Olipa kerran...

Ajattelin aloittaa tällaisen aiheen keventääkseni tunnelmaa. Ideana on siis netissä vuosikaudet pyörinyt meemi, jossa kirjoitetaan tarina vuorovaikutteisesti. Jokainen pyrkii jatkamaan edellisen kirjoittajan viestiä miten parhaaksi katsoo. Muita sääntöjä ei ole kuin se, ettei saa lainata mistään olemassaolevasta tekstistä eikä poiketa aiheesta eli tarinasta. Mä aloitan:

Oli synkkä ja suhteellisen myrskytön yö . Yöperhoset aloittelivat kiertorataansa kuumuudesta huolimatta. Ohikiitävien autojen tuulilaseissa vilkkuivat neonvalot. Siluettimainen hahmo askelsi hitaasti mutta määrätietoisesti syrjäkujalla määränpäänään…

°

…paikallinen kuppila. Hänen askeleensa horjahtelivat, ja ajatukset syvälle päähän painetun pipon sisällä olivat synkkiä ja sekavia. Mies muisti riidelleensä jossakin, hänen rystysissään pakotti, ja kun hän nosti kätensä taskustaan ja tarkasteli sitä kelmeässä katulampun valossa, hän näki mustan veren valuvan hämähäkkimäisenä kuviona ranteelleen. Mies ei muistanut tarkkaan, mistä hän oli tulossa. Hän vain tiesi, minne oli menossa.

“Juotavaa”, miehen sekavat ajatukset sanoivat, “Pakko saada juotavaa”. Kuppilan huurtuneet ikkunat kajastivat keltaisina kuin majakka jossain kaukana, ja valojen houkuttelemana miehen seilaava löntystys sai vauhtia.
Jos mies ei olisi ollut niin tuhannen päissään, hän olisi ehkä huomannut että häntä seurattiin. Jokin tunnistamaton hahmo tarkkaili miestä pimeässä ja kulki kuin varjo hänen jäljessään. Äkkiä…

…voimakas käsi tarttui hänen olkapäälleen ja matala ääni murahti. “Minne olet menossa?” Mies hätkähti, askel pysähtyi ja katse nauliutui kuppilan valoihin. “Mminä… mi…minun pitää…”

Se käsi oli tarkkailevan AA-Valtiomiehen jonka tehtävänä oli kytätä muita AA:lasia ettei ne menis juomaan - ja jos menisivätkin niin oitis hän pääsisi käräyttämään ne ryhmässä jotta he joukolla voisivat mennä miehen luokse paheksumaan… :laughing: :laughing: :laughing:

AA-mies kysyi: “Antero, oletko menessä juomaan? Onko järkeä? Vastahan kävit muutama päivä sitten AA-ryhmässämme.”
Antero, eli tuo tummanpuhuva mies väitti: “En ole Antero. Valehtelin nimeni siinä ensimmäisessä
tapaamisessa. Olen voimaton alkoholiin nähden, joten nyt perkele menen tasan tarkkaan minne
huvittaa!”.
AA-mies tajusi kiihkon syvyyden lopulta: “Okei, en halua häiritä sinua enempää. Ota tästä vähän luettavaa.”
Mies repäisi AA-vihkosen AA-laisen kädestä ja lähti juoksemaan kohti baaria. Hän katsahti nopeasti
aukioloaikaa, ja huomasi baarin olevan auki 03:een. Hyvä, hän tuumi, ja mietti jo mielessään, että joutuu
ehkä menemään taksilla yökerhoon, joka on auki 04:ään. Nyt on pakko saada vähän rentoutua, hän ajatteli
avatessaan baarin oven, johon oli merkitty punaisin kirjaimin: NEVER LOST BAR.

“Onpa omituinen nimi”, Antero mietti astuessaan sisään. Paikka oli verrattain pieni; vain muutama kahdenistuttava pöytä ja molemmilla seinustoilla elämää nähneet looshit, joiden yläpuolella roikkui epileptisesti vilkkuvia jouluvaloja. Antero suuntasi baaritiskille, sillä nyt oli saatava juomista. Hän tilasi perinteiseen tapaansa tuopin ja shotin jallua, joista toisen hän kiskaisi kitusiinsa nopeasti ja vaivattomasti. Odottaessaan tuttua poltetta kurkussaan hän hämmentyi - lasissahan oli omenamehua! Tätä sen kummemmin miettimättä hän otti kulauksen tuopistaan, ja huomasi oluen maistuvan paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Päässä ei silti tuntunut pienintäkään häivähdystä alkavasta humalasta. Epäuskoisena hän tuijotti tuoppiinsa ja mietti kuumeisesti, mitä kummaa oikein oli tapahtumassa. Yhtäkkiä…

…Tapahtumat vasta kummaksi muuttuivatkin. Antero tuijotti edelleen tuoppiinsa, ja yhtäkkiä tuoppi muutti muotoaan pieneksi mustavetiseksi kaivoksi, jonka pohjalla Antero näki vääristyneet kasvonsa. Hämmästyksestä suunniltaan hän nosti katseensa ja vilkuili ympärilleen. Hänen katseensa sattui seinällä roikkuvaan kelloon; se kävi takaperin. Nyt Antero huolestui toden teolla: “Omenamehua Jallun sijasta, kaivoja tuopeissa ja nurinkurin käyviä kelloja, tämä paikkahan on varsinainen persreikä! Nyt äkkiä ulos täältä!!” Mutta lähtöaikeet keskeytyivät äkisti, kun hän huomasi baarimikon tiskin takana. Baarimikko, tuo järkälemäinen vakava mies, tuijotti Anteroa uhkaavasti. Hän viittasi Anteron luokseen, ja kiltisti Antero meni ja nojasi tiskille. Hitaasti baarimikko kumarsi valtavan päänsä lähemmäs Anteroa ja kuiskasi hänen korvaansa kaksi sanaa:
“Herää, Antero”.

“Simsalabim!” oli ensimmäinen asia jonka Antero kuuli avattuaan silmänsä. Tuo sairaalloisen ärsyttävä mutta kuitenkin äärimmäisen toimiva herätyskellon ääni pakotti hänet nousemaan ylös ja tottuneesti hän läimäisi Iphonensa herätyskello-ohjelman tainnoksiin. Antero nousi ylös, teki tapansa mukaiset aamuvenytyksensä, seisoi hetken päällään ja kaivoi mini-vibrafonin kaapista. Tämä aamu alkaisi bossa novan merkeissä! Totutellessaan brasilialaiseen rytmiikkaan Antero huomasi tutun jyskeen pääkopassaan; aamukahvi huusi juojaansa. Addikti mikä addikti, Antero ajatteli ja huojui kohti keittiötä. Olohuoneen seinillä riippuvat julisteet irvistivät hänelle kuten Mick Jagger konsanaan hänen kävellessään niiden ohitse. “Mitäköhän vittua nyt taas”, Antero ajatteli tiedostaessaan nuo irvokkaat kuvat. “Revin teidät alas samantien, mutta ensin kahvia”, hän mutisi puoliääneen suunnatessaan kohti espressokonetta. Samassa puhelin pirahti ja Antero hypähti kuin kuulusteltava; hän ei ollut nukkunut viime yönä montaakaan tuntia. Vastahakoisesti hän painoi luurinsa vihreää näppäintä ja mutisi jotain kaiuttimeen. Hänen ns. ystävänsä Markku vastasi tuttuun tapaansa kovaäänisesti: