Tiedätkö, jos haluat yhtään auttaa miestäsi, otat nuo huomiot puheeksi. Miehelläsi tuntuu olevan vähintäänkin alkava alkoholismi, joka pahenee siitä, jos kukaan ei juuri nyt puutu siihen ja sano, että arvelen, että juot salaa, ja että olen huolissasi juomisestasi. Jos miehesi tajuaa tilansa, hän saattaa olla jopa helpottunut siitä, ja lopettaa tai hakea apua. Hän saattaa myös kieltää tilansa, ja jatkaa ja asiat pahenevat. Pahinta on kuitenkin, jos kukaan ei nyt sano, että olen huolissani juomisestasi. Voisitko jutella vaikka hänen vanhempiensa, ystäviensä, joiden muiden kanssa, mitä mieltä he ovat miehesi juomisesta sekä mahdollisesti pyytää heitäkin kertomaan huomioistaan?
Hei Onniko,
Minun mieheni harrastaa salaa juomista. Minusta ihmisellä on alkoholiongelma jos hänen täytyy juoda salaa ja hän piilottelee pullojaan.
Itse en enää ole sanonut miehelleni että olen hänen pulloihinsa törmännyt. Humalatilat ovat kuitenkin olleet aika ilmiselviä. Viimeisin yritykseni oli, kun kerroin hänelle että olen huolissani hänen alkoholinkäytöstään. Hän ilmoitti että se ei ole ongelma, että muutaman saunakaljan ottaa viikossa. Tiedustelin että mitenkäs hän sitten oli humalassa eilen? Ja entä edellispäivänä? Toisena päivänä ei muistanut humalassa olleensa ja toisena muisti saaneensa jonkun pullonpohjan kaverilta, jonka joi koiraa ulkoiluttaessa. Mitään ongelmaa ei kuulemma ollut ja hän pystyi olemaan ilmankin.
Sovimme että hän olisi täysin ilman alkoholia seuraavat pari kuukautta. Parin viikon jälkeen aloin taas löytää hänen jemmoistaan pulloja. Että se siitä meidän kohdallamme.
Minun mielestäni sinun kannattaisi ottaa asia puheeksi. Sano olevasi huolissasi.
Varoitan kuitenkin, että pullot saattavat siirtyä vain vielä parempaan piiloon. Ja siitä kyttäämisestä tuli ainakin minun kohdallani ahdistavaa. Kyttäsin jemmoja, kyttäsin miestä, miltä hän tänään näyttää, mahtaako olla humalassa jne.
Kiitos viestistäsi Jane76.
Olen toki mieheni alkoholinkäytön ottanutkin puheeksi, edellisen kerran puhuimme siitä tammikuun alkupäivinä ja hän tietää huoleni asiasta. En kuitenkaan halua asiasta jatkuvasti huomauttaa, koska tilanne ei ole mikään hälyttävän huono, vaikka oluen kulutus onkin suurempaa kuin mikä on kohtuullista ja vaikka minua aika-ajoin asia ahdistaa ja harmittaakin. Sitten aina silloin tällöin, kun tarpeeksi alkaa risoa, pyydän hänet kanssani kävelylle tai kahvilaan (viimeksi istuimme vain autossa) ja siellä kerron mitä asiasta ajattelen mutta yritän senkin pitää rakentavana. Emme ole kumpikaan oikein hyviä huutamaan tai riitelemään…
Ensimmäisen kerran olen nyt aivan viime aikoina (itseasiassa pari viikko sitten) ollut huomaavinani, että oluttölkkejä on ollut enemmän kuin ne mitä jääkaapissa “julkisesti” on. Mutta toki aion tehdä niin, että kun seuraavan kerran asian otan puheeksi, mainitsen myös nuo “piilo-oluet”.
