Omat keinot vähissä

Havahduin vasta mieheni lisääntyneeseen alkoholinkäyttöön. Olen ennenkin ärsyyntynyt hänen juomiseensa, mutta nyt tuntuu että joku raja tuli vastaan.

Olemme olleet yhdessä jo yli 10 vuotta ja meillä on pieniä lapsia. Lapset ovat varmaan olleet minulle suurin herätyskello.
Otin miehen vuosien aikana lisääntyneen juomisen puheeksi, mutta mies ei kokenut sitä ongelmallikseksi, hänhän voisi lopettaa milloin vain, ei vaan halua! Hänhän nyt vain tykkää ottaa saunaan oluen, kavereiden kanssa juoda, mitäs muutakaan sitä tehtäis.
Minusta ero tulee siinä että ei se ole koskaan 1 saunaolut, vaan perusiltana menee vähintään 4. Monesti enemmän. Viikonloppuisin menee reilummin.

Mies on vakituisessa työssä, elättää perheensä ja on minulle ja lapsille todella rakas. Siksi olen varmaan tätä niin kauan sivusta seurannut, ummistanut silmäni.

Mies ei juo kuin olutta, kovasta viinasta ei onneksi välitä. Mutta olutta menee reilusti yli riskirajan. Mies juo enimmäkseen kotona, mutta silloin tällöin käy baareissa/keikoilla tms jossa juodaan reilummin. Ennen örvelsi kotiin, oksenteli, mutta onneksi tämä on vähentynyt.

Miehen mielestä puhun soopaa… Että eihän hän edes humallu jos juo esim sen 4-6 olutta illalla. Tämä kertoo mielestäni toleranssin olevan jo korkea…

Terveysongelmia alkaa olla, painoa kerääntynyt, mielialan lasku ja masenmuksen oireet, ärtyneisyys, väsymys…

Mies ei vaan koe että kyseessä on minkäänlainen ongelma. Hän on töissäkäyvä, tekee rankkaa työtä, “ansaitsee” juoda vähän rentoutuakseen. Eihän saunassa/keikoilla voi käysä ilman olutta tai kavereiden kanssa hengailla.

Pelottaa millaisen esimerkin mies näyttää lapsille, rahaa kuluu uskomattoman paljon, ja mies kokee tämän vain omaksi asiakseen. Koska ei hän humalassa riehu/ole väkivaltainen/uhkaava tms niin eihän se meihin vaikuta mitenkään. Minusta vaikuttaa paljonkin.

En vain tiedä, onko kyse alkoholismista vai “pelkästään” suurkulutuksesta. Nyt on vaan voimat ja keinot lopussa, ja ero vahvasti mielessä mikäli mikään ei muutu.

Mitä minä teen?

En rupea sen enempää sinua neuvomaan, mutta olen sitä mieltä, että kun ajattelen mitä alkoholistin kanssa eläminen on tehnyt minun, terveen aikuisen naisen psyykelle, niin se mitä se tekee lapselle täytyy olla jotain aivan kertakaikkisen sairasta.

Lisäksi oma nyt jo entinen puolisonikaan ei suhteemme alussa yli 20 vuotta sitten juonut kuin olutta, mutta niin siinä vain kävi, että määrät lisääntyivät kunnes juomat vahvenivat ja sitten alkoi jo näkyä terveyshaittojakin. Eli se, että mies juo nyt ”vain” olutta ei kerro vielä mitään siitä, mikä tilanne voi olla viiden vuoden kuluttua.

Kovasti vain voimia sinulle tilanteessasi, päädyt sitten mihin ratkaisuun tahansa. Helppo se ei ole, jos miehesi (alkoholismille tyypillisesti) kieltää omaavansa ongelmaa. Täältä löytynee paljon samassa tilanteessa olleiden kertomuksia.

