Oletko ollut liian avoin tilanteestasi?

Haluaisin kysyä teiltä muilta, oletteko joskus uskoutuneet väärille ihmisille tai puhuneet liian avoimesti. Minä nimittäin kadun sitä, että olen ollut liian avoin.
Kun mieheni alkoholiongelma paljastui vuosia sitten, olin tolaltani ja kriisissä. Lapsemme olivat pieniä eikä minulla ollut mitään kokemusta tai tietoa sairauden luonteesta. Tulin oman kriisini takia puhuneeksi sinne sun tänne ja jälkikäteen ajatellen olin liian luottavainen ja avoin.
Jotkut ystävät pettivät luottamukseni ja kertoivat murheitani ja perheeni tapahtumia eteenpäin, kun ne ollut älynnyt sanoa, että ne olivat luottamuksellisia (arvatkaa, miltä tuntuu, kun ihan uppo-outo ihminen tulee kysymään, joko olen muuttanut, kun olen kuulemma eroamassa ja haen asuntoa).
Osa pelästyi ja otti minuun etäisyyttä (“ohoh, voimia, soitellaan joskus!” - ja sitä soittoa ei ikinä kuulu), alkoholismihan voi kai tarttua ja alkoholistin läheinenkin on vähän epäkelpo tuttava, joten siinä menivät nekin kyläkutsut eli yksinäisyys lisääntyi.
Toisten silmissä taas leimauduin: yhä edelleen he näkevät minut vain ja ainoastaan alkoholistin läheisenä ja kysyvät ensi sanoikseen, onko mieheni raitis, ei sitä, mitä minulle kuuluu tai mitä olemme tehneet perheen kanssa. Mieheni, joka on vuosikausia ponnistellut raittiuden kanssa (vaikeaahan se on), sai juuri uuden työn, ja kun kerroin siitä yhdelle tutulle, hänen ainoa kommenttinsa li: "“Ai se on nyt raittiina?” Olisin halunnut vastata,e ttä ei, juo vuorokaudet läpeensä ja sen takia varmaan tuli uusi parempi työkin :slight_smile: ja kiitos vain kannustuksesta, tapana on onnitella…
Olenkin muutaman kerran sanonut, että en haluaisi vapaa-aikanani pohtia vain mieheni vuoristorataa alkoholistina, haluan rentoutua itse ja ajatella kaikkea muuta, sen verran hurjia aikoja on ollut. Ja kaduttaa, että olen mennyt aikoinani niin avoimesti puhumaan. Jos alkoholistin läheinenkin leimautuu näin, voin vain kuvitella, missä määrin alkoholisti itse tosiaan leimautuu.
En toki kadu puhumista kaikille. Osa ihmisistä yllätti minut positiivisesti: heillä oli omia kokemuksia ja oikeaa myötätuntoa. Ja suurin osa toki ymmärtää, että olen uskoutunut luottamuksella. Mutta joinakin päivinä toivon todella, että voisin ottaa osan sanoistani takaisni tai olisin pitänyt suuni kiinni. Se hyvä puoli tässä on, että olen vuosien aikana saanut ehkä hiukan lisää ihmistuntemusta. Osaan ehkä hiukan paremmin nähdä, ketkä ovat niin sanottuja hyvän päivän ystäviä ja ketkä ovat ystäviäsi silloinkin, kun et elä täydellistä elämää. Ja ketkä näkevät sinut tosiaan ensisijaisesti omana itsenäsi (ja alkoholistiläheisesi myös) eikä ehkä vain ihmisenä, joka on epämiellyttävä muistutus siitä, että asiat voivat mennä pieleen (ja miellyttävä muistutus siitä, miten hyvin omat asiat ovatkaan).
Tällainen vertaistukipalsta on ehkä sittenkin paras paikka silloin, kun täytyy purkautua. Itse en tajunnut sitä ajoissa.

