Onko enää toivoa?

Olen täysin väsynyt ja loppu tilanteeseeni. Moni varmaan kehottaa kirkuen juoksemaan pakoon. Onko Tässä enää mitään toivoakaan?

Olen ollut mieheni kanssa neljä vuotta yhdessä, olen aina ollut tietoinen että hän on aina käyttänyt erilaisia huumeita ja alkoholiakin. Alkusuhteemme aikana minäkin Join paljonkin, huumeisiin en koskenut, en ole koskaan voinut sietää niitä. Saimme muutaman vuoden jälkeen yhteisen lapsen, mieheni on hyvä isä(kun on paikalla) ja rakastaa lastamme yli kaiken. Alkoholin ja päihteiden käyttö hänellä kuitenkin jatkui lapsen syntymän jälkeen.
Miehelläni on hoitamaton ADHD joten hän on hyvin impulsiivinen, sanoo asioita joita ei tarkoita ja tekee miettimättä. Haukkunut minua todella paljon monestakin asiasta, on ollut myös väkivaltaa, josta joskus syytin itseäni kun haukuin häntä hänen päihteidenkäytöstä). On ollut kiristystä ja pahoja riitoja.
Tilanne oli hetken parempi mutta noin vuosi sitten mies alkoi käyttämään subutexia. Käyttö oli suonensisäisesti päivittäistä, keräilin klikkikuppeja ja käytettyjä ruiskuja hänen jäljiltään ympäri asuntoa. Lisäksi hän alkoi syömään venäläisiä diapameja. Suurimman osan päivistä hän ei ollut kotona tai jos oli niin nuokkui sohvalla, toisinaan kovassa humalassa ja toisinaan aivan kamalissa aineissa. Keväällä kuvioihin tuli kova kiristäminen ja minä annoinkin melkein kaikki rahani hänelle ja lainasin sukulaisiltani rahat hänelle, oli niin pahoja huumevelkoja ja lupasi lopettaa. No mutta kun velat oli maksettu niin homma alkoi taas alusta. Uhkasi rikkoa minun telkkarin , lasten lelut ja koko meidän kodin jos en hänelle rahaa hommaa.
Noin viikko sitten hän sanoi että nyt riitti! Hän sanoi että lopettaa subutexin Käytän portaittain ja on nyt ottanut noin kahden päivän välein todella pienen annoksen kun ennen meni suuria annoksia päivittäin. Olen huomannut hänestä että hänellä on huono olo ja hän yrittää. Mutta nyt viikon jälkeen hän sitten lähti ottamaan amfetamiinia ja sanoi että auttaa vieroitusoireisiin.

Mies on todella herkästi addiktoivuja ja ongelmia on siis huumeissa, rahankäytöstä , pelikoneiden kanssa, Alkon kanssa ja tuo hoitamaton ADHD pahentaa vain näitä. Kaunistelin hieman nyt tarinaa , en edes halua lähteä kaikkea avaamaan mitä meidän suhteen aikana on tapahtunut.
Mutta voiko ihminen oikeasti muuttua ja lopettaa huumeet/viinan 15 vuoden käytön jälkeen? Onko se teoriassa edes mahdollista ? Miehelläni on selvästi tahtoa ja yritän tukea häntä mutta tuntuu että omat voimavarani on täysin loppu.

Suhteen kannalta en näe toivoa ja en haluaisi olla mulkku vaan kertoa sen suoraan minkä olen
nähnyt satoja kertoja.
Riippuvuudet ohjaavat häntä ja sinä olet pelkkä välikärsijä tilanteessa joka ilmenee uhkalailuna ym.

Onko hänen adhd-diagnosoitu vai onko se diagnoosi hänen itse määrittämä?

Itse sinuna nostaisin kytkintä katsomatta taakseni sen verran pitkään olet itseäsi syönyt
hänen takiaan, että on aika keskittyä itseesi!

Tilanne on toivoton. Ei kannata kuin pelastautua!

Hei Epätoivoistako.
Miten sinulla menee nyt?

Vastauksena kysymykseesi; addiktiosta on aina mahdollista parantua, riippumatta siitä, kuinka kauan käyttö on jatkunut ja tai kuinka “toivoton tapaus” sitä on joskus ollut.
Se on kuitenkin aivan toinen asia, tarvitseeko läheisen olla mukana siinä prosessissa, tai jäädä odottamaan että halu muutokseen löytyy. Parantuminen on todella, todella pitkä matka, ja edes sen alkuun pääsemiseen kestää monilla puoli elämää.
Nyt sinun olisi tärkeintä keskittyä pitämään huolta vain lapsestanne ja itsestäsi, kun voimavarat ovat jo valmiiksi kortilla. Toivoisin sitä sinulle muutenkin, mutta varsinkin nyt, kun kirjoitat että et jaksaisi enää, haluan muistuttaa että on vain tervettä itsekkyyttä pitää huolta itsestään. Kukaan ei ole sen arvoinen, että saisi hajottaa toisen ihmisen, vaikka itse voisi kuinka huonosti.
Miehesi on aikuinen ja vastuussa itsestään, vaikka saattaa tuntua, että hänestä huolehtiminen olisi jollain lailla myös sinun tehtäväsi. Niin ainakin minusta itsestäni joskus tuntui. :unamused:
Olet varmasti ajatellut asiaa myös lapsen kannalta. Minusta kuulostaa että elämä jota elätte, ei ole hänelle parasta mahdollista. Se ei ole kiinni siitä, miten hyviä vanhempia olette tai voitte olla, vaan siitä että lapsen ei pitäisi joutua kohtaamaan noita asioita mistä kirjoitit. Jo hänenkin takia toivoisin, että löytäisit voimia lähteä suhteesta.
Rivien välistä olin lukevinani sen, että se olisi sinustakin paras ratkaisu.
Jos tilallasi olisi joku muu, ajattelisitko, että hänen täytyy vain kestää tuo kaikki?

  • huokaus *
    Itselleen sitä monesti on niin paljon armottomampi kuin muille. :frowning:

Kirjoituksessasi on monia yhtäläisyyksiä oman tilanteeni kanssa. Kun silloin havahduin ensimmäisiä kertoja, että ongelmia oikeasti saattaakin olla, tuntui äärettömän pahalta, kun muut sanoivat, että minun kannattaisi vain lähteä suhteesta. Mä ajattelin, että hei, ette te voi tietää, mitä minun kuuluisi tehdä, ja miten asiat tulevat tulevaisuudessa menemään. Ehkä tämä onkin juuri se yksi tapaus, joka poikkeaa kaikista muista. :laughing:
Mutta suurin osa ihmisistä oli oikeassa. Sitä ei tietenkään voi kukaan ennustaa, tuleeko läheinen parantumaan vai ei, mutta jokaisen pitäisi arvostaa omaa hyvinvointiaan sen verran, ettei jää itselleen myrkylliseen suhteeseen.
Vaikka suurin osa kaikesta siitä paskasta mitä näissä suhteissa yleensä koetaan, on osa riippuvuussairauden oireita, itseään pitäisi silti osata arvostaa ja kunnioittaa sen verran, ettei anna kenenkään satuttaa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. :heart: