Ojasta allikkoon

Viikon on ollut miesystävä raittiina, ja nyt jo minua ahdistaa tämä jatkuva yhdessäolo. Raittiina, sillä tämä kerta tuntuu erilaiselta kuin kaikki miehen edelliset juomattomuusyritykset. Mies on nyt rauhallinen ja hyväntuulinen, ja asennoituu alkottomuuteen aivan toisin kuin ennen.

Pari viikkoa sitten sanoin miehelle ensimmäistä kertaa yhdeksänvuotisen seurustelumme aikana, etten halua tällaista elämää enää, enkä ole ansainnut tällaista. Olin siis lopulta vuosikausien kipuilun jälkeen itse kypsynyt eroajatukseen ja tehnyt itsenäistymiseni eteen työtä viimeiset vuodet. En uskonut haluavani enää yhdessäoloa vaikka mies raitistuisi. Kerroin myös, etten halua sitä omaishoitajan tulevaisuutta, mikä minulla pitkäaikaissairaan vaikeasti alkoriippuvaisen miehen kanssa on todennäköisesti edessä, enkä halua katsella voimattomana miehen terveyden romahtamista alkoholin ja tupakan vauhdittamana.

Kuinka ollakaan keskustelussa kävi niin, etten kyennyt potkaisemaan miestä pihalle, vaan annoin hänelle vielä mahdollisuuden raitistumiseen. Kuvittelin kai, ettei tämä kerta kestä sen pidempään kuin aiemmatkaan kuivillaolokaudet, ja jaksan hänen rinnallaan vielä yhden yrityksen. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että saatankin olla ajanut itseni entistä hankalampaan tilanteeseen, vaikkakin vasta näin lyhyt aika onkin miehellä raittiutta yli 20 vuotta kestäneen enemmän tai vähemmän alkoholihuuruisen ajan jälkeen. Sinänsä on erinomainen asia, jos mies saa elämänsä raiteilleen, siitä olen tyytyväinen. Hän on käynyt päihdeasioihin perehtyneellä sairaanhoitajalla keskustelemassa vuosia, viimeisen vuoden viikoittain, ja ehkä siitä on ollut apua, vaikka ehdin jo kuvitella ettei vaikutusta ole.

Miehellä on ollut seitsemän vuotta juomakämppä, mistä tulee sitten krapulaisena luokseni. Olimme ensin avoliitossa, mutta se kuvio oli lapseni ja itseni kannalta mahdoton, joten pitkin hampain mies suostui hankkimaan itselleen asunnon. Lapsuudenkodissa oli isälläni alkoholiongelma ja se on saanut minut yliherkäksi juomiskäyttäytymiselle.

Miksi sitten ahdistaa, kun kauan toivomani juopottelu on nyt mahdollisesti päättynyt? Tuntuu, että tämä tuli liian myöhään, että voisin tästä nauttia. En tosin tiedä, uskaltaisinko vielä nauttia muutenkaan, koko viikon ajan olen tuntosarvet esillä kuulostellut, milloin mies lähtee juomaan, ja tuskin tämä kuulostelu ihan heti päättyy.

Miehen takertuvuus, aloitekyvyttömyys, valtava huomionhakuisuus ja muutamat muut piirteet ovat ahdistaneet minua jo kauan, ja nyt pelottaa, että tästä tulee vielä aivan sietämätöntä, jos mies on jatkuvasti täällä, ja tiivistä yhdessäoloa jatkuu kuukausia/vuosia. Miten ihmeessä kestän, kun olen tottunut siihen iloon, että keskimäärin joka toinen ilta minulla on “vapaata” ja saan olla omassa rauhassa. Voi että miten olen nauttinut niistä illoista! Tiedän, että raittiuden jatkuessa mies alkaa ennenpitkää puhua, että hän voisi luopua omasta asunnostaan ja muuttaa luokseni kokonaan. Omassa asunnossaan hän ei ole koskaan viihtynyt muuten kuin juomassa, eikä se kodilta näytäkään.

Voi miksen ajatellut yhtään tarkemmin sitä, miten itse kestän, jos epätodennäköisin tapahtuu?

hei! ja hyvä että miesystäväsi on ollut viikon raittiina, ensimmäiset viikot ovat kuulemma niitä hankalampia hänellä ja viinan himo voi iskeä jopa uniin ja hänen oma taistelu juomattomuutta vastaan voi olla hyvinkin kovempaa miltä se ulospäin näyttää. joten varmasti tukea ja kannustusta tarvitsee

itse en kovin paljoakaan vielä laittaisi toivoa viikkoon, en edes vuoteen. koska viinapiru on todella voimakas.

joku viisaampi joskus mainitsi parisuhteen toimivuudesta jotain näin…“kun hän joi, parisuhde ei toiminut, mutta kun hän lopetti juomisen…parisuhde ei toiminut silloinkaan ja erohan siitä tuli…”
siihen täytyy varautua, että toimimattoman parisuhteen takana ei välttämättä ole alkoholi, vaan toimimattomuuden on automaattisesti laittanut alkoholin syyksi.

jos miesystäväsi on nyt pidempään raittiina,niin voit hyvin katsella elämää vähän eri kanteilta ja tehdä sitten päätöksiä oman elämäsi suhteen. ja sitä paitsi, mikä teitä estäisi elää kuten ennenkin eri osoitteissa mutta alkotta?

Olen ihan vastaavaa kokenut, eli mies juo ja olen hänestä huolissaan. Hän lopettaa juomisen, ja yrittää majoittua minun luokseni!
Laiminlyö omaa asuntoaan, vaikka toistuvasti pyydän häntä menemään OMAAN asuntoonsa hän ei kuulemma siellä halua olla. Koska se on siivoton juoppoläävä! Hän siivosi sen, ja edelleen vetoaa että haluaa olla minun luonani! Minä olen tottunut omaan rauhaan, ja tarvitsen sitä.
Mikä on lopputulos: Hermo romahdus. Jouduin heittämään miehen pihalle.
Mitä opin: Se että mies on juomatta, ei tarkoita sitä että minun pitää siitä kiitollisena kestää kaikki!
Sekin että mies roikkuu minussa, on kuitenkin juomisen lieveilmiö. Kuka normaali mies roikkuu naisessa niin, ettei nainen saa hengittää.
Ole kovana, sinun ei TARVITSE majoittaa ketään.

Alkoholistihan kiristää sillä juomisell ilman että itsekään sitä tiedostaa. Tulee ajatus “jos en ole hänen kanssa kokoajan, niin hän lähtee juomaan”…
Asia ei ole niin… TAI ON, mutta se jos mies lähtee juomaan se on hänen ongelmansa!

Mä tein niin että ihan oikeasti tein selväksi että mies voi olla meillä kerran viikossa, ja mikäli hänen asunto ei ole siinä kunnossa että minä voin tehdä vastavierailun välillä, niin se on voi voi. ja jos MUSTA Tuntuu että voi olla pitempään meillä, sitten pyydän että voi olla toisenkin yön.
koska Ei ole minun syyni, että hän on tehnyt varmaan kraaterin olohuoneeseensa juopotellessaan, MINUN ei tarvi maksaa hänen mielenrauhastaan ja olemisestaan, koska hän ei omassa kämpässä “viihdy”.
Minä heitin hänet pihalle, hän vetää antabusta naamaansa eikä juo.
Maaiilma ei tipahtanutkaan niskaan, ja minun ei tarvitse rakastaa häntä yhtään enempää kuin miltä oikeasti tuntuu, eikä minun tarvitse tehdä mitään siksi että mies muuten juo.

Eli silloin kun mies juo, se on se AKUUTTI ongelma. Kun hän ei juo, niin sitten voi katsoa uutta tilannetta just sellasiena kuin se näyttäytyy, mitään minä en ole miehelle velkaa, ja hänen on järjestettävä oma asumisensa.
Muuten me ihan oikeasti joudutaan eroamaan, koska sain jo sellaisen ahdistuskohtauksen että en tule kestämään miehen läsnäoloa. Oikeasti happi loppui! Mies ehdotti että ota unilääke!
En tarvitse lääkettä, tarvin vain OMAN RAUHAN. ja minä saan sen, koska olen aikuinen ihminen enkä pikkutyttö-.

–Tässä on vielä sekin, että sen oman rauhan ottaminen ei ole ainoastaan minun oikeus.
Vaan se on myös minun velvollisuus.
koska jos en sitä ota, niin alan sitten ilmaisemaan vihaani epäsuorasti, aloin jo tiuskia miehelle että hän ei viihtyisi kanssani. Aloin osoittaa elkeitä, että jättäkää minut rauhaan.
Niitä elkeitä ei tarvitse osoittaa, vaan ne voi sanoa. Ei kasaannu vihaa sitten.
koska jos en ota sitä omaa tilaa, niin aiheutan myös sen ettei minulla ole pian rakkautta enää jäljellä
ja en pysty yhtään sen paremmin tukemaan miestä.
Ensin tuntuu että ei sitä miestä voi laittaa omaan asuntoonsa, mutta kun sen kerran tekee huomaa että olisin ollut periaatteessa itsekäs, kun olisin niellyt oman tahtoni ja

Argh, varmasti on ensimmäiset viikot miehelle vaikeita, ja jatkokin, minä vaan en jaksa kannustaa häntä, en enää. Nyt saa taistella taistelunsa ihan omin voimin. Olen jopa ottanut itse alkoholia, pienessä määrin tosin, eikä mies silti lähtenyt juomaan. En tehnyt tuota tahallani kiusatakseni miestä, vaan olen vaan ajatellut ja sanonutkin, etten itse aio ryhtyä absolutistiksi vaikka mies raitistuisi. Aiemmin olen yrittänyt itsekin olla juomatta silloin kun mies on kuivistellut. Ihmeen hyvin mies kestää koettelemuksia, olen ihan ymmälläni.

Kovin paljon toivoa yhteen viikkoon ei tietenkään voi laittaa, vaikka on niin omituisen tuntuista ja erilaista. Aiemmin seurustelumme aikana on kokeillut A-klinikat, Antabukset ja Reviat ja lopettanut juomisen omatoimisesti muutaman kerran, ja yrittänyt jo ennen minun aikaa lopettaa, ja kaikki lopetusyritykset ovat menneet pieleen viimeistään muutaman kuukauden päästä. Aiemmin on juomattomuusaikoina ollut kireällä kuin viulun kieli, nyt on paremmalla tuulella mitä itse kykenen olemaan…

Voi olla juuri niin, että minulle on ollut helppo syyttää miehen alkoholiriippuvuutta, vaikka moni asia on suhteessa pielessä. Mies kyllä kohtelee minua hyvin, pitää kuin kukkaa kämmenellä ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen, ja ollaan samalla aaltopituudella, mies ei (tietääkseni) petä ym., mutta moni asia on myös kannaltani pielessä.

Saman kokenut, niin vastaavia tuntoja kuin sinulla on täälläkin, sinä vain olet päässyt askeleen pidemmälle kuin minä! Miehen juomakämppä on aivan kauhea läävä, lähinnä tavaravarasto, jota ei välitä siivota. En käy siellä, enkä haluakaan käydä. Patistelen tuomaan aina välillä lakanat pesuun, vaikka senkin teen pitkin hampain, kun kuvottaa se missä nukkuu. Ei minunkaan mies halua olla asunnossaan, eikä kuitenkaan halua tehdä mitään sen eteen, että siellä olisi viihtyisämpää. On puhunut jo aiemmin, että voisi muuttaa minun luokseni, turha maksaa kovaa vuokraa toisesta asunnosta, kun voitaisiin asua yhdessä. Kysyin silloin, että meinaatko lopettaa juomisen, mutta oli halukas vain vähentämään. Siihen se jäi sillä kertaa.

Jotenkin tuntuisi, että miehen pitäisi tajuta itse, että toiselle on annettava vähän tilaa, mutta ilmeisesti ei pysty ymmärtämään tätä ilman, että sen selkeästi ilmaisee sille. Krapulaisena on kaikkein pahin, paasaa ja haluaa huomiota koko ajan, en pysty tekemään mitään rauhassa, kun vie ajatuksenikin suurinpiirtein. Selvinpäinkin on koko ajan tavallaan minun varassani, itsenäisyyttä ei ole nimeksikään. Onneksi ei kuitenkaan ole niin, että pitäisi olla seksiä harrastamassa vähän väliä, mutta muuten. Juuri siten koen, että roikkuu minussa niin etten saa hengitetyksi.

En olisi osannut pukea tuota sanoiksi, mutta juuri sitä pelkään, että minusta tulee kertakaikkisen v-mainen akka, kun alan ilmaisemaan vihaani epäsuorasti siksi etten kykene ilmaisemaan muutoin ajatuksiani hänelle. Ja lopulta saan hermoromahduksen. En haluaisi mennä tuohon saakka, koska sitten tulee syyllisyys ja itseinho.

Ota unilääke :smiley:

Hyvät opit olet saanut! Voi kun saisin itsekin sisäistettyä kaaliini sen, ettei minunkaan tarvitse kiitollisena kestää kaikkea, kun mies on juomatta. Eikä majoittaa ketään. Tuokin riipii edelleen, että miehellä on kaikki raha, mikä pienestä tk-eläkkeestä on jäänyt sairauskulujen maksamisen jälkeen, mennyt tupakkaan ja alkoholiin, juuri mitään ei ole jäänyt ruuan ostoon. Yrittänyt sitten syödä luonani mahdollisimman halvasti ja vähän sääliä kerjäten. Tupakka taitaa olla se pahempi menoerä, kun on tehnyt paljon kotiviiniä ja juonut sitä, eli kovin paljon tilanne ei korjaantune vaikka alkoholi jäisi kokonaan.

Tuntuu juuri siltä, että en voi sanoa miehelle, että mene asunnollesi, koska arvelen, että hyvä raittiusyritys menee pieleen sen vuoksi, ja hän voi sitten vaivihkaa panna juomaan aloittamisensa minun syykseni. Tietenkin on hänen omalla vastuullaan juoko vai eikö, ja jos haluaa oikeasti olla raitis, on sitä huolimatta siitä mitä minä teen tai olen tekemättä. Raivostuttaa oma itse, kun olen näin lapanen! Hirveän vaikeaa minulle on pitää puolensa, vaikka siihen olisi oikeus, ja velvollisuuskin.

