Oletteko riippuvaisia myös ihmisistä?

Selvää on, että päihteistä riippuvaisia täällä ollaan. Mutta mitenkäs ihmissuhteet? Ihan ylipäätään siis… Läheisriippuvuutta, menettämisen pelkoa tms.?

^ Moi!

Hyvä kysymys. Tietysti me kaikki ollaan jollain tavalla riippuvaisia muista ihmisistä, kuten myös olemme jossain määrin riippuvaisia yhteiskunnasta ja sen rakenteista. Lapsena olemme äärimmäisen riippuvaisia vanhemmistamme tai holhoojastamme.
Kontaktit muihin ihmisiin ovat myös meille kaikille jollain tapaa tärkeitä läpi elämän; kenelle enemmän, kenelle vähemmän.
Kaipaamme toista ihmistä kuuntelemaan meitä, puhumaan meille, koskettamaan meitä, ja myös rakastamaan meitä. Tai minimissäänkin; lukemaan kirjoitustamme internetistä. : )

Rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tarve on luonnollinen ja tarpeellinen tunne meissä.

Riippuvuutta on hyvää, ns. normaalia riippuvuutta, ja huonoa eli jollain tapaa vahingollista “epätervettä” riippuvuutta. Saatamme joskus koukuttua ihmisiin niiin että se vahingoittaa meitä, tai sitten pyrimme omistamaan muita ihmisiä tai manipuloimaan heitä, tai tulemaan itse manipuloiduksi.
Viimeksi mainitun ilmentymiä kutsutaan usein ylesnimellä läheisriippuvuus, joka on hirveän väärinymmärretty termi. Joskushan jotkut kuuluvat kutsuvan läheisriippuvuudeksi ihan normaalia kiintymystä läheisiin ihmisiin.
Tietenkään rakkaita ihmisiä ei halua menettää.

Paljon epäkypsempää minusta on oma entinen “syntini”: rakastumiseen rakastuminen. Siinä ihminen lumoutuu romantiikan jännityksestä ja tunnekuohuista enemmän kuin toisesta ihmisestä ihmisenä.
Kestävien parisuhteiden luominen on tällöin vaikeaa, koska haluaa jatkuvasti uusia “kicksejä” ja uutuudenviehätystä uusien ihastumisen kohteiden avulla.

On mulla kyllä ollut yks erittäin kestävä parisuhde, joka on jatkunut ystävyytenä varsinaisen parisuhteen päätyttyäkin. Se on kyllä iso siunaus! <3

Minä ainakin olen riippuvainen läheisistäni. Mutta tuolla läheisriippuvuudella taidetaankin enemmän viitata johonkin negatiiviseen, kuten tuossa Ketostix (menikö se nyt oikein?) kuvasikin. Minusta on ihana, että minulla on ihmisiä, joista olla oikeasti riippuvainen: mies, vanhemmat, anoppi ja appi, lapsia. Koen sen elämääni tyydytystä ja merkitystä tuovana asiana. Mutta on minulla kokemusta ahdistavastakin riippuvuudesta, sellainen oli pitkäaikainen, repivä, enemmän haavoittava kuin eheyttävä suhde miesystävääni. Siitä irtipääseminen oli kovan työn takana, usemman vuoden projekti. Kuten tupakasta luopuminen ja nyt tämä vähentämisen tavoittelu, alkoholin kanssa taistelu. Mutta, ei, en ole negatiivisesti läheisriippuvainen mielestäni nyt, vaan positiivisesti ja rakentavasti riippuvainen läheisistäni.

Minä olen allerginen ihmisille. Olin taannoin ympäripyöreän vuoden omissa oloissani, kun siivosin kaikki itselleni haitalliset ihmiset pois elämästäni. Ihmissuhteissa laatu korvaa määrän. Jos ei laadukasta seuraa ole tarjolla, olen ilomielin omassa seurassani. Tuon vuoden aikana ainoat kontaktit liittyivät ainoastaan tilanteisiin joissa hoitelin päivittäisiä asioitani. Ja nettiin. En tuntenut kertaakaan itseäni yksinäiseksi enkä kaivannut minkäänlaista kanssakäymistä ihmisten kanssa. Hassua sinänsä sillä en ole koskaan ollut epäsosiaalinen henkilö. Yksinäisyydentunteiden sijasta olin tuon vuoden ajan huomattavasti eheämpi kuin silloin kun elämässäni roikkui ihmisiä joilta en saanut mitään, mutta jotka imivät minusta kaiken. Tunnen itseni hyvin harvoin yksinäiseksi, eikä minulla ole koskaan tylsää omassa seurassani. Mitä sinummaksi tulen itseni kanssa, sitä huonommin viihdyn ymäröivässä yhteiskunnassa. Näin se menee kohdallani. Hyvä yksinäisyydensietokyky on suuri lahja.

Riippuvuus muista ihmisistä on ärsyttävin asia mitä tiedän. Sama toisinpäin. Ne sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät asiat jotka ainakin suomalaisia riivaa, ovat niin ärsyttäviä, että elän mieluummin loppuelämäni erakkona kuin kuuntelen noita henkisesti kehitysvammaisia itsesäälisiä inisijöitä, jotka mässäilevät elämänsä draamalla, ja vaativat että minun pitää olla yleisönä. Vieläkin kammottavampi on se auttamisvimmaa poteva, omaa pätemisentarvettaan muilla ihmisillä tyydyttävä pikkupsykologilaji, joka pyrkii väkisin- auttamaan ihmisiä jotka eivät heidän apujaan kaipaa. Jokaisessa ihmissuhteessa minut on yritetty tunkea rooliin, joka palvelee sitä toista henkilöä. Jokainen noista Santa’s Little Helper- katseista tuolla ulkona näkee minut ihmisenä joka en ole. Kaikkiin ihmissuhteisiin sisältyy jokinlainen peli, leikki tai pantomiimiesitys. “Rakkaus” on sosiaalinen perversio, jonka merkitys on ainoastaan siinä, että toisia ihmisiä käytetään omiin tarkoituksiin.

Ihmiset. Hyi.

On koti siellä missä rakkaus.

Olen sosiaalinen ja pidän ihmisistä mutta minusta on välillä kiva olla yksinkin. Pitkä yksinäisyys on kuitenkin minulle myrkkyä kuten uskoakseni useimmille ihmisille. Ihminen on kuiten laumaeläin, toki poikkeuksiakin on. Eihän muuten ankarana rangaistuksena olisi aikoinaan käytetty heimosta karkoittamista tai nykyäänkin täydellistä eristämistä.

Minulla aivan sama juttu, ja minä jopa tykkään asua yksin. Avoliiton jälkeen yksin asuminen tuntui ylellisyydeltä, ja tuntuu edelleen.

Kun saa ladata akkuja yksin omassa rauhassa kotona ja on jotain harrastuksia joita voi harrastaa yksinkin (esim. liikunta), niin jaksaa sitten taas olla ihmisten kanssa opiskellessa, työssä, musiikkiharrastuksessa ja ihmissuhteissa.

Vaikka seurustelisinkin, se on vain seurustelua tai deittailua enkä haluaisi muuttaa saman katon alle kenenkään kanssa enää. Mutta: never say never. : ) Eihän sitä tiedä milloin tulee taas vastaan joku joka vie jalat alta niin totaalisesti, että haluan tulla taas kannetuksi kynnyksen yli! :smiley:

Monet ei ymmärrä yksin asumisen autuutta, mutta minulle sopii hyvin. Minä puolestani olen joskus hämmästellyt joidenkin työkaverien sitkeyttä ja voimaa, joilla on hoidettavanaan vaativan ihmisläheisen työn lisäksi vielä pieniä lapsia ja kenties aviomies kotona odottamassa ruokaa pöytään.
Huhhui, en mie jaksais!
Toisaalta, mä jaksan mennä töistä suoraan kuntosalille tai bänditreeneihin, ne ei välttämättä jaksais. :smiley: Tai ainakaan ehtis.

Hyvä kuitenkin, kun nykyaikana kukin voi elää vapaasti omalla tyylillään. Se hyvä puoli tässä individualismia korostavassa nykyajassa.

Kyllä yhdessä asumisessa on myös monia mukavia puolia kun vaan on sellaiset ihmiset, että pääosin tyylit sopii yhteen. Onhan se taloudellisestikin paljon tehokkaampaakin ja töitten jakamisen ym kannalta mutta kuten Keto totesi monille on erilaiset tyylit mahdollisia mutta valitettavasto on sellaisakin ja ainakin Helsingissä lisääntynyt, joilla ei ole lainkaan asuinpaikkaa.

