Oodi punkulle. (Kuinka kauan kestää päästä yli pahimmasta?)

Olen pyörinyt tuolla vähetäjien palstalla, mutta en oikeasti usko pystyväni kohtuukäyttöön.

On surullinen, tuskallinen, pelottava ja haikea ajatus, että joutuisin jättämään hyvästit rakkaalle ystävälleni, punkulle. Olemme kokeneet niin monia hauskoja, rentouttavia, seurallisia, herkullisia hetkiä yhdessä. Punkku on uskollisesti ollut kanssani kun olen yksin, ahdistunut, hermostunut tai uneton. Toisaalta tämä rakas ystävä on myös juhlinut kanssani rakastumisia, kesäöitä, talvi-iltoja takkatulen äärellä, jouluja, iloisia ja onnellisia hetkiä. Punkku on aina ollut kanssani kun olen halunnut rentoutua, ottaa irti arjesta, tyhjätä pään, juhlia tai ihan vaan olla rauhassa. Punkun kanssa olen yrittänyt selvittää ongelmani ja hetkellisesti punkku on aina siihen pystynytkin. Tosin ongelmat ovat tulleet taas satakertaisina takaisin mutta mitä siitä, tärkein on se hetki kun ongelmat haihtuvat punkun ihanaan huuruun.

Miten tällaisen uskollisen ystävän voi hylätä?
On kyllä totta, että punkku on pirullisen ovela: Se puukottaa selkään joskus jo siinä vaiheessa, kun se saa jalat notkumaan niin etten meinaa päästä omaan sänkyyn asti tai silloin, kun yritän käydä nukkumaan ja koko huone pyörii ympyrää niin että oksettaa. Punkku haistattaa pitkät siinä vaiheessa kun todella oksettaa, ja haistattaa kissanpt aamuisin, kun en voi antaa lapsille aamusuukkoa ilman että he kysyvät: “Hyi, mikä kauhea täällä haisee?”
Punkku ei tule piristämään, kun yhdessä vietetyn illan jälkeen väsyttää ja v
tuttaa. Se katselee raakana vierestä, kun ajatus takkuaa, en jaksa lähteä lenkille enkä lukea lapsille. Se ei tulekaan apuun, kun mietin aamulla töissä huomaako joku, kenen kanssa minulla on taas ollut treffit edellisenä iltana.

Mutta illalla punkku taas viettelee. Ja minä annan punkulle anteeksi kaikki sen viat, sen aiheuttamat pahat olot, pahat maut, pahat tilanteet. Annan anteeksi sille ja antaudun punkun vieteltäväksi, mutta itselleni en anna anteeksi. En anna anteeksi itselleni sitä, että olen päästänyt punkun niin lähelle itseäni etten enää tiedä miten eletään ilman punkkua. Punkku kyllä eläisi ja voisi hyvin ilman minua. Punkku tulee aina olemaan lähistölläni ja elinvoimaisena, kiiltäväkylkisessä pullossa ihanan punaisena, muiden nautittavana, minut alistaen. Vain minä kuihdun, rupsahdan, lihon, masennun, ei punkku. Enkä siltikään voi vastutstaa punkun kiusausta.

Jo kun ajatus alkoon menemisestä herää, on syyllinen olo. Mutta himo on vahvempi kuin minä ja syyllisyys helpompi kestää kuin se ajatus, etten tänään saisikaan viettää aikaa rakkaan ystäväni punkun kanssa.

Olen herännyt huomaamaan, ettei punkku monista lupauksistaan huolimatta olekaan reilu kaveri.
En halua olla epäreilun kaverin kanssa.
Haluan lopettaa suhteeni punkkuun.
Olen menneisyydessä lopettanut myös suhteita ihmisiin, ja se oli varmasti helpompaa kuin suhteen katkaiseminen punkun kanssa. Olen ollut punkun kanssa tiiviissä liitossa jo pitkään enkä tiedä miten osaan elää ilman sitä.