Kauheasti voimaa meni siihen, että sain sanottua miehelle, etten halua tällaista suhdetta. Nyt kun mulle on selkiytynyt, etten voi näin elää vaikka mies olisikin pysyvästi raitistunut, niin miten saan taas kerättyä voimia niin paljon, että pystyn vielä tuottamaan suuren pettymyksen ja pahan mielen toiselle. Sanomaan, että tarvitsen oman rauhani, enkä enää ole valmis asumaan hänen kanssaan. Pitääkö minun mennä sen hermoromahduksen ja raivokohtauksen kautta…

Tuntuu juuri siltä, että ikäänkuin minun tarvitsisi rakastaa miestä enemmän kuin miltä oikeasti tuntuu, joi hän tai ei. Koska hänkin rakastaa minua niin paljon - riippuvaisuus on kai rakkautta… En tiedä enää, onko minulla niin paljon rakkautta jäljellä, että haluaisin elää parisuhteessa. Kyllähän sitä miestä tavallaan rakastan, mutta en enää niin kuin ennen, rakkaus on muuttunut. Kihloissa olemme, vaikka olen tiennyt jo hyvin kauan, etten halua naimisiin tämän miehen kanssa.

Mietin sitäkin, milloin olisi paras ajankohta sanoa miehelle, että tarvitsen omaa tilaa, ja hänen on oltava omalla asunnollaan välillä, tai jopa että haluan erota, etten katkaisisi hänen hyvin alkanutta raittiuttaan. Kumpaa haluan, seurustelua vai eroa, se mun olisi saatava ihan ensin selvitetyksi itselleni. Ja mitä toivon parisuhteelta yleensä. Tätäkin ajankohdan valintaa ajattelen siis miehen kannalta, milloin hänelle olisi parasta, nyt heti alkuun vai muutaman kuukauden päästä. En siis ajattele tätä itseni kannalta niinkuin terveesti kuuluisi.

Kyllä tämä läheisriippuvuudesta irrottautuminen on kovaa hommaa!

Meillä on justiinsa sama homma:D Ihanat miehet.
Voi jee!
Meillä oli sekin ongelma, että mies haisee niin irstaalle omassa kämpässä oltuaan, että minua etoo se päästää tänne. Tupakoi siellä sisällä eikä pese vaatteitaan. Suhuttaa vain dödöä päälle. Suihkussa sentään käy.
Hänen pyykkikoneensa on hajonnut jo vuosi sitten, ja pesettää vaatteensa mulla. Olkoonkin että ripustaa ne itse sitten kuivumaan. (ryppyyn tietysti, että ne joutuu pesemään uusiksi koska eivät kuivu ja alkavat haista:)Laitoinin säännön, että jos haisee kamalalle niin jättää vaatteensa pihalle, ja käy suihkussa. Hänelle on täällä pyjamat jotka on sitä varten, että niitä ei viedä tupakkikämppään.
Noh,mä mietin sitten että jos miehen KOTI on se, ja minun koti on tämä.
Ja otan miehen tänne. Niin tuleeko tästä samanlainen: No lapanen se minäkin olen, sain kerättyä voimat sanomiseen vasta sitten, kun oli kaksi vaihtoehtoa, joko saan pysyvän paniikkihäiriön/minkä lie, tai sitten on saatava oma rauha. Ja koska kämppäni todella alkoi muistuttaa jo miehen kämppää!
En saanut omia asioitani järjestykseen, aloin unohtaa hoitaa tärkeitä laskuja ja asioita,
matot on pitäny pestä jo koko kesän eikä vieläkään ole pesty… Tänne se tarttuu sama homma, se tarttuu tosissaan. No jos MUN pesukone hajoaa, mies on 5 sekunnissa hakenut siihen uuden osan, tai vienyt korjaamolle.

Kysymys herää: Miksi hän ei saa sitä omaa konettaan kuntoon samalla lailla. Pakko ajatella, että siksi koska hän tekee sen puoliksi tahallaan,hän ajattelee että kivempi laittaa minun kotia kuin omaansa…

Hän voisi aivan hyvin laittaa oman kodin asumiskuntoon, olenhan minäkin laittanut omani.

Siis miksipä joutuisin antaa toisen tulla valmiiseen pöytään. Laittakoon omat pesukoneet, omat matot, omat kaikki. Hänellä on samanlaiset oikeudet elää ja ostaa, kuin mullakin. Se että hän laittaa rahansa
tupakkaan ja kaljaan (tai laittoi, enää ei juo) ei tarkoita että minun kotini on sitten hänelle valmis ilmaiseksi.

Hän on ITSE hankkiutunut juomalla eroon myös työpaikastaan, jonka seurauksena hän on kortistossa.
No mitä ihminen tekee kun hänellä on ongelma: hän lakkaa juomasta, jos retkahtaa niin oppii siitä ja hakee siihen tarvittavan hoidon tuekseen (lääkitys, terapia, minnehoito tai myllyhoitola tms), hän käy etsimässä töitä, jos ei löydy sopivaa työtä, hän voi mennä siivoamaan. koska niin minäkin menen, tai vaikka henk.koht avustajaksi jos ei mitään muuta ole. Tai haen sossusta rahaa jos niin huonoksi menisi tilanne. Mies siitäkin sanoi että “ptiäs jonnekin sossuun muka mennä, en ole menossa”…Hah, sanoin että ehkä meet, ehkä et, mutta minä en auta asiassa.

Kun oma koti on läävä, niin ei silloin mennä toisten kotiin asumaan. Vaan ihminen sitten hankkii kodin, laittaa sinne pölynimurin, matot, pyykkikoneen tai pyykkitupavuoron, saunavuoron, jopa jukka palmun jos oikein innostuu.
Näin minä teen, ja näin kuuluu miehenkin tehdä.

Ja jos majoitan häntä, hän ei ikipäivänä sitä tee.
Mutta kun heitän hänet omaan kämppään pois minun luota, niin aikansa siellä maattuaan rotankarvoissa ja roskissa tyhjien pullojen keskellä, niin joko hän siihen kyllästyy ja alkaa touhuamaan.
Tai sitten hän tyytyy siihen ja makaa sitten siellä roskien keskellä, mutta se on hänen valintansa.
En anna miehen myöskään osallistua mitenkään asumiskuluihini, vaikka hän täällä usein olikin: Syystä että joutuisin sitten antamaan hänen olla täällä. Koska on ostanut kaikkea. Ei vetele.

Alkoholismi on parantumaton sairaus, toipua siitä voi ja hankkia raittiuden johon voi luottaa oikeastaan ihan huoletta,.Mutta mä päätin että ikinä en yhteiseen vuokrasoppariin nimeäni pistä.
Vaikka se näennäisesti tulee halvemmaksi, niin on mun mielenrauha myöskin kallis asia ja lääkärikulut ja sairaseläke, jotka voi olla epäsuoria seurauksia, on varmasti tuplat siihen verrattuna, mitä siinä “säästäisi”.
Eli…säästöä ja säästöä.
ja kenelle mä säästän? Miehen pitää säästää, ja jos ei saa omaa asuntoon maksettua vuokraa, ja laitettua sitä kuntoon, niin ei ole kyllä näköpiirissä yhteinenkään.

Tuosta rohkeudesta ottaa puheeksi: En mä ole yhtään sen rohkeampi, kauan mietin miten sanon, milloin sanon…Mutta kun olin jo sanonut sitten, huomasin ettei mies tajua siltikään:
Soitteli minulle että “joko olet saanut olla rauhassa? joko hän voi tulla?”…voi jee!
Että olenko jo ollut rauhassa “riittävästi”…eihän se niin mene.
Suutuin lopulta niin että tuli jo huudettua, mutta
,…mies ei siitä rikki mennyt, päinvastoin sai sitten ajatella että minä olen se hullu, ja hän itseasiassa auttaa minua kun antaa olla rauhassa…
No en jättänyt siihenkään, vaan sanoin että tietäähän mies että tämä johtuu siitä että en halua tuhota suhdetta.-
Siitä tuli muutaman päivän puhelakko, mies on ollut välillä turhautunut ja olen kuunnellut häntä,mutta sanonut että noniin hyvä, koitahan silti nukkua hyvin ja nähdään vaikkapa keskiviikkona sitten jne…
Eli en lähde mukaan niiihin tunteisiin, ja kuitenkin EI NE alkoholistit meitä niin vaan jätä.
Vaikka sanoisin tiukastikin, niin ei se mies halua kuitenkaan erota, hän sopeutuu tilanteeseen ja todennäköisesti se pikkuhiljaa keksii jotain muuta tekemistä, kuten kuuluukin.

Nyt on jo varmaan kuukausi mennyt tällä MINUN systeemillä, on alkanut miehelläkin olla muuta tekemistä,
ei ole pelkästään puhelimen vieressä enää vaan hoitaa asioitaan, on löytänyt töitäkin.
Ei olisi sitäkään työtä löytänyt, jos olisin sen antanut tässä maata minun sohvalla.

…Niin, ja tosiaan minäkin olin ihan eron partaalla.
Kun ajattelin sanaa läheisyys, mieleeni tuli pelkät kiristävät nännit joissa mies yrittää roikkua, tuskallinen kuumuus sängyssä, aamuinen ahdistus kun mies herää hitaasti kuin kilpikonna ja haluaa lukea lehden “rauhassa”, kuunnella jonninjotavaa aamuohjelmaa, höpistä politiikkaa/jotain asioita jolla ei ole minulle mitään väliä…
juoda kahvia pannutoisensa jälkeen, käydä 18 kertaa tupakalla…Siinäkö on MINUN aamu?
Ja ennen kriisiä minä niin rakastin ja palvoin, halusin vaan herätä hänen kainalosta. Mihin tämä kaikki katosi?
No näihin tällaisiin ongelmiin.
Nyt kun sain kokonaisen viikon oltua miehestä erillään, sain asiani kuntoon, oli kiva nähdä jo, mutta silti pelotti kun mies tulee että “nyt se taas tulee apua, ahdistaa!”…mutta kestin sen ja aamulla patistin lähtemään, sanoin että nyt en ala katselemaan aamurutiineja vaan lähden ja sinä lähdet kans.

Nyt on mennyt tosiaan muutama viikko, ja mies on ihan kuin uusi ihminen. Näyttää terveeltä, haisee paremmalta, ja minua ei enää kokoaikaa ahdista. Kerkesipä jopa tulla ikäväkin.
Enää en koe että tarvitsee erota, se oli vain epätoivoa kun ei saanut olla rauhassa.

Mies oli 2 yötä luonani, nyt saan olla taas varmasti viikon ainakin. Enkä pidä enää puhelinta mukana joka paikassa, en pelkää ja odota tuleeko vai onko jopa juomassa…
Olen vapaa! ja on niin ihana herätä aamulla, alkaa päivän touhuihin. Välillä liikutun melkein kyyneliin pelkästään ajatellessa, että vihdoinkin oma rauha. Alkaa jo näyttää siltä että ei tarvitsekaan erota.

Mä sanoin miehelle näin, että Olen niin onnellinen kun et enää juo. On ihana tietää, että olet tavattavissa ja se juominen on sinun ongelma eikä minun, mutta olen silti ollut asiasta huolissani. Olen tavattoman iloinen, että alat laittamaa asiaa kuriin ja näin meidän yhdessäolo ja seurustelu on ylipäätään mahdollista.
Mutta nyt, olen silti huomannut että energiaa olisi vaikka muille jakaa, tarvitsen enemmän aikaa yksin.
En osaa sanoa, mitä minä teen, alan vain puuhailla eri asioita ja käyn lenkillä, tapaan ystäviäkin.
Mutta toivottavasti et ota tätä sitten niin, että haluaisin sinusta eroon tai en välitä enää, päin vastoin.
Tarvitsen enemmän aikaa ja nyt mene kotiisi ja soitellaan.

Tätä joutui tolkuttamaan muutamaankin kertaan, ja mies oli välillä möks ja kysuin että tuntuuko joku pahalta…
joo sitten tuli joku vastaus…Sanoin että no, koita kestää me ollaan kuitenkin yhdessä, se asia ei ole ainakaan minun puolelta muuttunut mutta minu on saatava olla yksin.

Sitten kun olin saanut miehen pois (ja avaimen häneltä pois)
aloin tehdä niin etten aina vastaa heti puhelimeen, vaan soitan illalla takaisin ja sanon että olen menossa nukkumaan, mutta hetki voi jutella yms.-
Eli pidin yllä silti suhdetta, mutta omilla ehdoilla ja se helpottui kun sai miehen ensinnäkin muutaman kerran jäämään sinne kämppäänsä. Paljon helpompi sanoa aina että “älä tule tänään eikä huomenna, vaan loppuviikosta”…Kuin aina heittää mies ulos, kun se on jo täällä.

Nii ja yksi hyvä syy laittaa se mies omaan kotiinsa: jos se ei laita kotiansa kuntoon, se saattaa menettää sen.
Naapurit voivat alkaa valittaa hajusta, kun polttavat siellä sisällä ja kaikkea.
Ties mitä röykkiöitä kerätään parvekkeelle, vanhat roskikset haisevat…meteliä juopottelusta, yms
Sieltä nimittäin voi tulla häätökin, tai se kämppä voi palaa tai tuhoutua tai tulla ties mitä vaurioita,
jotka miehen on korvattava muuttaessaan pois.
Yhtenä syynä miksi alkoholisti tai raitistuja yrittää päästä samaan asuntoon naisensa kanssa, on se että ei juokaleet saa asuntoja kohta jos ei joku muu ole laittamassa nimeä paperiin.

Se tulee kostautumaan meille “majatalon emännille” sitten kun se mies eräänä päivänä tulee sieltä sanomaan, ettei ole koko asuntoa enää ollenkaan, ja asua sitten miehen kanssa jolla on pahimmassa tapauksessa jotkut puolen vuoden vuokrarästit, tai ikuinen häätö kaupungin vuokra asunnosta, taikka korvaukset tai muuta!
Elikkä: Se tulee kostautumaan jossain muodossa, jos se mies ei joudu ajoissa vastuuseen omasta elämästään. Eli sinne vaan kotiinsa, jos ei viihdy niin laitetaan viihtymään. Se nimittäin ei kauaa kestä se keko jos pitää kerrostalossa olevaakin asuntoa pelkkänä varastona. Antaa vanhojen lehtien ja laskujen kasaantua ja hautautua,
mies kun saa majailla jossain niin hän ei tule laittaneeksi asioitaan kuntoon. Seuraavaksi ne perintäkirjeet alkaa tulla minun osoitteeseen, mun miehelläkin on ties mitä vaikeuksia juomisesta johtuen, onneksi en edes tiedä kaikkia koska minu postiluukusta ei tipahtele karhumakirjeitä…vielä ainakaan.

