Hyvä, ettet retkahtanut, vaan ehdit tulla järkiisi. Tässäkin tulee taas esiin tuo, miten tärkeää on keinolla millä hyvänsä saada viivettä juomaimpulssin ja juomisen väliin. Sen aikana pystyy useimmiten saamaan itsensä tolkkuihin.
Alkoholismia ei turhaan sanota AA-kirjallisuudessa tunne-elämän sairaudeksi. Suuret tunnekuohut altistavat retkahdukdelle. Itse käsitän asian niin, että ongelma on sisäisten tunteidenkäsittelytaitojen puute tai vajaus ka niitä on alkanut hoitaa vetämällä kemian eli alkoholin avuksi. Vihaa, pettymystä, ahdistusta, häpeää ym on hankala sietää ja tunnustella rauhassa, reaktiot on voimakkaita ja ne pyrkii sammuttamaan viinalla.
Alkuraittiudesta on tietyllä tapaa kusessa, kun vakitapa juominen on pois käytöstä ja terveempien tapojen kehittyminen vielä kesken.
Älä ole itsellesi liian ankara. Pääasia että et juonut ja sait itsesi rauhoittumaan. se on iso voitto. Kärhämää voit selvitellä ja analysoida mielessäsi ja tarvittaessa pyytää anteeksi, jos tunnet että meni yli. Olen minäkin joutunut pyytämään anteeksi raittiinakin, mutta on sentään pois se känniääliötouhu omaa käytöstä pahentamasta.
Juu, nyt olen rauhoittunut, pyytänyt anteeksi ja jälleen elämä senkun jatkuu.
Lauantai-illan kuningasidea bussilla baariin ajamisesta onneksi jäi vain lyhyeksi välähdykseksi. Voimakas se kyllä oli.
Maanantai-ilta. Hyvä maanantai. Jumppaa ja juomattomuuden onnea.
Hyvä olla.
Kävelin taas illalla tutun baarin ohi, ikkunasta heilautettiin kättä tervehdykseksi. Kantapeikot ne edelleen minut tunnistavat, vaikken enää ole astunut ovesta sisään.
Teki mieli litistää naama baarin ikkunaan ja mutista läpi lasin: tulkaa pois sieltä, mitä siellä enää kyyhötätte itseänne myrkyttämässä. Tällä puolella lasia on kivempaa.
Näin ne muuttuvat, tilanteet.
Kotiin kävellessäni yritin muistella, mikä oikein on saanut minut avaamaan sen baarin oven niin usein ei-niin-kauan-sitten.
Äkkiä en enää muistanutkaan, mikä se oli. Aika hyvin naiselta, joka vielä toissapäivänä uhkaili itseään viinilasillisella kun vitutti.
Muuttuvaista on, muuttuvaista. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille.
Eilen ajattelin, että nyt kun olen päässyt tähän juomattomuuden uomaan, ehkä minun ei kohta enää tarvitse käydä täällä kirjoittelemassa. Tänään sitten kuitenkin huomaan vierailevani useammissakin muiden ketjuissa (varsinkin vasta aloitetuissa) yrittämässä tsempata muita.
Tänä aamuna olen lukenut monesta tuoreesta ketjusta pahasta olosta, häpeästä ja muutoksen pelosta.
Olen lukenut niistä kuin ne olisivat itselleni jotenkin kaukaisia asioita nyt.
Tämä on jokseenkin käsittämätöntä. Minähän olin vasta viime huhtikuussa itse se ihminen, jolla oli hirveän paha olla, jota pelotti ja jota hävetti, aivan valtavasti.
Mihin se kaikki häpeä oikein katosi?
Häpeä on ehkä hirvein tunne jota ihminen voi tuntea, lamauttava. Minun tekisi mieli mennä joka ketjuun ja riisua niissä häpeä pois toisten harteilta. Koska se painaa niin paljon.
Se täytyy kuitenkin kaikkien kai tehdä itse.
En tiedä minne minä omani jätin. Tuonne viime kevääseen se kuitenkin jäi.