Hui, tässä sitä uusi murhe mulle murehdittavaksi, jospa se retku nyt raitistuu ja tuli kerrottua vähän liikaa… Yritä muistaa, että häpeä ei ole sinun vaan puolisosi. Ja onhan sulla hyviä uutisia kerrottavana kaiken maailman typerän kyselijöille :laughing: Itse en ole kertonut ongelmista kuin yhdelle ystävälle ja aika nopeasti lopetin senkin. Osaltaan tähän vaikutti se, että varmaan häpeän ja toisaalta ajattelen, että niin makaa kuin petaa… :mrgreen: Suututtaa oma ruikuttaminen ja saamattomuus… Miehen puolen suku tietää ongelmista ja ovat yrittäneet autellakin, laihoin tuloksin. Oman puolen suku asuu kaukana, mutta eihän ne sokeita ole. Kun kylässä käydään, niin ukko kittailee kaljaa ja muut on selvinpäin… Äitini joskus kyselee, onko ukko vähentänyt, mutta ei mitään pitkiä keskusteluja olla aiheesta käyty. Veljen vaimo joskus oli kommentoinu äidilleni meidän toista lasta tyyliin, että Piki vaan tekee lisää lapsia juopon kanssa, olis kasvattanut ton yhden lapsen ja jättäny juopon (oma veljeni on myös holisti, eikä veljen vaimo ole siitä eroa ottanu, vaikka alituiseen uhkailee). Mulle vaan päälle päin yhtä hymyä ja onnitteluja, se kyllä satutti ja varmaan eniten siksi, kun ompa asia tullu itellekin mieleen… :mrgreen:

Haluan vielä lisätä, että suotta soimaat itseäsi siitä, että et ollut sanonut, että asiat ovat luottamuksellisia, toki hekin varmasti sen ymmärsivät. On vaan kiva juoruta toisten asioista vedoten siihen, että eihän se kieltänyt kertomasta. :angry: Ihmiset, joilla ei ole kokemusta alkoholistista, ei alkoholistin läheisen elämää ymmärrä. Helppo on sanoa, miksi et eroa… Toisen tilanteen näkee aina selkeämmin kuin omansa. Ja tänne palstalle olen mäkin yrittänyt purkaa vihantunteet ja paskimmat ajatukset, suotta niillä läheisiä rasittamaan, alkavat vielä neuvoa, prkle! :wink: Täällä on porukka, jotka oikeasti ymmärtää millasta elämä juopon rinnalla on. Tervetuloa palstalle!

Piki

Niin on. Luojan kiitos ylipäätään on tälläinen paikka kuin internetti, jossa saa pohtia asioita ääneen, jotta omat ajatukset saavat muodon. Mutta lapsettomuuden kanssa eläville on oma palstansa, laihduttajille ja juoppojen muijille. On ihmisiä, joilta on ihan turha pyytää ymmärrystä laihdutuspyrkimyksilleen. Sanovat vaan että pure porkkanaa ja vedä pidempi lenkki (vaikka lapsia ei voi jättää kotiin keskenään ja puoliso kantaa suklaata taloon - ihan oikeasti vaatii yli-ihmisen että pysyy kumppanin karkkijemmasta erossa kun keho karjuu sokeria).

Sama se on päihteilijän kanssa. Olisi tosi helppoa, jos mies olisi täys paska (tai vaimo, hetero-tai homoliitossa) niin mikäs siinä lähtiessä tai ulos heittäessä. Mutta kun se ei ole. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harmaammaksi maailma käy, ei ole mustaa ja valkoista, tai ainakaan läheltä katsoessa on vaikea sanoa missä musta muuttuu valkoiseksi.

Tämä avoimmuus vs. kulissit on tosi paha tilanne. Toisaalta, jotta saisit apua on kulissit kaadettava. Mutta ne raamit myös suojaa! En mä voi äidilleni esimerkiksi selittää, että tämä mies, josta hän tykkää on itse asiassa veemäinen paskiainen kun on sillä tuulella. Mutta kerron kyllä, missä on onnistuttu.

Miehen äiti taas taitaa tietää jotain. Ainakin hän jaksaa kannustaa, että hän on kiitollinen että tulin hänen poikansa elämään. Kai se aavistaa, kyllä se lapsensa tuntee.

Mä yritän myös piilottaa omia pohdintojani niin, ettei mies tunnistaisi niistä itseään jos joskus sattuisi tänne eksymään. Puhun veljestä, vaikka kyseessä on sisko, Tallinnanmatkasta vaikka käytiin Tukholmassa - tännekin olen kaatanut tosi paljon pahaa oloa ja joskus päässyt kuriton mielikuvitus valloilleen… toivon, ettei hän joudu tunnistamaan itseään täältä.

Esimerkiksi. Hyvänä minäkin näen tuon, että erottui jyvät akanoista. Ja siihen päälle voi rallattaa tätä:
youtube.com/watch?v=KXzsTzmCT8A
[size=85]Sillä kaikki tarvii jonkun. Itseänsä huonomman. Kaikki tarvii jonkun. Jota sopii paheksua. Jonkun heikomman tai köyhemmän. Tai mutakuonomman …[/size]

Minun ongelmani on kyllä ollut lähes näihin päiviin asti se, etten ole pystynyt puhumaan kenellekään, olen salannut asian sukulaisilta ja ystäviltäkin, ja se on onnistunut kun asun kaukana synnyinseuduilta. Kun kaiken pitää sisällään, sairastuu vähitellen, eli pakko olisi purkaa itseään jonnekin. Aikaisemmin oli pakkomielle, että pitää onnistua kaikessa, huonoja asioita ei saa paljastaa. Se ajattelutapa johti vähitellen melkomoiseen ahdistukseen.
Mutta muutama kuukausi sitten kun tajusin, että minun on pakko puhua jollekin, alkoi kyllä julmettu miettiminen kenelle voi puhua. Tunnen työni johdosta paljon ihmisiä, osa asiakkaista on pahansuopiakin, ja saattaisin törmät johonkin sellaiseen, jos menisin al-anoniin. Mieheni myös hoiti työnsä hyvin (on nyt eläkeputkessa) ja oli arvostettu töissään, en minä halua pilata hänen mainettaan hänen entisten työtovereidensa silmissä. Seinänaapuri, utelias rouva, on nähnyt tietenkin mieheni juovuksissa, ja kyselee rappukäytävässä törmätessä, onko mies nyt juonut paljonkin. En haluaisi hänelle raportoida tilannettamme.

Kerran olimme mieheni ja minä sekä hänen veljensä vaimoineen yhteisellä reissulla. Veljen vaimo puhui omista ongelmistaan minulle, minä lähinnä kai häntä lohduttaakseni sanoin, että on minullakin välillä aika vaikeaa. Mieheni makasi sängyssä puolittain sammuneena. No hetken kuluttua tämä veljen vaimo meni hänen viereensä loikoilemaan, saamarin miesten nielijä. Koin sen selkään puuukottamisena. Ja sen jälkeen aina kun soittaa, kyselee ensimmäiseksi, paljonko mies nyt juo. Hänelle en enää ikinä kerro mitään, mieluiten olisin tapaamattakin - mutta veli on miehelleni tärkeä ihminen, joten välttääkään ei tapaamista voi.

Eli kyllä se semmoista miettimistä on, kenelle voisi kertoa. Nyt kuitenkin viime aikoina olen kertonut joillekin, hyvin tuntemilleni ihmisille, mm. eräälle pitkäaikaiselle miesasiakkaalle, jolla on ollut ex-vaimonsa kanssa sama ongelma. Kokemukset näistä kertomisista ovat olleet myönteisiä. Olen myös saanut huomata, että samanlaisia ongelmia on paljon useammalla kuin arvaisikaan.

Mutta itse olen kokenut itselleni sopivimmaksi tavaksi tämän Plinkin vertaistuen, ja kohtalotoverien kertomusten lukeminen ja oma kirjoittelu on lyhyessä ajassa auttanut paljon. Koska totuus on, että jos kaiken säilöö sisälleen, jonain päivänä sitä pahaa on säilöttynä liikaa ja tapahtuu jonkinlainen romahdus. Itse olen kirjoittanut mahdollisimman rehellisesti ja totuudenmukaisesti, jotta voin niitä itse lukea ja työstää, mutta olen visusti välttänyt mainitsemasta mitään paikannimiä tai edes mistä päin Suomea olen, koska tuntomerkkejä on kyllä jo tullut kirjattua niin paljon, että paikkakuntalaiset tunnistaisivat. Olen kuitenkin myös ajatellut, että ehkä joskus mieheni voisi lukea kirjoitukseni, jotta ymmärtäisi miltä minusta tuntuu - en tiedä olisiko siitä hyötyä. Olen myös ajatellut, että jollekin ystävälle voin joskus, jos otan tämän ongelman esiin, antaa oman ketjuni osoitteen, niin hän saisi sieltä kokonaiskuvan tilanteestani. Kävi yllättäen ilmi, että eräällä kaukaisella sukulaisnaisella oli samanlaisia ongelmia, hän on ensimmäinen jolle kerroin millä nimimerkillä täällä kirjoittelen.

Hyödynnä tätä vertaistukea täällä - tämä on ihana paikka! Mene al-anoniin, jos tunnet sen omaksesi. Kerro jollekin, mutta kyllähän sitä luottamusta pitää miettiä… Mutta älä säilö kaikkea sisääsi! Yhdessä olemme vahvempia!

Ihan mahtavaa, että on tällainen paikka!

Kyllähän se valheessa ja kulisseissa eläminen pikkuhiljaa söi ainakin minua sisältä. Miehellä oli milloin vatsatauti, milloin päänsärky, kun tosiasiassa laistoi monta sovittua juttua kankkusen takia. En halunnut oppia ‘hyväksi valehtelijaksi’, mutta opin kuitenkin!

Sitten valehteleminen alkoi muuttamaan minua. Se soti niitä asioita vastaan, jota opetin lapsilleni, nakersi moraaliani. Se sai minut tuntemaan itseni huonoksi ja häpeämään vielä miehen käytöksen lisäksi omaa itseäni.

Vasta kun kissa kiipesi itse pöydälle kykenin avautumaan asiasta. Oli miehen synttärit ja retku oli lähtenyt edelllisenä iltana juhlimaan. Appivanhemmat ja omat vanhemmat (joista 3/4 joi itsekin reippaasti) tulivat puolilta päivin käymään, ottivat eteisessä vaatteitaan pois ja ennen kuin ehdin keksimään mitään elämää suurempaa tekosyytä, ulko-ovi kävi ja mieheni rojahti sisään. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi kaverin kunto tai mistä oli tulossa :slight_smile:

Minua helpotti kummasti, kun noin vuosi sitten aloin kertoa kavereilleni tilanteestani. Pelkkä puhuminen helpotti ahdistusta, ja ennen kaikkea ei tarvinnut enää hävetä mieheni puolesta ja yrittää salailla hänen tilaansa. On myös ollut helpompi sen jälkeen tavata kavereita ilman, että mies tulee mukaan, mikä on ollut helpottavaa.
Ennen joulua kerroin myös isälleni mieheni alkoholismista, mutta tilanteen koko karmeudella en häntä halunnut rasittaa. Tuntuu, että eron pitää olla varma asia, ennen kuin kerron, koska olemme sentään olleet miehen kanssa yhdessä yli 20 vuotta.
Toisaalta kaverit eivät paljon enää soittele. He sanoivat asioista mielipiteensä jo vuosi sitten, ja kun mikään ei ole edistynyt, alkaa ymmärryskin karista. SIksi on hyvä, että täällä pystyy asioita purkamaan. Myös a-klinikalta olen saanut apua.

Hyvä kysymys.

Toistaiseksi ainakin tuntuu että en ole, avoimuuteni on ollut vaan hyvä asia. Mulla meni kauan, etten osannut puhua asiasta muille ihmisille, tuntui etten osannut kertoa niin että tulisin ymmärretyksi, tuntui vaan kiusalliselta kaikin puolin… Kun sitten opin puhumaan - tämä palsta suurimpana opettajanani :slight_smile: - niin olen sitten puhunutkin. Ja koko ajan on myös tullut kokemuksia siitä, miten muut voivat suhtautua. Ehkä itselläni auttaa sekin, että samalla kun opin kertomaan, tein myös pesäeron tilanteeseen eroamalla miehestäni juuri nimenomaan alkoholin takia. Ja se, että mies tuntuu nyt palanneen elävien kirjoihin ja tekevän itse pesäeroa alkoholismiinsa… Mutta elämää meillä on vielä elettävänä, mistä tiedän miten nämä asiat koen myöhemmin.

Avoimuus on tehnyt keskusteluista syvempiä ja merkityksellisempiä ja varmasti tuulettanut ihmissuhteitani muutenkin. Sillä tavoin se on antanut paljon.

Välillä mietin millaista olisi jos palaamme yhteen ja alamme elää normaalia arkea (ilman alkoholia). On joitain ihmisiä, esim. eräs kollega, joka varmasti tulee tämän johdosta näkemään mieheni alkoholistina ja retkuna iän kaiken ja piikittelemäänkin sopivan tilaisuuden sattuessa. Mutta, se on hänen ongelmansa. Luojan kiitos hänen roolinsa elämässäni on melko pieni - sopivasti annosteltuna ihan hauska ja hyväntuulinen rooli, mutta ihan tarkoituksella pienen välimatkan päässä…

Omassa suvussani suhtautuminen mieheeni - eromme ja alkoholismi - on tuottanut eniten ongelmia isälleni. Ei erouutisen jälkeen osannut puhua miehelleni mitään, ei katsonut tätä ja tuntui että etsi koko ajan merkkejä juomisesta. Ehkäpä työstää omaa henkistä kasvuaan tai ehkä hän ei ollut niitä juomisen merkkejä aiemmin huomannut ja ymmärtänyt? Mikään luonnonlahjakkuus toisten ihmisten mielenliikkeiden tulkitsijana isäni ei nimittäin ainakaan ole. Tällä tavoin isäni suhtautumista on ainakin mielekkäämpää ymmärtää :slight_smile:

Joskus olen miettinyt sitä, vaikuttaako avoin puhumiseni suhtautumiseen lastani kohtaan esimerkiksi opettajien puolelta. Että sivuutettaisiinko esimerkiksi lapsen vaikeat kaudet olan kohautuksella: no sen vanhemmatkin nyt on sellaisia… En todellakaan tiedä miten on, mutta tällä hetkellä, kun ongelmien kuohunta tuntuu ainakin toistaiseksi olevan ohi ja poika tuntuu viihtyvän ja pärjäilevän omassa elämässään, koko ajatus perhettämme kohdannutta alkoholismia kauhistelevista opettajista tuntuu etäiseltä. Niin, ja eipä siihen suuntaan asiasta puhuminenkaan tunnu enää tärkeältä.

no aika avoimesti olen täällä viljellyt eksän sanontoja – varmasti tunnistaa itsensä. Aluksi kerroin nimimerkin ja kaikki että kirjoitan tänne ja ei korvaansa lotkauttanut. Jos olisin hänen kanssaan vielä, en voisi kertoa että “tuolla se nytkin juo olohuoneessa”, en varmaan pystyisi katsomaan häntä silmiin jos juoruaisin hänen tekemisensä tänne? Mutta olen ymmärtänyt, että on tarpeellista purkaa myös kaikki sanonnat ja eleet ja teot jotka on jääneet vaivaamaan. Mä nielin kaikki hänen lauseensa totena ja vasta nyt uskallan vähän nauraa niille. Hän onnistui mut aivopesemään, ajattelin että hän on oikeassa ja mä väärässä ja että kukaan ei ole niin huono kuin minä määrätyissä asioissa. Ympärillämme oli vain ja ainoastaan hänen päihdemyönteiset kaverinsa, joiden mielestä mä olin mustasukkainen hullu ja tosi epis kun en kapakassa ostanut eksälle kaljoja vaikka se oli mun kumppani ja mulla oli joitakin euroja rahaa… olisi lisäksi pitänyt juottaa koko muu kapakka, kavereita kun oltiin ja heillä oli sellainen tapa, että jos jollakin oli niin se kyllä jaettiin reilusti… elikkä mä olin ainoa epäreilu (myös ainoa työssäkäyvä ja ainoa joka istui siellä vuosikausia selvinpäin)
On ollut niin ihana olla täällä ja saada myötätuntoa!!
Siitä eksäni on pitänyt huolen, että naamasta jo paistaa asian tila, suunsa kun avaa niin ei mene kyllä herrasmiehestä (“maksatko mut sisään? syö vittus, huora”) että sen puoleen ei ole tarvinnut miettiä, olenko tullut paljastaneeksi jotain salaperäistä. Ilmiselvä tapaus! Tietysti toisten deekujen mielestä hän on vain hyvä jätkä, herkkä ihminen ja minä itserakas paskiainen.

Minäkin yritän tänne kirjoittaa aika täsmällistä totuutta miehestäni ja myös muista asioista, koska tämä on ensisijaisesti väline, jossa itse käsittelen ongelmaa ja yritän saada ajatuksiani järjestykseen. Vain paikannimet, ammatit yms jätän pois, koska en halua, että meitä kuitenkaan tunnistetaan.

Tuo lainauksen toinen virke > muutama kuukausi sitten mieheni kävi kaverinsa kanssa kapakassa (käy siellä harvoin, yleensä kittaa kotona). Tulivat sitten vielä meille. Mieheni ihasteli monta kertaa, niin kaverilleen kuin minullekin, kun siellä kapakassa oli ollut yksi mies, joka oli tunnustanut olevansa masentunut ja sillä miehellä oli ollut KYYNELEET SILMISSÄ. Siis kapakassa itkevä mies on avoin, herkkä ja hieno ihminen, mutta kotona itkevä muija on manipuloija. Nimittäin sillä ei ole koskaan tullut mieleen, että minä itken siksi, että olen surullinen.

^ niinpä Rinalda!
mä itkin kans valtavasti, johon eksäni sanoi, että olen liian sairas hänelle.

Yksi paha akka lisää.

Kotona ei saa seksiä, näytetään vaan pahaa naamaa. Eikä se seksi kelpaisikaan, kun akkapiru vaan leviää perseestään.

Joo, joskus kirkassilmänä ihmettelin, miksi ihmiset antaa parisuhteidensa mennä tällaisiksi? Seksielämään pitää panostaa, ja omaan ulkonäköön. Puolison kanssa pitää keskustella. Parisuhde on lasten koti.

Joo-joo.

Avoimuus vai kulissit? Niinpä. Meillä osa läheisistä on tienyt koko ajan, mikä on tilanne, osa aavistellut. Itse olen vähitellen laventanut avoimuuttani, mikä ei tietenkään ole juovan osapuolen mieleen. Onpa ollut seurauksena ihan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta siltikin pidän avoimen linjani. Nykyisessä tilanteessa on vain yksi suunta, ero, joten en jaksa todellakaan ylläpitää kulisseja.

Työpaikallani on muutama uskottu ihminen, joille tilanteesta olen kertonut. Jos joskun on ollut tiukka tilanne kotona päällä, on parempi, että töissäkin ymmärretään, miksi olen niin kuin olen.

Se on niin helppoa ajatella - itsekin olen kuulunut niihin ihmisiin - että miksi sä kattelet tommosta ukkoa, ota ero! Ihme muija, kun antaa kohdella itseään noin. Tai sitä voi säikähtää: miksi sä puhut mulle tästä, pitäisikö sua nyt jotenkin auttaa?

Puhuminen ja avoimmuus on periaatteessa hyvä asia. Olen nähnyt viime aikoina aina vaan enemmän puheenvuoroja alkoholinkäytön ongelmista. Nopeasti vaan nekin vaietaan. Oletteko huomanneet? Niin vahva on vaikenemisen kulttuuri. Kaikki tietää sen työpaikan juopon mutta tilannetta seurataan. Tai peitellään.

Olen ollut työpaikalla, jossa oli muutaman työntekijän kesken toimintasuunnitelma, kun juoppo tuli töihin. Yksi vei sen alakerran kahvilaan, toinen hämäsi esimiestä, kolmas soitti taksin. Ripeää, tehokasta. OK, kyllähän siinä viestitettiin, että älä tule tänne tuossa kunnossa, mutta silti…

Toisessa, pienemmässä paikassa kollega oli viikonlopputissuttelija. No, eipä sielläkään sen ihmeempiä, jos pomolle ei tarvinnut kertoa että mies on viettämässä maanantaisiaan niin ei kerrottu. Ei se firma siihen kaatunut, että yksi teki järjestään nelipäiväistä työviikkoa. Kun oli kuitenkin muuten ihan hyvä tyyppi, työntekijä ja teki myös tulosta.

Ehkä sen jatkuva syyllisyys pani sen painamaan vastapainoksi pitkää päivää?

Hei,
Kiitos paljon teille kaikille, jotka vastasitte ja kerroitte omia kokemuksianne. Se on todella arvokasta. Välillä tuntuu kuin omia ajatuksiaan lukisi! Ja monilla on samoja kokemuksia.
Minäkään en kannata kulissia. Sitä en tarkoittanut. Enkä ole mielestäni kulissia elänytkään, ongelmahan on päinvastoin se, että kun olin tolaltani ja heikoilla, uskouduin liiankin helposti.
Nyt ehkä neuvoisin muita katsomaan vähän tarkemmin, kenelle kertoo ja kenelle ei. Itse en alkuun tiennyt tästä palstasta, en tiennyt koko nettisivuston olemassaolosta ihan heti. Löysin tämän palstan aika myöhään. Ammatti-ihmisille kyllä olen puhunut, mutta ei virka-aikana ajanvarauksella annettu tuki aina ole sama asia, etenkin kun siihenkin useni sisältyy ehtoja ja niitä sinänsä hyväätarkoittavia erokehotuksia.
VAstauksenne panivat miettimään. Ehkä on tosiaan niin, että jotkut ystävät pelästyvät ja miettivät, pitäisikö heidän osata tehdä jotain. Ja siksi vetäytyvät.
Se on kurjaa, sillä alkoholistin läheinen ja lapset kaipaisivat nimenomaan seuraa ja normaalia tekemistä niin, ettei koko elämä pyöri alkoholistin ympärillä.
Jos taas joku on pahantahtoinen ja juoruilee ja puhuu tahdittomia, herää kysymys, oliko hän alun perin edes ystävä. Eräskin työkaverini (jolle puhuin) sanoi, kun kerran töissä söimme lounasta ja kommentoin jotain ruokaa sanomalla, että X (mieheni) ei pidä tästä, että “no mutta eikös hän muutenkin keskity lähinnä juomiseen, ei syömiseen?”. Sehän oli uskomattoman loukkaavaa ja tuli täysin yllättäen. Toisen kerran, kun kommentoin jostakusta, että hän ei näytä siltä mitä on (en muista tarkkaan mistä oli kyse, taisin sanoa, että joku nainen ei näytä ison lapsikatraan äidiltä), sama ihminen kommentoi: “No mutta eihän x:kään näytä alkoholistilta vaikka on!” - Mitä näihin voi sanoa? Kadutti niin kamalasti, että olin hänelle mennyt kertomaan.
Luulen myös, että asia on kuten sanoitte, kaikki ihmiset eivät vain voi käsittää, millaista on elää alkoholistin läheisenä. Ja asia on niin, että ainakaan yllä kuvatun kaltaisia kommentteja läheinen EI tarvitse. Tuskaa ja häpeää, ja surua, saa tuntea ilmankin, että niitä oikein tarjottimella tarjoillaan.
Perheessä ja suvussa kyllä kaikki tietävät ja heiltä olen saanut paljon tukea, miehen vanhemmat tosin aluksi syyllistivät minua (tietysti) ja luulen, että he pitävät vieläkin minua syypäänä, vaikka eivät sitä enää kehtaa ääneen sanoakaan.

Hei Ex-pirttihirmu, minä olen huomannut myös tuon saman (ja muidenkin kirjeissä oli asioita jotka tuntuivat kuin omilta ajatuksilta. Jotkut ystävät, joille kerroin, tosiaan lakkaavat vähitellen soittamasta ja ymmärtämästä, kun en älyä erota jne.jne. Siksi toivoisinkin, että olisin ollut hiljempaa. Tulee outo tunne että en osaa tehdä niin kuin he haluaisivat, vaikka sehän on ihan hullua.
Kyllä luulen, että alkoholistin läheisen elämän kiemuroita (ja ilonaiheita!) ei voi ymmärtää kuin toinen samassa tilanteessa elävä ta elänyt. En tiedä, olisinko itsekään ymmärtänyt ennen, miten paljon elämässä on niitä harmaan sävyjä. Olin varmasti ennen mustavalkoisempi ihminen myös itse.
Kaiken kaikkiaan jotkut ihmiset ovat yllättäneet myös ihanasti.
Ja ehkä se vain on niin, että kaveripiiri voi mennä vähän uusiksi läheisen alkoholismin myötä. Meneehän moni muukin asia elämässä sen myötä vähän uusiksi…

Minä olen tänä viikonloppuna itkenyt yhtä menetettyä ystävyyttä, niin kuin olen Kiukuttelua ja mykkäkoulua -ketjussa kertonut. Mutta ajatellen asiaa kerrankin ihan itsekkäästi: minä saan nyt niin paljon paskaa niskaan päivittäin mieheltäni, elämäni on niin totaalisen ahdistavaa, ettei elämääni mahdu enää yhtään huonoa ystävää. Mieluummin katkaisen välit kokonaan, vaikka se sattuukin.
Elämä on nyt niin mullin mallin, eikä tulevaisuudesta ole tietoa, että on ihan sama, jos siinä rytäkässä ihmisiä katoaa ympäriltä. Ainakin sitten tietää, ketkä jaksoivat loppuun saakka. Jäljelle jää vain todellisia ystäviä, niitä joihin voi luottaa. Ja se on aika lohdullinen ajatus. (Paitsi tietenkin, jos yhtäkään ei jää… Mutta se riski on pakko ottaa.)
Kaipaisin kuitenkin sitä, että voisin ottaa puhelimen ja kertoa niin surut kuin pienet ilot ja edistysaskeleetkin heti tuoreeltaan. Mutta vastavuoroisuuden puutteesta, sen takia, että sama ei toimi enää toisin päin, en voi sitä enää tehdä. Pitää säännöstellä. Tuntuu siltä, että kukaan ei enää halua jakaa minulle omasta elämästään mitään, ei iloja eikä suruja. Siksi tuntuu, että minut on eristetty.

Onhan se hyvä ajatella, kenelle puhuu ja kenelle ei, ihan omia myöhempiä voimavarojaan ajatellen. Mutta… En ole ihan varma olisinko osannut kaiken kaaoksen keskellä keskittyä ajatukseen, että onko juuri tuo ihminen luottamukseni arvoinen … Kyllä niiltä muilta ihmisiltäkin voi odottaa kypsyyttä, en välttämättä ole yksin syyllinen siihen, etteivät he ymmärrä. Tämän verran haluan olla armollinen itselleni :slight_smile:

Ainakin mulle kävi näin. Mä väsyin joihinkin ihmisiin, en jaksanut omien ongelmieni alla mitään ylimääräistä raskasta, ja joidenkin seura jostain syystä oli raskasta. On se kyllä kumma, miten joistain ihmisistä vaan saa iloa ja virtaa, ja toisten jäljiltä on kuin kuiviin imettynä. Mutta voihan sitä hyvässä lykyssä joskus löytää ne ihmiset uudelleen, jos sellaiseen tulee tarvetta. Kunhan molemmat ollaan kasvettu vähän ja elämät taas jotenkin koskettaa toisiaan. En mä ainakaan halua loppuikääni murjottaa, ihmisiä ollaan kaikki virheinemme.

Toivon, etten itse olisi kenellekään kovin raskas ihminen. Voikohan sen jotenkin välttää?