Ollako vai eikö olla?

Lopetin maanantaina (!) suhteen alkoholistimieheen, jonka kanssa olin taannehtivasti seurustellut melkein kaksi vuotta. Oma alkoholinkäyttöni on tänä aikana, ja sitä ennenkin, ollut runsasta aika-ajoin, ja toisinaan taas ei. Erityiriesana on migreeni ja/tai jännityspäänsärky, joka yllättäen saattaa provosoitua missä tahansa juomisen vaiheessa, yleensä viimeistään krapulassa.

Yritin olla tammikuun tipattomalla, mies kun sille ryhtyi vuoden ensimmäisen viikon rännissä dokattuaan erään riitamme ja väärinymmärryksen jälkeen.

“Tukilakkoni” kesti viisi päivää, sitten olin kaverin kanssa ulkona ja join hurjat kaksi annosta. Seuraavana viikonloppuna meni kolme.

Viime viikko menikin sitten jo entiseen malliin. Uskonpuute miehen tipattomaan alkoi nousta, koska sen juomatavat on olleet täysin ruokottomat suurimman osan suhteestamme, enkä uskonut että muutaman viikon juomattomuuden jälkeen viina maistuisi yhtään sen huonommin. Tipaton on mielestäni muutenkin jotenkin tekopyhä juttu, onhan se keholle ihan kiva se kuukauden tauko, mutta pitkän päälle viinaan mieltyneelle ihmiselle siitä ei ole mitään hyötyä.

Mun kännäysviikko meni sitten näin: maanantaina reilut kuusi annosta baarissa, jossa mies työskentelee miehen kavereiden seurassa, sen työaikana. (Mietin, kuinka paljon tämä mahdollisesti miestä sitten provosoi… ja onko sillä väliä?!) Torstaina pari, koska mies halusi olla baarissa välttämättä, saatanan kireä tunnelma, koska minä halusin kotiin, kun se oli tehnyt työputken. Tässä siis herran tipaton meni rikki. Annoksia sillä meni 15-18. Kielenkäytössämme tämä on mennyt nimellä “yhdet kännit”, koska siihen perjantaipäivän itkujen ja haukkujen kautta lepyttelyihin päädyttiin. Päätettiin, että lauantaina mennään vielä ulos ja minä mietin, josko antaisin “yhdet kännit” anteeksi.

Perjantaina olin yhteisten ystäviemme luona bileissä. Booli ei mennyt päähän, ja lopulta kun bileistä ois pitänyt joko lähteä tai jäädä, rupesin juomaan minttuviinaa. Aamulla, pää kipeänä ja krapulassa häpesin torstaista riehumistani miehelle, koska olin itse ollut nyt kännissä. Lauantaina mentiin yhdessä ulos ja join ns. tavalliseen tapaan eli sen 5-7 annosta. Minkäänlaista krapulaa ei tällä kertaa tullut, mikä tuntui pelottavalta. Mun juomisen kontrolloinnissa keskeistä on ollut krapulan välttäminen, koska ne on sen päänsäryn ja joskus oksentamisen kanssa olleet aika ilkeitä monasti, ja normaalit hedarilääkkeet ei välttämättä auta.

Sunnuntai-iltana sain taas vedota ja keskustella, että lähtisi baarista pois. Saldo sillä oli pari kaljaa, lonkku ja Averna. Itse otin yhden nelosoluttuopin. Kotona join vielä eilisestä jääneen yhden siiderin, häneltä jäi olutpullo kesken.

Tässä tämän viikon speksit. Oma juomiseni kuulostaa hurjalta.

Ero meidän kahden välillä on, että mies “fanittaa” alkoholia. Hän kannustaa muita juomaan, fiilistelee, kun jengi ryyppää vaikka elokuvassa, ja tarjoaa mieluusti myös muille - eikä vain työn puolesta. Minun hän sanoo olevan neuroottinen alkoholinkäytön suhteen, koska olen tietoinen annosmääristä, ja THL:n suositusannosmäärien hän sanoo olevan “140-senttisille kääpiöille”. Toisaalta välillä on ollut jotain myöntämistä liikenteessä.

Se, mitä nyt sitten mietin on, että minkämoinen ongelma minulla on juomisen kanssa, vai onko sitä ollenkaan. Lähdetään siitä, että vihaan viinaa. Olen joutunut häpeämään isäni toilailuja, jotka ovat jatkuneet edelleen, nyt jo pitkälti yli viiskymppiseksi, kun se viinan ihanuus ei vain lakkaa. Ja hän on siis vielä “kunnollisempi” juoppo, kuin ex-mieheni - eksä sentään mokailee ja kaikkea, faijalta ei ole mennyt mikään paskaksi, paitsi että äiti taitaa vihata sitä salaa aika paljon. Ja ne muutamat kännit mitkä mäkin olen tässä aikuisiällä nähnyt, nolottaa mua ihan hirveästi.

Mutta mä olen sen tytär. Mulle maistuu. Olen itse vetänyt ekat kännit 14-vuotiaana. Nyt olen 29. En tullut viinankäytöstäni kovin tietoiseksi tai huolestuneeksi ennen kuin pari vuotta sitten, niitä aikoja, kun valmistuin. Terveysalan ammattilainen oli sanonut kaverille, että niitä annosmääriä pitäis katsoa, ja jotenkin tunnuin törmäävän “annospropagandaan” kaikkialla ja annoin asian kyteä mielessäni. Lisäksi noista viinaan liittyvistä migreeneistä ja päänsäryistä oli riesaa. Muistan, että jossain vaiheessa päätin, että oksennuskännejä en enää vedä, enkä vetänytkään ainakaan vuoteen. Mutta elämässäni oli aika juuri ennen valmistumistani, mm. 2008 vuoden syksyllä, jolloin tein ilta- ja viikonlopputöitä ja olin kuitenkin vielä kirjoilla koulussani, koska muka kirjoitin lopputyötä. Bileet oli tietenkin viikonloppuisin, jolloin mulla alkoi työt joko yhdeksältä lauantaisin tai kahdeltatoista sunnuntaisin. Vetelin sitten pokkana joko normaalien särkylääkkeiden (yleensä eivät toimineet) ja/tai migreenilääkkeiden voimalla (pakettia koristaa kolmio). Ei tuntunut kauheen terveeltä varsinkaan pitkän päälle.

Keväällä 2009 tapasin tän ex-mieheni. Sen rinnalla oli tietty hyvä dokailla, ja sitten joskus muussakin seurassa - tuntuu, että ennen kaikkea seura saa mut aina dokaamaan. Sitten, jos join sekä sen kanssa, että omissa seurueissani, määrät ja dokauskerrat alkoi olla jo aika pelottavia.

Se, mitä mietiskelen, on, että miten suuressa määrin se viinanhimo on minussa. Koska tunnistin kyllä tavallaan sen saman, mikä miehessäni näkyi tauon jälkeen, että tuntuupa jännältä, mutta musta pienetkin annokset tuntuu toisaalta niin kivalta, että voisin pysyä niissä. Inhoan sitä fiilistä, että kännissä huomaa olevansa kännissä ja alkaa tuntea itsensä tyhmäksi. Sellanen luova hiprakka, missä hitaalla juomisella ja annostietoisuudella pysyy, on hienompi fiilis. Mutta olen vetänyt kunnonkin kännejä kuitenkin niin kauan ja niin usein, että en oikein tiedä, kuinka pysyn sitten pikku määrissä. Jos esim. keskustelu vetää tai provosoidun tai muuta, tuntuu, että viinaa tarvitaan. Ja vaikka oon tässä uhonnut, ettei dokausseuraa enää ole, että miehen kaverit oli ne pahimmat… no, osaa ne minunkin kaverit. Niiden kanssa on kuitenkin helpompi pysyä kohtuudessa.

Teoriassa siis osaan ottaa vain yhden tai kaksi. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään minäkään. Nyt kun olen yksin, on ehkä helpompaa, mutta vähän jännittää. Se ystävältä tullut idea, että olen hetken kokonaan ilman alkoholia, oli mielestäni varsin kelvollinen, ja toisaalta huomaan, että kapinoin - eihän tämän minua pitänyt koskea… ja tämän takia epäilen, että tosiaan ehkä minäkin olen (ongelmakäyttäjä).

Ero nyt varmaan silti siinäkin tapauksessa on hyvä juttu, että mä osaan vetää rajan siihen, mikä osa ongelmaa on minun ja mikä hänen. Onnekkainta tilanteessa on, ettemme koskaan - juomisen takia, muun muassa - muuttaneet yhteen.

