Onnellinen loppu?

Kotikanava
1

Hei!

Surullisia tarinoita ja kohtaloita on tämä foorumi pullollaan - mietinkin, onko kenelläkään kokemusta siitä, että alkoholista olisi päästy eroon ja suhde olisi voinut toimia ja jatkua onnellisena? Meidän kohdallamme tilanne ei ole se, etteikö mies itse näkisi ongelmaansa ja yrittäisi taistella sitä vastaan, vaan tosiaan ymmärtää ongelman ja haluaa sen muuttuvan… Tämän eteen on tehty töitä nyt aktiivisesti n. 1,5 vuotta (tämän ajan mies on aidosti myöntänyt ja tiedostanut alkoholiongelmansa olemassaolon). Tällä hetkellä tipattomat kaudet kestävät noin kuukauden, jonka jälkeen katoaa yllättäen (ei vastaa puhelimeen tms.) päiväksi-pariksi ja tulee krapulaisena ja katuvana takaisin kotiin. Olemme kolmekymppisiä, joten olen elätellyt että vielä tässä iässä olisi mahdollista raitistua lopullisesti. Välillä sitä vaan tulee miettineeksi, että odotankohan sitä ihmettä kuitenkin turhaan. Pelkoa toisesta naisesta ei ole noihin katoamistemppuihin liittyen, vaan suhteemme kolmas pyörä on yksinkertaisuudessaan tuo kuningas alkoholi.

2

Hei,

olen ollut tääälä Kotikanavalla nyt pari vuotta ja lohdutontahan on ollut lukea alkoholistien kohtaloita ja itsekin tarjota hirveä tarina. Muistan kahden puolison kertoneen juopon raitistuneen. No, sitten on ollut monia, joiden puolisot ovat hetkeksi, vuodeksi pariksi raitistuneet, mutta lopuksi jatkaneet päihteitä.

Luin jostain, että myöhäisvaiheeseen päätynyt alkoholisti raitistuu hyvin harvoin, toki niitäkin ihmeitä on. Siksi riippuvaisuus on katkaistava mahdollisimman varhaisessa
vaiheessa.

Siksi niitä onnellisia loppuja kaiketi on harvemmin, tai eivät enää kirjoita tänne. Koska ovat onnellisia…

Uskon kylläkin, että ei pelkkä raitistuminen tuo kaikille onnea. Myös perheen saatava parantua.
Ja koska noin puolella, ylikin, on päihteiden kera jokin muu mielenterveyden häiriö, sekin hoidettava.
Oma alkkikseni piti olla käyttämättä lääkkeitä ja alkoholia, jotta voidaan tutkia muu häiriö. Mutta, siitä kieltäytyi. Nyt on kaikki mennyt, muisti, kävely ja melkein henki. Loppu ei siis onnellinen. Mutta lopullinen loppu hyvin lähellä.
Vaikea itsen enää uskoa, mutta toivotaan, että mahdollisimman monella raittius toisi sen hyvän elämän…

3

Niin, komppaan kovasti Himmua siitä, mitä hän edellä kirjoitti. Ihmisen persoona tuntuu muuttuvan alkoholismin myötä tyystin, enkä oikein usko, että edes raitistuminen voisi korjata ihmistä “entiselleen”.

Itse erosin alkoholistista n. 1,5 vuotta sitten. Ex-mies on myöhäisvaiheen alkkis ja todella surullista on sivustakin seurata, miten ihminen on kuin varjo entisestään. Yhteiset lapset ja avioeroon liittyvät asiat vielä yhdistävät meitä, joten jonkin verran on pakko olla tekemisissä. Kaikki yhteistyö on vaikeaa, kun toisen ymmärrys maailmasta ei ole enää tavallisen ihmisen tasolla.

Välillä ex-miehelläni on lyhyitä kuivia kausia, mutta toivo paremmasta on kuopattu. Itse koen sisuksiani järsivää surua, elämätön elämä, omat unelmat ja toiveet - ja tietysti se ihminen, jota joskus rakasti, sitä vaan ei enää ole olemassa, ei ole ollut vuosiin. Raskainta on ikään kuin etukäteen hyvästellä lopullisesti pitkillä jäähyväisillä. Ja tätä surua on vaikea omassa arjessa pukea sanoiksi: miten surra säällisesti “elävää kuollutta”, kylmän tuntuisesti sanottu, mutta siltä tällä hetkellä tuntuu ja näyttää.

Onnellisia loppuja? Onko niitä?

4

Kannattaa miettiä että jaksaako sitä miestä selvinkään päin.
Moni parisuhde voi perustua molempien sairaudelle. Ollaan yhessä koukuttumisen takia, toinen yrittää parantaa toista, samalla kun toinen juo itseään hautaan.

Kun tämä kierre poistuu, ei välttämättä jää enää mitään syytä, miksi olla yhessä.

Itse arvostan mieheltä yhteistä huumorintajua, miehen älykkyyttä ja osaamista monissa asioissa.
Kun ex-juoposta kuoriutuukin jurottava, sisäänpäinkääntynyt, laiska ja saamaton sekä mitään kulttuuria ja esimerkiksi kirjoja arvostamaton rasisti, jonka paheena on tupakointi ja jotkut kolikoilla pelattavat typerät pilipali uhkapelit edelleen, niin ero oli selviö.

En halua haukkua ketään, koska itse olen varmasti tosi huono ihminen ja huumorintajuton emakko. Mutta ei nappaa olla suhteessa, jossa ei ole mitään mielenkiintoa, vaan ainoastaan ongelmia toisensa jälkeen ja tilalle ei saa mitään. Ei yhteistä naurua, ei mielenkiinnon kohteita eikä mitään yhteistä. Ja lisänä rasismi ja muut arvojeni vastaiset asiat.

Näitä kannattaa miettiä. Kannattaa miettiä kuka ITSE On, ja mitä haluaa kannattaa elämässä, ja katsoa sitten vasta sitä toista että maksaako sitä vaivaa edes “raitistaa”

5

Rasismi on kyllä yksi mikä aiheuttaa tosi ikäviä fiiliksiä, kun toinen huutaa lapsille joilla on eri ihonväri rasistisia kommentteja tuntuu se niin pahalta ettei mitään rajaa. Muutenkin pelottelee ja itkettää milloin ketäkin julkisilla paikoilla ja taloyhtiössä. Todella noloa ja hävettävää, vaikkei minun häpeäni olekaan.

6

Tästä on pakko tykätä. :slight_smile:

7

Hei,

ja kiitos kaikille vastanneille. Puheistanne kyllä huomaa sen, kuinka alkoholi huuhtoo koko perheen mennessään, ei vain sitä korkinavaajaa. Tämä foorumi on kyllä karua luettavaa ja on ikävä ajatella, kuinka monelle suomalaisellekin tällaiset ongelmat ovat arkipäivää (ja viikonloppua…).

Olen tässä muutaman päivän mietiskellyt teidän sanojanne, ja päätynyt siihen, että tässä suhteessa on vielä toivoa. Tärkeimpänä asiana pidän ehkä sitä, että tuo mies itse kärsii ongelmastaan yhtä paljon kuin minä, ja kovasti yrittää muuttua. Hän ei syytä siis minua mistään asioista eikä puhu minulle pahasti.

Ei ole pariin vuoteen juonut kotona, joten en enää edes muista millainen tuo humalassa on (onneksi). Osittain suhteemme varmasti perustuu tuohon hoivaaja-kusipää-asetelmaan, mutta (vielä) on pohjalla myös hyviä hetkiä normaaliarjessa ja kuivina kausina meillä on tosi tosi mukavaa. Voi olla, että juominen oli mennyt jo “keskivaiheeseen” ennen kuin asian eteen alettiin taistelemaan. Tämä on muuten myös jännä juttu, eihän tätä meidän perheen alkoholiongelmaa oikein näe muut kuin me. Mieshän on vielä nuori, se “kuuluu asiaan” että juopottelee vähän kavereiden kanssa, käy töissä jne joten eihän silloin ole alkoholiongelmaa. Tuntuu että ennemminkin mua katsotaan pitkään, kun en (nykyään) juo enää oikeastaan ollenkaan.

Jollain tavalla kun lukee näitä teidän kokemuksianne niin tuntuu, ettei mun edes kuuluisi olla tällä foorumilla. Mun ongelmat on hyvin pieniä teidän kokemuksiinne verrattuna. Ei voi muuta sanoa kuin voimia tulevaisuuden rakentamiseen ja olette tosi vahvoja ihmisiä! Toivottavasti meidän ongelmatarinamme stoppaa tähän vaiheeseen eikä tarvitse kokeilla, miltä tuntuu ryömiä siellä aivan pohjalla.

8

Sanoit kyllä niin osuvasti,ihan näin tunnen minäkin.Tippa tulee linssiin kun katsoo mitä tuhoa alkoholi ihmisessä tehnyt.Ulkoinen habitus täysin muuttunut,puhtaudesta ja siisteydestä ei välitä siis aivan eri ihminen…huoh…voimia myös sinulle Narrinen…

9

Kiva jos vastauksista oli apua:)
Tuohon kuitenkin sanoisin, että älä koskaan vähättele omia ongelmiasi.
Se että joku on vähemmän juoppo kuin toinen, tai jos alkoholismi ei ole edennyt housujen rapomis asteelle, niin se oma olo on silti se joka ratkaisee.
Jonkun hermo menee jo siihen, kun ukko sihauttaa pari tölkkiä kaljaa. Jonkun hermo menee vasta, kun juodaan litratolkulla väkeviä. Mutta ihmisellä on oikeus alkoholittomaankin elämään, sitten jos siltä alkaa tuntua. Ei ole niin pientä ongelmaa, etteikö siitä saisi puhua jos tarvis on. Vertailu että kenellä on asiat huonoiten, ei mielestäni saisi estää avun hakemista sitten, kun siltä alkaa tuntua, JOS alkaa tuntua. Tänne mahtuvat varmasti kaikki, joilla alkoholi askarruttaa.