Olemme outo yhteiskunta. Tyrkytämme toisillemme viinaa joka välissä ja kaikkialla, annamme sitä lahjaksi ja selvin päin pysyttelijöitä vaadimme tilille siitä, miksi he eivät juo - ja sitten suhtaudumme alkoholismiin niin kuin se olisi valtava häpeän aihe. Että otit sitten kaikki ne juomat joita joka paikassa tyrkytettiin, aloit ostaa lisää itse, juoda salaa ja nyt olet alkoholisti, hyh miten halveksuttavaa.
Mitä hittoa. Miten näin voi olla?
En tiedä. Mutta kaikille, jotka nyt häpeävät omaa juomistaan ja makaavat litteinä sen häpeän alla minä haluaisin nyt sanoa:
se häpeä hälvenee kyllä.
Alkoholismi on sairaus, jota koko yhteiskunta parhaansa mukaan lietsoo, sen lisäksi että toki yrittää myös hoitaa.
Ei siihen sairastumista tarvitse hävetä. Parempi vain yrittää parantua. Siitä nimittäin tulee parempi olo.
Häpeä ei ketään paranna, lannistaa vain.
Mukavaa päivää kaikille ja kiitos näistä selvistä päivistä, joina saan täällä näitä mietteitäni itsekseni jupista.
Aloittelen perjantai-iltaa kotisohvallani ja aion nyt paljastaa sen paheeni, jonka voimin olen teiltä muilta saamani vertaistuen ohella raitistunut.
Se on maapähkinävoi.
Kyllä, luit oikein. Maapähkinävoi.
Minä sekoitan siihen kaakaojauhetta ja vaahterasiirappia niin että siitä tulee ihanan tahmeaa tahnaa, joka tarttuu kitalakeen, syön sitä jälkiruoaksi kahvin kanssa ja tulen aina yhtä onnelliseksi. Nykyään joka päivä.
Aluksi mietin, silloin keväällä, oliko maapähkinävoissa ehkä jotain vitamiineja tai muita aineita, joita ihmisen elimistöstä on alkanut puuttua kun hän on imuroinut paljon alkoholia. En tiedä ja voi olla, mutta nyt siitä on joka tapauksessa tullut jonkinlainen turva- ja voimaruokani. Aina jos on paha mieli, ja vaikkei olisi, maapähkinävoi-kaakaojauhe-vaahterasiirappitahna auttaa.
Tänään kävin ruokakaupassa niin että rahat olivat vähissä. Kiersin kaupan lista kädessäni, laskeskelin mihin tilin saldo riittää, keräsin kaiken pakollisen koriini ja sitten löysin itseni marketin käytävältä seisomassa maapähkinävoipurkki kädessäni.
Eihän se kallista ole, mutta jouduin silti miettimään, mahtaako tilin saldo riittää tähän ylimääräiseen herkkuun tänään vai pitäisikö sen ostamista lykätä tuonnemmaksi.
Seuraava ajatus oli tämä: hitsi tämä on mun ainoa paheeni nykyään, kotoa se on nyt loppu ja mä en todellakaan vietä perjantai-iltaani itsekseni ilman maapähkinävoita. Jos ei rahat jumankauta tähän riitä niin sitten jää jotain muuta kassalle.
Laitoin purkin koriin ja tajusin: suhtaudun siihen purkkiin aivan samalla tavoin kuin vuosikaudet kaikkiin niihin viinipulloihin, joihin ei niihinkään usein oikeasti ollut varaa.
Alkoi naurattaa.
Nyt olen juuri nauttinut päivittäisen annokseni kahvin kanssa ja siitä saadut dopamiinit hyrräävät.
En aio olla tästä huolissani. Toivottavasti kukaan muukaan ei ole. Hyvää viikonloppua kaikille! Vetäydyn nyt sohvannurkkaan kutomaan ja jaksan edelleen olla sekä ihmeissäni että valtavan onnelllinen siitä, ettei huomennakaan ole krapulaa vaan jumppa heti aamusta.
Ihan tavallista tummaa, sokeroimatonta kaakaojauhetta. Maapähkinävoi myös sokerittomana ja mieluiten mallia crunchy.
Sekoitussuhde suurin piirtein niin että yhtä maapähkinävoiruokalusikallista kohden vähän pienempi lusikallinen sitä kaakaota ja sitten loraus vaahterasiirappia perään sen verran, että tahnaa pystyy sekoittamaan.
