Onko se vika sittenkin minussa?

Heips kaikille.
Olen 15 vuotias tyttö, joka on alkanut miettimään tätä meidän perheen tilannetta vähän tarkemmin. Perheeseeni kuuluu vain vanhemmat minun lisäkseni, joten olen joutunut kestämään kaikki heidän riitansa yksin. Isäni on kai alkoholisti, en ole ihan varma. Hän juo joka ilta vähän, joskus viinipullon ja joskus vain paljon olutta, joskus molempia ja välillä äitini tietämättä kirkkaita. Ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta tätä tapahtuu joka ilta, ja hän on vähänkin ottaneena kuin eri ihminen. Kaikesta huolimatta isäni pystyy käymään töissä. Niin pienestä kuin muistan isäni on juonut, ja äiti on katsonut sivusta. Viime syksynä meni joka ilta ja yö riidellessä, kamalaa huutoa ja haukkumista, ja välillä todella pelkäsin äitini tekevän isälleni jotain tai toisinpäin. Eipä hän tehnyt, mutta kun minä riitelin äitini kanssa, hän saattoi käydä käsiksi tai lyödä. Toki olen myös kuullut nämä perus haukkumiset: “Olisi pitänyt tehdä abortti. En ole halunnut tuollaista lasta! Tapa vaikka itsesi, en minä välitä.” Kouluni meni silloin todella huonosti, ja numerot laskivat älyttömän paljon. Nyt kun pitäisi päättää minne menen opiskelemaan, niin en enää pääsekään kaikkialle minne haluaisin, hyvä jos pääsen johonkin pikku kylän lukioon tulevalla todistuksella. Siinä olikin ensimmäinen asia mistä syytän vanhempiani. He eivät ole samaa mieltä kanssani, haukkuvat minua hemmotelluksi pikku tytöksi joka ei tiedä millaista on jos he olisivat molemmat oikeasti alkoholisteja. Miten vaan, minusta se vaan on heidän vikansa. Nyt kuitenkin aloin jo miettimään, että onko asia näin? Onko tämä sittenkin vain minun vikani? Olisihan minun se koulu pitänyt kaikesta huolimatta hoitaa, hoitihan isäkin työnsä.
Kuitenkin, nyt olen huomannut, että äitini alkoholinkäyttö on lisääntynyt. Olen sanonut hänelle että en halua olla kotona jos isä juo. Olen pyytänyt häneltä että hän olisi minulle se turva täällä silloin kun isä juo, nimittäin tuntuu että isästä ei ole mihinkään kun hän on humalassa. Ja nyt ei ole äidistänikään mitään tukea, eilenkin hän joi koko illan isän tullessa kotiin, ja minä lukittauduin huoneeseeni koska en halunnut olla heidän kanssa edes samassa huoneessa. Tänään tilanne kärjistyi, kun kaupasta tullessamme sanoin aika arvostelevaan sävyyn tästä asiasta heille molemmille, huusin etten halua asua heidän kanssaan täällä ja että minun ei tarvitse sietää tälläistä. He vain ihmettelivät, että mitä tässä on sietämistä, eiväthän he mitään ole tehneet eikä heidän juomisensa minua pitäisi haitata. Huutamalla kuitenkin heille kerroin, että en ole pystynyt nukkumaan enää normaalisti, heräilen useasti yöllä tai en saa ollenkaan unta. Ja ei se ole ainoa asia mikä häiritsee, olen myös jo vuoden päivät syönyt huonosti, epäilen itselleni kehittyneen jonkinlaisen syömishäiriön, koska tämä ei vaan voi olla tervettä. He puolestaan väittivät minun tarvitsevan hoitoa ja että minun pitäisi vain hyväksyä tämä perhe koska minullahan on kaikki hyvin. Kun on ruokaa, asutaan omakotitalossa, on kivasti vaatteita ja kulissit kunnossa, niin ei minullakaan mitään hätää pitäisi olla. Olen kuitenkin turhautunut, onneton ja aivan loppu, en halua tätä enää. Silti tuntuu, että valitan turhasta ja kohtelen vanhempiani huonosti. Kun he sanovat näkökantansa asiaan niin minusta tuntuu että olen aivan ääliö ja hemmoteltu kakara, joka inisee vaikka asiat ovat hyvin.
Kertokaa mitä mieltä olette, en enää tiedä mitä ajatella.