Hei Väsynyt puoliso! Meidän tilanne kuulostaa hyvin samankaltaiselta. On ollut jotenkin helpompaa ummistaa silmänsä juomiselta kun ei ole ollut väkivaltaa ja örvellystä. Tällä hetkellä pelkää että onkohan sitäkin jossain välissä sitten tulossa?

Sain selvyyden mieheni juomiseen vasta tällä viikolla. Töytyy myöntää että olen tässä miettinyt, miten helppoa olisi jos asia ei olisikaan selvinnyt. Meillä olisi tässä käsillä nyt ihan normaali viikonloppu. Tai luulisin että olisi normaali viikonloppu. Nyt on vaan hämmennystä, kireyttä ja epätietoisuutta.

Keskustelimme miehen kanssa asiasta, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt kantaani asiaan, miten hänen juomisensa vaikuttaa meihin muihin. Kiukuissaan sanoi olevansa viikon juomatta, mutta tästä keskustelusta jöi molemmilla varmasti keskeneräinen olo, enkä tiedä mitä tällä koitetaan nyt saavuttaa.
Mies ei koe omaavansa ongelmaa, hän voisi olla juomatta mutta kun haluaa juoda. Menen vain itse helposti lukkoon ahdistavassa tilanteessa, enkä osannut kunnolla enää perustella kantaani, miten juominen vaikuttaa perheeseemme, parisuhteeseen, rahatilanteeseen ja hänen terveyteen.
Tilanne jäi hyvin kesken, enkä tiedä miten asiaa jatkaa…

Alkoholisti osaa kyllä yleensä erittäin hyvin perustella oman juomisensa, jopa niin hyvin, että puoliso tuntee itsensä ylihysteeriseksi turhasta nillittäjäksi. Kiivaaseen väittelyyn ei kannattaisi lähteä mukaan ollenkaan (käytännössä tietysti mahdotonta), vaan omat johtopäätöksensä voi vetää ihan alkoholistin käytöksen perusteella. Puheisiin ei kannata kiinnittää huomiota, vaan tekoihin.

Hei Väsynyt puoliso!

Tuntuu uskomattomalta lukea sinun ja kaikkien muidenkin tekstejä tästä ongelmasta minkä alkoholi aiheuttaa lähimmöisilleen. Kaikissa on jotakin samaa ja se on minusta pelottavaa. Tajuan nyt että kyse on oikeasti sairaudesta jossa on eri vaiheet. Niin itse juovalla kuin sitä läheltä seuraavalla.
Yleensä kun tänne jossain vaiheessa alkaa kirjoittaa tai lukea on jo havahtunut kauan sitten tunteeseen ettei kaikki ole hyvin eikä normaalia.

Minäkin aloin nuorena likkana seurustella mieheni kanssa ja jo silloin ihmettelin hänen tapaansa juoda, aina humala ja kantoi kassisa juomia jos tuli kylään. Mutta olin niin naiivi ja en omannut sellaista ymmärrystä, itsetuntoa että olisin juossut lujaa karkuun. Niin tuli lapset ja koko elämä alkoholin varjoissa …
Aluksi juominen oli viikonloppuisin, sitten keskellä viikkoa baariin tai kotona kaljaa. Meni yli kymmenen vuotta ja alkoholia alkoi kulua enemmän useana iltana viikossa. Nyt viimeiset 3v päivittäin. Töiden jälkeen sixpäkki, vkl viinaa, sunnuntaina loivennusta heti aamusta aamukahvien tilalta. Siis kaikki vapaa aika kuluu juoden , tissutellen!!! Kesälomat, joululomat kaikki. No, sitten on yritetty kaikki puheet, hyvällä ja pahalla. Toisinaan haluaa hoitoa, mutta sekin tyssäsi a klinikan kummallisuuksiin uskotaan kohtuuköyttöön ja perutaan aikoja, kai sinä otat yhteyttä kun tarvitset?.! Hoitoon lähdöt on niinä tiettyinä katumuksen hetkinä, sitten ne unohtuu taas. Lapset , vaimo, mitä niistä. Millään ei ole merkitystä kun himo,iskee. Ja selittelyt tuhannet kerrat, tämä loppuu tämän vkl jälkeen. On raskasta tajuta lopulta että oma psyyke ei kestä sitä pyöritystä ja narsistista touhua. Epävakaa tunneilmasto kaikin puolin. Mihinkään ei voi luottaa. Lopulta alkaa epäillä itseäänkin ja ei näe metsää puilta.
Mietin mitä sanoisin neuvoksi ystävälle samassa tilanteessa. Oikeastaan suututtaisi miten ystävää kohdellaan. Jokaisella on oikeus hyvään elämään. Lähdin omaan asuntoon. Tilanne rauhottui, mutta helppoa ei ole ollut. Kaikki säätäminen ja tekemisissä lasten takia ja välillä voinut olla ihan asiallisestikin yhdessä. ,Olen sitä mieltä että kestää kauan kun olen selvillä vesillä. Opetellut sanomaan ei ja olemaan itsenäisempi. Tulevaisuutta en osaa sanoa, elän päivän kerrallaan ja nautin kun ei ole pakko katsoa juomista, tölkkien availua, haistaa alkoholia. Keskityn tekemään töitä, käyn lenkillä, olla oma itseni. Surullista, äärettömän surullista on se esimerkin antaminen lapsille, mitään ei voi suunnitella kunnolla, rahan meno, terveys…ihan hirvittää miten voi kestää jos päivittäin juo…Mutta hän on itse vastuussa omasta elämästään, en voi sille mitään, ja kovinta on se unelman särkyminen että me ei voitu elää sillä tavalla normaalisti kuin olisin toivonut. Paljon mennyt hukkaan itkuina, pahana olona, riitelynä, yksinäisyyttä liitossa. Mutta ihminen voi muuttaa omaa ajatteluaan, toimintaansa, ei toisen. Eikä jäädä katkeruuteen, löytää iloa ja luottaa elämä kantaa. Elämä on liian lyhyt että sitä kannattaisi tuhlata sellaiseen mille ei voi mitään. Ei oma asunto tai ero ole maailman kamalin asia.

Sitäkin tässä mietin että on se rankka paikka ymmärtää että onkin alkoholistin puoliso! Minäkö? Meilläkö? Eikai? Voiko olla? Mutta se tosiaan että se on etenevä sairaus. Yli 20v ja tilanne se, että kaljaa, kirkasta viinaa myös viikolla kun ei tarvitse lipittää niin paljon sitä kaljaa… ihan uskomatonta seurata että toleranssi nousee ja kamalat krapulat joskus että melkein ambulanssin saa soittaa. Se on kamalaa katsottavaa. Onhan se sairasta että pöivä kamalasta krapulasta taas alkoholi maistuu… ja huom. Työt on aina hoitunut. Vaikka välillä toki on että keksii syyn olla menemättä. Ja mielenkiintoista se että voi olla joskus juomatta sen 3kk (jännä raja yleensä) kun sitten taas alkaa kokeilla josko sitä vähän ottaisi, voikin sanoa sille ihmettelevälle vaimolle, olinhan justiinsa 3kk juomatta!, Mutta kun mikään ei riitä vaimolle! Näin todistellaan että hallinnassa on… Siis on todellakin itsensä kieltävä sairaus.

Voimia!