Niin…ja pitää vielä mainita listä näistä syistä ns. miksi mies ei viihdy asunnossaan.
Sillä on siihen monta selitystä.
“Siellä on “tapahtunut asioita, joita hän ei halua muistella””,
“hänen ex muija teki hänelle siellä sitä ja tätä”…
“hänellä on niin ikävä”
“hän ei saa unta”
“se asunto tuo mieleen muistoja siitä miten paha akka oli exä”
“hän kokee olevansa siellä kuin vanki”
“Ei siellä ole mitään muuta tekemistä, kuin katsoa televisiota ja polttaa röökiä”

Näihin oon sanonut, että mullekin on tapahtunut asioita joita en halua muistella,
mutta siksi minä laitan kodin. Minä TEEn itselleni kodin, enkä odota että se koti vaan syntyy jonnekin
itsestään. Enkä vaihda aina paikkaa etsimällä sitä kodintuntua…vaan koti on jokaisen sydämessä, ja
jos mies ei viihdy sen kotona, niin se voi MUUTTAA. Minäkin muutan, jos käy niin pahoiksi painajaiset että en pysty asua siellä, ja jos mulla on joku syy siihen. Koska enhän minä voi paikata sitä, mitä miehelle on tapahtunut hänen kotona, antamalla hänen käyttöön MINUN koti.
Vaan minä teen itselleni kodin, maksan siitä vuokran ja asun siellä.
Sillä hinnalla mitä mäkin tästä maksan, niin on se kumma jos en saa sitten asua kanssa.
Ja toisekseen, monestikohan mulla aiemmin oli sellainen olo että “tarvin 2 asuntoa”…
olin niin hulluna tästä tilanteesta, että jopa mietin että ITSE vuokraisin itselleni toisen pienen huoneen jostain,
jonne voin mennä olemaan rauhassa…
Siis näin matonen olin…Mutta voimia tulee lisää kun saa jonkun asian toimimaan, siitä tulee lisää voimia ja kohta huomaakin että ISO LUUTA lakaisee, ja asiat järjestyy. :laughing:

…minä ostin pyykkikoneen kierrätyskeskuksesta. Sieltä sai ilmaisen kotiin kuljetuksen,
ja hinnaksi tuli reippaasti alle 100 euroa. oliko 60-80 euroa se kone jos muistan oikein. Eli jos on todella köyhä, niin silti on mahis omiin kodinkoneisiin,
jos malttaa ostaa käytetyn. Ja jos on paikka minne laittaa se.
Kun minäkin hain kirpparilta käytetyn koneen, niin mies voi hakea myös! Pyykin pesun lopettaminen on seuraavana asialistalla, tuolla on jo parvekkeella pussi miehen vaatteita, jotka odottavat että minä EN Pese niitä :laughing: hitto vie: mun kone, mun elämä, mun koti.

Sitten kun mies on varmasti raitistunut, voin tehdä vaihtokaupan että jos hän vaihtaa mun talvirenkaat, niin minä voin pestä hänelle 2 koneellista pyykkiä.
Taikka sitten en tee mitään kauppoja! vien rengasliikkeeseen, maksan vähän alta satkun jollekin vieraalle miehelle että vaihtaa ne renkaat.
Ja sitten en pese kenenkään muun pyykkejä , kuin omat. Kukaan ei mullekaan pyykkejä pese.

Heh :smiley: Voi kun pääsisi itsekin tuohon, että mies pesisi pyykit omalla asunnollaan, vielä on pitkä matka siihen… Hienosti olet Saman kokenut saanut teidän kuviot reilaan, ja saat olla nyt tyytyväinen ja vapaa! Ja kun olet lakannut hyysäämästä miesystävääsi, on sekin saanut sitä kautta omaa elämäänsä järjestykseen. Sun kertomuksesi on todella kannustava ja toivoa luova! Kuvauksestasi päätellen koulu on ollut kova miehellesi, mutta vain hyvästä.

Minunkin pitäisi jaksaa potkia tämä mieheni jaloilleen ja ottamaan elämästään vastuu, ensimmäisen kerran elämänsä aikana. Kolmekymppisenä suoraan äidin hoivista minun hoiviini. Vähän katkerana mietin vaan, että miksi juuri minusta pitäisi löytyä siihen jaloilleen potkimiseen voimat, ja miksi minun pitää olla se “pahantekijä”, sillä niinhän mies tällaisen kohtelun ensialkuun tulee ottamaan.

Totta on, että mies voi aivan hyvin laittaa oman kotinsa asumiskuntoon. Se kodin tuntu syntyy kyllä, jos tekee siitä kodista mieleisen, ja jos ei viihdy, voi muuttaa toiseen asuntoon. Ei mun tosiaan tarvitsisi pelätä, että ajan miehen kauheaan paikkaan ja aivan epätoivoiseen tilanteeseen… Turha sääli minun pitäisi onnistua jättämään pois kokonaan, kun miehelle itselleenkin on vain vahingoksi, kun sen ei tarvitse aikuistua.

Olen pikkuhiljaa jo vuosien ajan siirrättänyt miehellä sen tänne tuomia tavaroita sinne omalle asunnolleen, mutta vielä täällä on vaikka mitä hänen vaatteitaan, kenkiään, kalusteitaan ja tv. Vähän nyreänä on vienyt, ikään kuin olisin ollut laittamassa koko lasta pesuveden mukana… Se ei ole kuitenkaan ollut tarkoitus, tavarat ovat vaan olleet täällä tarpeettomina.

Kun olen kesäisin viikon vanhempieni mökillä tai olen ollut vaikka jossain kuntoutuksessa tai kurssilla, en ole oikeastaan ikävöinyt miestä. Olen nauttinut maisemanvaihdoksesta. Mitenköhän pitkään pitäisi olla erossa, että ikävä tulisi. Se olisi kyllä positiivinen merkki!

Omalla mieskaverillani ei ole oikein mitään elämää, eikä sitä kiinnosta mikään. Ei pidä yhteyttä ystäviinsä, vain äitiinsä, ja joskus harvoin sisareensa. Onneksi mies sentään tupakoi ulkona omallakin asunnollaan vaikka olisi ollut kuinka humalassa. Vanhan viinan hajussa kun on sietämistä riittämiin, ei siihen tarvita enää sisällä tupakoinnin löyhkää lisäksi.

Itse en ole sentään vielä oman asunnon vuokraamista miettinyt, mutta hätäpäissäni mietin jo sitä, että miten voisin olla mahdollisimman paljon pois kotoa, että saisin olla omassa rauhassa. Ei tuokaan kuulosta kovin terveeltä: olisin pois omasta kodistani, jotta joku toinen saa majailla täällä!

Hyviä vinkkejä sinulla oli siitä, mitä sanoa miehelle perustellessa mieleisiä järjestelyjä, kiitos! Paha vaan minulla se, kun en tiedä haluanko enää olla yhdessä, kokisin huomattavasti helpompana esittää perusteluja näkemyksilleni jos aidosti haluaisin jatkaa. En osaa valehdellakaan uskottavasti. Omalla kohdallani pitäisi kai tehdä kunnon ero, ja sanoa miehelle rehellisesti, että katsotaan joskus myöhemmin tilannetta uudelleen, nyt en kertakaikkiaan tiedä haluanko olla yhdessä. Tämän raitistumisen olisi pitänyt tapahtua jo ainakin pari vuotta sitten, sitten olisin voinut olla vielä tyytyväinen. Siitä olen varma, ettei mies ihan pienessä vähässä jätä minua, toisaalta se, että sen tekisi olisi helpotus, tulisi sitä kautta ratkaisu tähän jahkaamiseen, ja itse pääsisin vähemmällä.

Mielenkiintoista kuulla, mitä oma raitistunut alkkikseni tulee mainitsemaan syiksi, miksei halua olla asunnollaan itsekseen, jos uskaltaudun vaatimaan sen oloa omalla kämpällään välillä. Ainakin se asunnon kaaos on yksi, ja ikävä on toinen. Sitten puhekaverin puute, tylsyys ja tekemisen puute. Jommankumman ruudun ääressä, tv:n tai näytön, on usein täälläkin, ja ne sen asunnoltakin löytyy. Minä olisin onnellinen kun olisi hiljaista aina välillä, eikä kukaan olisi joka tunti moneen otteeseen vaatimassa paijausta ja huomiota. Aivan yksin oleminen taas ei kuulosta hyvältä, siitä saattaisin ahdistua myös. Vielä yksi syy, joka varmasti tulee esiin, on se, että juomakämpässä oleminen tuo juomisen mieleen. En epäile etteikö niin olisi, mutta sitten pitäisi tehdä se muutto toiseen asuntoon.

Voihan se olla, että mulla on nyt paha muutospaniikki, kun olen tottunut olemaan yksinäni monta iltaa viikossa, ja se “etu” otetaan yhtäkkiä pois minulta mitään kysymättä. Mutta jospa vaikka totun ja alistun tähän. Varmaankin huono molemmille, jos siihen menee…

Mulle tuli tuo sama fiilis, koin kans että “miksi juuri minä”…eli joudunko antamaan jotain perseellepotkimishoitoa miehelle kasvatusmielessä…miksi häntä ei ole kasvatettu lapsena, miksi MINÄ kasvattaisin häntä. Sit mä vaan suutuin kun aloin näkemään miehen hyväksikäyttäjänä…en mä sitten loppujen lopuksi tätä ruvennut tekemään siksi, että saisin miehen järkiintymään tai siksi että se oppisi jotain. Mieskin on sellainen että vaistoaa helposti jos häntä yritetän opettaa…siksi sitä ei kukaan ole saanut ryyppäämistäkään lopettamaan. Siksi se välttelee ihmisiä, koska alkoholisti eristäytyy helposti, vaikka ensin juominen alkaakin seurassa…Mä veikkaan että munkin miehelle äidit ja siskot on paasanneet viinasta kauttarantain, ja pitäneet hänelle moraalisaarnoja ja mies siksi välttelee.En minäkään tiedä haluanko olla loppuelämää tän kanssa…Minun luo se yrittää hautautua, koska näin se saa oltua ihmisen kanssa jota hallitsee. Joka pysyy tietyissä raameissa, eikä kyseenalaista. Ei ole huolta huomisesta, ja on turvaisaa kun vain ollaan ja pidetään kädestä. Mäkin monesti huomaan miehen vilunkipelit, tai miten se vetoaa tunteisiin ja yrittää saada jalkaa ovenväliin, vasta kun ollen muutamanpäivän miettinyt, että hetkinen mitä tuo tarkoittaa.
Mut niinhän ne miehet tekee kans, ei nekään tiedä mistään mitään, ja silti aloittavat suhteenkin. Miks mun pitäisi nyt päättää kenen kanssa haluan olla 80v. Tietenkin pienet valinnat vaikuttaa kauaskantoisesti, mutta siksi voinkin tehdä päätöksen mikä tänään on parasta, montako tuntia haluan olla yksin tänään. Koska huomisesta ei voi olla varmuutta. Mistä tietää, vaikka mä nyt uhraisin koko elämäni tuolle miehelle, ja se 5 v vuoden päästä saakin ulkomailta töitä, löytää toisen naisen tms, ja minä olen uhrautunutkin turhaan!
Mä olen ajatellut, ettei mun tarvitse tietää kans varmaksi mitään. Eihän mieskän tiedä onko lopullisesti raitis vai ei, koska sitä ei voi tietää kukaan. Mä olen kans sitä mieltä, että valehdella ei tarvitse. Mutta ei tarvitse tietääkään.
Mulle oli jo ihan sama …
Mut edelleen, olen läheisriippuvainen ja herkästi palaan vanhoihin uriin, tai annan jossain periksi. Monesti huomaan sen liian myöhään. Jos saan miehen kuriin, niin on sitten muitakin sukulaisia tai ystäviä jotka yrittävät pomputtaa, ja joudun muistuttamaan itselleni että tätä vartenko olen vapauteni hankkinut.
Yks tuttava syyllistää parhaillaan mua siitä, etten ole käynyt katsomassa hänen sairasta äitiään…Ihmiset tuntuu haluavan musta jotain, ja minä kerään näitä alistamisyrityksiä joita joudun torpeedoimaan. Sitten mietin että eikö ihmiset tajua. Onko elämä tätä että “syö tai tule syödyksi” saalistusta, jopa parisuhteessa pitää ns.“pitää puoliaan” tai toinen kävelee yli. Miksi ei toinen halua toiselle hyvää, miksi ihminen on peto toiselle.
Noh…varmaan mulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta käyttää ketään hyväksi, koska olen niin nössö.
Jos mulla olisi joku ukko jonka luo yritän mennä loisimaan, niin ei kovin moni mies katselisi samaa tilannetta toisinpäin.Ellei satu olemaan läheisriippuvainen itsekin, jolloin joka tapauksessa se alkaisi imemään minusta voimia.
Eli sensijaan että loisisin jonkun kotona, niin minulta alettaisi edellyttää sitä loisimista…mies soittelisi koska tulen loisimaan, ja haluaisi että olen avuton jotta minua saa hoitaa.
…hmm…nyt tuli ahaa elämys… Entä jos mies on sopivan vaaraton, enemmän hoidokki niin siksihän tämä suhdekin sopii mulle koska koen olevani ohjaksissa. Että minä päätän, ollaanko yhdessä ja onko mies meillä.Tavallaan vaikka antaisin hänen olla täällä, niin koen hallitsevani miestä että minä “annan” hänen olla…kun hän joi niin sehän oli pahin kontrollinmenetys. Varmaan joku mies joka harrastaa ja ulkoilee, ei sopisi mulle koska mitäs mulla on itsenäiselle ihmiselle annettavaa…Eihän mulla ole muuta kuin tämä hyysäysvietti ja välillä sitten vierotan jonkun poikasen, seuraavana vuonna teen uuden pesän ja munin sinne lisää poikasia.Tänään on vähän huonopäivä kyllä.

