Oikeus onneen

Kotikanava
1

Olen tuntenut mieheni kohta parikymmentä vuotta. Olemme hyvin samalla aaltopituudella ja olleet alunperin sielunkumppaneita, meillä on kaksi alakouluikäistä lasta.

Hän on kuitenkin koko yhdessäolomme ajan kärsinyt vaihdellen alkoholismista, burn outista, vakavasta masennuksesta…milloin mistäkin. Minulta hän on aina vaatinut odottelua ja tukea hoitaessaan sillä hetkellä akuuttia ongelmaansa. Jo vuosia sitten tajusin, että uusi ongelma tulee aina edellisen tilalle, minulta vaaditaan tukijana olemista loputtomiin eikä oma vuoroni tule koskaan.

Kävimme aikoinaan parisuhdeterapiassa. Psykologi näki minun olevan aika kovilla ja pyysi käymään yksin aina silloin tällöin antaakseen minulle tukea. Ehkä hänenkin tukensa avulla elämässäni tapahtui noin kahdeksan vuotta sitten iso muutos. Lakkasin odottamasta mieheltäni mitään, en enää suostunut riitelemään tai ottamaan syyttelyitä vastaan. Aloin kantaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani ja jätin hänelle omansa.

Tajusin, että rakkaus on sitä että näkee toisen hyvänä, miksi puolustautua tai selitellä, jos toinen haluaa nähdä minut aina syyllisenä? Päätin, että jos mieheni näkee minut pahana, en anna hänen enää olla peilinä itselleni. Tämän olen sanonutkin hänelle, enkä juurikaan enää hermostu vyön alle menevistäkään loukkauksista.

Nykyään mieheni tissuttelee joka ilta ja sekakäyttää alkoholin kanssa rauhoittavia ja mielialalääkkeitä. Hän nukkuu olkkarissa ja yrittää parhaansa mukaan olla häiritsemättä (joululomalla tosin meni överiksi). Päivisin hän pääosin makaa, yritän vaihtelevalla menestyksellä häätää häntä pois olohuoneesta päiväsaikaan, en haluaisi että kotimme muistuttaa sairaalaa. Vakava masennus piti hänet sairaslomalla melkein koko viime vuoden, mutta nyt pääongelma omasta mielestään on alkoholismi, johon hän saa apua hyvältä terapeutilta. Sikäli hän siis olettaa minunkin edelleen uskovan toipumiseen ja myös tukevan itseään, koska hänhän “yrittää kaikkensa”. Terapia on kyllä auttanut sen verran, että hän ei pääosin enää syyttele minua, vaan jopa välillä ymmärtää läheisilläkin olevan aika raskasta. Juominen ei kuitenkaan ole vähentynyt. Hänellä on hyvin vaikea menneisyys, ja ihan aiheesta hän suree sitä, että ei ehkä koskaan pystykään toipumaan kokonaan, jokin on mennyt lapsena pysyvästi rikki. Sitä kautta hänellä on myös itsetuhoisia ajatuksia.

Vuosien kuluessa, lasten kasvaessa ja itseni tervehtyessä läheisriippuvuudesta olen alkanut kaivata oikeaa ihmissuhdetta. Ikää tulee lisää, haluaisin löytää jonkun joka heräisi aamulla, tekisi edes jotain kanssani (vaikka olen hyvin itsenäinen ja pystyn hyvin menemään mihin tahansa yksin tai lasten kanssa). Kaipaan seksiä ja sitä että voisi puhua muustakin kuin itsetuhosta, uusista lääkkeistä tai sairaudesta. Masentunut ja alkoholisoitunut ihminen linnottautuu omaan bunkkeriinsa ja tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olen aina ollut hyvin sitoutunut häneen, mutta sanoinkin hänelle, että tarkoittaako sitoutuminen häneen sitoutumista yksinäisyyteen?

Masennus on tietysti vakava sairaus, eikä sairastuneen oma vika. Juominen estää masennuslääkkeiden toiminnan ja pahentaa sitä, ja alkoholismihan on myös vakava sairaus. Hän on juonut ja syönyt lääkkeitä niin monta vuotta ja elää niin epäterveellisesti, että periaatteessa olen varautunut hänen kuolemaansa minä tahansa päivänä.

