Omaman raitistumispohdiskelut

Olen ulkosuomalainen vähän alle nelikymppinen nainen. Tähän mennessä lähinnä lukenut ja joskus kommentoinut muiden ketjuja, en ole uskaltautunut sitoutua raitistumispäätökseen. Nyt rohkaistuin perustamaan ihan oman raitistumispohdiskeluketjun. Olen tässä jo pitempään uskotellut itselleni, että voisin opetella kohtuukäyttäjäksi. Ne “opettelukerrat” ovat joka kerta päättyneet siihen, että juon kaiken mitä kotoa löytyy. Aloitettuani en saa lopetettua juomista. Eilen illalla mies tuli työmatkalta 23 aikaan illalla. Olin saanut lapset kahdeksalta nukkumaan, korkannut punkun ja juonut sen koko pullon siihen mennessä kun mies tuli. Ja olin vielä ihan keskustelukunnossa. Mies toi matkalta pullon tuliaisiksi ja avasin vielä senkin. Hirvittää, minkä sietokyvyn olen onnistunut itselleni harjoittelemaan :cry:

Ensin vähän taustaa.
Isäni oli mielenterveysongelmainen alkoholisti, kotia sai hävetä ja pelätä että isä tulee pikkukaupungissa kännissä vastaan. Aloin juoda 15-vuotiaana, muutin pois kotoa ja ajauduin itsetuhoisiin, painajaismaisiin suhteisiin joihin rankka ryyppääminen kuului ihan itsestäänselvänä osana. Jo tuolloin olin “high-functioning”, koska kaikesta huolimatta onnistuin opiskelemaan itselleni hyvän ammatin eikä ongelmistani tiennyt juuri kukaan.

Pakenin edelleen nuorena ulkomaille hanttihommiin, missä jatkoin tuhoisia miessuhteita ja juomista. Tuohon aikaan aloitin myös yksin juomisen. Kaljaa ja viiniä kului. Sitten tapasin nykyisen mieheni, ihanan ihmisen jolle alkoholi ei ole ongelma. Raskaus- ja imetysajat olin juomatta. Sen jälkeen olinkin ihan oikeasti muutamia vuosia kohtuukäyttäjä. Mutta viimeisten neljän vuoden aikana homma on luisunut täysin käsistä. Muutama vuosi sitten sain masennusdiagnoosin, olen terapiassa ja minulla on lääkkeet, ja varsinkin niiden ja viinin kanssa sählääminen on vihoviimeistä hommaa. Olen edelleen se sama “High-functioning”, ylisuoritaja, kulissit on kunnossa, koti siisti ja lapset hoidan.

Työkin minulla edelleen on, tai siis oli. Jouduin työuupumuksen takia saikulle viikko sitten. Mikä on syy ja mikä on seuraus? Jo vähintään vuoden ajan olen “hoitanut” väsymystäni, turhautumistani, univaikeuksiani ja masennustani punkulla, yksin juoden, iltaisin, ja sen päälle olen yleensä vielä napannut nukahtamislääkkeeni.
Onneksi en ole juonut päivisin enkä harrasta krapularyyppyjä. Työt hoidin, vaikka usein olinkin siellä vielä aika pöhnässä aamupäivän, kun join usein myös työpäivää edeltävänä iltana.

Nyt olen siis kotona, saikulla, lapset on päivät koulussa joten on aikaa pohtia, mihin tämä oikein johtaa. Olisi paras aika aloittaa juomisen lopettaminen. Ja siihen toivon täältä tukea muilta lopettajilta.

Olen yrittänyt pari viikkoa soveltaa menetelmää, etten osta kotiin alkoholia ja kun kaupassa viinapiru houkuttelee ostamaan pullon, olen vaan yrittänyt keskittyä ajattelemaan että JUURI NYT en ota tuota pulloa tuolta käteeni. Kaksi viikkoa tämä onnistui, mutta eilen sitten kuitenkin ostin sen pullon ja join sen pois. :blush: Olen kauhean pettynyt itseeni, miksen voinut nyt tälläkin kertaa jättää sitä pulloa ostamatta?!?!?!?!

Olisi kiva jos kävisitte kommentoimassa, te joilla on jo raittiutta jonkin matkaa takana tai jotka painiskelevat samassa tilanteessa itsensä kanssa.

Moro. Mulla on vähän samanlainen tilanne. Mä hoidan työni, urheilen ja opiskelen iltakoulussa mutta viikonloput menee useimmiten ryypätessä. Viimeisen vuoden aikana huumeet on tulleet mukaan kuvioihin, eikä ilta pelkän kaljan parissa meinaa enää onnistua. Viikolla en juo ollenkaan mutta heti kun viikonloppu tulee, on pakko hakea kaljaa. Siis täysin pakonomaisesti! Jossain vaiheessa mä yritin muuttua kohtuukäyttäjäksi, mutta ei se tule onnistumaan. Yhden karmean ryyppyreissun päätteeksi mä kyllästyin alkoholiin niin pahasti, että mä olin 3 päivää alle 3 kuukautta täysin selvinpäin, mutta sitten tuli retkahdus ja taas tulee vedettyä 2 kertaa viikossa. Tilanne harmittaa erityisesti kahdesta syystä: Kun mä otan kuppia, mä tuhlaan rahaa AIVAN älyttömästi ja sitten mä olen täysin auki seuraavaan palkkapäivään. Toisekseen mä vihaan sitä tunnetta, etten mä hallitse itseäni. Tänään mä kirjoitin kalenteriin, että TÄYSRAITTIUS ALKOI!

Toivossa on hyvä elää…

Tilanteesi pettymyksineen päivineen kuulostaa tutulta, mutta juuri nämä seikat ovat sinunkin pelastuksesi, sillä joidenkin asioiden on nyt pakko muuttua, jotta elämäsi muuttuu.

Kuinka muuttaa elämänsä, jotta viina ei löytäisi tietä siihen?

Jotenkin asiat on pyrittävä löytämään rehellisyyden avulla. Ensinnäkin se oletko alkoholisti kertoo sinullekin jo sen minkälaisten ristiriitojen kanssa joudut elämään. Juot, vaikka ongelmia syntyy. Juot vaikka kaikki asiat kertoisivat, ettei pitäisi. Löydät enemmän syitä juomiselle, kuin lopettamiselle. Perheelle, kuten töihinkin ja muuallekin joudut selittelemään, puolustelemaan ja tai olemaan kertomatta koko totuutta. Yleensä lapsienkin hoitoa ja hyvinvointia aletaan laiminlyömään. Luvataan, mutta niitä on vaikea pitää. Selityksiä löytyy, kuten suoranaisia valheita.

Todellisuuden rajaa voidaan venyttää ja muokata aina sen mukaan, kuinka oma etu vaatii. Omaa etua edustaa myös valheistaan kiinni pitäminen. Joutuu valehtelemaan ja välillä ei muista mitä on kellekin valehdellu. Kierre on aivan kaamea ja se koskettaa lähes jokaista osaa elämästämme, jos juominen on tärkeämpää.

Miten sitten se kierre loppuu tai sen voi lopettaa? Itselle se mahdollistui AAn Ison Kirjan, tovereiden, perheeni ja ystävieni avulla. Ensimmäisenä minulle oli tärkeää myöntää olenko alkoholisti ja ymmärtää mitä se oikein tarkoittaa. Alkoholismi on perinnöllinen ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus.

Siitä aiheesta löytyy paljon tekstiä ja siihen kannattaa tutustua perin pohjin, jotta selviää minkä kanssa sitä oikein painii.

o

Kiitos fiksuista kommentesta.
En USKALLA kertoa miehelle ongelmastani. Hävettää niin suunnattomasti. Sitäpaitsi mies kantaa nyt jo raskaan taakan perheessä ja töissä ja kantaa huolta kun sain sen burn outin. Sen lisäksi että hävettää, haluaisin ihan oikeasti säästää hänet tältä. Muu suku on kaukana (=suomessa). Äitini siellä kuolisi varmaan suruun jos kertoisin olevani samassa veneessä missä isäkin istui, ja ajoi pahasti karille.