Mutta huomaan että menetän välillä inhimillysyyden…ihan kuin tuo mieheni ei olisi MITÄÄN muuta kuin juoppo.
Hänkin on ihminen…Se on väärin häntä kohtaan, jos pidän häntä kuin lemmikkieläintä ja samalla mietin että “lähde jo”…jos teeskentelen hänelle, en anna hänelle mahdollisuuta kasvaa.
Hyvä “vitsi” tuli tuosta mieleen…Milloin läheisriippuvainen osaa sanoa EI? Silloin kun voi auttaa jotain toista sanomalla ei…heh… :unamused: Pitäisi oppia pitämään puolensa ilman että taka ajatuksena on toisen manipulointi.
Se inhimillisyys kyllä palasi kun annoin hänelle kenkää välillä, niin sellainen viikon veran kun saa olla yksin, palaa jo normaalikäsitykset ja pystyy juttelemaan ihmsien kanssa niin ettei samalla mieti kokoajan jotain.

Pitää muistella…Vuoden mittaan mies oli välillä raitis pariviikkoa, mutta kun en kestäny yhdessä oloa niin aloin joko riehumaan ja valittamaan, kunnes mies otti ja lähti…tai sitten sanoin jotenkin että lähde.
Seurauksena oli usein parinviikon ryyppyputki. Koin että onko tämä kosto, että jos haluan olla yksin niin miehen on tuhottava itsensä.Ja jos sovitaan että ollaan päivä erossa, niin mies ryyppää. Sitten kun odotan häntä sovitusti, hän onkin jo vetänyt kännit ja petyn kun sopimus ei pidä.
Tätä eestaas jatkui ja jatkui, kunnes sanoin etten halua enää tällaista suhdetta. Olin ajatellut että erotaan nyt sitten. Mutta mies raitistui, alkoi taas yhdesssäolo tiivistyä…En pystynyt irroittautumaan vielä.
Sitten oli mies jo raitistumassa taas, kun potkaisin pellolle jälleen. Oli PAKKO saada happea…
No se veti itsensä sairaalakuntoon viinaa.
Sitten päätin että NYT en enää voi välittää, meni niin yli että vaikka olin motna viikkoa ollut miehen kanssa, hyysännyt hänen raittiuttaan, niin sitten heti kun otan vähän lomaa niin pitää vetää raivoisat kännit. :imp:
Kyllä se niin meni, että pikkuhiljaa kohti sitä pistettä että mulle on sama ollaanko yhdessä vai ei, se ei ole etusijalla vaan oma rauha. Jos se vielä kerran tekisi sen tempun että vetää lärvit jossain epäsopivassa tilanteessa, niin katselisinkohan enää taakseni. Mene ja tiedä.

Minäkin olen miettinyt, että pystyisinkö olemaan sellaisen itsenäisen, tasapainoisen ja hyvin elämässään menestyvän miehen kumppanina. Siltä kantilta lähinnä olen ajatellut, että mulla on niin huono itsetunto, että kokisin itse siinä suhteessa huonommuutta, ja olo kävisi sietämättömäksi. Tämä suhde taas on pönkittänyt mun itsetuntoa ja heikkoa minuutta, ja tuonut sillä lailla tyydytystä, kun olen saanut olla tavallaan se vahvempi osapuoli ja se jolla menee paremmin, vaikkei niin hyvin itse asiassa menekään. Ja joku hoivaamisvietti mullakin on vahva, tässä olen saanut hoivata riittämiin. Eipä ole kiva katsella itseään tuossa valossa…

Olen kai koko elämäni elänyt vain muita varten, pitäen muut tyytyväisinä, itsestä viis, ja saanut kai siitä jotain sairasta tyydytystä. Nyt keski-ikäisenä olisi lopulta päästävä tuosta pois. Tulee mullekin mieleen, että tämä mies käyttää mua hyväkseen, ja minä sallin sen. Olen sanonutkin miehelle, että tämä on sille optimaalinen tilanne, voi käydä juomassa ihan milloin vaan haluaa ja tulla mun luo toipumaan, minä pesen pyykit, tiskaan, ostan ruuat ja muut tarvikkeet, siivoan, järjestän sen asioita ja multa saa vielä seksiäkin. No, tuo kuvio muuttui nyt juomisen osalta, kun mies on raittiina, muuten jatkuu entisellään. Jos retkahtaa, niin sitten toivon mukaan viimeistään ymmärrän antaa sen yrittää ihan yksin päästä jaloilleen. Ehkä. Annan periksi liian helposti, ja sitten masentaa kun olen suostunut tallattavaksi ja alistunut kohtalooni.

En usko, että meistä olisi loisimaan hoivattavana ja paijattavana kenenkään nurkissa :slight_smile: Tai ehkä jos olisi todella sairas, eikä kykenisi enää mihinkään, vaan olisi pakkoraossa… Kyllä se veisi itsetunnon niin pohjalle, ja tuskinpa sitä kukaan mies tosiaan suostuisi katselemaankaan.

Älä Saman kokenut anna periksi syyllistämisyritysten edessä! Minun on itseäni suojellakseni ollut pakko rajoittaa ihmissuhteitani, jos tuntuu pahalta jonkun kanssa tai joku pyrkii määräämään minun tekemisiäni, en halua enää olla tekemisissä. Riittää tämä mies, jonka kanssa on ollut niin vaikeaa, että olen välillä joutunut todella ylittämään itseni. Ystäväpiirini käsittää vain muutamia ihmisiä, sitten on joitakin valikoituja sukulaisia joiden kanssa olen säännöllisesti kontaktissa, nämä riittää hyvin.

Toivottavasti miehesi nyt ymmärtää oman parhaansa. Minun miesystäväni on myös juonut kerran meidän yhdessäoloaikana itsensä sairaalakuntoon ja teho-osastolle, käynyt lähellä kuolemaa, eikä tuo ole ainoa kerta sille, mutta tuo viimeisinkään kerta ei ollut pohja, ei sille eikä minulle. Saa nähdä miten nyt käy, joko se tästä lähtisi hällä toisenlainen raitis elämä.

Kai minun on vaan annettava tälle asialle aikaa, jonnekin päin tämä toivottavasti selviää…

Tuo oli hyvä :laughing: :laughing: :laughing:
Anteeksi, että nauroin, tuo oli vaan niin hauskasti sanottu, mutta samalla kyllä täyttä totta. Minähän aina väitän, että enkä varmasti ole läheisriippuvainen. Mutta kyllä minun on totuuden nimissä kuitenkin myönnettävä, että haluan pitää jostakusta huolta. Haluan huolehtia, että asiat toimivat, haluaisin että olisi joku hellyyden kohde, haluaisin kuitenkin myös tasa-arvoisen ihmissuhteen. Mutta saan hyvän mielen jo siitä, jos saan tehdä toisen hyväksi jotain.

Tämä juontaa jotenkin myös lapsuuteen. Äitini oli hallitseva, ja samalla myös kuitenkin eli minun ja isän kautta (olin ainoa lapsi). Hän eläytyi meidän tekemisiimme, ja meidän olisi pitänyt olla täydellisiä ja toteuttaa kaikki hänen unelmansa hänen puolestaan. Omia unelmiamme ei otettu kuuleviin korviin. Sitä kautta hän oli paitsi ylihuolehtiva, täydellisen hallitseva. Nuorempana pelkäsin, että jos minulla olisi lapsia, olisin samanlainen,tiesin miten hirveää se oli, mutta pelkäsin että opittu malli johtaisi samaan. Erityisesti pelkäsin, jos saisin tytön, äiti-tytär-suhde oli niin traumaattinen, että pelkäsin sitä myös toisinpäin. Siinä lienee yksi syy, että lapset jäivät hankkimatta (en halunnut lapselle samaa kohtaloa kuin omani), toinen on se, ettei tämän miehen kanssa tullut koskaan sellaista tunnetta…

Meni jo vähän sivuunkin, mutta jonkinlainen hyysäys- tai huolehtimisvietti kyllä lienee monella meistä, jotka alkoholistiläheisiä siedämme.