10

Niin ja anteeksi, tuo käyttämäni sana "älä koskaan "kuulosti yhtäkkiä luettuna liian kärkevältä, ihan hyvällä siis tarkoitin että ongelmasta saa aina puhua, vaikka se olisi vasta alkuasteella.

11

Voi tosiaan, tämä palsta on joskus karua luettavaa…

Samaa olen Auringonkukka minäkin miettinyt, että onko meidän kahden hengen perheen ongelma “liian pieni” tänne palstalle, nuoria kun mekin ollaan, ryyppääminen olisi helposti ajateltavissa vielä tähän ikään kuuluvaksi… Mutta sitten taas, täältä löytyy myös niin valtava määrä iän ja kokemuksen tuomaa viisautta johon omaa tilannettaan peilata, ja jos tämä auttaa siinä että yksi alkuvaiheen alkoholisti saadaan toipumaan niin tänne kirjoittaminen on ollut ihan oikea päätös.

Toivottavasti kaikki saavat onnellisen loppunsa, tavalla tai toisella!

12

Auringonkukka2016, sinun kertomasi muistuttaa joiltakin osin omia kertomuksiani täällä; enimmäkseen tuolla Viikonloppujuoppo -keskustelussa. Aloitin marraskuussa2011, jolloin ei ollut edes mitään akuuttia “hätää”, mutta silti ne ajatukset miehen satunnaisista juomisista pyörivät mielessä. Muistan useamman kerrankin kirjoittaneeni, että meidän perheen ongelma oli aivan mitätön verrattuna moneen muuhun täällä kirjoittavaan. Siitä huolimatta se “mitätön” ongelma johti avioeroon, sitten loppujen lopuksi.

Minunkin mieheni tiedosti itse, että hänen juomisensa aiheutti minulle ja koko perheellemmekin raskaita aikoja. Kykenikin kerta toisensa jälkeen “ryhdistäytymään” ja lopettamaan viikottaiset (siis perjantai-iltaisin) baareissa ramppaamisen ja juomisen. Meille ongelmia tuotti siis pelkästään tuo, että mies halusi joka ainoa perjantai lähteä liikenteeseen “olusille”, niin kuin itse menemistään nimitti. Myöhemmin - siis eron jälkeen - selvisi, että miehellä oli ollut joku toinen nainen eli siinä saattoi myös olla syy “hillittömään” haluun lähteä perjantaina kierrokselle.

Joka tapauksessa koin, että perheessämme ja parisuhteessamme riitti rakkautta ja tahtoa selvitä vaikeista vaiheista. Välillä meni vuosi, jopa kolmekin niin, ettei tuo miehen “juokseminen” alkanut pahemmin rassaamaan mieltäni, mutta sitten tuli taas vaikeampi kausi ja lopulta kai jonkinlainen tahtotila loppui meiltä molemmilta, koska miehen meneminen jatkui melkein kaksi vuotta, kunnes yhtenä aamuna totesin, että eiköhän tää (yli 20 vuotta) ollut tässä…

Onneksi välit mieheen ovat säilyneet läheisinä ja lämpiminä. Itse asiassa huomaan rakastavani häntä edelleen tärkeimpänä tukenani ja turvanani, mutta samalla muistot kaikesta p–sta ovat niin pinnalla, että todellista halua takaisin yhteen menosta ei ole.

Yksi asia, mikä vielä tuli mieleen, on se, että minulla oli tapana “sanoittaa” suht sulkeutuneen mieheni ajatukset ja tahtotila eli tuppasin arvailemaan, mitä hän milloinkin ajattelee tai mitä hän elämältään (elämältämme) tahtoo. Mies vielä myötäili noita “sanoituksiani”, mutta näin jälkeenpäin epäilen, että monissa asioissa hän saattoi kuitenkin ajatella toisin. Mitä tällä yritän sanoa, on se, että älkää arvailko, mitä se kumppaninne pohtii tai mitä hän elämältään tahtoo. Huolehtikaa siitä, että ITSE elätte niin, ettei teidän tarvitse tuntea ahdistusta, vaan voitte elää suht huoletonta elämää. Puoliso/kumppani joko kulkee samaa polkua tai sitten ei - aika näyttää.