Hei,

En oikein tiedä mitä sanoisin, mutta halusin vastata viestiisi jotta tiedät ettet ole yksin.

Olet aikuisuuden kynnyksellä ja opettelet vähitellet itsenäistymään, ja siihen vaiheeseen kuuluukin että tulee vanhempien kanssa erimielisyyksiä. Ainakin minusta vanhemmat tuntuivat sietämättömiltä jääriltä, joilla ei juuri muuta ollutkaan kuin rajoittuneita mielipiteitä. Toisaalta taas kaipasin kovasti tukea ja turvaa, ja apua päätöksenteossa. Lapsen kasvaminen murrosikään on todella vaikea elämänvaihe lapselle itselleen, mutta myös vanhemmille. Oma lapsi on niin kuin pala omaa sielua ja sydäntä, ja on raastavaa katsoa kuinka hän rimpuilee irti lapsuuden perheen piiristä. Vanhemmat on kuitenkin vanhempia, ja vanhempien tehtävä on asettaa rajat ja rakastaa. Elämä on herkkää tunnepeliä. Jos tuohon kuvioon sotketaan alkoholi, niin asiat on aivan varmasti sekaisin.

Alkoholistin lapsi, nyt jo aikuinen ystäväni on sanonut, että hänen vanhempiensa alkoholinkäyttö oli naapuruston ja läheisten julkinen salaisuus. Hänen mielestään kaikki sen tiesivät, mutta toisaalta hän ei esimerkiksi tuonut ystäviään kotiinsa, koska ei haluannut näiden näkevän mitä kotona tapahtui. Jälkeenpäin hän sanoi, että olisi ollut hyvä löytää joku jolle kertoa siitä, miltä vanhempien kanssa eläminen tuntui.

Toivon, ettet syyllistä itseäsi siitä, mitä vanhempasi ovat sanoneet kun olet ottanut alkoholinkäytön heidän kanssaan puheeksi. Mielestäni olet tehnyt aivan oikein, ja jos asiat olisivat kunnossa he pystyisivät kuuntelemaan mielipidettäsi ja ottamaan sen huomioon. Jos näin ei ole, niin mieleen kyllä helposti tulee juuri alkoholistin tapa kieltää juomisongelma.

Onko sinulla lähisukulaisia tai isovanhempia, tai muita luotettavia aikuisia kenen kanssa pystyisit asiasta puhumaan?

Hei!
Ihan noin suoralta kädeltä asiaasi yhtään sen enempää tuntematta voisin minäkin sanoa että ei, vika ei ole sinussa, jos voit huonosti siksi että vanhempasi käyttävät runsaasti alkoholia.

Kerroit, että sinun on vaikea nukkua ja syömishäiriöstäkin mainitsit. Kerroit myös, että isäsi on ‘käynyt käsiksi’. Ellis tuossa jo kyselikin onko elämässäsi turvallista aikuista, jonka puoleen kääntyä. Jos sellaista ei ihan heti tule mieleen, voit kertoa tunnoistasi myös tänne: mll.fi/nuorille/lnpn/
Koulun terveydenhoitajakin voisi olla sellainen, jolle mahdollisesti voisi puhua. Täällä Päihdelinkissäkin on ‘Lasinen lapsuus’ -niminen osio, josta varmaankin löytyy kohtalotovereita.

Hyvä, että haet apua itsellesi!