Harmillista, että sinun miehesi lupaus parin kuukauden raittiudesta ei pitänyt. Minun mieheni ei ole sellaista lupausta missään vaiheessa antanut (tosin en ole vaatinutkaan), mutta on luvannut YRITTÄÄ pysyä kohtuudessa virallisen maksimin (16 0,5 l:n tölkkiä/vkossa) rajoissa. Tosin, se ei ole kyllä onnistunut kuin joskus ja siksi luulenkin, että niitä tölkkejä on alkanut (ehkä) mennä piiloon, jotta tilanne minun silmissäni näyttäisi paremmalta. Olen kanssasi samaa mieltä, että suhde alkoholiin ei ole terve silloin kun pulloja pitää piilottaa tai juoda salaa. Silloin juoja itsekin tietää että mennään yli kohtuuden, miksi hän muuten niitä piilottelisi?
Olen jostain lukenut/kuullut sellaisen kohtuukäytön määritelmän, että jos pystyy olemaan
- päivän viikossa
- viikon kuukaudessa ja
- kuukauden vuodessa
kokonaan ilman alkoholia pysyy käyttö kohtuullisena. Ei kuulosta hullumalta ehdotukselta, vai mitä? Ja tätä siis vuoden ympäri. Pitääpä kysyä joku kerta mieheltäni, suostuisiko yrittämään moista. Tosin ei ole aikaisemmin suostunut kanssani tipattomaan tammikuuhun (mä olisin ollut syömättä karkkia, hän käyttämättä alkoholia) eli voi olla että ei lähtisi tähänkään mukaan. (Itse käytän alkoholia vain ehkä pari lasia kuukaudessa, eli minulle tipaton tammikuu ei olisi mikään saavutus, se yleensä toteutuu joka tapauksessa.Karkittomia tammikuita sen sijaan ole pitänyt useampia) Mutta tuo päivä viikossa, viikko kuukaudessa ja kuukausi vuodessa ei ole ihan helppo homma, olen nimittäin itse yrittänyt sitä joskus nimenomaa karkkilakkona ja taisi loppua ensimmäisen kuukauden jälkeen…
Mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin, juuri nyt on mieheni taas urheilemassa ja eilen ei ensimmäinenkään oluttölkki sihahtanut (ääni jota inhoan! 
) eli nautin taas näistä päivistä.
Hei,
Mieheni jäljiltä on paljastunut myös valehtelua raha-asioissa ja tietynlainen epäluottamuksen ilmapiiri on asunut meillä jo useamman vuoden. Myös alkoholinkäytön runsaudesta on puhuttu useampaan otteeseen viimeisten vuosien aikana. Viimeisimmässä keskustelussa jossa sovimme tuosta “raittiusjaksosta”, sanoin että luottamukseni häneen on mennyt ja sen rakentamiseksi haluaisin että hän on jonkin aikaa juomatta. Asiassa ei hänen mielestään ollut ongelmaa ja hetken aikaa kaikki näyttikin hyvältä. Nyt tuntuu naivilta että edes hetken uskoin siihen, mutta olin päättänyt että se myös samalla on viimeinen mahdollisuus. Asiat kääntyvät paremmiksi tai sitten tämä kerta kaikkiaan loppuu.
Sinun miehesi sentään tekee vielä muutakin kuin juo. Minusta se on hyvä merkki. Lapsen oli pitänyt kirjoittaa isänpäiväkorttiin mitä isä harrastaa. Meidän isä harrastaa tv:n katselua.
Olen huomannut näitä viestejä lukiessa että melkein kaikki alkoholistin kanssa elävät sanovat että eivät juo itse lähes lainkaan. Mistä tämä mahtaa johtua? Itseäni alkoi jossain vaiheessa humalainen mieheni ja hänen humalaiset juttunsa ällöttää niin paljon että ei tehnyt mieli itse ottaa yhtään. Olen muuttunut lähes absolutistiksi. Vai yritämmekö näyttää alkoholistillemme hyvää esimerkkiä?
Mun on pakko sen verran sanoa tähän ketjuun, että mun oma isä juo aika tuolla tavalla. Monesti suuria määriä ja muistan jo ihan lapsesta että joka kaapissa oli lasi jotain alkoholia sekä täyttää monesti lasin jääkaapilla ja kiskaisee sen, täyttää uuden jolloin juonut vain “puolet”. Äitiä tuo joskus tuntuu haittaavan ja ovat keskustelleet että vähentävät ennen eläkeikää “ettei lähde käsistä”, mutta samanlaiselta tuo juominen silti vaikuttaa…
Kun on juhlat niin saattaa olla todella humalassa, mutta krapulaa ei koskaan ja toleranssia löytyy. On aina löytynyt. Silti tämä sama tila on jatkunut ainakin 25v että itse sen muistan. Mä itse luokittelen tuon alkoholinkäytön suurkulutukseksi ja tapariippuvuudeksi, koska ei ole jäänyt mitään velvollisuuksia sen takia tekemättä… Enpä silti itse tahtoisi rentoutua vain tuolla tavalla… Ehkä asia hyväksytään koska monesti kyse on “sivistyneestä viininlipittelystä” jota voi ostaa 3l:n paketissa. Mä silti lapsena en tiennyt koska isä oli humalassa, tiesin vain että välillä ei todellakaan kannata sanoa poikkipuoleista sanaa. Hän myös itse kehoitti mua jo y-asteikäisenä alkoholinkäyttöön, koska se on hänen tapa “hiljentää ajatukset”. Tosin olin juonut aiemminkin ja pidin siitä itsekin…
En tiedä kuinka paljon äitiä loppupeleissä juominen häiritsee, ilmeisesti lähinnä silloin kun on sellainen vaihe jossa joko asiat ovat päin helvettiä tai vain hän tietää kaiken. Välillä tuntuu häiritsevän, välillä ei. Osittain syy on ehkä se, että ei tahdo lasten stressaavan heidän asioistaan ja voi vetää sanojaan takaisin; “onhan hänellä muuten niin hyvä mies”. Toisaalta hän laskee juomisia ja kerran kun sanoin että alkaa jutut kuulostaa kuin olisi hiukan otettu niin sanoi että “ei se ole mahdollista kun vasta 3 lasia ottanut”. Olin itse keittiössä kun haki kotiviiniä (jota lantrataan alkoholittomalla siiderillä) lisää yhden lasin ja joi ilman lantrinkia yhden lasin näkemättä; 2 kertaa… Lisäksi on käymässä usein viiniä jne joten määriä on vaikea laskea, joten lähinnä lasketaan sen perusteella, näkeekö humalatilan vai ei… Äiti ei todellisia määriä joko tiedä tai halua tietää. Tuntee tietenkin toisensa myös niin hyvin että tietää stressin aiheuttavan ylimääräistä alkoholin kiskomista yms. muut asiat…
Vastikään olin paikalla kun oli seuraavana päivänä mentävä alkoon ja äiti kommentoi että “juurihan siellä eilen käytiin”… Mutta meno ollut samanlaista jo pitkään, ite olen kolmekybänen; ovat isovanhempia ja kaikki lapset pois muuttaneet… Molemmat 50v täyttäneitä parin vuoden ikäerolla… Nämä asiat ovat olleet meidän lasten tiedossa todella pitkään (uskon kyllä äitinikin asiasta tietävän), mutta asiasta on turha kinastella ja omapa on elämänsä. Mulle riittää että äiti on tyytyväinen, tosin tuskin kertoisi vaikka ei olisikaan mutta aika hyvä valta hänellä on vaikuttaa asioihin. Tuossa ilm. jonkunlaiset muutaman pv:n satunnaiset kompromissit voivat auttaa tai sitten häntä asia ei vaivaa suuremmin… Itse en mene paikalle, mikäli juomista on enemmän kuin 1plo viiniä 3 osaan…