Joten puran tänne tuntojani siitä, olenko vaiko enkö, koska tuntuu, että tukea tarvitaan. Aamen

  • Verity

Hei Verity,
olipas siinä tarinaa kerrakseen. Kiitos, että jaksoit sen jakaa kanssamme.
Juttu polveilee ja poukkoilee ihan ymmärretävistä syistä. Olet kietounut alkoholin ympärille ja se sinun ympärille monin tavoin. On aivan loogista löytää kumppanikseen alkoholia ongelmaisesti juova mies, kun lapsuuden kodissakin on niin ollut. On myös täysin loogista käyttää alkoholia itse ongelmaisesti samoista syistä, etenkin heti kun sille on tilaa eli kun ei elä alkoholistin kanssa. Melko samasta problematiikasta on kyse joka roolissa kuitenkin.
Katso kuvaa siten, että olet alkoholistin tytär, olet ollut alkoholistin kumppani, olet itse…niin täydet mahdollisuudet, että olet myös itse alkoholisti tai sellaiseksi kehkeytymässä. Itselleni hyvin tuttu kuvio.
Voisitko ajatella mahdollisuutta, että olisit jonkin aikaa juomatta kokonaan? Kirkkaalla päällä olisi helpompi tutkailla tilannettaan. Ja vaikket voisikaan, niin kannattaa tutustua näihin ketjuihin. Palstalla on paljon omakohtaista kokemustietoa sekä myös linkkejä ja kirjallisuusvinkkejä aiheeseen. Myös Kotikanavasta voisi olla sinulle hyötyä.
Tervetuloa pohdiskelemaan. :stuck_out_tongue:

Kiitos.

Joo, siis eräs ystävä tuossa tosiaan vain sanoi, että “sun varmaan kannattais olla vähän aikaa ilman”, ja se jotenkin osui juuri siksi, että se ei edes tiedä, kuinka paljon olenkaan juonut viime aikoina.

Jotenkin pelkään sitä, että alkaa tehdä mieli tai että joku pyytää tuopille. Mun kämppiskin kuitenkin vetää känni kerran viikossa ainakin, ja joisi mun kanssa varmaan mielellään viiniä. Toisaalta jos kerron sille, että en aio dokaa, ja että olen tullut siihen tulokseen, että mullakin on alkoholiongelma tai olen peräti alkoholisti, luulen asian menevän perille.

Pelkään myös sitä, että jengi sanoo että “etkä ole” ja joudun spekuloimaan asialla. Koska tää on niin niin kiero tää suomalainen alkoholikulttuuri… mutta no, päivä kerrallaan, ei niitä “ehdotuksia” vielä ole tullut, eikä tänään tulekaan. :slight_smile:

Ach, ja kotikanavalla olen jo katselllut, tosi mielenkiintoista juttua!

Kyllähän tuo juominen sinulle selkeästi paljon mielipahaa aiheuttaa. Pohdiskelusi on siis varsin aiheellista. Tuota kommenttia tipattoman tammikuun hyödyttömyydestä en allekirjoita. Siihen törmää todella usein ja lähes aina mielipiteen ilmaisijana toimii alkoholin suurkuluttaja, joka ei varmaankaan uskalla myöntää edes itselleen, että ei kykene olemaan ilman mölyvettä edes viikkoa, saati kuukautta.

Hienoa, että aloit pohdiskella täällä. Kohtalotovereita löytyy. Tervetuloa!

Kyllä, itsekin tähän tuhannesti törmännyt. Nyt, kun asia on itselleni selvä, niin kukaan ei enää väitä vastaan, mutta aiemmin ja lopettamisen alkuvaiheessa kyllä. Eihän sitä tarvitse heti alkuunsa perusteellisesti selvittää, pienet valkoiset valheet ja väistöliikkeet on sallittuja: Nyt on muuta menoa…tai …olen lääkekuurilla jne. Tietenkään ei loputtomiin, mutta alussa ei ole välttämättä voimia alkaa kaikille selittämään juurta jaksain. Omalla kohdallani julkistaminen eteni omalla painollaan, sitä mukaan kun lopettamis-päätös realisoitui omassa elämässä ja oma pääkin alkoi uskomaan siihen, että tämä tosiaan on loppu nyt. :slight_smile:

^^Eliot, onhan se näinkin, luulen että mulle toi asenne on tullut, kun poika jota deittailin kolme vuotta sitten oli tipattomalla, ja tipattoman jälkeen (ja hiljattain näköjään, koska törmättiin ja oli aika lärvänderit) taas jatkui samalla mallilla. Siis pysyn ainakin siinä kannassani, että kuukausi on kuitenkin aika lyhyt aika. Hyvä alku, mutta lyhyt aika. Voihan tätä käyttää tekosyynä olla kokonaan ryhtymättä sille tipattomalle, ei siinä, sano. Mutta tipaton voi olla myös tekosyy kiskoa 11/12 kuukautta vuodesta sitten kaksin käsin. “Kun sitten tammikuussa alan taas tipattomalle.”

Mutta mulla alkaa nyt huikaton helmikuu. Ja sain huomisaamuksi jutteluajan psykiatriselle hoitsulle, kello 8.30, niin se saadaan työttömän päivärytmikin oikopäätä korjatuksi! Tosiaan niin, työttömyys on sallinut kivasti myöskin sen baarityöntekijän rytmissä ja dokaamistahdissa pysymisen. Myöskään vuosikausiin lyhyitä jaksoja lukuunottamatta en ole ollut ns. normaalilla viikkorytmillä. Helmikuussa ois muuten yks työkkärin kuukauden pituinen kurssi, sinne sitten aina heti aamusta! Jos ottavat minut. :slight_smile:

Joo, eihän se tipaton ketään viinasta vieroita, jos siihen ei ole halua. Kuitenkin jo kuukaudenkin tauon aikana alkaa havaita juomattomuuteen liittyviä positiivisia asioita ja sitä kautta saa perspektiiviä omaan alkoholin käyttöön. Ellei sitten ole jo niin pahasti koukussa, että koko kuukausi on yhtä vieroitusoirehelvettiä, joka estää niiden hyvien puolien ilmaantumisen.

Hyvää (toivottavasti) aurinkoista helmikuuta!

Todella tutunnäköistä pohdintaa sinulla ja samoja kokemuksiakin, samankaltaisia tilanteita ja ympyröitä.

Ja näin kolmas (voi ironia) selvä päiväni kääntyy iltaan. Päätä särkee, harkitsen, että tapan sen migreenimyrkyllä kun ei gramma parasetamolia auttanut.

Tänään:

  • heräsin kello 5 kun iso kissa (kaverin luona) tuli rintani päälle kehräämään todella kovaa. Asia koski ruokakuppia, joka oli tyhjä.
  • Tulin valokuvatuksi. Ihoani kehuttiin. <3 ja tsiih.
  • Koin aika-ajoin hyvin syvää ahdistusta
  • Psykiatrinen hoitsu kertoi mulle, että olisi parempi pohtia olojaan selvin päin, koska viina vaikuttaa mielialaan (no shit Sherlock!)
  • Ostin Möllerin Totalia (sen pitäis parantaa masennus eikö vaan)
  • Uin ja saunoin kunnolla, mistä se päänsärky juuri tulikin
  • Ostin alusvaatteita, hups. No, niilläkään rahoilla en ainakaan osta tuoppeja nyt sitten. :wink:

Tänään muuten ensimmäistä kertaa joku koetti kiistää, olenko minä alkoholisti. “Elämässä on erilaisia vaiheita” so. se vaihe, jolloin juo jonkun seuraksi. Tämä ei ollut ärsyttävää, koska kyseinen ihminen ei taida ihan tietää, kuinka paljon minä juon.

Menen nyt laittamaan uudet sukat sukkalaatikkoon.

No tää. Arvaa montako kertaa oon kalenteria rastittaessani kelannut, että ihan ku en olis aikaisemmin ollut viittä päivää/viikkoa/kymmentä päivää (tänään! ) juomatta. Ja voi sitä viinanhimoa aina välillä O.O
Mutta niinhän se vaan menee, ainoa vaihtoehto on rasti kerrallaan, mutta kymmenen päivää tuntuu onnettoman vähältä. Tosin tää viikko on ollut helpompi niin himotusten kuin rastienkin kannalta, alkaa tottua. Ekat kolme päivää oli ihan helvettiä, nimenomaan syvää ahdistusta.

^Suurempi ahdistus on kuitenkin tämän eroni tähden, kuin juomisen. Mutta kyllä siihenkin viina silleen liittyy, että häpeilen sitä, miten join täysin ruokottomasti sen toisen ihmisen kanssa… joka joi ruokottomasti. Että miksi minä ja miksi me molemmat ja miksi niin vaikeaa ja miksi miksi miksi ja muutamat kirosanat. -_-

Tsemppiä :slight_smile:

Tuore eksä oli jättänyt yöllä viestin. Paskaa. Odotellaan, muistaako se edes sitä. Tai mitä väliä? En ajatellut reagoida. Huooh.