Ellis79 ja cricket:

Kiitos, hyvä tietää että ajattelette näin. Minusta on silti alkanut enemmän vain tuntua että liioittelen asioita, hehän ovat silti hyvät vanhemmat, jotka eivät ole koskaan aiemminkaan mitään pahaa minulle halunneet. Enkä tiedä kuinka paha se alkoholiongelma oikeastaan onkaan jos isä pystyy käymään töissä ja häntä vielä kehutaan meille aina, “Kyllä saa tyttö olla onnellinen kun on noin ammattitaitoinen ja mukava isä”. Tuntuu siltä, että ei minulla ole oikeutta ajatella isästä toisin, jos muut sanovat häntä hyväksi. Vaikea sanoa, en tiedä.

Ja kysyitte, että onko minulla aikuista jolle puhua? On, mutta toisaalta ei. Sukulaisilleni (isän puolelta) voi puhua, mutta ei tästä asiasta. He eivät antaisi minun kertoa tällaista. Isäni sisko pitää isääni niin “korkealla jalustalla”, että hän ei ainakaan kuuntelisi tälläistä “valehtelua”. Kummitätini voisikin ymmärtää, mutta hänellä on niin kova meno päällä oman perheensä kanssa, että en viitsisi vaivata näin pienellä asialla, onhan minulla kuitenkin taloudellisesti kaikki hyvin. Isovanhemmille on myöskin turha puhua, äidin vanhempia en ole nähnyt yli 10 vuoteen ja isän vanhemmista toinen on kuollut ja toinen syypää varmaan tähän kaikkeen (ukkini on myös ollut alkoholisti).

En varmaan kertonut tätä aikaisemmin, että vaikka olen äitilleni puhunut pahasta olostani, niin hän vähättelee sitä aina kun hänestä siltä tuntuu, ja perustelee sen sillä, että “Minäpäs olen tullut pahemmasta perheestä, isäpuoli joi viikkoja ja tuli sitten kotiin ja hakkasi kaikkia. Sulla ei sentään sellaista ole kotona, sulla on asiat oikein hyvin kun tää ei näy päällepäin.” Ehkä se on näin, en tiedä. Olen myös ehdottanut, että voisimme lähteä yhdessä käymään terapeutilla tai jotain, koska hän tarvitsisi sitä. Mutta vastaukseksi olen saanut hirveää vittuilua ja huutoa siitä, kuinka minun ei pitäisi puuttua aikuisten asioihin, “olenhan vasta pikku tyttö, jolla saa olla omia mielipiteitä, enkä ymmärrä realistisesta maailmasta yhtikäs mitään.” - Että näin meillä.

Hups, siis tarkoitin // “…jolla ei saa olla omia mielipiteitä…”

Rakas vieras,
Minusta vanhempasi muistuttavat paljon omiani, vaikka he eivät juoneet, mutta äiti ainakin oli alkoholistisuvusta.
Minäkin olin ainoa lapsi. Asuimme omakotitalossa. Vanhemmillani oli paljon hyviä puolia ja he rakastivat minua todella paljon - kuitenkaan ymmärtämättä minun tarpeitani. Kun kerroin äidilleni jostain mielipahasta, hän ei osannut olla myötätuntoinen vaan alkoi kertoa omasta pahasta olostaan. Nyt eläkeiässä ajattelen myötätunnolla sitä pikku tyttöä, joka minussa vielä asustaa. Myöhemmin menin naimisiin alkoholistin kanssa. Hän oli tuhota loputkin itseluottamuksestani. Paha olo ei mene ohi, jos siihen ei saa hoitoa.
Käyn Al-Anonissa helppimesta.fi/kolo. Se on torstaisin kokoontuva, nuorille tarkoitettu chat-ryhmä. Käväisepä joskus sielläkin. On tärkeää, että kerrot oloistasi muille ihmisille. Erittäin tärkeää olisi kertoa terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Jos kotitilanne vielä pahenee, heidän kauttaa sinun on ehkä mahdollista saada oma asuntokin. Tärkeintä on että kerrot onnettomuudestasi ystävillesi ja sukulaisillesi. Al-Anonissa on sanonta: “Olemme niin sairaat kuin salaisuutemme.”
Et saa piilotella tosiasioita sen takia, että vanhempasi pahastuisivat. Heidän velvollisuutensa olisi tukea ja auttaa sinua kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi. Ehkä he eivät siihen pysty, koska alkoholi on astunut heidän elämäänsä koko tuhovoimallaan. Alkoholismi on vakava sairaus, joka vahingoittaa kaikkia perheen jäseniä. Nyt sinun pitää itse pitää huolta terveydestäsi ja koulustasi ja koko elämästäsi. Se on voimia vaativaa, mutta siihen saa apua monelta taholta.