Ilmeisesti äidilleni riittää se tieto, että heillä on muut asiat hyvin suhteessaan… Eikä hän itsekään lasiin sylje, mutta kännissä häntä ei näe… Hyvän ruoan kanssa voi ottaa lasin tai kaksi viiniä, mutta mikäli on töitä seuraavana päivänä, ei ota lainkaan ja muita sääntöjä…
Tsemppiä, toivottavasti asia ratkeaa…
Jane76 tuolla mietti, miksi lähes kaikki alkoholistin kanssa elävät eivät juo lähes lainkaan. Kerronpa omista syistäni. Ensinkään en ole koskaan nuorena harrastanut alkoholipitoista bilettämistä. Olen kotoisin maalta ja parhaat ystävät minun tapaan viihtyivät luonnossa, en tottunut käymään baareissa. Kotona äiti teki hirveän haloon muutamasta kaljapullosta, joita isä piilotteli halkovajassa. Isä ei kuitenkaan ollut alkoholisti, hän olisi vain juonut pari olutta saunan päälle, mutta äiti oli hirveän niuho ja suvaitsematon siinä asiassa niinkuin monessa muussakin. Näin sen ainakin näin. Mutta mulla ei koskaan tullut alkoholiin suurempaa mielitekoa. Maistoin alkoholijuomia vasta mieheeni tutustuttuani.
Myöhemmin olen huomannut, että hyvässä seurassa on mukava ottaa jonkun verran, että on vähän hilpeällä tuulella ja vapautunut. Voi kun olisi kiva juoda vaikka viinipullo miehen kanssa kahdestaan, jos se jäisi siihen. Mutta kun hän juo aina niin paljon, että on seurueen pahiten päihtynyt, minusta A) tuntuu, että jos minäkin olisin vaikka vähänkin humalassa, ulkopuoliset luulisivat että olen samanlainen juoppo, B) saattaa tulla tilanne, että sattuu joku vahinko, tarvitaan vaikkapa lääkäriä, koen että minun pitää pystyä hoitamaan tilanne asiallisesti. Ja jos vaikka poliisit tulisivat paikalle, en halua, että minut puhallutetaan ja todetaan promilleja ja lehdessä lukee, että seurue teki sitä ja tätä ja alkoholilla oli osuutta asiaan, ja minut rinnastettaisiin siihen (voi kun tekopyhää), C) jos vaikkapa mökillä ahdistun juopon katselemisesta niin, että tuntuu etten pysty enää olemaan hähen seurassaan, voin aina hypätä autoon ja ajaa kotiin. Paitsi etten voi, koska hän on niin juovuksissa, että pelkään että hän yksin jäätyään putoaa jorpakkoon ja hukkuu :mrgreen: Eli pitkälti juomattomuus on minulla itsesuojelua ja oman maineen suojelua myös. Änkyräkänniin en koskaan haluaisi tullakaan. Muutama kalja olisi kaverien kanssa mukava ottaa mökkilaiturilla ja sitten vähän laulaa vaikkei laulutaitoa paljon olekaan. Mulle tuohon riittää 2 keskikaljaa! Olen kyllä väliin aika riehakas selvinkin päin! Ja minua ei yhtään kiinnosta juoda yksin; vain hyvässä seurassa kohtuudella. Mutta en pidä miestäni hyvänä ja luotettavana juomaseurana, joten hänen seurassaan en juo, vasta sitten vähän jos on joku hyvä kaverikin paikalla. En siis ole alkoholin suhteen suvaitsematon, mutta järkevät rajat pitäisi olla.
Tulee mieleen omat alkuajat kun pähkäilin samoja asioita ja syyllistin sitten itsenikin siihen etteihän niiden olusten pitäisi haitata kun kerran muut asia sujuvat normaalisti 
Huomasin kyllä ongelman jo 17 v sitten ja aina se vain pahenee. Jos yrittää puhua asiasta, juo sitten salaa. Valitettavasti vain tilanne pahenee, ja pahenee. Se kun on etenevä sairaus nimeltään alkoholismi ja vaikka kuinka alussa tuntuisi asiat vähäpätöiseltä, ei ne sitten ajansaatossa niitä ole.
Silloin puhutaan alkoholismista, jos yksikin läheinen tuntee sen olevan mielenrauhaan vaikuttava asia. Jos edes alkaa miettiä että onko ‘‘ongelma’’ silloin se varmasti on, eikä ole vain kuvitelmaa.
Itse olen syyllistynyt uskomaan lupauksia, jotka kuitenkin petetään heti kun siihen tilaisuus tulee, salaa tai ihan näkyvästi ja kaikki alkaa uudestaan, vaikka olisi edellisestä kulut aikaa monta kuukautta. Samaan toimintamalliin palaa aina pikkuhiljaa, vaikka välillä olisikin näyttänyt tilanne paremmalle.
Juu ja kirjoittelin toisella nimimerkillä aikaisemmin, mutta salasanat on hukkunut. Pari vuotta lueskellut kuitenkin palstaa ja vuoden päivät kirjoitellut (nyt uusi nimerkki).
Ihan samanlaisia kommentteja kirjoittelin itsekkin, että positiivista on tapahtunut (mutta ne olivat vain omassa päässäni, eivät todellista elämää, mies vain oppi peittelemään viinanjuontinsa paremmin)
Eli itse olen taas lähtökuopissa ei tää tästään miksikään muutu vaikka mitä tekisi.
Mutta tää palsta on hyvä, pitää itsellä ainakin ajatukset kirkkaina, eikä tule enää uskottua kaikkea niin sinisilmäisesti kuin alussa 
ei tule pettymyksiäkään siksi, kun tietää ettei ne lupaukset ole minulle tarkoitettuja, vaan itseään yrittää niillä huijata. Nytkin makaa eilisen ryyppäämisreissun jäljiltä sohvalla taas umpikännissä, aloitti kaljalla jo aamu 6 ja 9 aikaan jo sammui, piti ottaa ‘‘korjaavat’’ monetkohan tasoittavat vielä ennen iltaa 
huomenna ois kuitenkin työpäivä…
Meilläpä oli kertaalleen se tipaton tammikuu. Ja kyllä olin onnellinen, kun se loppui!
Mies komistui kyllä silmissä, kun jätti juomisen pois. Mutta herran kiesus kun äijä oli muuten kuin viulunkieli! Sitä liikennekäyttäytymistä. Ja miten kaikki asiakaspalvelijat olivat idiootteja, puhumattakaan jalkakäytävällä vastaantulevista henkilöistä.
Eli mitään ongelmaa ei siis ollut. Hän pystyisi olemaan juomatta, jos haluaisi. Mä en enää sen jälkeen halunnut.
Mulla oli kyllä tää sama eksän kanssa - hän ajatteli ehkä hyvää ja yritti olla juomatta kun olin hänen luonaan esim viikonloppuja. Se oli todella tylsää! Hän katsoi televisiota ja yritti näyttää elossa olevalta mutta ei jaksanut käydä kaupassa saati missään muualla. Voihan se olla, että mä sitten “puolivahingossa” tulin aiheuttaneeksi riitoja, joista äityneenä hän meni kapakkaan ja minä jonkun tunnin päästä perässä kun hän oli sopivasti pilvessä ja hyväntuulinen. Olen oikeasti paljon miettinyt, lisäsinkö minä hänen alkoholismiaan kun en pitänyt sitäkään vähää siitä television katsomisesta hänen kanssaan. Todella - voi olla että se siinä vaiheessa muuttui hyvin säännölliseksi käytöksi ja työt saivat jäädä. Voi olla.
No nyt en ole surullinen vaan voisin olla vaikka ylpeä siitä, että minäkin kuitenkin toivoin suhteessa jotain ja ehkä johdin jossakin mielessä laivaa.
Harmillista.
Mutta kyllä hänkin haavoitti minua, ajoittain ihan lamaantuneeksi surusta. Elämä on (epäreilua)
Parveke, eikö tuossa ole kyse ihan selkeästi päihderiippuvaisen käytöksestä silloin, kun ei syystä tai toisesta voi rakkaimpansa kanssa olla. Eli ns. kuiva huikka. En usko, että sinä olisit käytökselläsi mitenkään voinut parantaa tai pahentaa tilannetta. Jos ihmisellä ei ole mitään muuta sisältöä elämässä kuin päihde, lienee toivotonta keksiä tekemistä…
Hei, kiitos mielipiteestäsi vahva 82…Tämä on tässä mun surutyössäni kaikkein olennaisinta. Hän heivasi mut ja aloitti uuden (ja uuden ja uuden) kanssa ja on nyt antanut itsestään kuvaa, että menee niin paljon paremmin kun hänen ei tarvi tapella kenenkään kanssa - hän ei juo enää juuri ollenkaan jne. Mä en saa kallooni taottua, miten se nyt on niin paljon helpompaa sitten ollut (mun mielestä oli ajoittain yhtä helvettiä) jos kerran piti käydä niin että alkoholistille ei ole mikään niin tärkeää kuin päihde. Sitten mä en voi tajuta, miten on mahdollista että joku aina siellä hymyilee hänen vierellään kun ei se väkinäistä tv:n katselua sisältävä lauantainen koti-ilta mun mielestä niin ihmeellistä ollut. Mua vaivaa se vieläkin päivittäin vaikka mulle on kymmenen ihmistä tälläkin palstalla sanonut, että unohda ja mene eteenpäin.
No ehkä se on sitten niin, että suuressa rakkauden tunnossa hänen alkoholismistaan ei tajua olla huolissaan. Ja kun eksälle ei asiasta sanota niin hänen mielestä ongelmaa ei ole.
Minä se vaan luulen, että hän on muuttunut - elän siinä toivossa kun moni muukin tällä - ja ihmettelen, miksi hänen palikkansa eivät ole samalla kolahtaneet niin, että hän tykkäisi vielä minusta. Sitten mun pitää palauttaa sata kertaa päivässä mieleeni esim se, miten paljon hän tuhlasi mun rahojani… sitten pikkuisen rauhoitun ja olen pari hetkeä onnellinen.
Ihmellinen “jälkijäristys” velloo minussa, sen koetun vuoristoradan laimeampi versio… mutta kaipa se tästä laantuu. Ehkä joskus voin sanoa että MULLA ei ole enää ongelmaa.
Onkohan se elämä niin onnellista kun ne uudetkin vaihtuu yhtenään? Minusta se kertoo vain siitä etteivät nämä uudet jaksa katsoa tilannetta yhtä kauan kuin sinä vaan katkaisevat suhteen heti alkuunsa. Uskotko sokeasti eksäsi puheet juomattomuudesta ym.?
Ihan käytännön harjoituksena voit sanoa peilin edessä, että “Rakastan sinua ja toivon sinulle kaikkea hyvää”.
Siitä se alkaa. Hirveän kamalan vaikea irtipäästäminen. Tuskin juoppo edes tajuaa, mitä onni on, se luulee vaan että se on kivun poissaoloa. Ja sinä olet ansainnut jotain paljon parempaa kuin tyhjiä sanoja rakkaudesta joilla vaan oikeutetaan oma juopottelu.
Joskus vaikeinta on hengittäminen. Mutta hetki kerrallaan se helpottaa.
Muuttuu ihan toiseksi. Itse katselen kaikkia niitä kyyneleitäni ja mietin että miksi. Mutta kai ne oli vaan itkettävä, jokainen.
Hei tuulenviemää ja Kultakala!