Aikanaan (10 vuotta sitten) onnistuin lopettamaan tupakoinnin omin voimin. Se oli tajuttoman vaikea prosessi, ja edelleen joudun aika-ajoin (no, ehkä kerran- pari vuodessa) vastustamaan kiusausta kokeilla, miltä tupakka maistuisi. Toivon edelleen, että saisin riippuvuuteni siten kuriin, ettei lähimmäisiä tarvitsisi ottaa mukaan. Onnistuihan se tupakankin kohdalla silloin.

Onko täällä ketään joka on onnistunut ihan omin neuvoin pääsemään raittiuden alkuun? Olen ollut juomatta pitkiä aikoja (kolmen lapsen peräkkäiset raskaudet ja imetykset, yhteensä monta vuotta) eikä se silloinkaan ollut mitenkään kauheaa… Vai onko tämä sairaus nyt niin sanotusti edennyt pidemmälle, niin etten enää pääse yksin eteenpäin. Johonkin terapiaan tai ryhmään voisin kuvitella meneväni, mutta lähimmilleni en voi ajatellakaan kertovani ongelmastani, ainakaan tässä vaiheessa en ole siihen valmis.

Olen kaikissa asioissa sellainen oman tieni kulkija. Missään asiassa en koskaan ole halunnut neuvoja ottaa vastaan, en edes lapsena. Pitäisi kai oppia nöyrtymään tämän ongelman edessä ja ottaa lähimmäiset mukaan. Mutta kun en uskalla :frowning:

… ja vielä kysymys että mitä te raitistuneet teette/ ajattelette sillä hetkellä kun viinapiru yrittää saada otteen?

Ajattelen, että se “Viinapiru” on vain se ADDIKTIO joka sinussa tai minussa on. Ne alkoholistiset ajatukset/mieliteot johtuvat siittä. Se on taas eri asia täydentääkkö se “harha”, vai olla kävelemättä sinne helvetin alkoon. Tällä psygologisella muutoksella hc-alkoholistista on tullut toipuja. 15kk kohta itse alkotta.

Mietippäs tälläistä ajatuskulkua, joka itsellä auttoi.

Mitä Omama jos ottaisit yhteyttä a-klinikkaan? Sieltä on helppo aloittaa oman vyyhdin purkaminen. Henkilökunta tapaa kaltaisiamme suurkuluttajia (alkoholisteja) päivittäin. Kuka enemmän, kuka vähemmän syrjäytynyt, mutta kaikki kuitenkin saman ongelman merkeissä liikkeellä.

Itse aloitin vuosia sitten sieltä ja pikku hiljaa olen päässyt eteenpäin. Välillä menee oikeinkin hyvin, sitten vähän takapakkia, mutta parempaan suuntaan mielestäni menossa. Aika vaikeaa voi olla pelkästään omin voimin laittaa sitä korkkia kiinni. Ja toinen juttu; alkoholi lisää masennusta ja tekee masennuslääkkeistä tehottomia. Myös lääkkeisiin jää helposti koukkuun ja sekakäyttäjäksi on helppo ajautua…

Nyt kannattaa asialle tehdä jotain, koska olet asiaan havahtunut. Onhan sinulla myös lapset, jotka tarvitsevat tervettä ja raitista äitiä. Alkoholimäärät kasvavat kaiken aikaa, koska toleranssi kasvaa. Nyt vaan soittamaan a-klinikalle! Ja onhan noita auttavai puhelimia myös. Älä vaan luovuta, vaan lähde tänne mukaan porukkaan lopettamaan :wink:

Minun kohdallani nuo temput ovat edenneet hieman vaivan vaatimusten mukaan. Nykysin riittää sellainen syvä hengenveto. Ensimmäiset pari kuukautta meni siihen malliin, että viinanhimon iskiessä join puolitoista litraa vettä, jossa oli mausteena puolukkatuoremehua. Aika usein se oli ihan toimiva lääke. Toinen oli sitten se AA-ryhmään lähteminen. Meilläpäin se onnistuu vaikka päivittäin. Iltaan asti, kun sinnitteli, niin siellä se vaiva sai lähdöt.

Ihan viimeinen oljenkorsi minulla oli kaljabaari valtatien varressa. Kaksikymmentä kilometria kotiovelta. Olin päättänyt, että jos on ihan pakko päästä olutta ottamaan, niin kävelen sitten tuonne kaljabaariin. Kerran kävelinkin. Siinä matkan varrella se viinanhimo sen verran ehti helpottaa, että joinkin lasin vissyvettä. Olinpahan paluumatkalla hyväntuulinen, kun sain viinanpirun poljettua jalkoihini ihan konkreettisella tavalla. Potkiskelin pikkukiviä metsän puolelle ja uhosin niille, että painele sinäkin sinne viinapirun perässä. :smiley:

Mä meen yleensä kuntosalille tai lähden lenkille. Parasta jos salilla on käytössä nyrkkeilysäkki, koska kuntonyrkkeilyyn saa purettua oikeestaan mitä tahansa piikikkäitä fiiliksiä pois sydämeltä.
Hanskat käteen ja muks muks. :smiley:

Monet suosii AA:han menoa tai AA-toverille tai -kummille kilauttamista tuossa tilanteessa, mutta itse en koska en malta silloin istua aloillani enkä myöskään mielelläni rupatella kenenkään kanssa.

Tuohon lankaan minäkin sorruin moneksi vuodeksi.
Oma tupakoinnin lopettamiseni oli helppo, mutta alkoholin kanssa olen hakannut päätä seinään vuosia.

Salailu läheisiltä on selvä merkki alkoholismista, kohtuukäyttäjän ei tarvitse piilotella juomisiaan.
Alkoholismi taas on paheneva sairaus, ja sen vertaaminen tupakointiin on suurta harhaa.

Univaikeudet ja masennuskin ehkä helpottaa, kun alat rehellisesti raittiiksi. Yksin se vaan on kovin vaikeaa.

Hei " omama " !

Minulla on siltäosin samankaltainen historia, että join nuoruudessani usein liikaa.Humalajuominen sai silloin hyvän pohjan ja luulen, että se tippa lasistani meni silloin yli ja riippuvuus syntyi.

Perustettuani perheen meni 8-10 vuotta hyvin. Ei humalahakuista juomista, ei ylilyöntejä. Raskaus- ja imetysajat meni selvinpäin täysin, jopa kahvi oli kieltolistalla :slight_smile:

Kunnes rankan arjen myötä löysin lohdun taas siideristä ja kaljasta.

Nyt on kolmas vuosi lähtenyt raittiina. En olisi uskonut pystyväni tähän. Kymmenien raittiusyritysten jälkeen itseinho oli kova. Ainainen pettymys itseensä. Olin välillä 3kk raittiina ja taas ratkesin jne. Pääsin kuntoutukseen ja sain tietoa esim. siitä, miksi nuo retkahdukset tapahtuivat.
Olen todella kiitollinen Minnesota hoidolle !!!

Kiitos teille ihanat ihmiset tuesta.

Asun ulkomailla, pitäisi nyt varmaan ottaa selville missä täällä on jotain A-klinikkatyyppistä apua tarjolla.
Sain juuri sähköpostitse kolmet pakit: Vähän ennen burn outin räjähtämistä silmille, olin hakenut kolmea työtä joihin kaikkiin ajattelin pääseväni edes haastatteluun. Ilmoitukset sopivat minuun kuin nenä päähän. Ja nyt tuli kaikista kolmesta tähän samaan syssyyn viesti, etten pääse edes ekaan haastatteluun. Siinä tuli kolminkertaisena viimeiset lyönnit moneen kertaan lyödylle :cry:

Olen rikki, poikki, toivoton ja hajalla. Onneksi kotona ei ole alkoholia, olen yksin ja lapset nukkuvat yläkerrassa, muuten tässä olisi taas oivallinen syy vetää kauhea känni. En jaksa tätä enää. En jaksa taistella uupumuksen, juomisen ja toivottomuuden kanssa. Ja niiden kanssa taistelen hirvittäien itsesyytösten vallassa. Ulkoiset puitteet ovat todella hyvät, on ihana perhe, taloudellisia huolia ei ole, ympäristö on mitä ihanin. Ja minulla vain menee huonosti. Juon, masennun, nukun rauhattomasti painajaisia nähden ja itsetunto on miinuksen puolella. Mitä minä itsen kanssa oikein teen.

Perjantaina on kontrolliaika psykiatrille joka passitti minut sairaslomalle ja antoi reseptit mielialalääkkeisiin. Jospa saisin hänet kiinostumaan asiastani sen verran vielä että saisin sieltä kautta jotain apukanavaa. Ja psykiatrillakin olen muuten onnistunut käymään jo pitkään ihan vaan masennuspotilaana, en edes hänelle ole uskaltanut alkoholiongelmastani kertoa. Ei voi olla näin huonoa ihmistä :cry:

Kiitos teille ihanat ihmiset tuesta.

Asun ulkomailla, pitäisi nyt varmaan ottaa selville missä täällä on jotain A-klinikkatyyppistä apua tarjolla.
Sain juuri sähköpostitse kolmet pakit: Vähän ennen burn outin räjähtämistä silmille, olin hakenut kolmea työtä joihin kaikkiin ajattelin pääseväni edes haastatteluun. Ilmoitukset sopivat minuun kuin nenä päähän. Ja nyt tuli kaikista kolmesta tähän samaan syssyyn viesti, etten pääse edes ekaan haastatteluun. Siinä tuli kolminkertaisena viimeiset lyönnit moneen kertaan lyödylle :cry:

Olen rikki, poikki, toivoton ja hajalla. Onneksi kotona ei ole alkoholia, olen yksin ja lapset nukkuvat yläkerrassa, muuten tässä olisi taas oivallinen syy vetää kauhea känni. En jaksa tätä enää. En jaksa taistella uupumuksen, juomisen ja toivottomuuden kanssa. Ja niiden kanssa taistelen hirvittäien itsesyytösten vallassa. Ulkoiset puitteet ovat todella hyvät, on ihana perhe, taloudellisia huolia ei ole, ympäristö on mitä ihanin. Ja minulla vain menee huonosti. Juon, masennun, nukun rauhattomasti painajaisia nähden ja itsetunto on miinuksen puolella. Mitä minä itsen kanssa oikein teen.

Perjantaina on kontrolliaika psykiatrille joka passitti minut sairaslomalle ja antoi reseptit mielialalääkkeisiin. Jospa saisin hänet kiinostumaan asiastani sen verran vielä että saisin sieltä kautta jotain apukanavaa. Ja psykiatrillakin olen muuten onnistunut käymään jo pitkään ihan vaan masennuspotilaana, en edes hänelle ole uskaltanut alkoholiongelmastani kertoa. Ei voi olla näin huonoa ihmistä :cry:

Mietin vähän uskallanko vastata, väärintulkinnan mahdollisuus on niin suuri. Ja ihmiset ovat niin kovinkovin erilaisia. Yhdelle sopii yksi keino, toiselle toinen. Se tunne minulla on, että kannattaa ottaa vastaan kaikki apu mikä vain on saatavissa.

Minulla on alkoholittomuutta takana nyt reilu kolme kuukautta. Takana on juomisen salailua, ja sitä että se tämän vuoden puolella alkoi lopullisesti revetä käsistä, vähän ennen lopettamista kävin jopa pari kertaa työpäivän aikana juomassa viiniä “lounaan kanssa”. Häpesin juomista, pelkäsin jääväni siitä kiinni. Pelkäsin sitä mihin se johtaisi. Lopelta pelkäsin niin paljon, että oli pakko lopettaa. Pari ensimmäistä viikkoa pelkäsin, että en pysty lopettamaan. Noihin loppu- ja alkuvaiheen viikkoihin liittyy niin paljon pelkoa, että se oli ilmeisesti (minulle) riittävä inhoterapia. Olen siinä mielessä onnekas, että se alkoholin himokin katosi jonnekin. Alussa olin pelokkuuden lisäksi valtavan levoton, jotain piti puuhailla koko ajan.