nopsasti:

Kiitos paljon sanoistasi. Puhuin terveydenhoitajalle viime vuonna, mutta koulun vaihtumisen myötä nämä asiat jäivät kokonaan omaksi tiedokseni, uudelle terveydenhuoltajalle en luottaisi puhua. Tiedän että hänellä vaitiolovelvollisuus on, mutta kun kemiat ei pelaa niin en mielelläni kerro hänelle mitään välttämätöntä.

Auttaisiko kuraattorille tai vastaavalle puhuminen todella minua oman asunnon hankkimisessa? Eikö siihenkin tarvittaisi sitten kuitenkin vanhempien lupa? Ja minusta tuntuu että he eivät katsoisi ongelmaani niin pahaksi, että auttaisivat minut tästä pois.

Mielelläni pidän huolta itsestäni ja tulevaisuudestani, mutta se on vaikeaa kun joudun näiden ihmisten kanssa asumaan. He luulevat auttavansa minua, mutta oikeasti aiheuttavat pahan mielen ihan vain olemalla paikalla. Tällä hetkellä tunnen vihaavani heitä molempia, mutta toisaalta taas luulen olevani liian ankara, koska he tarkoittavat hyvää.

Isän elämä pyörii paljon työn ympärillä, kotiin tullessaan hän on koneella ja juo sen verran kuin silloin huvittaa. Hän ei ole minun muistini mukaan ollut läsnä elämässäni, enkä ole häntä tähän halunnutkaan äitini ja hänen riitojensa vuoksi. Nyt hän kuitenkin yrittää kontrolloida elämääni ja ruveta yhtäkkiä minulle “kunnolla” isäksi. Tämä johtuu siitä, että hän on herännyt huomaamaan, että vaihdan pian koulua ja päätän tulevaisuudestani, menen eteenpäin elämässäni. Hän ei ole kuitenkaan ennenkään ollut minulle isä henkisesti, joten en halua sitä nytkään. Hän huutaa minulle siitä kuinka minun pitää hoitaa kouluni kunnolla, hän syyttää äitiäni siitä että minulla ei ole ollut välillä voimaa pitää kulisseja pystyssä ja keskittymistä koulutyössä. Minusta tämä on niin väärin, hän voisi kadota elämästäni kokonaan, ja uskon että ilman häntä voisin olla onnellisempi. En halua että hän “huolehtii” enää, se on vastenmielistä ja muutenkin jo liian myöhäistä. Lapsia ei pitäisi mielestäni hankkia jos oma elämä ei ole kunnossa, ja isälläni se ei ole koskaan ollut sitä.

Okei no viimeinen kappale päätee itseasiassa molempiin, äitiini sekä isään. Äitikin vain istuu koneella ja juo silloin kun huvittaa. Äiti on ollut henkisesti lähempänä, olen kertonut hänelle miltä musta tuntuu, mutta enpä kerro enää, hän toistaa itseään koko ajan sanomalla että minä liioittelen ja olen väärässä.