Mutta varo Teme. Tähän voi jäädä koukkuun. Ja sen jälkeen kaikki muut sokeriherkut maistuvat ällöttävän makeilta, jopa suklaa.
@Räpistelijä: Oma paheeni on - koska en asu Suomessa - ns. suklaaleivät - eli croissantin tapaiset leivonnaiset joiden sisällä on suklaata. Oi kun ne ovat ihania kahvin kanssa. Toinen paheeni on rusina-pähkinäsekoitus. Mutta varmaan nämäkin ovat terveellisempiä kuin alkoholi.
Miu täällä edelleen mussuttaa sipsiä, pizzaa ja limpparia jos yhtään siltä tuntuu - kahvia kuluu litratolkulla päivässä (onneksi kofeiinitonta enimmäkseen) ja ikävä kyllä tupakasta en ole päässyt eroon.
Ihan rehellisesti kun asiaa ajattelen, niin tupakkaa en ole edes “uskaltanut” oikeasti yrittää lopettaa. Viinasten kanssa on mennyt suhteellisen mukavasti, joskin ehkä kuuluisin atm tuonne vähentäjiin etten ketään edes vahingossa triggeröisi.
Hmm. Sen verran tälle osastolle uskaltanee sanoa, että voi pyhä elämä se krapula on kamalaa!! Herttinen sentään, kuka sellaista elämäänsä haluaa?
Hölötän omaan ketjuun huomenna jos jaksan/ehdin. Nyt on hyvä mennä hullun työpäivän/illan/yön jälkeen omalle tyynylle kuorsaamaan!
Joo, pieni määrä riittää! Maapähkinävoi on niin tujua ja rasvaista että (toisin kuin sitä edellistä riippuvuuteni kohdetta) sillä ei edes oikein pysty vetämään övereitä.
Lohtu- ja voimaruoan lisäksi siis varsin hyvä turvaherkku.
Tunne-elämässä tapahtuu nykyään näemmä jokaviikonloppuinen myllerrys. Se taitaa johtua siitä että mennyttä suhdetta pöyhitään ja sen kanssa ollaan edelleen tekemisissä. Välillä oikein hyvissäkin, mutta mutta, silti: turbulenssia piisaa.
Tänään taas on ajateltu ties mitä. Ei kylläkään korkkaamista, kertaakaan, mutta maapähkinävoitahnaa on taas mennyt tarpeeseen eli lohduksi.
Minä kai nyt sitten vaan opettelen tätä tunteiden dumppaamatta jättämistä. On se välillä vähän tuskaisaa kyllä, tai vähintäänkin väsyttävää.
Tänään makasin keskellä päivää sängyllä ja ajattelin: tämä tunne tässä on pettymys ja tämä toinen sen ohella paha mieli. Näiden kanssa täytyy nyt vaan maata tässä, kyllä ne siitä väistyvät ja jos eivät niin tyrkkään ne saatana tästä sängyltä.
Sori kiroilu. On vaan välillä vähän turhauttavaa huomata että täytyy olla itse oman elämänsä päiväkodintäti, joka yrittää opettaa nelivuotiaalle itselle tunnetaitoja, viidenkymmenen vuoden viiveellä.
Puuh. Kyllä kai tämäkin tästä. Onneksi purkissa on vielä sitä lohtutahnaa.
Hyvää sunnuntaita silti kaikille ja kiitos tästä omasta paikasta maailmassa kertoa juuri tasan tarkkaan, miltä tuntuu, ilman pelkoa siitä että joku tulee, jättää ymmärtämättä ja tuomitsee.
Vai että maapähkinätahnaako sitä pitää nyt kokeilla täälläkin. Ihan mahdotonta. No todellakin kuvailit tuon ostosreissun hyvin. Vaikka on kuinka ollut rahat loppu niin aina on muutama lantti löytynytkin yhtäkkiä alkoon. Sillä rahalla olisi syönyt kyllä hyvin ja maksanut velkojakin vaikka miten. Eikä ehkä koskaan velkaanutunutkaan. Ainakaan niin pahasti.
