Oman identiteetin rakentaminen/rakentuminen

Tällaista mietin eilen.

Monista jutuista luopuminen on mulla käynyt niin, että asia, jota olen aikaisemmin pitänyt ‘osana itseäni’ on lakannut olemasta sitä. Siis, vaikkapa, pilvenpoltto. Joskus ajattelin että mä olen pilvenpolttaja, on osa mun identiteettiä polttaa pilveä. Sitten myöhemmin tarkkailin itseäni vähän tarkemmin ja näin halun polttaa pilveä erillisenä, ei-itsenä. Siis, miten sen sanois, en enää samaistunut siihen haluun. Halu kyllä oli (vielä jonkin aikaa) mutta en vaan kokenut että mä olen se halu vaan koin että on mä ja sitten on toi halu, joka on jostain muualta, ei-minä. Näin polttamattomuudesta tuli paljon helpompaa kun ei tarvinnut kamppailla itseään, vaan pelkästään tuota halua vastaan.

Kerran kuvailin kamaongelman kanssa painivalle kaverille tota ajatusmallia niin, että älä ajattele että SÄ olet nisti, vaan SUN PÄÄSSÄ asuu nisti, ylimääräinen asukki, joka syö kamaa. Joka kerta kun vedät niin ruokit sitä ja se kasvaa isommaksi ja sitten se taas entistä helpommin selättää SUT ja ottaa vallan. Mutta se et ole sinä.

Intiassa sanovat, että ei-toivotut vieraat lähtevät ihan itsestään, kun lakkaat tarjoamasta ruokaa niille.

Tää toimii myös toisinpäin, jos haluaa vahvistaa jotain käyttäytymismallia niin tietoisesti valitsee ottaa sen osaksi itseään. Esim jos haluan vahvistaa taipumustani joogailla niin “MÄ olen joogi”-kela saa joogaamaan enemmän.

Hyvä vinkki oman ajatuksen muuttamiseksi ja mallintamiseksi.

Mä oon kans vähä samalla tavalla, tai eri tavalla mut samalla tyylillä muuttan. Mä aina psyykkasin et onko mulla oikeasti niin kivaa ku uskon. Lopult mä en edes tykänny olla sekasin. Mut sit vain piti muistaa ettei tahtonutkaan olla sekasin. Sit laskin plussia ja miinuksia. Huomasin kans et se ei oo minä joka tahtoo vetää, koska ite en normist valehtelis tai käyttäytyis tosi törkeest muita kohtaan vaa mä olin muuttunu.

Nyt mä ajattelen et entinen ja nykyinen minä. Tiedän mitä entinen teki mut nykyisest en vielä tiedä kuinka pitkälle pärjää… Sen tiedän mitä en tee enää. Mä yritän pitää siitä kiinni et mä tiedän et on aineita jonka avulla pääsee elämää karkuun mut mä en tiedä kuinka tääl pystyis pärjäämään ilman noita aineita ja vielä elämään ihan mukavaa elämää; sen mä tahtoisin oppia… Se on paljon vaikeampaa kuin pään sekaisin vetäminen… :confused: Mut mä tahon et voin elää ihan normaalist miettimättä kokoajan et miten sais ajan kulumaan selvänä. Sen mä oon jo oppinu ja iteasias oon oppinu käyttämää aikaa ja viihtymää mut kyl lisää tarvis sopeutumist, ongelmanratkaisua (vaik sitäkin olen jo oppinut jonkun verran) ja sit määrätyt luonteenpiirteet kuten ylistressaaminen, ylirutinoituminen, keskittymiskyvyttömyys, huono organisointikyky ja herkkyys hatuttaa melko paljon joten niihen pitäis joku ratkaisu löytyä…

Mut mullakin just esim pilvenpoltto tai siivoaminen & maalaaminen vain pireissään oli sellasia asioita joita uskoin koko lopun elämääni tekevän (tosin en kuvitellu tai edes tahtonu et se elämä olis pitkä), mut nyt tuo pilvenpoltto on todella vastenmielinen ajatus edes viikottain poltettavaksi; puhumattakaan aamusta. Piri aiheuttaa vielä lähes 5 vuoden jälkeen erilaisia tuntemuksia; välillä en alkais ikimaailmas siihen uudelleen, välillä mietin et se alun energia oli kyl tosi mahtavaa… En mä silti sitä enää varmaan ottais, tai ainakaan selvinpäin en ottais ja ku baaris ei tuu pahemmin käytyä ni… Muutama kk sit oli sellanen tilanne et melkein ostin, onneks sitä ei sit saanu… Tuokin ihan impulsiivisuutta!