Tämä on minusta tosi hyvä asia tuoda esiin. Kyseessä on sairaus, jossa tietty oirekuvasto ja hoitamattomana se etenee. Se ei parane huutamalla, anelemalla tms. Siihen ei voi toinen ihminen vaikuttaa. Sairaus tekee itsekkääksi (toki pohjalla voi olla mielenterveysongelmia tai luonteessa olevaakin itsekkyyttä).
Lopulta koko perhe sairastuu ja kärsii. Kaari tuntuu olevan hyvin sama. Muultakin perheeltä katoaa ilo jatkuvassa epävarmuudessa ja “kaikki” riippuu siitä juoko se yksi ja mikä on päivän mielentila. Perheen muut jäsenet alkavat pienentää itseään ja sivuuttaa omia ja keskenään toistensakin tarpeita, koska juoposta tulee keskuhenkilö, jonka ympärillä karuselli pyörii.
Tämä on helpompi hyväksyä somaattisissa sairauksissa, siis taudinkuva ja eteneminen. Harva kuvittelee kykenevänsä “pakottamaan” puolisolta syövän pois tai flunssan. Alkoholistin ja ehkä myös mielenterveysongelmien kohdalla on usein hassu kuvitelma, että “järkeä puhumalla” vaiva poistuu. Eihän se ole sen sairaankaan vallassa välttämättä. Sairas voi päättää hakea apua alkoholismiin, mutta varmaa toipuminen ei ole sillonkaan.

Eikä muuten itseäänkään kannata syyllistää, kun näin on käynyt. Onhan muillekin käynyt ihan samoin. Tilannearvio ja miten tästä eteenpäin. Alkoholistilla on vastuu hakea itse apua, samoin puolisolla vastuu hakea apaua itselleen ja tietysti lapsille. Juominen ei ole muiden vika ja johdu siitä huutiko tai oliko huutamatta, ei se johdu tästä mystisestä “stressistäkään”. Toki ihminen haluaa mielessään perustella itselleen"järkisyin", miksi tarvitsee viinaa. Luin juuri eilen, että ihminen voi olla tässä asiasssa täysin epäloogien ja elää itsepetoksen vallassa vaikka muissa asioissa kykenee ihan oikeasti järkevään ajatteluun.

Läheisten on hyvä mahdollisuuksien mukaan alkaa laajentaa taas omaa elämää. Miner-nimimerkin mainitsemassa kirjassa(Robert J. Meyers: Rakkaasta raitis- vaihtoehtoja nalkuttamiselle, anelulle ja uhkailulle) on periaatteessa ihan hyviä pointteja. En usko, että ketään varsinaisesti saa raitistumaan, mutta rajojen asettamista on joka tapauksessa hyvä yrittää. Esimerkiksi, jos puoliso ei tulekaan kotiin ruoka-aikaan vaikka on luvannut, ei jää odottelemaan ja äksyile sitten, vaan syö itse ja ilmoittaa tyynesti, harmi, kun et tullutkaan, söin jo, lämmitä itsellesi jotain, minä lähden jumppaan/ystävän luo/elokuviin. Eli lakkaa passaamasta ja olemasta aina käytettävissä, jos toisen juominen ei muutu miksikään, tulee edes oman ajan hallintaan joku roti, eikä aika mene odotellessa ja sitten rähistessä.

Olen noita vähän soveltanut omiin juoviin läheisiin. Aivan kuin pientä kehitystä olisi tapahtunut, jos häivyn paikalta ja sanon vaan, että en halua olla noin humalaisen seurassa, nähdään sitten kun olet selvä. Perheen sisällä tietysti on hankalampaa, mutta voin ehkä vetäytyä toiseen huoneeseen lukemaan tai sanoa ettei nuku samassa huoneessa kun toinen on kännissä. Elämä kumminkin helpottuu vähän, jos lakkaa sen jatkuvassa valmiudessa olemisen, tekee mitä on meinannutkin ja juoppo jää sitten juomaan. Ja ilmoittaa että ilman muuta on kivaa jos seuraavalla kerralla olisi hänkin lähtökunnossa.
Helpommin sanottu kuin tehty, mutta pienetkin onnistumiset auttavat kumminkin saamaan oman elämän enempi omiin käsiin.
Lukuvinkkinä muuten Kalle Lähde: “Loppuluisu”, jatkoa kirjalle “Happotesti”. Noista saa kiinni hyvin alkoholistin itsensä ajattelumaailmasta ja niistä houreita, ettei kukaan huomaa ongelmaa tai ettei se vaikuta muihin.
Voimia täältäkin kaikille kärsiville läheisille!