Minäkin olen ainoa lapsi, juovasta suvusta molemmin puolin. Äitini oli se ihminen, jonka juomisesta kärsin. Hänen lapsuutensa oli kova, äitini äiti kuoli kun hän oli 5-vuotias ja sen jälkeen hän joutui kiertoon sukulaiselta toiselle. Hän jaksoi aina muistuttaa kuinka hyvin minun asiani ovat, kuinka kiitollinen minun pitäisi olla kaikesta, mitä eteeni on tehty. Myös siitä, että saan käydä koulua. Kymmenen ikäisestä kannustin ja tuin häntä, rohkaisin vastaanottamaan uuden ammatin ja lupasin auttaa raporttien oikoluvussa (maksoin ‘velkaani’ koulunkäynnistä, hei), lohdutin häntä hänen itkiessään kurjaa lapsuuttaan, yritin kaivaa hänen kurjasta elämästään jotain edes vähän positiivista…

Ja kuinkas sitten kävikään? Menin naimisiin alkoholistin kanssa! Parempi tuttu helvetti kuin vieras taivas? Jossain alitajuntani syvyyksissä ymmärsin ‘osaavani käsitellä’ juovaa ihmistä… Perkule, etten paremmin sano :slight_smile:

Nopsasti tuossa antoi hyvän ohjeen, jota olisin itsekin 40 vuotta sitten mielelläni noudattanut, jos olisin tiennyt näistä: Alateen tai Al-anon -ryhmät. Alkoholistit (ja osin läheisriippuvaisetkin) sairastuttavat läheisensä, koska eivät ole koskaan todellä läsnä eivätkä uskalla kohdata juomisen ongelmaa. Se näkyy useimmilla noissa oloissa kasvaneilla juuri näin: sekä nopsasti että minä hakeuduimme ‘tuttuun helvettiin’ vieraan taivaan sijasta.

Itsensä hoitaminen nyt on sijoitus omaan tulevaisuuteesi myöhemmin.

Hei, ystäväiseni!

Luin huolestuneena kirjoituksesi. Tunnistin tarinastasi itseni 25 vuotta sitten. Minullakin oli etäinen, juopotteleva isä, melko runsaasti alkoholia siemaileva äiti, kotiväkivaltaa, riitoja, syömisongelma, kouluarvosanat romahtivat… Kaiken jatkoksi perheyrityksen konkurssi, jonka seurauksena muutto ystävien läheltä “Huitsin Nevadaan”. Tuolloin luulin, että kaikilla oli perhe-elämä joltisenkin samanlaista. En osannut hakea apua mistään, eristyin. Lihoin ahmimiseni vuoksi vuodessa lähes 30 kiloa.

Nykyisin olen alkkiksen vaimo. Hakeuduin siis isäni kaltaisen seuraan enkä ole siitä lainkaan ylpeä näin jälkikäteen ajateltuna. Koko nuoruuteni koin epävarmuutta, sosiaaliset kontaktini tylpistyivät koulun opettajiin ja pariin luokkakaveriin, jotka pakon sanelemana sietivät minua porukkansa reunamilla. Itsetuntoni oli täysin olematon. Minun tärkein tavoitteeni oli päästä mahdollisimman pian pois kotoa. Niinpä muutin heti ensimmäisen tilaisuuden tullentoiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Onneksi pääsin edes johonkin kouluun.

Jos et tietoisesti halua vaikeaa aikuisuutta raskaiden muistojesi vankina, hae apua. Minä en sitä osannut tehdä kun ei ollut ketään, kuka olisi neuvonut, ei ketään kenelle huoliaan purkaa. Kahlaan edelleen tuon elämänvaiheen vetelikössä enkä tiedä milloin pääsen tukevalle maalle.

Jos kouluterveydenhoitaja tai kuraattori eivät ota asiaa vakavasti, ota yhteys kuntasi sosiaalitoimeen. Perhetyössä ottavat asian varmasti hoitoonsa ja sinun etuasi ajatellen yrittävät saada perhe-elämäsi kuntoon. Tietenkin asiassa on myös kääntöpuolensa: Jos vanhempasi eivät pysty muuttamaan elämäntapojaan ja raitistumaan, sinulle voi parempi paikka olla esim. perhekodissa. Ja muista: kouluarvosanojasi voit nostaa vaikka kymppiluokalla… Kysy vaikka opintoneuvojalta lisätietoja muista vaihtoehdoista. Ei kannata tyytyä heikkoon todistukseen. Älä lannistu.

Olet oikealla polulla. Tarinansa kertominen on ensimmäinen askel eteenpäin. Meitä on täällä monta kuulemassa ja tukemassa. Voimahaleja!

Hei taas vieras,
Olen ajatellut sinua. Toivottavasti olet täältä kotikanavalta saanut uusia näkökulmia ongelmasi hoitamiseksi . Kirjoituksestasi ilmenee, että suhtaudut vakavasti koulunkäymiseen. Se on hyvä asia. Eräs mahdollisuus saada lukurauhaa on mennä kirjaston lukusaliin opiskelemaan. Toisille semmoinen ratkaisu sopii oikein hyvin. Ehkä sinullekin. Perusongelmaa se ei tietenkään poista.

Heippa Vieras!

Täällä myös yksi ainokainen, joka on kärsinyt vanhempien ongelmista. Minun isäni ei ole alkoholisti, mutta sairastaa vakavaa masennusta ja diagnoosi löytyy kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Äiti taas on epävarma läheisriippuvainen.

Minullakin oli periaatteessa kaikki hyvin. Oli välittävät vanhemmat, vaatteita, hyvää ruokaa ym. Olin kuitenkin todella ahdistunut. Isäni hoki usein haluavansa kuolla, mutta ei koskaan äidin läsnä ollessa. En kertonut asiaa äidille, koska hän oli niin herkkä, että olisi vain alkanut itkemään. Olin aivan yksin pahan oloni kanssa. Olisin voinut puhua asiasta vaikka tädilleni, mutta silloin asia ei edes käynyt mielessä. Meidän suvussa ei ole koskaan ollut tapana puhua vaikeista asioista.

Kun minä olin vielä ala-asteella, aloin olla usein todella väsynyt. En ymmärtäny, mistä oli kysymys, vaan luulin olevani vain laiska. Nukuin paljon enkä jaksanut tehdä läksyjä. Kuitenkin numerot olivat vielä ihan hyviä. Yläasteella numerot sitten laskivat. Olin varma etten pääse enää mihinkään hyvään kouluun. Kuitenkin tuurilla pääsin juuri sinne mihin halusinkin.

Hain myös omaa asuntoa, johon muutin ollessani 17 vuotta. Siitä alkoivat massiiviset uniongelmat. Pääsin lopulta terapiaan, mutta vähättelin kokoajan ongelmaani. Ajattelin, että kyllä muilla nyt on vielä pahempia ongelmia. En tarvitse apua niin kovasti.

Lopputulos oli se, että hain helpotusta alkoholista. Tarrauduin myös jokaiseen minusta kiinnostuneeseen poikaan. Suhteet eivät koskaan kestäneet kauaa. Sitten tapasin nykyisen exmieheni. Hän käytti huumeita. Silloin lähinnä pilveä. No varmaan arvaat, ettei siinä hyvin käynyt. Nykyään voin kuitenkin hyvin ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Olen opiskellut hyvällä menestyksellä ja hoitanut itseäni.

Älä vähättele ongelmaasi, vaan hae rohkeasti apua. Muuten on vaarana, että sinulle käy niin kuin monille täällä. Yksi hyvä konsti on kirjoittaminen. Pahasta olosta ja tunteista voi kertoa vaikka ihan täällä. Me kyllä ymmärretään ja tuetaan sinua. Virtuaalihalaus sinne.

Kiitos paljon kaikille vastauksista, yritän hakeutua puhumaan jollekin ja päästä purkamaan pahaa mieltäni, ehkä se sitten auttaa. Otan osaa myös teidän muiden puolesta, siitä mitä teille on käynyt ja miten on elämä kohdellut. Kaikkea hyvää teille <3

^ Sinun pitäisi saada asua paikassa, missä voit rauhassa nukkua, opiskella ja saat myös aikuisilta tarpeellista läsnäoloa. Kuten monet ovat sanoneet, tilanne ei ole sinun vikasi; alkoholismi ja epävarmuus perheoloissa luo kasvavalle nuorelle paljon paineita, numeroiden tippuminen ja syömishäiriöhän puhuvat jo omaa kieltään. Alan ammattilaiset, kuraattori juuri esimerkiksi, voi todennäköisesti kanssasi pohtia, miten asuinolosi saataisiin turvallisemmiksi ja kehitys ja kasvu ja eheys voisivat jatkua ilman häiriöitä.