Kun raittius eteni, tilanteet joita jännitin, olivat sellaisia joissa pelkäsin raittiuteni herättävän huomiota. Tavallaan ymmärsin, että on typerää pelätä jäävänsä kiinni raittiudesta, suorastaan naurettavaa, mutta silti se tunne oli olemassa. Sekin on helpottanut; tuttavapiirini ei ole mitenkään voimakkaan alkoholia käyttävä, ja lopultakin ymmärsin että eihän se minun raittiuteni pitäisi olla ongelma, ja jos se jollekin on, niin olkoon hänen ongelmansa. Toisaalta kun viikko sitten ensimmäisen kerran minulta kysyttiin, että etkö tosiaan juo, tulin ihan yllätetyksi ja vastasin typerästi, ja totesin myöhemmin itsekseni että pitää ottaa noihin tilanteisiin joku vakiovastaus eikä änkyttää sekavia.

Mutta että “omin neuvoin”? En todellakaan! Varsinkin alussa luin kaiken, mitä alkoholismista ja riippuvuudesta netistä löysin (olen kai pohjimmiltani vähän teoreetikko) valistussivuilta tieteellisempiin artikkeleihin. Täältä plinkistä luin erilaisia ketjuja tuntitolkulla, sekä täältä lopettajista että kotikanavalta, jälkimmäisestä sitä mitä tuntemuksia alkoholisti muulle perheelle saa aikaiseksi. Mietin paljon tulevaisuuttani ja sitä, mitä siltä haluan ja ennen kaikkea mitä en halua. Kirjoitin ja kirjoitan havaintoja tuntemuksistani.

Ihan alussa, kun lopetin, ajattelin että lopettaminen tarkoittaa sitä että ei enää juo alkoholia, ja se oli ainoa asia mitä halusin. Onnekseni löysin tänne plinkkiin, ja kaikenlaisiin ohjeisiin, ja tajusin että lopulta kyse on oman elämän järjestelystä uudelleen. Niihin tilanteisiin, joihin aiemmin on ottanut alkoholia, on löydyttävä uusia toimintatapoja. Toistaiseksi olen oppinut ymmärtämään, että minunkin on osattava tunnistaa rajani (taisin olla aika lähellä sitä missä sinä olet, burnoutia). Ymmärsin, että se masentuneisuus ja kärttyisyys joka minua oli alkanut vaivata, saattoi olla alkoholin aiheuttamia oireita - mutta ymmärsin myös, että ilman alkoholiakin mielialat vaihtelevat. Opin jopa tunnistamaan itsessäni näin keski-iässä PMS-oireita - ja raittiuden alkuaikana luulin että kyseessä on toipumisen aiheuttama tunnekuohu. Tai sitten se oli :slight_smile:

Asia, jonka täältä plinkistä viisaammilta opin, oli erityisesti se, että alkoholia ei tarvitse juoda. Sen tajuaminen on ollut minulle valtava helpotus. Elämä on ollut nyt paljon helpompaa, kun se salailu, häpeäminen, piilottelu ja suunnittelu on jäänyt pois - sen lisäksi, että alkoholin poisjäännillä on ollut ilmeinen vaikutus sekä fyysiseen olotilaani että henkiseen. Aikaa on tullut paljon lisää, ja vaikka osa siitä on mennyt ja menee alkoholismiin liittyvien asioiden tutkiskeluun, on sitä jäänyt paljon muuhunkin. Kaupunkiakin katsoo ihan eri silmällä nykyään, tai matkailee.

Raittius etenee ainakin nyt kivuttoman oloisesti. Viime aikoina olen yrittänyt ymmärtää retkahdusprosessia ja petaamisia ja muita, ja erityisesti kuvitella mitkä minulla ovat ne potentiaaliset riskitilanteet. Olen kuitenkin yrittänyt seuraita tunteitani ja jaksamistani, ja olen jo sopinut että jos rupeaa tuntumaan vaikealta niin mieluummin marssin terapeutille kuin aloitan juomisen uudelleen. Yritän pitää kirkkaana mielessä sen, että alkoholi ei ratkaise ongelmia vaan tuottaa niitä. Olen hyvin nöyrä alkoholin suhteen, en tosiaankaan halua ikinä kuvitella, että pystyisin sitä hallitsemaan. Olen myös nöyrä toipumiseni suhteen; kiitollinen toki siitä, että se viinanhimo on pysynyt poissa, mutta nöyrä sen suhteen että tosiaankin yritän siihen keskittyä ja “pitää toipumisprosessia” yllä, ja prosessoida tätä asiaa ihan niin kuin terapeutillakin varmaankin tehtäisiin.

Muistutan myös lopuksi, että minä olen ottanut tässä raittiusmatkalla suunnilleen yhden askeleen. Vakiintuneemmaksi raittiiksi katsotaan kai sellainen, joka on ollut raittiina 2-3 vuotta. Viinanhimo voi hyvin hyökätä kimppuun yllättäen, ja silloin vakiintunut terapiasuhde saattaisi osoittautua kullan arvoiseksi.

Vaikka minulla ei omakohtaista kokemusta ole, niin kyllä minä suosittelen ulkopuolisen avun hakemista jos lopettaminen tuntuu yhtään vaikealta. Se avun ja tuen hakeminen ei maksa mitään (sen nöyrtymisen ja rehellisyyden kyllä, mutta se pitää suhteessa itseen tehdä joka tapauksessa, jos ylipäänsä raitistua haluaa), mutta sen hakematta jättäminen saattaa maksaa suunnattomasti. Jos AA-ryhmä ei tunnut hyvältä, voi kokeilla toista, tai jäädä pois ja kokeilla sen sijaan A-kiltaa. Päihteistä vierottautumiseen ja toipumiseen erikoistuneilta ammattilaisilta voi saada loistavaa apua, ja tarvittaessa myös kainalosauvat lopetuspäätöksen tueksi, tai loiventavia lääkkeitä tunnemyrskyn hillitsemiksi.

Kannattaa lopettaa. Kannattaa käyttää kaikki keinot sen lopetuspäätöksen tueksi. Kannattaa olla häpeämättä, häpeä ei paranna (joskin sopivassa määrin saattaa potkia eteenpäin, liian suurissa määrin taas lamauttaa).

Kirjoitin niin pitkään tuota toista viestiä, että ehdit jo kirjoittaa lisää olostasi, kommentoin vielä vähän.

Tee mielikuvaharjoitus. Sinulla on hyvä ystävä. Kuulet, että hänellä on alkoholiongelma, häntä pelottaa, hän on surullinen, masentunut, tuntee olevansa yksin tämän salaisimman ongelmansa kanssa. Hän käy psykiatrillakin masennuksen ja burnoutin takia. Sanoisitko hänelle tosiaan, että hän on huono ihminen? Koetapa sanoa jotain kannustavampaa! Jotain rohkaisevaa, ja sano se sitten itsellesi.

Rehellisyyttä, omama. Kyllä se psykiatri on muitakin juoppoja nähnyt. Se, että pöydällä olisi käsittelyssä ongelmien koko kirjo, antaa psykiatrillekin paremmat eväät auttaa sinua. Alkoholi ymmärtääkseni (voin olla väärässä) häiritsee joidenkin mielialalääkkeiden tehoa, sen lisäksi että itsessään aiheuttaa sitä masennusta.