Sillon ku mul on mieles vain kysymys “Kuka minä olen?” en yleensä etsi vastausta kategoriasta, vaikka tuol olikin hyvä idis sellaisesta. Eli jos haluan kuulua kategoriaan X, teen asioita, joita siinä kategorias tehdään. Se joogi-idea tuol siis :slight_smile:. Mä olen ettiny vastausta toisten kysymysten avul. “Mistä m i n ä pidän?, Mitä m i n ä haluan?”. Koettanu unohtaa kaiken muun, muiden ihmisten mielipiteet, täytymiset, kaikki mielipiteen muokkaukset. Vaik ihan perinteiset pikkutyttöjen Ystäväni-kirja- kysymykset on joskus ihan jees. Etenkin jos oma minuus on syystä tai toisesta (esim.turvattomuuden tunteesta seuraava niin voimakas ryhmään sulautuminen, että ei pysy itsenään :frowning: ) jäänyt hauraaksi. Ehkä sen takia taidan olla aikamoisen individualisti, enkä viihdy porukoissa. Tanssilattial se on kivaa:on osa ryhmää, voi poistua, kun haluaa, toisten ihmisten seura ei väsytä liikaa. Vaarana on tietysti erakoituminen ja yksinäisyys, mut koetan käyttää silloin aikaa -viime aikoina ei hirmu hyvin onnannu, tosin erokivuista huolimati olen tehny joka päivä kuvan, joista tulee jonkinlainen kuvapäiväkirja- johonkin luovaan juttuun. Se, mitä syntyy, on mua itseäni, mun tarpeesta syntynyt ja mulle tehty. (Toki olen ollu ilonen, kun joku on tykästyny johki kuvaan niin paljon, et kun se on 50 kertaa sanonu, et t o i on tosi hyvä/mielenkiintoinen, olen vihdoin tajunnu, et toi taitaa haluta sen itselleen - ja on saanut…:slight_smile: ) Eli. Mitä mä itse haluan? Mistä mä pidän? Jonkinlainen luominen. (Edelleen pidän sitä tuhoamisen vastakohtana). Tällasia tuli m u l l e mieleen. :slight_smile:

Tosi hyviä ajatuksia Pölönen.
On hyvä miettiä tuota ryhmään kuulumisen tunnetta tai sosiaalisuutta. Vaikka sosiaalisuus ajatellaan olevan yksi tekijä tässä ihmisenä olemisessa, niin onneksi kaikkien ei tarvistekaan olla ryhmäihmisiä. Pitää lupa olla myös itsekkensä.
( Tällä ryhmään kuulumisella en tarkoita hoidollisia ryhmiä, ne ovat asia erikseen)

Ryhmäpaine voi kelle vaan olla voimakas, mut jos minuus on keskimääräistä -jos sellainen on…-heikompi, siitä identiteetistään ikävä kyllä saa kamppailla. Ikään kuin koko ajan osoittaa:mä olen eri ku sä. Mun t ä y t y y löytää tähän uusia keinoja… Liian usein keino on viha :frowning: Kiinnostaisi tietää, kuinka monel päihteiden käytön taustal on vaik yhtenä tekijänä tämä… Mul oli, kuten niin niin monel, alkoholin käytön alotus osittain tätä. Mut kyl se karkas käsistä saman tien. Huumausaineiksi luokiteltuja myös teininä kokeilin, “kun kaveritki”, mut aina tuli jonkin sortin pelkotilaa, et se jäi. Bentsot on sit ihan toinen stoori…