Olen henkilökohtaisesti valtavan vihainen äidillesi erityisesti, ja äidillesi nyt myös, koska minusta on niin käsittämättömän törkeää, että hän kasvavan lapsen vanhempana vielä alkaa osallistua isäsi “harrastuksiin” - jos minulla olisi alaikäinen huollettavana, en hakisi voimia ainakaan viinasta ja muista halvoista huveista.

Iso halaus.

Ja muista, että vaikka saisit oman asunnon - olet vielä kuitenkin sen verran nuori, että tarvitset (tasapainoisia!) aikuisia. Erilaisten järjestöjen ym. kautta saattaisi olla mahdollista saada tukiperhe tai tukihenkilö, ettet tuntisi olevasi ihan yksin. Käy esim. Nuorten kriisipisteen sivuilla ja tutki asioita. Siellä on myös auttavan puhelimen numero ensi hätään, jos ja kun on paha olla. nuortenkriisityo.fi/?sid=6 Omalla paikkakunnallasi (?) saattaa myös olla tarjolla monenlaista apua ja paikkaa, missä sinua kuunnellaan.

Minulla ei tuossa iässä ollut vielä kykyä tai voimia kyseenalaistaa tilanteeni reiluutta, tai minkäänlaista käsitystä siitä, että olisin voinut saada jostakin apua. Siksi tämä viestisi liikutti minua erittäin paljon. Tärkeimpiä asioita, mitä haluan sinulle nyt korostaa, ovat kuitenkin seuraavat: 1) Tilanne EI ole sinun vikasi, ei edes koulumenestyksen lasku. Jos on paha olo, on vaikeampi pitää edes “omista” vastuualueista huolta. Sinun pahan olosi ovat aiheuttaneet ihmiset, jotka ovat sinusta juridisesti ja emotionaalisesti vastuussa vielä seuraavat kolme vuotta - oikeasti pidempäänkin. 2) Ongelmiesi vähättely vanhempiesi toimesta liittyy heidän omaan syyllisyyteensä, ei siihen, ettei ongelmia ole. Sukulaisesi taas eivät halua auttaa, siksi he eivät usko sinua. He eivät halua vaivata itseään. Tämä on erityisen rankkaa ja vaikea hyväksyä :frowning: mutta kyllä, aikuisetkin ihmiset ovat kovin piittaamattomia. 3) Voit vielä käydä kymppiluokan, jos haluat nostaa numeroitasi, ja parempaan kouluun ja 4) Sinä olet arvokas.

Kirjoitit, ap:
“Kummitätini voisikin ymmärtää, mutta hänellä on niin kova meno päällä oman perheensä kanssa, että en viitsisi vaivata näin pienellä asialla, onhan minulla kuitenkin taloudellisesti kaikki hyvin.”
Tämä sun tilanteesi ei ole mikään pieni asia. Mulla on sun ikäisesi kummityttö, ja totisesti toivoisin että hän kertoisi mulle jos hänellä olisi tuollaisia ongelmia. Sinuna pyytäisin häntä myös etsimään sulle ammattiapua.
Kirjoita muuten sanasta sanaan ylös vanhempiesi esittämät syytökset ja solvaukset, jotta niitä voidaan käsitellä. Samoin juoma-ajat mielellään parin kuukauden ajalta. Toisinaan murrosikäisen kertomukset leimataan iästä johtuviksi, mutta jos sulle on täsmällisiä tietoja tukenasi, otetaan sut vakavammin. Äläkä paljasta täätä kirjanpitoa kotiväelle, muuten et saa todenmukaista tilannetta kuvattua.
Joskus ihan perheneuvontaan pääsykin alkaa avata solmuja.
Voimia sulle!