Kertokaa minulle, kuinka kauan kestää päästä yli pahimmasta.

Hei kohtalotoveri!
Punkku oli myös minun rakas ystäväni. Varsinainen narsistiystävä kylläkin… Laitoin tämän ystävyyssuhteen katkolle kyllästyttyäni sen ikäviin seurauksiin ja kylkiäisiin, kuten morkkikseen ja kaikenlaiseen itseinhoon. Olen ollut nyt raittiina 9kk. Ekan kuukauden aikana oli mielitekoja ja tavasta oli haastavaa poisoppia, se kun liittyi ihan kaikkeen. Nyt punkun haju jo inhottaa, koska se ei merkitse ihanaa nousuhumalaa, vaan sitä kissanpaskan makua suussa aamuisin ja typerää olotilaa.

On ihanaa huomata, että en tarvitse alkoholia mihinkään. Mun oli helpompi olla siitä erossa, kun tajusin, ettei musta voi tulla koskaa kohtuukäyttäjää, ja että alkoholi ei kertakaikkiaan enää sovi mulle. Sekoilua, sähläämistä, noloja tilanteita jne, jne.

Mutta mikä oli pahinta? Pahinta oli pari viimeistä vuotta juoda ja pettyä ja päättää vuorotellen. Sen rinnalla raittiina olo on helpompaa, jos vertaa vaihtoehtoa. Plinkki on ollut hyvä apu jos on ollut mielitekoja. Pura täällä, täältä löytyy tukijoukkoja. Jos en olisi löytänyt näitä ihmisiä, olisin varmasti koeillut jo kohtuukäyttöä, eli palannut alkupisteeseen. Täällä on väkeä joka on rämpnyt samat asiat kuin sinä, asiantuntijoita siis! :wink:

Hauska kirjoitus Omamalta, vaikka aihe onkin vakava :smiley:

Monikohan sietäisi punkkua, jos punkku olisi aviopuoliso? Punkku olisi varmaankin pahoinpitelijä, joka hyvittää ja sitten taas hakkaa…

Ei liity enää aiheeseen, mutta moni alkoholiongelmasta kärsivä (nainen) elää tällaisessa parisuhteessa. Toinen alkoholiongelmainen puolisko pitää koukussa alkoholin avulla. Kun toinen uhkaa lähteä suhteesta, toinen tarjoaa sovitteluviinaa ja tilanne ikään kuin nollautuu. Tyyliiin Matti & Mervi…

Alkoholiongelman selättämisen suurin este on se, että keskitytään (ajatuksissa, Päihdelinkkiin kirjoittelussa) liiaksi alkoholiin ja sen nauttimiseen tai nauttimatta jättämiseen.

Tuossa on varmaan paljon tottakin. Silloinhan on alkoholista vapaa ja asiat alkoholin suhteen parhaimmillaan kun asiaa ei tarvi miettiä suuremmin tai lainkaan kummaltakaan kantilta. Elää vain elämää käyttämättä ja miettimättä alkoholia, niin se on siinä. Eikä elämästä muutenkaan kannata tehdä liian monimutkaista “gurummeininkiä”, vaan pitää asiat suht simppeleinä, niin ei mene ajatukset solmuun.

Itse tunnen pientä tarvetta jonkinmoiseen muutokseen, jotta voisin käytännössä moisen “tilan” jossain muotoa saavuttaa. Pieni kaveriporukan remontti ja päivitys voisi olla tarpeen.

Aivan. Ja kuta kauemmin yrittää olla jotain asiaa tekemättä, sitä nopeammin sen tekee. Sitä paitsi alkoholi, tuo kaiken guruilun eliksiiri (mikä muu “sairaus” kuin alkoholismi herättää yhtä paljon intohimoja ja tunteen paloa?), omaa sellaisen potentiaalin sen hermosto- ja tunneperäisten vaikutusten vuoksi, että hän, joka siitä riippuvainen on, on edessä sen, täysin juomattomuuteen kykenemätön.

Poistettu tupla.

Hei Kotivalo, nyt en oiken ymmärrä. Eikö täällä plinkissä juuri olekin tarkoitus saada tukea siihen nauttimatta jättämiseen? Eikö täällä saa, edes joissain kirjoituksissa, keskittyä alkoholista ja sen ns. “nauttimisesta” kirjoittamiseen, kun se on ainoa syy, miksi esimerkiksi juuri minä täällä olen?
Mistä tänne sitten pitäisi tai saisi kirjoittaa? :unamused:
Jos pystyisin tuosta vaan selättämään alkoholiongelmani, niin en varmaan olisi täällä palstalla ollenkaan tukea hakemassa. Aloituksellani sain purettua monia tunteita ja ristiriitoja, jotka itselläni liittyvät juomiseen ja sen lopettamisyritykseen. Kun en tällaisia ajatuksia oikein kenellekään voi livenä purkaa :frowning:

´

Omama kiitos mielestäni erittäin hyvästä riippuvuussuhteen kuvaamisesta. Tunnistan siitä paljon itseäni, taivasta ja helvettiä, jota punkku tuo tullessaan. Ensin hyvä ja uskollinen ystävä, sitten vihollinen.

Olen itse rimpuillut enemmän ja vähemmän viime aikoina alkoholin kanssa, nyt olen ollut kuukauden verran kokonaan ilman. Totesin, että ehkä vähentäminen ei kohdallani riitä. Tuo ehkä siksi, että en tiedä, olenko lopullista päätöstä tehnyt. Alkoa on kulunut elämäni aikana aivan liikaa ja se on kuulunut lähes kaikkeen, mutta elämäni on vielä aika hyvässä mallissa (noin ulkoisilta puitteiltaan - päästä en niin tiedä :unamused:

Kuluneen kuukauden aikana ei ole tehnyt mieli juoda, eikä tee nytkään. Olen miettinyt tosi paljon juuri noita kaikkia tilanteita ja tuntemuksia, joissa ja joihin olen juonut. Enemmän tai vähemmän. Ihmettelin kovasti jonkun kommenttia siitä, ettei täällä pitäisi puhua juomisesta? Mistä sitten voi aloittaa, ellei kertomalla kokemuksistaan ja purkamalla tilannettaan? Miksi tänne edes pitäisi kirjoittaa, jos on jo raitistunut ja elämä kunnossa?

Olen lukenut näitä kirjoituksia paljon viime aikoina ja konkareiden antama tuki ja omakohtaiset kokemukset ovat erittäin antoisia. Netti on muuten myös loistava paikka purkaa kasvottomana omaa pahaa oloa muihin ihmisiin. Se on myös erinomainen paikka hakea ja saada apua. Pysyttelen linjoilla :slight_smile:

Kiitos “omama” hyvästä avauksesta plinkkiin. Pystyin samaistumaan kirjoitukseesi äärimmäisen hyvin, elämäni oli tuollaista punkun kanssa elämistä, joka päättyi 5 vuotta sitten vaikka olinkin silloin parisuhteessa ja parisuhde päättyi alkoholi (punkku) ongelmaani. Silloin hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran.

Punkku ja muu alkoholi on todellakin epäreilu kaveri, kyllä se vähän aikaa auttaa, mutta sitten tulee kaikkia ikäviä seurauksia ja määrittämättömiä olotiloja. Näiden asioiden kanssa olen paininut nyt reilut 5 vuotta ja kyllä ne raittiit ajat jotka olen saavuttanut ovat olleet parasta aikaa oman ongelman myöntämisen jälkeen. Tänäänkin voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että nautin raittiina olosta. Eikä tee mieli ottaa vanhaa kaveria (alkoholia) mukaan tämänkään päivän elämääni. Minulta jää moni asia tekemättä ja kokematta, jos lähden sen vanhan kaverin matkaan. Siitä kaverista ei ole muuta kuin harmia ja mielipahaa.

Tsemppiä sinulle! Jokainen löytää oman tapansa päästä kiinni raittiudesta. Plinkitellään :slight_smile: .

Paljon totta tässä virkkeessä. Käymässäni hoidossa minulle opetettiin, että sairauden voittaminen on oikeastaan oppimista elämään. Sen myötä alkoholi tulee tarpeettomaksi aineeksi. Juovan alkoholistin elämä on täysin kierotutunutta kemiallista kiertorataa, jossa alkoholi on keskeinen ja ainut tärkeä osatekijä. Toipuminen ei kuitenkaan ole kiinni siitä juoko vai ei, jos ajatuskulut pysyvät sairaina, alkoholikeskeisinä.

Vähän vaikeaa selittää mitä tässä haen takaa, koska tietenkään ei voi unohtaa sitä että pisaraakaan en voi juoda. Se on kuitenkin vain pintaraapaisu toipumisen mukavalla ja haastavalla tiellä.

Niin, vielä sen verran, että minusta “Me lopettajat” -osioon voivat kirjoittaa vain lopettaneet tai ainakin sitä hyvin vakavasti harkitsevat selvin päin. Muutenhan kyse on vain vähentämisestä, jos siitäkään (koska en ole tavannut vielä alkoholistia, joka olisi kyennyt pysyvästi vähentämään juomistaan). Heille on oma osio “Me vähentäjät”.

Mukava aloitus. Täällä ei onneksi tarvitse pelkästään “kiihkouskovaisesti” hehkuttaa raittiuden ihanuutta ja viinahelvetin kauhuja. Tietenkin alkoholi antoi hyviäkin säväyksiä, ainakin aluksi. En kai sitä muuten olisi juonut. Ja jos ne hyvät puolet voittaisivat nytkin haittapuolet, niin miksi ihmeessä minä jatkaisin raittiina?
Eräs ajatusmalli: Viinattoman elämän valitseminen ei alkoholistille ole luopumista viinasta, vaan miellyttävämmän elämäntavat aloittaminen. Kuvittelin aluksi, että minun pitäisi luopua myös kaikista juoma-ajan kavereista ja harrastuksista. Sitten totesin, että voin edelleen pitää vanhat kaverit. Kävin alussa jopa kavereiden kanssa kapakassa (en väitä, että se tyyli sopisi kaikille!). Oli mielenkiintoista ensi kerran selvin päin seurata porukan kosteaa iltaa. Ja totesin, että ei sitä höpinää selvin päin jaksa kauaa kuunnella (en retkahtanut, tuskin kukaan huomasikaan, että liukenin vähin äänin elokuviin). En varsinaisesti katkaissut välejäni kavereihin, mutta ainakin ryyppyreissuihin kyllästyin melko nopeasti.
Yllätyin myöskin, että saatoin edelleen harrastaa entisiä asioita. Tai oikeastaan vasta nyt voinkin tosiaan harrastaa. Montakohan kertaa olimme lähdössä johonkin reissuun, mutta emme päässeet edes lähtemään, ennenkuin kaikki olivat siinä kunnossa, että koko lähdöstä ei tullut mitään.
Eräs menetelmä, jos olen käyttänyt: Yritin aluksi kieltää, että juomisessa olisi ollut mitään miellyttäviä piirteitä. Sitten tunnustin, että olihan niitäkin ollut, tosin sitä vähemmän, mitä kauemmin olin juonut. Ajattelin, että olisi mukava käydä ottamassa pienet. Mutta sitten mietin tarkemmin, entä sitten? Kävin yksityiskohtaisesti läpi, missä ottaisin ensimmäiset. Ja vanhasta kokemuksesta tiesin, että muutamasta ryypystä ei tule kuin vihaiseksi. Kuvittelin tarkkaan, missä jatkaisin, mitä se maksaa, paljonko minulla on rahaa (sitä olikin kerääntynyt), mitä lajia ottaisin. Sitten tavanmukainen oksentelu (minulla on melko heikko vatsa), sammuminen kaverin lattialle. Enkä jättänyt ajatusta siihen. Seuraavana päivänä rahatilanteen tarkistus, tililtä vielä löytyi. Melkoinen kärsimys täristä lähimpään paikkaan, mistä saa ensimmäiset kaljat. Sitten handeliin, täytyyhän kurja olo saada parannettua. Ja eihän krapulan parantelu ole koskaan ennenkään jäänyt pelkkään parantamiseen. Rahaa olisi vielä sen verran, että kavereita kyllä löytyy, joiden luona voi jatkaa. Ja niin edespäin. Kävin yksityiskohtaisesti läpi, miten tilanne kehittyisi, miettien kaikki juodut aineet, rahankulutus, ryyppypaikat. Kokemusta on sen verran, että pystyin kehittämään hyvin todennäköisen tarinan. Hyvin todennäköisiä onnettomuuksia ja rahojen katoamisia en tietenkään pystynyt ennakoimaan. Kun olin päässyt mielessäni (jutun voisi vaikka kirjoittaa ylöskin) siihen, miten parin- kolmen päivän jälkeen krapula oli sitä luokkaa, että joudun tärisemään johonkin katkolle, huomasin ettei se ajatus lähteä ottamaan paria pientä enää tuntunutkaan hirveän houkuttelevalta. Hitto, jos haluan repäistä, voinhan vaikka lähteä mökille (kylmillään). Siellä makuupussissa täristä puoli yötä, sitten puoliksi paleltuneena yrittää saada autoa käyntiin. Ja jos onnistuu, niin tulla kotiin ja kuumassa suihkussa jännätä, saanko keuhkokuumeen vain selviänkö pelkällä vilustumisella. Tämä “mielikuvitusleikki” on auttanut minua. Saa vapaasti kokeilla, omalla vastuulla.