Tässä ketjussa on niin paljon asiaa joka kolahtaa, että tekisi mieli vastata moneen kohtaan, nyt ei kuitenkaan ehdi… Kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi, siinäpä haastetta!

Hei ojasta allikkoon ja saman kokenut

Kamppailen itse saman tyyppisten ongelmien kanssa kun te tällä hetkellä. Ollaan seurusteltu miehen kanssa reilu kaks vuotta ja mies on asunut enemmän tai vähemmän luonani ja osittain exänsä luona (pitkä juttu mutta lyhyesti menee niin että mies erosi exän aloitteesta puoli vuotta tapaamisestamme, miehen exä ei henno heittää miestä ulos lasten takia ja antaa hänen edelleen mennä ja tulla niinkuin mies haluaa) mutta nyt viimeiset kaksi kuukautta mies on asunut täysin minun luona (olemme molemmat olleet kaksi kuukautta juomatta). Tuo kahden kämpän ratkaisu on minusta ollut sekä hyvä että huono juttu. Siinä mielessä hyvä että silloin kun minä en halunnut juoda ja mies joi en halunnut häntä nähdä ja en päästänyt häntä luokseni. Juomisesta tietysti seurasi riitoja ja erossaoloajat saattoivat olla useiden viikkojen mittaisia.

Olen itse myös omaa rauhaa kaipaava, mutta nyt olen jollain tavalla tämän tiiviin yhdessäasumisen aikana alkanut uskoon ja toivoon jälleen kerran että me todella voitas joskus asua yhdessä, mutta toisaalta niin olen uskonut monta kertaa ennenkin ja sitten taas menettänyt uskoni. Vuosi sitten hankimme jo yhteisen vuokra-asunnon, mutta minä peräännyin viime hetkellä enkä suostunutkaan muuttamaan hänen kanssaan. Nyt olen taas kaksi kuukautta unelmoinut että saisimme yhteisen asunnon, miehen nimellä (olen patistanut miehen etsimään itselleen asuntoa kaupungilta ja on niin tehnytkin mutta eihän sieltä tietenkään mitään asuntoa ole tarjottu) ja niin että minä pitäisin tämän oman yksiöni “meidän kesäasuntonta” (todellisuudessa siltä varalta että pääsen omaan rauhaan jos mies alkaa juomaan). Nyt meidän yhdessäasuminen on taas vakaalaudalla ja mietin tosissani että kannattako minun oikeestaan edes tavoitella sitä (onneksi on tämä oma asunto).

Kaikki on periaatteessa minusta mennyt hyvin nyt kun ollaan oltu juomatta, onhan noita riitoja tullut silti ja minusta mies on hyvin ne käsitellyt eikä juossut karkuun, mutta maananaina häneltä meni hermo vanhaan tapaan kun meille tuli riitaa, ja hän lähti exänsä luo. Ei ole sen jälkeen sitten vastannut soittoihini eikä tekstareihini. Olo on ollut välillä tosi ahdistunut kun mies on “kateissa” (eilen tekstasin exälle että onhan mies siellä ja vastas että on), mutta välillä olen tuntenut taas “hengittäväni”. Kyllä tää on niin hiton vaikeeta kun ei tiedä mitä sitä oikeesti haluaa. Mies ei siis kadonnut juomaan, koska ei koskaan juo viikolla ja siksi minun onkin vaikea hyväksyä sitä että lähti, mutta kyllähän tuossa saattaa silti olla juominen taustalla - epäilen nimittäin että mies toimi niinkuin toimi sen takia että petas itselleen syytä lähteä nyt tänään perjantaina juomaan. Laitoinkin hänelle tänään viestin että siksikö jätit minut maanantaina yksinäisyyteen että voit hyvillä mielin lähteä tänään juomaan ? eli siis rikkoa meidän päätöksen olla juomatta.

Mutta siis nyt sain jollain tavalla voimaa, kun luin teidän kirjoituksia, alkaa ajatella asiaa enemmän niin etten keskittyisi liikaa siihen ahdistukseen jonka mies minulle aiheuttaa, vaan miettisin myös sitä mitä hyvää tässä on kun saan olla yksin. Siis kun minä tykkään olla yksin (mutta en tietenkään tulla jätetyksi yksin) ja tekemistä keksin pilivin pimein. Muutamia hyviä puolia: saan katsoa telkkarista ihan mitä tahansa soopaa mitä mies ei halunnut katsoa, eikä tarvi väkisin katsoo yhtään minuuttia urheilua.Voin ilallakin kuunnella kaiuttimista sitä musaa mitä haluan (meillä on sääntö että molemmat kuuntelee kuulokkeilla kun on niin eri musiikkimaku) Ei tarvi joka hiton päivä alkaa miettiin että mitä sitä syötäis illalla. Itse kun olen vähän sellainen että syön jos muistan, mutta mieh.elle jokapäiväinen ruokailu on tosi tärkeetä. Saan todella syventyä lukemiseen. .Eilen oli kaveri käymässä…

Niin… että ajattelin laittaa tänään ja huomenna puhelimen kiinni enkä aio lukea miehen viestejä nyt viikonloppuna, avaan puhelimen vasta sunnuntaina. Ehkä olen sunnuntaina jo niin tottunut tähän yksinoloon jälleen että en halua miestä taas vähään aikaan nähdäkään :slight_smile: Pysyköön siellä kun kerran päätti lähteä ! Ei minun luo voi tulla ja mennä niinkuin huvittaa, vaikka exän kanssa se onnistuukin. Minä päätän milloin hän tänne tulee niin kauan kun vuokrasopimus on minun nimellä ja ikinä siihen ei kyllä miehen nimeä tule se on varma.

Että kiitos teille vahvoille kanssasisarille voiman tunteen tavoittamisesta. Tsemppiä teille ja oikeita päätöksiä !

olisin voinut kirjoittaa tämän itse…mutta kun luin sen sinun kirjoittamanasi niin tajusin, että asetelma on kyllä väärä.
Tää asumisjuttu on ok, ei tietenkään kukaan nainen haluaa oman kotinsa olevan mikään paskaläävä ja jos sitten mies viihtyy sellaisessa niin olkoon sellaisessa.
Mutta se ei ole se pointti. Toivon nyt, että olisin elämältä oppinut sen, että osaan kunnioittaa ihmistä jota rakastan. Asukoon miten asuu, mutta että hänessä on jotain mitä itsessäni ei ja mitä kunnioitan. Kyllä miestä voi katsoa ylöspäin, vaikka se olisi välillä kännissä. Toivon niin itselleni sellaista suhdetta, että kun mies puhuu niin minä suljen suuni koska minua kiinnostaa mitä hän sanoo.
On tosi hyvä “ajatella ääneen” ja peilailla näitä motiiveja!