Hyvinpä kuvasit tuota tunnetaitojen opettelua. Juurikin tänään mietin, että tässä on tuntenut itsensä nimenomaan hyvin pieneksi näiden tunteidensa kanssa. Mitä ihmettä niille pitäisi tehdä? Ottaa vastaan ja ihmetellä jokaista erikseen. Sanoittaa niitä itselleen. Ei ole kukaan ennen opettanut. Nyt pitäisi oppia. Todellakin jatketaan harjoituksia.
Juomalla tämäkin päivä olisi vieläkin apeampi, tämän verran tiedän jo.
Päivän ensimmäinen urotyö on takana: olen onnistunut pesemään hampaat.
Seuraavaksi jumppaan ja sitten päivän muut, omat työt. Itseohjautuva työ omilla aikatauluilla on tällaiselle hitaalle aloittajalle ja aloittamista eteenpäin alati lykkäävälle (mahdollisesti neuroepätyypilliselle, siltä tämä nyt vähän kyllä vaikuttaa kun omaa itseä ja hänen elämänkulkuaan on ehtinyt tarkkailla selvin päin) ihmiselle jonkinmoinen kirous, olkoonkin että sujuessaan työ kyllä palkitsee. Ei tosin juurikaan rahalla.
Tänä aamuna olen joutunut vakuuttelemaan itselleni väkisin että kaikki kyllä järjestyy. En yhtään tiedä, onko se totta, mutta seuraanpahan sitä kumminkin selvin päin.
Olen tekemisissä aika isojen asioiden kanssa. Oman riippuvuuden selättämisessä on ollut sen verran paljon tekemistä, että olen keskittynyt puhumaan täällä lähinnä vain siitä.
Nyt olen kuitenkin sen verran ahdistunut, että taidan viimein tunnustaa täällä: en ollut menneen perheeni ainoa aikuinen, jolla oli (on) päihderiippuvuus.
Sillä toisellakin aikuisella oli (ehkä on, en tiedä). Mutta hänellä oli (ehkä on) eri päihde. Ja toisin kuin minä, joka nähtiin olohuoneen sohvalla lasi kädessä aivan turhan usein, tämä toinen aikuinen piti sen riippuvuuden kokonaan salassa omilta lapsiltaan.
Ja minä mahdollistin sen. Koska en, vuosikausiin, pitänyt lasten edun mukaisena sitä, että he saisivat tietää. Semminkin kun se toinen päihde ei ole Suomessa laillinen. Ja riippuvuuden astetta minä en koskaan oikein saanut tietää, koska aihetta luonnollisestikin käsiteltiin meidän aikuisten välillä vain silmät ja suut täyteen valehdellen, sen lisäksi että umpihullusti huutaen.
Huudosta tietenkin vastasin lähinnä minä.
Järkeilin myös, että tieto oman toisen vanhemman laittoman päihteen käytöstä madaltaisi lasten omaa kynnystä tarttua samaan aineeseen, kun se ikään kuin olisi kotona jollain lailla normalisoitu. En halunnut heidän siihen tarttuvan, ja lisäksi minä itse olin jo normalisoinut viinin litkimisen tavalla, joka oli kaikkea muuta kuin hyvä malli. Että riski lasteni tarttua pulloon on aina olemassa, ikävällä tavalla ja enemmän kuin perheissä, joissa äiti ei ole istunut sohvalla viinilasi kädessä - en halunnut että riski päihteiden kanssa läträämiseen olisi vieläkin laajempi.
Tänään minä kyseenalaistan tämän oman päätökseni osallistua tähän salailuun. Voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.
En vaan enää jaksa.
Haluaisin ottaa sen luurangon viimein kaapista, asettaa sen istumaan keittiön pöydälle, pyytää teini-ikäiset lapseni katsomaan ja kertoa, mistä meillä oikeasti on kaikki nämä vuodet riidelty.
En halua tehdä tätä kostaakseni heidän isälleen mitään, tai sotkeakseni hänen välejään omiin lapsiinsa. Välit ovat hyvät ja rakastavat.
Haluaisin vain antaa lapsilleni mahdollisuuden ymmärtää. Koska ajattelen, että jollain lailla he kuitenkin ovat jotain jo ihan varmasti tajunneet - että on jotain, mistä ei puhuta, ja jotain mistä jatkuvasti riidellään. Tai siis: riideltiin.
