Maanantaiaamu.
Herään kotoa ja tajuan: tänään on tasan puoli vuotta siitä maanantaiaamusta, jona kirjauduin tänne.
Elämäni parhaimpia päätöksiä.
Nyt olen tehnyt niitä lisää.
Päätin eilen jotain. Se ajatus tuli kirkkaalta taivaalta, loksautti kaiken paikoilleen. Päätin muuttaa elämäni kokonaan: päätin muuttaa sen paikkaa.
Aikajänne on pari kolme vuotta, sitten kun lapset alkavat pärjäillä omillaan. Päätin muuttaa silloin sinne missä todella haluan asua, kauas täältä missä olen syntynyt, elänyt ja kasvattanut lapseni, kiireisessä ruuhkaisessa ympäristössä, liioilla ärsykkeillä.
Olen vaivihkaa alkanut pelätä aikaa lasten lähdön jälkeen. Olen pelännyt jäämistä, yksin muistoineni, kaikuviin huoneisiin.
Nyt ymmärrän: ei minun tarvitse pelätä, sillä ei minun tarvitse jäädä. Ei tarvinnut toimimattomiin parisuhteisiinkaan, ei edes siihen kaikista pisimään, viimeiseen, eikä tarvinnut jäädä toistuvaan humalaankaan, ikuiseen krapulaan,
kohta alan olla kokonaan vapaa. Suhteista, alkoholista, tästä kaupungista jossa en enää pitkään aikaan ole oikeasti viihtynyt.
Äitiydestä ihminen ei saa vapautusta, mutta en toki myöskään sitä halua. Ja sitä hommaa voi hoitaa vähän kauempaakin käsin. Kuten myös isoäitiyttä. Videopuhelut on keksitty ja auto, välillä voi myös matkustaa. Tapaamaan rakkaitaan. Tai noutaa heidät kylään, jos eivät itse jaksa tulla.
Tämä päätös on niin suuri helpotus, valtava. Esittelin sen eilen varovaisesti kotona vielä asuville lapsilleni, he ymmärsivät, eivät vastusta. He tietävät, etten minä mihinkään katoa, otan vähän etäisyyttä vain. Ja tulen kyllä käymään, ehkä useammin kuin he edes toivoisivat.
Päätin muuttaa paikkaan, jossa haluan vanheta. Paikkaan, jossa sen saa tehdä arvokkaalla tavalla, jossa ei tarvitse istua edellispäivän vaipoissa odottamassa että kotihoidon robotti avaa suunsa ja tarjoilee lääkkeet.
Päätin muuttaa paikkaan jossa haluan kuolla. Ei niin että haluaisin, vielä, ehei, en vielä vuosikymmeniin. Mutta sitten lopuksi. Päätin muuttaa ihanaan paikkaan ja tulla aikanaan haudatuksi sinne.
Tällainen maanantaiaamu tänään.
Juomisesta irti räpistely on alkanut työntää minua sinne missä haluan olla, tapaan jolla oikeasti haluan elää. Tästä suunnitelmastani toki puuttuu vielä käytännön toteutus, mutta sehän on läpihuutojuttu nyt kun suunnitelma vaan on laadittu.
Ensin suunnitellaan mitä halutaan, sitten aletaan kampeutua sitä kohti.
Niin se vaan menee.
Eilen, kotimatkalla tämän päätöksen tehtyäni, istahdin matkanvarren kaupungin jokirannan kahvilaan, katselin ikkunasta kuinka lehdet putoilivat puista.
Oli lämmin ilta, ulkona kahvilan terassilla istui vielä ihmisiä.
Ikkunan takana olevan pöydän ääressä juotiin punaviiniä. Join kahviani ja katselin sitä lasia. Mietin, haluaisinko pidellä sitä kädessäni nyt.
En halunnut. Se näytti väkevältä. Muistin millainen olo siitä tulee, jotenkin turta.
Turtana ei tule ajatelleeksi, että elämänsä voisi ihan oikeasti muuttaa ihan kokonaan, ei vain haaveilla. Ja sitten tukahduttaa ne haaveensa uudella turtumuksella,
masentua siitä.
Kiitos vertaistuesta jota olen näiden puolen vuoden aikana saanut.
Se on auttanut minua menemään kohti sitä mitä kohti haluan mennä. Ja hitto miten hyvä tunne se on: että kaikki on vieläkin mahdollista, ainakin se tärkein:
että voi sittenkin elää juuri siten kuin itse haluaa, juuri siellä missä on hyvä. Eikä tarvitse enää istua lähipubissa kadehtimassa muita, jotka tekevät niin. Ja sammua sitten surulliseen humalaansa, vain herätäkseen krapulaan, jossa tulevaisuutta ei ole.
On se. Kunhan lopettaa turhan kännäämisen.
Hyvää ja kaunista uutta viikkoa kaikille - ja kiitos. 
kiitit minua jossain toisessakin yhteydessä, enkä tainnut muistaa siihen vastata Kiitos siis niistäkin kauniista sanoista.