Neljäs päivä selvin päin valkeni, heräsin herätyskelloon kello 7.15 ja vedin unta vielä kunnes toinen kello soi 7.30. Sitten ylös, pesulle, aamiaista ja sinne psykiatrisen sh:n vastaanotolle. Ja jaksan ihmetellä, että tällaistako ois normaali elämä, normaali (?) heräämisaika, ja tässä sitä möllötellään ennen kymmentä ja ihmetellään, että mitä sitä tänään tekis. On tossa eräs lista ja agenda, vaan olo tuntuu niin kammottavan nuhjuselta että jaksaako sitä mitään.

Kehtaisko tässä päästää suustaan niinkin tutun kliseen kuin ‘kyllä se siitä’.

^Vaissoo vaissoo :wink: Nyt onkin niin pirskahtelevan kuplivan hyvä olo, että. [size=85]Kävin Al-Anonissa. En tiedä, mitä taikaa siellä oli ilmassa, mutta olen ollut sieltä lähdettyäni yhtä hymyä.[/size]

Ja joo, voimme todeta näin neljännenkin päivän olevan illassa, ja että selvisin vielä siitä puhelimeen tulleesta viestistä, joka aamulla kyrsi. Tuntuu ehkä hyvältä sekin, että ignoorasin sen näin hienosti - niin kuin hoitsukin suositti.

Ihana päivä. Tosin ajattelen lämmöllä juopumista ja parin nauttimista “sitten joskus”, mutta eihän mun detox ole päässyt vielä mihinkään asti… Tällä perusteella seuraava “oikea” haaste voisi sitten ollakin jo aikamoinen. En kuitenkaan murehdi siitä etukäteen.

Puhuin erään exmiehen ystävän, ja miehen itsensä kanssa. Intuitio käski hyvin vahvasti soittaa. Tuli sekin hoidettua, en sen sen yöpuhelun jälkeen ollutkaan puhunut mitään. Alan olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut.

Mitä?

^Tuossa miehessä ei ole “mitään muuta” vikaa, kuin ryyppääminen. No, toki ryyppääminen johtuu minäkuvan ja itsetunnon ongelmista, mutta eivät ne meidän suhteeseemme ole koskaan hirveän hankalasti heijastuneet. Meillä oli pääasiassa kivaa. Joskus keskustelu vähän tökki, kun tän kanssa meni aroille alueille (ja minähän menen XD) mutta siis kun se ei kerta kaikkiaan mikään paha mies ole. Kännissäkin se oli korkeintaan tyhmä.

Yritän myös kovasti ymmärtää itseäni ja sitä, miksi lähdin ja miksi tein, mitä tein. Siis miksi aloin seurustella, vaikka näin varoituksen merkit ilmassa, jne. Mutta sekin on edennyt jo niin pitkälle, ettei hirveistä morkkiksista voida puhua.

Sen sijaan oma kroppa tuntuu vähän kehittävän fyysisiä vieroitusoireita. Oletan, että juomattomuudesta voisi johtua paha maku suussa ja pieni päänsärky, jota pukkaa. Mut toi paha maku - viimeksikin kun olin 6 päivää juomatta, juuri silloin tuli paha maku suuhun, ehkä en oo ihan hakoteillä, jos tällaista veikkaan. No. Se menee varmastikin ohitse.

Ryyppääminen johtuu siitä, että ryyppää. Toki sellaisia asioita on usein taustalla, jotka ajavat ihmisen hakemaan pakokeinoa, mutta viime kädessä viinaa juodaan siksi, että tultaisiin humalaan, ja riippuvainen ihminen juo viinaa siksi, että on riippuvainen viinasta ja haluaa tulla humalaan. Minäkuvan ja itsetunnon ongelmat eivät juomalla ratkea, mutta ovat helppo syy perustella omaa tai toisen juomista.

^Joo, tottahan toki. Uskon silti, että riippuvuudet kehittyvät ja syntyvät jostakin syystä, ja niistä pysyvästi eroon pääsemiseksi voi olla hyödyllistä miettiä, miksi riippuvuutta aiheuttavan asian tekeminen tuntuu tärkeältä, miksi on vaikea olla ilman sitä.