Hyvä kysymys tosiaankin. Itsellä ei ole niin sanottua “riippuvaisuutta” läheisiin/ihmisiin yleensäkkään, ja menettämisen pelkoa ei ole. Enite harmittaa se että ei ole yhtään kaveria joka ei “viinalla” läträä. Selvinpäin kuukausia ainakun olen niin tottakai se on vähän vittumaista ku eräät änkyrä kännissä soittaa / välillä valittaavat pahaa oloaan + kehuvat mua ku pistin korkin taas kiinni.
No ite kuitenkin kuskina toiminut aina , vaikka porukka tuhannen päissään käytän aina laavuilla makkaran paistossa ym yritän NORMINA olla vaikka ainut selvä porukassa. Ei ole aina helppoa katsoa vierestä kun TSUP TSUP kuuluu autosta ja itsekkin riippuvainen tuosta tavasta, mutta pää kylmänä olen aina eteenpäin mennyt ja pärännyt useitakin kuukausia “absolutistina” :wink:… Pidänkin itseäni enemmän “tuurijuoppona” tällä hetkellä, kuin ennen se oli (aikaa/paikkaa/vuoden aikaa) riippumatonta kun juon. Taas meni kyl ohi tosta sun kysymyksestä mut joo taidan KUITENKIN vähän olla riippuvainen tostakin “ryhmä rämästä” KU jaksan kattoo kuskailla niitä vaikka itellä tiukka nolla-aika menossa.

Olen riippuvainen miehestäni… kotona on kivaa kun hän on paikalla, mut heti jos jään yksin niin alkaa ahdistamaan ja mikään ei oikein tunnu miltään :frowning: yritän olla kuitenkin mahdollisimman vähän kontrolloiva ja pyrin antamaan hänelle omaa aikaa… kun hän on poissa niin siinä sitten iskeekin se pahin kaljanhimo ja känni on taattu joka kerta… :smiley:

Jeeny, minulla samanlaiset tunteet, kuin sinulla yksin jäädessä. Mieheni seurassa kotona kaikki sujuu mukavasti selvinpäin, mutta yksin ollessa kaikki tekeminen tuntuu ankealta, turhalta ja masentavalta. Siispä oluen ostoon ja hetkellisesti olo on turra.

Niin tarkemmin ajateltuna itsellä oli aikoinaan parisuhde joka kesti peräti 3,5 vuotta , siitä piti palata vielä sanomaan että me oltiin silloisen emännän kanssa too much yhessä. Ja siihen se lopulta sit päättykin tuli vaan riideltyä. Tietäähän sen ku naamat vastaikkain 24/7 kuukausia ym ni hulluksi tulee. Ei osattu iroitella silloin, välillä kävin yksinään kavereiden kera baarissa ym , hän teki samoin mut ei oltu päiviä erossa…
ELI mitä tästä niin se että OLTIIN RIIPPUVAISIA toisistamme ja liikariippuvuus on pahasta ainakin siinä suhteessa.

Minä olen tunneriippuvainen ihmisistä. Kaikki alkoholin käyttämiseni liittyy tunteisiin ja ihmisten väliseen kanssa käymiseen tai yksinäisyyteen. Nytkin olen juonut jo neljä annosta olutta suruuni ihmissuhteissa kokemastani
loukkauksista. Minua arvosteltiin tekemäni kirjanpitotyön tuloksesta ja se aiheutti mieleni pahoittamisen. :frowning:
Useinhan ihminen juo suruunsa tai iloonsa tai sitten muuten vain kun on tyhjää rinnassa ja toivoisi mielialan
nostamista. Tai sitten kun tarpeeksi riipuvainen alkoholista niin riippuvuutensa tähden.
Ei silti olin joulukuun lopusta tammikuun melkein loppuun melkein tipaton, minkä asniokseni katson.

Usein alkoholi liittyy myös kykenemättömyyteen ilmaista reilusti tunteitaan tai mielipiteitään , josta jää jonkilainen posttrauma. Jos heti osaisi sanoa oman mielipiteensä jotakin negatiivista kohtaan asia saattaisi
unohtua siihen. Mutta meillä on niin erilaiset valmiudet ilmaista itseämme. Jollakin menee mielli ihan lukkoon , kun kuulee jotain negatiivista ja ei osaa sanoa mitään parempaa argumenttia. Joku toinen sanavalmiimpi
osaa heti sanoa vastaa ja puolustaa itseään.