Moi meikämanne,

Kiitos oivallisesta kirjoituksestasi. Aion käyttää tuota menetelmää seuraavalla kerralla, kun viininhimo iskee. Valitettavasti en voi hehkuttaa sillä, ettei minun ollenkaan tekisi mieli juoda eikä se ole aina ihan itsestä kiinni, pyöriikö ajatukset juomisessa vai ei. Siis ei tarvitse erityisesti “keskittyä” ajattelemaan juomista, vaan päin vastoin pitää yrittää keskittyä muihin asioihin… kun tuolla ylempänä joku sanoi, että ei saisi ajatuksissaan liikaa keskittyä juomiseen tai juomatta jättämiseen. Odotan innolla sitä vaihetta, ettei juominen pyöri mielessäni päivittäin. Ehkä se olisi juuri sitä pahimmasta ylitse pääsemistä, ettei juominen tunkisi kutsumatta ajatuksiin. Tuo sinun ajatusleikkisi varmaan auttaa hyvin sellaisiin kutsumattomiin ajatuksiin.

Varmasti näinkin. Ei voi jäädä elämän tarkoitukseksi olla aina vaan alkoholisti :slight_smile: Opit on otettava käyttöön ja elävään elämään, osaksi arkipäivää sen kummemmin numeroa niistä tekemättä.

Omalla kohdalla meni niin, että pari ensimmäistä raitista vuotta vaati keskittymistä, sitten kymmenisen vuotta meni ihan mukavasti ‘omalla painollaan’, silloin tällöin itseään asiasta muistuttaen. Jostain syystä kuitenkin tunsin tarvetta pari vuotta sitten palata pohtimaan raittiutta, ja olen oikein kiitollinen tästä rupeamasta täällä. Olin ilmeisesti ajoissa liikkeellä, sillä juomaan en joutunut vaikka hyyyyvin lähellä ajatus oli loppukesästä työuupumuksen kourissa :slight_smile:

Autan itseäni näköjään parhaiten jakamalla omia kokemuksiani (=muistutan itseäni mistä olen tulossa ja minne olen menossa)? Ja sitä kai tämä palsta palvelee - oman itsensä hoitamista?

Useimmiten minuutista tuntiin, mutta on kai noita monien tuntien/päivien/viikkojen/vuosien itsekidutusta, kun ei ole keinoja tai kykyä päästä asioiden yli.

Jos juomiselle löytyy tarve eikä se poistu sillä, kun kertoo itselleen mitä se juominen oli saanut aikaan ja mitä se saa jos jatkaa, niin sitten tarve juoda on vielä voimakkaampi, kuin ongelmat joita se aiheuttaa. Itsellä kesti kymmeniä vuosia juoda ja kerätä ongelmia, jotka olivat lopulta niin suuria, etten kyennyt enää niitä selittelemään itsellenikään.

Itse kysyisin, miten päästä pahimmasta yli, enkä laittaisi odotuksia ongelmille, miettien siten valmiiksi kuinka kauan ongelmia piisaa. Niitä piisaa, kun niitä odottaa tulevaksi, koska siten petaa niille tietä.

Juomisen tuska on hetkellinen ja poistuu kun saa annettua asioille nimiä ja oikeita seurauksia.

Olipa hyvä avays. Itse olen miettinyt viinaa vähän samalla tavalla. Kaverina, joka lupaa paljon, mutta ei pidä lupauksiaan. Tyyppinä, joka houkuttelee kaikenlaiseen tyhmään ja naureskelee sitten taas seläntakana, kun olen mokannut. “Ystävänä”, joka aina haluaa nöyryyttää ja puukottaa selkään.

Viestiketjua lukiessa pohdin tätä asiaa myös toisesta näkökulmasta, eli niiden hyvien hetkien näkökulmasta. Ihan niinkuin voin nyt tunnustaa menneessä avioliitossani kaikesta kamaluudestaan huolimatta olleen myös hyvät hetkensä, niin voin muistella niitä viinankin kanssa vietettyjä iloisia iltoja. Toisaalta en haluaisi palata suhteeseen (exän tai viinan kanssa) enää vain saadakseni taas turpiini. Menneet on menneitä hyvässä ja pahassa ja uusi elämä ja uudet ystävät odottavat.

“Pahimmasta” selviämisen aikatauluun olen huono sanomaan mitään. Vastahan tässä tänä yönä tulee kuukausi viimeisestä ryypystä (tosin kuukauden taukoja minulla on ollut muutenkin). Nyt on tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa tosissaan käynyt mielessä, että “entä jos…”. Mutta onneksi sain visioitua yhteyden alkoholin ja exän välille (ja aika hyvin ne toisiinsa nivoutuvatkin), joten eipä tee enää mieli. (kiitos tämän ketjun viesteille siitä!!!)

42! :smiley:

Vaikeista tulkinnanvaraisista kysymyksistä mulle tulee aina mieleen kirja “Linnunradan käsikirja liftareille”, jossa huipputietokoneelta kysytään mikä on elämän tarkoitus. Tietokone miettii vuosia ja vastaa “42”.
Hämmentävään vastaukseen tehdään uusi kysymys: “Jos vastaus on 42, mikä on kysymys?”
Tietokone miettii taas vuosia ja tulostaa: “how many roads must a man walk down before you call him a man?”

Yhtä hyvin kysymys voisi olla: Kuinka kauan kestää päästä yli pahimmasta?"

Riippuu kai siitä mikä on se pahin? Morkkis, vierotusoireet, fyysiset vai psyykkiset vierotusoireet? Katumus`? Häpeä?

Omasta kokemuksesta vastaan: 3 - 5 päivää. Pelottavan lyhyt aika, jonka jälkeen elämä hymyilee jälleen jollei nyt ole ihan järettömiä hölmöyksiä tehnyt. Näin helpolla pääseminen saattaa jarruttaa kuitenkin kasvua, sillä paras ja pysyvin oppi tulee aina kantapään kautta.
Jos joutuu todella koville joskus, se on kasvattavampaa. Opettaa nöyryyttä, niinku, luulisin…

Punkku on ihan hirveää. Hyi s…na se on kamalaa. :angry: Yäk.