytössä rangaistuksena. Kaksoissisareni oli meistä se “kapinallinen” ja jotenkin minun ja vanhemman siskoni elämäntehtäväksi muodostui tämän kaksoissisareni suojeleminen. Ja jos suojelu ei onnistunut, jouduimme minä ja isosiskoni kantamaan osan syyllisyydestä, kun emme osanneet tätä heikompaa ja pienempäämme paremmin suojella. Jälkikäteen idioottimaista, ja hyvä että tämän oivalsin. Ehkäpä onnistun välttämään tämän sudenkuopan omien lasteni kanssa, ehkäpä!

Miten tämän itsessäni olevan valtavan kontrollintarpeen saisi vähenemään ? Nytkin minua ahdistaa kun en tiedä miten asiat ovat kuukauden päästä. Aivan kuin ns. normaalioloissakaan pystyisin kontrolloimaan elämääni tai kenenkään elämää. Miten sitä oppii luovuttamaan ja tyytymään siihen että voi päättää siitä mitä tekee nyt , ei siitä mitä tekee huomenna.

Yhden askeleen otin eilen, sanoin itselleni ja siinä samalla miehelleni, ihan ääneen, etten suostu enää kantamaan syyllisyyttä hänen juomisestaan. En suostu olemaan se, jota sätitään kännissä, joka ei osannutkaan tukea oikealla lailla, joka on ottanut itselleen Jumalan paikan yrittäessään kontrolloida puolison juomista. Sanoin että jos hän juo, niin juokoon, minä en yritä estää, enkä myöskään auttaa millään tavalla. Sanoudun kokonaan irti hänen sairaudestaan. Onnistunko tämän pitämään, se nähdään (toivottavasti ei) tulevaisuudessa.

Jaa-ha… täällä taas. Eipä ne miehen lupaukset ja puheet pidä. Eilen (ja viimeviikolla) heti tilaisuuden tullen sidukkaa naamariin ja pokkana yrittää selittää että mitään ei ole otettu. Ja syy valehteluun on kuulemma kun vaimo suuttuu jos puhuu totta. Ja suutunhan minä, vaikka valehtelisikin, kyllähän hänestä nyt näkee että otettu on.

Jotenkin taistelen nyt luovutustaistelua. Siis sitä että osaan luovuttaa, jättää hänet omaan lammikkoonsa hukkumaan ja polskia itse lasten kanssa rannalle. Mutta kun sitä vielä rakastaa ja haluaisi edes pelastusrenkaan heittää että itse osaisi sieltä sitten vaikka vastarannalle selviytyä. Mistähän sellaisen renkaan saisi…Prkl. kun tuo mies osaa halutessaan puhua kauniisti ja vakuttaa olla kuin ei mitään olisi vialla. Hetken aina miettii että minäkö se tässä olenkin se hullu ja vainoharhainen, kun epäilen.

No eipä tässä sen kummempaa, kunhan tulin tunteitani purkamaan . :frowning:

Kummasti näihin tilanteisiin tottuu. Ensimmäisellä kerralla oli niin suuri tragedia, vähän hymähdellen luin tuota vuodatustani, nyt jo selviää parilla kyyneleellä… Toivottavasti ei totu liikaa, joka päivä täytyy katsoa peiliin ja muistaa että jos nyt tänäänkin joustan ja nöyrryn, annan anteeksi ja silittelen päähän, ei se loppupelissä minua tai miestäkään auta yhtään.

Moikka. Tulee niin paha olo, kun kuvaat tätä juuri niin kuin itsekin asian tunnen. Vaikka olen itse jo rannalla niin mulla on huoli mun eksästä, kun sen viimeisin jätti sen. Mä sanoin täällä Kotikanavalla jossain vaiheessa, että sitten annan itselleni armahduksen kun se ei onnistu seuraajanikaan kanssa mutta mikä ikuinen painolasti tämä on kun nyt tunnen taas että mun pitäs jotenkin varmistaa että onhan siellä joku sitä pelastusrengasta heittämässä. Se paino rinnassa, mitä kuvailit… se tuli taas mulle vaikka periaatteessa hän ei ansaitse eikä myöskään pyydä mun myötätuntoani.
Voimia sinulle räpiköimiseen!!!

Me ollaan varmaan kaikki koettu tää asia joskus näin. Mä just tänään ajattelin taas, et entä jos olisinkin ollut ihan vaan nillittämättä ja niinku koko ongelmaa ei oiskaan.