Tietysti pakit harmittavat. Mutta. Ei niiden takia kannata juomatonta päivää pilata, ei se viini niitä työhaastattelukutsuja tuo. Juuri nyt on ehkä parasta, että käytät voimanrippeesi itsesi etkä minkään työnantajan hyväksi: keskityt toipumiseen ja raittiusreitin aloitukseen. Aikanaan on sitten uusien työpaikkojen vuoro, ja jaksat niistä innostua ja aloittaakin innostuksella, kun olet saanut omat voimasi tasapainoon.

Halauksia ja rehellisyyttä!

Kiitos metsätähti osallistumisestasi tähän mun ahdinkoon. Kuulostaa siltä että meillä on paljon yhteistä :slight_smile:

Varsinkin tuo mielikuvaharjoitusjuttu oli oivallinen, samoin tuo siteeraamani kohta. Hieno asenne, hieno näkökulma. Minun vain pitäisi osata ottaa se omakseni.
Eilen illalla romahdin ihan täysin. Mies oli työmatkalla, olisi ollut perjantaihin asti mutta pelästyi kun puhelimessa itkeä märisin ihan painokelvotonta puppua (ja vielä selvin päin) ja tulikin jo tänä aamuna kotiin. Ihana mies. Otin itseäni niskasta kiinni ja kerroin koko jutun. Lääkkeineen ja viinoineen kaikkineen. Mennään yhdessä sinne mun psykiatrille vielä tällä viikolla.

Yllättävän suuri helpotus, että sain kerrottua miehelle. Sovittiin ettei kotiin osteta mitään alkoholia, ja jos joskus tulen ostaneeksi kuten viime perjantaina kävi niin hän saa kaataa heti ostokset viemäriin.

Tämän ketjun ihanien ihmisten tuen takia sain kerrottua asiasta, kiitos teille. Noihin hymiöihin pitäisi lisätä kukkakimppu tai halaus tällaisten kohtien varalle. Tuntuu, että tästä voisi lähteä yrittämään eteenpäin, ylöspäin, ja hakea sitä tukea ja apuakin.

Kukkakimppu ja halauksia :slight_smile:

Kevyemmillä askelilla on helpompi kulkea eteenpäin, ja vähitellen tulee sitä rohkeutta ottaa apua vastaan!

Pari päivää sitten juttelin erään lapseni kanssa, kun hän tuskailin yhden valintatilanteen kourissa. Juteltiin siitä, että oikeastaan vaikeinta on se aika kun päätöstä ei vielä ole: pitää vatvoa asian eri puolia, ei oikein tiedä mitä tapahtuu, miten muut suhtautuvat (tämä kyseinen “ongelma” sattui olemaan sellainen, johon liittyvät päätökset koskevat muitakin ihmisiä, ei vain häntä itseään). Sitten kun on päätös tehty, on helpompaa: ainakin tietää, minne on menossa. Toki päätöksen toteuttamiseen voi liittyä omat kiemuransa, joista pitää selvitä, mutta ainakin tietää itse mitä on tekemässä.

Sinä olet tehnyt hienon päätöksen! Voimia, rohkeutta ja ennen kaikkea uteliaisuutta tarvitset sen toteuttamiseen. Matka on pitkä, sitkeyskään ei ole pahitteeksi. Lempeyttä ja nöyryyttä - täydellisyyttä ei löydy itsestä eikä muista, ja jotkut asiat vain vievät aikaa.

Pysy linjoilla!

ITSELLÄNI ON AIVAN SAMANLAISIA POHDISKELUJA JA MUITA TUNTEMUKSIA. iTSEINHO JA ITSESYYTÖS KAI NE KAIKKEIN PAHIMMAT.juomista, enemmän tai vähemmän 10 vuotta takana, nyt retkahdus kolmen aika hyvän kuukauden jälkeen. Se pisti taas polvilleen.Nyt lähden siitä ajatuksesta, että ei koskaan enää. Tähän asti on aina ollut mielessä, että joskus vielä voin ottaa, mutta muuta keinoa ei ole kuin täysraittius. Mielialalääkityksen aloitin, jos sillä pääsisi näistä ahdistuskohtauksista, rauhoittaviin en halua koukkuun. Mutta sama tuska on nyt, miten tästä eteenpäin?

i…