Kiitos ajatuksistanne. En edes uskalla kommentoida Kultakalan ketjua kun se on niin rankkaa suoraa puhetta… Mutta tiedän, että olisi mun kannalta ollut parempi jos olisin nämä viime vuodet ollut eksän vierellä kärvistelemässä ja jos vihollisena olisi ollut vaan ne päihteet… Olisi vain yksi suunta mihin irvistää mutta nyt on koko Etelä-Suomi täynnä pimatsuja, jotka ovat eksäni kanssa naineet ja eronneet sillä lailla hyvinä ystävinä että itseasiassa milloin vaan voidaan naida uudestaan, eksäni kun on niin viriili ja hurmaava tyyppi että sitä ei voi olla rakastamatta :mrgreen:
mua niin raivostuttaa tää eksäni “mä tuun joskus kattomaan sua” ihan kuin mä olisin potilas ja hän terve kuin pukki.
Mutta kyyneleistä puheen ollen, mä siis itkin tarkalleen kymmenen kuukautta aamusta iltaan, se oli aivan hirveää. Luulin, että minusta on tullut vesihana, joka ei koskaan lakkaa vuotamasta. Mutta nyt en ole itkenyt enää, ihmetellyt vaan… Ja surut ja raivonnut. Olen kai jossain konttausasennossa nyt, nousemassa pystyyn mutta en noussut vielä ???
Mä en vieläkään voi ymmärtää, miten jollakin perkeleen työttömillä alkkiksella voi mun mielestä vuodesta vuoteen mennä niin hyvin. Siis mun mielestä.
P.S mä olen kyllä hyvin kovasanainen eksääni kohtaan ja olen kyllä kuitannut sille hyvinkin terävällä veitseniskulla tällaiset “tuun joskus sua kattomaan”
Hei, kiitos kun kuuntelette. Näiden kirjoituspurkausten jälkeen on kuitenkin aina parempi ja sisukkaampi olo!
Lisäys:
Aluksi eksäni kävi töissä, vietimme vapaa-ajat yhdessä eikä mitään muita naisia tarvittu.
Sitten kun istui kaikki illat ja päivätkin siel kapakassa, niin maailma muuttui ihan erilaiseksi, yhtäkkiä jokainen nainen ikähaitarilla 16-60 oli eksälle kiinnostava. Se muutos oli niin kummallista! Kyllä mä välillä ajattelen, et olis vaan itsekin pitänyt vetää niitä mömmöjä… Olis kivaa koko ajan.
Kiitos Malibu ja kiitos muillekin komentoineille!
Olipa mielenkiintoista lukea Malibu tekstiäsi! Voisin hyvin kuvitella, että oma tyttäreni kirjoittaisi noin vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua. Olen tuohon lainannut juuri ne kohdat, jotka ehkä meidän tilanteeseemme sopisivat parhaiten. Minä äitinä en tietenkään halua (niinkuin ei tietenkään kukaan äiti) että lapsemme kärsisivät isän suurkulutuksesta. Varsin pitkälti myös uskon asian näin olevan. Ja minäkin olen oikeasti sitä mieltä, että minulla on monella, monella tapaa erittäin hyvä ja rakas mies. Mutta kuten mainitset, aina silloin tällöin asia vaivaa ja huolestuttaakin minua mutta teini-ikäsille - lähes aikuisille - lapsillemme en halua sitä näyttää eivätkä he kai sitä ole juurikaan huomanneet. Olin niin iloinen kun juuri eilen illalla toinen heistä tuli teatterista kotiin, olivat olleet jotain rankaa näytelmää katsomassa ja hän sanoi, että: “Äiti musta on kyllä hienoa, että vaikka monissa kaveripiirin perheissä vanhemmat ovat eronneet tai on ollut muita isoja(kin) ongelmia, meillä on aina ollut tosi hyvä olla kotona.” Se lämmitti tietysti kovasti mieltäni vaikka mielessäni ajattelin, että ehkä kuva on joskus jopa vähän liiankin auvoinen. Mutta mitäpä nuorisolle vanhempien huolia syliin työntämään. He eivät asioihin voi kuitenkaan millään tavalla vaikuttaa ja heillä on myöhemmin oma elämä iloineen ja suruineen elettävänään.