Mut sehän oli ihan naamalla koko ajan kun aamuviideltä taisteltiin siitä että voisko herra tulla esim. suihkusta sänkyyn, ja oli niin jäärä niin jäärä. Ja kaikki asiat jäi tekemättä; roskat viemättä lakanat vaihtamatta imuroimatta tiskaamatta jollei sanonut sataa kertaa, ja sillonkin tuli itse asiassa huutoa takaisinpäin.

Ja kännissä oltiin kuitenkin 3-4 kertaa viikossa, mikä ei kuulemma ollut edes paljon, vaikka viikkoannokseksi tuli kuinka sitten 36 ja rahat oli aina loppu, ja minä, työtön, ostin ruoat.

Että ei se ongelma tainnut tosiaan olla vain minun päässäni. Köh.

^ mun eksä aina sanoi, että hän sentään on vaan alkoholisti mutta kun minä olen vainoharhainen hullu :slight_smile:

:smiley: Ai meitä on muitakin ?

Eilinen ilta ja tänään taas menty kuin mitään kummalista ei olisi tapahtunut. Eilen tulin yöllä kotiin toisesta työstäni ja edellisen yön valvomisista aika väsyneenä könysin nukkumaan, ihmettelee mies miksi olen kärttyinen… :question:

Tänään tein päätöksen, alan etsimään kämppää ja/tai ehdotan isosiskolleni että jos haluaisi tulla yläkertaan minulle vuokralaiseksi sitten kun/jos miehen on lähdettävä. PIenen hetken sen jälkeen oli kevyt olo. Olen tehnyt jotain konkreettista avatakseni tieni ulos nykyisestä tilanteesta.

Kirjoitin myös miehelleni pitkän sähköpostin, kerroin kuinka paha olo minulla on ja kuinka itse sairastun tämän epävarmuuden keskellä. Kerroin hänelle missä minun “pohjani” tulee vastaa ja että meillä on vaihtoehdot joko jatkaa näin kunnes olen pohjalla tai sitten tehdä asioille yhdessä jotain, niin että meillä molemmilla olisi hyvä ja turvallinen olo kotona. Tämä tokikin sai sydämeni läpättämään ja suun kuivumaan, niin pelottavaa tämän hyvinkin varovaisen ultimatumin kirjoittaminen ja lähettäminen oli. Päässä sinkoili ajatuksia ja tulevaisuus pelottaa, muutos on vaikeaa ja pelottavaa.

Nyt meinaan viikon-pari vetää henkeä, antaa miehelle ja itsellenikin aikaa miettiä asioiota ja rauhoittua, tottua ajatukseen muutoksesta. Sitten elokuun alusta aloitan konkreettiset toimet, lähden selvittelemään pankkiasioita ja tulevaisuutta. :unamused: Huokaus…

^toivottavasti asiat ratkeavat suotuisasti!
Olen miettinyt tätä ketjusi nimeä Pahanolon kupla… tunnistan itsessäni sen pahan olon, se tuli aina kún eksäni soitti niin kuin joku istuisi rinnan päällä… se tuli myös kun eksäni ei soittanut tai siis jos se ei vastannut kun minä yritin soittaa. Hänellä meni niin lujaa että usein soittaessaan hän oli “ajatellut” ettei halua olla enää mun kanssa — tai sitten hän oli ajatellut, että tarvitsee minua tosi paljon ja varsinkin rahaa sinä samaisena hetkenä. Joka puhelun jälkeen sydän tuntui kääntyvän ympäri. Mä olin vuosikausia siinä pahanolon kuplassa kun joka päivä (ja usein varsinkin yöllä) kuitenkin soiteltiin. Surullisinta on, että vaikka tämä ihminen poisti itsensä mun elämästä niin se paha olo ei ole poistunut. Miten se on niin tiukassa. Okei se ei tunnu nyt jatkuvasti siltä että olisi tiiliskivi sydämen päällä nyt se tuntuu painona hartioilla, tunnen kantavani jotakin taakkaa, tunnen sen joka askeleella. Ihan kuin olisin puolikas tässä maailmassa, leski, jäljellejäänyt, hylätty… niin: hylätty. Menispä nyt jo ohi!

