Tää taitaa olla aika klassinen tarina, tahtoo sanoa ettei siinä varmasti mitään poikkeuksellista ole tai muutakaan hehkuttamisen arvoista.
No, asiaan eli olen tämmöinen nelikymppinen äijä jolla on perhe ja yhteiskunnallisesti merkittävä työ. Se ei kuitenkaan ole säästänyt mielenterveysongelmilta eikä päihteiden käytöltä joka on samalla sanoen viime aikoina ollut aika rankkaa ja pari melko pitkää putkea ollut nyt kevään jälkeen, välissä ehkä viikko selvää jaksoa.
Olen käyttänyt opiaatteja sekä viinaa pääasiassa, mutta välillä kun on ollut kavereita niin päässyt maistamaan pilveäkin. Viimeksimainittua olen kymmenisen vuotta polttanut ja sen jälkeen on elämässä näytelleet päärooli mainitut opiaatit kun kaverit ovat liuenneet kuka minnekin.
Opiaattien käyttö on ollut tuttua jo teini-iästä lähtien kun äiti oli niihin riippuvainen ja hänen siivellä aloin niitä käyttää. Äijä oli perinteinen etäiseksi jäänyt hahmo, kun sillä oli tapana lähteä ‘kalareissuille poikien kanssa’ useammaksi päiväksi kerrallaan etukäteen ilmoittamatta. Turpiin siltä sai vielä säännöllisesti sekä äiti, että mä ja systeri. Opin luulemaan kaikkien elämän olevan samanlaista ja aikuisena onkin ollut vaikeuksia sopeutua ihmisten seuraan kun muiden normaalimpia, tai ainakin väkivallattomia lähtökohtia, ei osaa käsittää.
Mulla on itsellänikin perhe. Tässä tilanteessa kuitenkin ongelmana on ettei voi puhua päihteidenkäytöstä kenellekään. Aina kun reseptit on loppu, tai jostain muusta lähteestä ei kamaa saa niin on tullut turvauduttua ulkomailta hakemiseen. Suoraan sanottuna en tunne päihderiippuvaisia, vaikka tiedän ettei se stereotyyppinen käsitys epäsiisteistä ja huolimattomasti käyttäytyvistä ihmisistä pidäkään paikkaansa. Kerran olen päihdekatkolla ollut, mutta siitäkin on jo seitsemän vuotta aikaa. Masennus on jokapäiväinen seuralainen.
Se minkä takia kirjoitin tänne, on ettei mulla ole oikein aavistusta millä elämääni lähtisin parantamaan. Lääkäreistä mulla on vähän kaksijakoinen käsitys, eli että he ovat niitä joiden vuoksi olen koukussa mutta he myös voisivat auttaa. Olisiko metadoni- tai buprenorfiiniylläpidosta apua? Vai siirtyisikö ongelman painopiste vain eri kohtaan?
Olen kokeillut myös vertaistukea, mutta ei sekään antanut kuin kuvitelman kaksinaamaisuudesta, ja lisäksi koska olen vaikeasti mielenterveysongelmainen niin tekisi mieli lakata pyristelemästä kokonaan mutta sillä jatkaisin henkisen väkivallan kierrettä omaa perhettäni kohtaan, enkä sitä todellakaan tahdo.
Vai onko elämä tätä samaa eläkkeelle ja vanhuudessa tulevaan kuolemaan saakka? Omia keinoja olen saanut kokeilla jo lapsuudesta saakka, ja psykoterapeuteillekin olen kantanut rahaa melkein sen verran että hävettäisi summia laskea.