Että aina on ollut jotain, mitä he eivät tiedä tai ole tienneet.
Ja ties vaikka hei olisivat niistä riidoista myös jo joskus sen aiheen kuulleet. Tästä vain ei ole koskaan puhuttu. Ei ääneen.
Haluaisin ehkä kuulla, mitä ajatuksia tämä teissä muissa herättää. Sillä nyt, taas pitkästä aikaa, tämä salailtu asia painaa minua tavalla, jota en vaan enää yksin jaksa. Ja päätöksen tekeminen siitä, kertoako lapsille vai ei, tuntuu äkkiä ylivoimaiselta.
Haluaisin päättää kertoa, mutta pelkään päättäväni väärin.
Ja jatkan vielä vähän siitä, miksi haluaisin kertoa:
olen vain joitain päiviä aiemmin miettinyt täällä häpeää ja sitä, kuinka haluaisin riisua sen toisten harteilta.
Olen lakannut sen ihmeemmin enää häpeämästä omaa alkoholismiani, se on nyt aika helppoa kun juomattomuus tuntuu juuri nyt aika helpolta ja toimii sen häpeän vastavoimana. Ikään kuin koko ajan nollaa sitä. Mikä tuntuu hyvältä.
Mutta. Minusta tuntuu samalla, että tästä toisesta asiasta, toisen ihmisen, läheiseni riippuvuudesta kannan häpeää minä, hänen puolestaan, ja se alkaa tuntua liian raskaalta kantaa.
Haluaisin riisua tämänkin häpeän omilta harteiltani. Kun senhän ei kuuluisi alun perinkään olla minun kannettavanani. Tuntuu vain siltä, että kun aikanaan lähdin salailun tielle (lastemme syntyessä en tiennyt, että tällaista ongelmaa oli muuna kuin ns.viihdekäyttönä, mitä en pitänyt ongelmana - kirottu termi, minä ainakaan en tullut viihdytetyksi) ja lähdin sille tielle omasta mielestäni ihan hyvistä syistä, tein itselleni ihan valtavan karhunpalveluksen, jonka vangiksi olen nyt jäänyt. Omaan kotiini. Edelleen, vaikka itse ongelma muutti toiseen osoitteeseen.
En kestä tätä häpeääni yksin. Mutta siiränkö minä sen vain lasteni harteille, jos puhun asiasta heille?
Olen joskus pyytänyt, että heidän isänsä tekisi sen itse. Mutta hän ei ole halunnut, eikä vieläkään halua. Ja siksi minusta tuntuu nyt siltä, että avain siihen luurankokaappiin on vain minulla,
ja ne kirotut luut sen oven takana painavat mieltäni. Tuntuu kuin ne tekisivät minusta valehtelijan, joka en enää halua olla.
Hitto tätä elämää. Että tällainen maanantai täällä.
On vaikea tilanne sinulla. Eikä yhtään helpota, että on teini-ikäisiä lapsia tuossa “osallisena”. Jos aiot kertoa, älä tee sitä ahdistuksissasi vaan rauhallisessa tilanteessa. Ja ehkä osana isompaa kontekstia. Siis jos riidat ovat olleet näkyviä, niin pääaiheeksi ne eikä päihteidenkäyttö. Kyllähän keskustelun aikana huomaa, jos asia on heitä jo aiemmin askarruttanut.
Tässä on nyt kyse sinun tunteistasi. Ahdistuksesta ja häpeästä. Olisiko sinulla mahdollista päästä puhumaan ammattilaisen kanssa? Psykologi voisi auttaa käsittelemään tätä ja antaa neuvoja, miten voit lapset tähän ottaa mukaan.
Minulla ei tietenkään riitä osaaminen neuvoa mitään. Mutta ajattelen niin, että ehkä noita tunteita voisi yrittää käsitellä ja lähestyä ainakin ensin jotenkin muuten kuin lapsille kertomalla. Vaikka takuulla olet niin tehnytkin, mutta et vielä kovin kauaa raittiina ja ehkä yksin.
Joka tapauksessa olet hyvällä polulla, kun menet selkeästi kohti noita vaikeita tunteita etkä pohdi niiden pakenemista juomiseen. Siitä kannattaa olla ylpeä.
Olen ammattilainen ammattiauttajille puhumisessa. Koska taustastani löytyy yksi erittäin traumaattinen tapahtuma, olen tottunut puhumaan psykologeille ja psykiatreille ja niitä on vilissyt aiemmassa elämässäni melkein riesaksi asti - olkoonkin että melkein kaikista on kyllä ollut apua.
Nyt en vain enää jaksaisi, apua on julkiselta vaikea saada kun ongelma ei ole polttava, yksityiselle ei ole varaa ja päihdeasioista puhuminen omalla nimellä silloin, kun perheessä vielä on alaikäisiäkin lapsia - no, tiedän mihin se voi johtaa.
Olen kerran jo istunut lastensuojelun tapaamisessa arvioituttamassa perheeni tilannetta. Tästä on vuosia aikaa. Jouduin sinne puhumaan, selittelemään mieheni puolesta, koska olin lopulta vienyt hänet päihdehoitoon, josta hän ei lopulta hyötynyt mitään ja jonka hän jätti kesken (ilman että kukaan koskaan soitteli perään sen jälkeen kun jokin aika oli sen päihdehoidon puolelta peruttu) koska ongelma kuulemma itsestään katosi - mutta minua lastensuojelun mahdollinen asiakkuus kuormitti aivan valtavasti. Ja lasu-ilmoitus tietenkin tehtiin siellä päihdehoidossa, vaikkei mies ollut vaaraksi meistä kenellekään.
Ne olivat hirveitä aikoja, vaikka emme mihinkään varsinaiseen lastensuojelun asiakkuuteen päätyneetkään. Ja tämä huono kokemus päihdehoidon kyvystä apuun on varmasti vaikuttanut siihen, että kun myöhemmin itse huomasin juovani liikaa ja viimein viiveellä aloin tehdä sille jotain, en missään vaiheessa halunnut hakea virallista apua itselleni omalla nimelläni.
Pelkäsin samaa rumbaa - ja sitä, että avun hakeminen olisi turhaa.
Onneksi te olette täällä, joten apua tuli vaikkei nimeni nyt täällä missään näy.
No tämäpä juuri. Käsitelty on, kavereille on kyllä puhuttu, paljonkin (ja aina hirveän häpeän kera, mutta silti) mutta asianosaiset, eli perheen lapset, heidät on pidetty pimennossa.
Nyt he ovat sen ikäisiä, että pystyisivät ehkä käsittelemään asiaa. Ja yksi merkittävä syy siihen, miksi haluaisin kertoa, on tämä: haluaisin pystyä viimein selittämään heille rehellisesti, miksi olen välillä hyvissä väleissä heidän isänsä kanssa ja välillä välit taas menevät poikki, kuten eilen - niin kuin ne aina menevät, kun mies on retkahtanut ja tajuan hänen valehdelleen minulle siitä jälleen kerran.
Tämä on hirveää. Tämä on aina ollut hirveää. Juomareilla piisaa syitä juoda ja pullostahan ne peilin lisäksi löytyvät, mutta silti pakko sanoa: tässä on ollut minulle yksi lisäsyy juoda.
Salaileminen on kamalaa. Se on maailman yksinäisin tila, vaikka siitä olisikin kertonut kavereilleen. Turruttamalla se kamaluus on hetkeksi vaimennut.
Nyt hävettää että puhun tästä täällä. Hävettää mainita lastensuojelu, hävettää mainita että justiinsa, varsinainen päihdeperhe. Kun halua oikeasti olisi johonkin ihan muuhun, lapsista huolehtimiseen ja turvan antamiseen. On aina ollut.
Silti elämä on mennyt näin. Turvaakin toki on tarjottu, aina kun ollaan oltu huutamatta. Kaikkea hyvää löytyy, ja rakkautta ja välittämistä ja yhteistä tekemistä. Ja silti.
Tänään tuntuu edelleen ylivoimaiselta se, etten minä koskaan saa kertoa omille lapsilleni, millaisen paineen alla olen elänyt - ja se paine on ajoittain ollut valtava.
Nyt koko perhe on onnellinen siitä ettei äiti enää juo. Helpotus näkyy lasten kasvoilla varsinkin viikonloppuisin. Ja sitten kun isä tulee käymään - vain minä tiedän, mitä hänellä ehkä on taskussa.
Silloin kuristaa kurkkua, tekee mieli huutaa, kertoa kuinka pahalta se tuntuu, kun tämä alkoholin kohtuukäyttäjä - joka oikeastaan nykyään ei juuri lainkaan juo - jättää kertomatta lapsilleen, miksi hänen on niin helppoa olla juomatta. Turtumuksen kun saa päälle toisin tavoin. Ja minä siinä vieressä olen sitten se alkoholisti, häntä koipien välissä koetan olla kellahtamatta takaisin päihtymykseen.
Olen vihainen tälle lasteni isälle. Olen vihainen siksi, että hän ei halua kohdata omaa häpeäänsä jota hän tuntisi lastensa edessä, jos nämä tietäisivät hänen puuhistaan. Olen vihainen siitä, että päihdeongelman häpeä perheessä on yksin minun, vaikka päihdeongelmaisia on kaksi.
Se on epäreilua ja minä vain toivoisin, että tämä joskus loppuisi. Että minun tehtäväni ei enää olisi suojella lasten isää hänen omien tekojensa ja oman sairautensa seurauksilta.
Vain läheisriippuvaiset tekevät niin. Enkä minä enää halua olla sellainen.
Sinulla on hankala tilanne ja varmasti ristiriitaisia tunteita. Itse ajattelisin, että isoja ratkaisuja ei kannata tehdä suuressa tunnekuohussa.
Kertoa ehtii hiukan myöhemminnin ja toisaalta kerran kerrottua ei saa peruutettua.
Ainahan se kertomisen motiivi ei ole itselkekään ihan selvä. Siis haluaako vain omaa häpeää ja syyllisyyttä vähemmäksi ja auttaako vai pahentaako se lasten oloa.
Salailu ja peittely on ollut virhe ja mahdollistamista ja tietysti sitten omakin alkoholiongelma, mitä on pitänyt salailla ja se on ollut osasyy piilotella tilannetta lastensuojelultakin.
Tapaavatko lapset isäänsä hänen luonaan? Aiheuttaako päihde siellä vaaraa ja ongelmia?
Ehkä kyselisin lapsilta onko heillä mitään mielen päällä ja miltä isän tapaaminen tuntuu. Ehkä siinä käy ilmi, mitä he ovat huomanneet.
Pikkuhiljaa voit miettiä ja kypsytellä miten kannattaa toimia ja että se menee niin että aikuiset hoitavat aikuisten asiat, eikä lapset joudu kantamaan asioita joita heidän ei kuulu kantaa. Ehkä asiasta on hyvä puhua ensin amnattilaisten kanssa ja siinäkin miettiä miten lapsille kertoo ja onko esim lastensuojelulle tarvetta.
Pelkästään sillä että lapset tietää, ei ole välttämättä heille hyötyä, siinä sama salailu siirtyy heidän kannettavakseen. Ehkä mukana pitää sitten olla lastensuojelu tai jotain tukea heille.
Ainakin heitä pitäisi suojella siltä, etteivät enää joudu viettämään aikaa päihteiden käytön keskellä, varsinkaan laittomien.
On hyvä, että kirjoitat ja käyt läpi asioita. Samalla ne järjestyvät omassa mielessäkin.
Voimis ja tsemppiä kovasti! Myllerrys ja tunteiden vuoristorata on melkoista kestettävää.
se on iso voitto. Kärhämää voit selvitellä ja analysoida mielessäsi ja tarvittaessa pyytää anteeksi, jos tunnet että meni yli. Olen minäkin joutunut pyytämään anteeksi raittiinakin, mutta on sentään pois se känniääliötouhu omaa käytöstä pahentamasta. 
Tosi pieni määrä vei makeanhimon.
Ihan mahdotonta. No todellakin kuvailit tuon ostosreissun hyvin. Vaikka on kuinka ollut rahat loppu niin aina on muutama lantti löytynytkin yhtäkkiä alkoon. Sillä rahalla olisi syönyt kyllä hyvin ja maksanut velkojakin vaikka miten. Eikä ehkä koskaan velkaanutunutkaan. Ainakaan niin pahasti.