Toivomalla harvoin tapahtuu mitään… Mutta jos sen tueksi tekee asioita, jotka lisäävät itsekunnioitusta ja oman itsensä arvostusta, tulee pahan olon tilalle jotain paljon positiivisempaa. Millä tavoin voisit tehdä itsellesi hyvää? Sellaista, joka saa sinut katsomaan itseäsi toisin silmin? Pitkäjänteistä ja sitkeää toimintaa, kuten vaikka karkista, pullasta tai jädestä luopuminen päivittäin (suurin osa meistä muka-palkitsee itseään vaikka todellisuudessa aiheuttaa vain lisää mielipahaa itselleen) ja miettimällä mitä se tarkoittaa vuodessa? Tai capuccinorahan säästöön laittaminen päivittäin (siinä säästää yhden etelänmatkan). Kaikki tuon kaltainen auttaa oman arvostuksen jälleenrakentamisessa. Ja muista kiittää itseäsi, ihan ääneenkin :slight_smile:

No toi on kyllä helpommin sanottu kuin tehty! Et jos olet surullinen niin lopeta sekin, mistä saat iloa. Kyllä mä ymmärrän ton pitkäjänteisyyden ja se osuu todellakin naulan kantaan tuo neuvo -kiitos herätyksestä cricket- mutta en tosiaan jaksa nyt ajatella karkkilakkoja. Mitä ulkomaanmatkoihin tulee niin seitsemän lomamatkaa olen tehny tän 10kk eron aikana saadakseni ajatukset pois tästä konkurssista edes väliaikaisesti. Mulla on kiva työ, olen iloinen ja pirteä töissä mutta heti kun työpäivä loppuu, mä putoan siihen samaan kuoppaan. Kiitos kuitenkin tsempistä - kyllä mä yritän. Tahdonvoimaa taitaa olla samanverran kuin eksällä päihteiden suhteen eli ei juuri lainkaan.

Itselläni tuntuu että pienikin oma päätös, konkreettinen teko, auttaa omaa mielialaa ylöspäin. Itse rakentaa jotain jatkuvan tuhoamisen sijaan. Minä osaan ja minä pystyn. Varmaankin tuo että tulee jätetyksi, ei toimi samalla lailla rakentavasti kuin se että itse tarttuu toimeen ja muuttaa asioita. Voimia sinulle parveke!

Kiitos! joo kyllä suosittelen tosiaan jokaista “nostamaan nokkansa” ennen kuin käy näin että kaiken paskan jälkeen tulee vielä jätetyksi. Mä tunnen itseni leskeksi, huomasin kun kirjoitin ton edellisen, eikä yhtään tippaa auta vaikka eksä yrittää olla ilonen ja että voitas nähdä. Se ihminen ei enää se, se alkuperäinen on kuollút minulta.

Tarkoituksena oli juuri se, että tekee jotain sellaista, joka vähän ‘kirpaisee’, mutta tietää sen olevan itselleen hyväksi… pian se muuttuukin asiaksi, joka herättää itsessä kunnioitusta: ‘mä pystyin tohon’. Entäs päivittäinen kävelyretki? Ja jos matkustelu on noin ‘jokapäiväistä’ niin entäs sitten retriitti tai psykodraama, jossa kohtaisit ne omat ajatuksesi, etkä juoksisikaan enää pakoon?

Sorry mä työstän näköjään omia ajatuksiani :slight_smile: Ei ollut tarkoitus sinun tilannettasi alkaa mestaroimaan :slight_smile:
Tähän loppuun sopii (ainakin minulle) se väitetty Einstein-lainaus: “Insanity is defined as repeating the same behavior and expecting a different result” :slight_smile:

Kyllä mä ymmärrän! Ja nää matkustelut on olleet silkkaan kriisiin, ei muuten näin tiheää todellakaan. Tää on ollut poikkeuksellinen vuosi, olen todellakin juossut pakoon ja toisaalta “istunut käsieni päällä” että olen saanut itseni pidettyä jääkylmänä tän ihmisen yhteydenottoihin ja kulumisiin. Se on multa kysynyt tahdonlujuutta. Kyllä mä jaksan uskoa, että pahin olis takana mitä tähän kriisiin tulee ja alan pikkuhiljaa nostaa katseeni eteenpäin tai sisäänpäin että kuka tässä nyt on juoksemassa pakoon ja mitä ja miksi. Tän ekan (melkein) vuoden aikana en vaan ole pystynyt muuhun, olen juossut lujaa pakoon sitä mikä olin silloin kun raahustin päivittäin tätä gigoloa passaamassa… se en ollut minä!!! Mun suurin tuskani ei ole se, miten eksäni käyttäytyi vaan se miten minä käyttäydyin.
Hän tappoi juomisellaan sen, jota minä rakastin ---- ja minä päätin tappaa sen, joka oli hänelle tärkeä. Kummassakin tapauksessa henki on hyvin sitkeä.