Mutta en jaksaisi enää odotella mahdollista epätodennäköistä toipumista, tai uhrautua toisen sairauden takia. Haluaisin kokonaisen kumppanin. Sairasta on kuitenkin vaikea jättää, eikä hän missään tapauksessa kestä enää perheen menetystä. Lapsille hän on hyvin tärkeä kaikesta huolimatta.

2

Oma juopponi on enemmän tai vähemmän dokuillut parikymppisestä, yli puolet elämästään siis. Avioliittoja takana useampikin, alkoholilla enemmän tai vähemmän ollut vaikutusta eroihin. Ollaan yhdessä oltu reilu vuosi, yhteisiä lapsia ei ole ja omat asunnot kummallakin, eli sinänsä olen helpossa tilanteessa moneen muuhun täällä kirjottavaan verrattuna että eroaminen olisi käytännön asioiden puolesta helppoa. Mutta silti niin kauhean vaikeeta. Kuitenkin meillä on alusta asti ollu mielettömän hyvä kemia ja hirveen samanlainen huumorintaju. Sillon kun menee hyvin tuntuu että toisen kainalossa on ihan äärettömän onnellinen, että tässä on mun paikkani… Nyt kun on ihan tosissaan suunnitellu lähtevänsä, on alkanu miettiä että mitä jos tää onkin parasta mitä voi tulla, että jos ei löydäkään ikinä enää ketään jonka kanssa olis parhaimmillaan niin hyvä olla, että mitä jos MÄ ite en kelpaa sellasille “kunnon yksilöille”. Melkein kaikki ukonyritelmät olleet jollain tapaa päihdeongelmaisia tai muuten vaan “holhottavia” tapauksia. Että onkohan kyse siitä että itse ryhtyy suhteisiin jotka on tuhoontuomittuja, vai voiko olla näin huono tuuri…? Veikkaan kyllä tuota ensimmäistä.

Itse olen huomattavasti alkkistani nuorempi, vasta päässyt oikeastaan elämän alkuun, opiskelemaan pitkän tauon jälkeen ja vasta viimeisen parin vuoden aikana alkanu löytää oikeeta iloa elämisestä. Jatkuvasti miehen juomisesta ressatessa on kylläkin se ilo alkanu mennä jonnekin piiloon, enimmäkseen vaan ahdistaa. Kohtuukäyttö ei ukolla onnistu, joka kerta se on valunu siihen samaan. Tulee itellekin halu vetää kunnon tyrät kun ei kestä toista enemmän tai enemmän juoneena, ja kun ite oon entinen “päihdevammanen” niin tiedän että se lähtee itelläkin käsistä jos annan lähteä. Mielummin oon ihan kokonaan juomatta.

Nyt tarkotus olis tehdä selväks että kun hänellä se kohtuukäyttö ei onnistu, ainut tapa hoitaa tuota alkoholisairautta on nollatoleranssi. Ainut mikä nyt pohdituttaa on se, että JOS hän lähtee holittomuuteen, riittääkö itsellä kuitenkaan enää luottamus ja energia jäädä jännittämään, koska se taas tyrii vai tyriikö. Ei tule hyvä elämä tästä tälläisenään kuitenkaan. Ikäero tuo kuitenkin jo omat haasteensa tähän, mutta tää juomisasia on se mikä tästä tekee ihan todella mahdotonta. Haluan ihmisen joka käyttäytyy kuin aikuinen, ja joka voi vuorostaan minustakin huolehtia jos joskus tulee elämässä paha paikka. Haluan elämän ilman jatkuvaa huolehtimista ja murehtimista toisesta. Ja tiedän, se on oma valinta jääkö vai lähteekö, ja sinänsä se on hirveen helppo valinta. Mutta pitääkö tän olla silti niin käsittämättömän vaikeeta…

3

En mielelläni neuvoisi ketään, mutta silti ajattelen, että kun et tuon pidemmällä suossa ole, olisiko parasta vain ottaa ja lähteä? Jos ajattelet hankkia lapsia, niin alkkiksen kanssa saat hoitaa sekä lapsen että puolison. Ei kai elämä kenenkään kanssa helppoa ole, mutta alkoholia vastaan ei kannata lähteä kisaamaan.

Joku syyhän meillä puolisoillakin on tosiaan ryhtyä alkkisten kanssa suhteeseen ja pysyä heidän rinnallaan. Itse olin läheisriippuvainen, mutta oon mielestäni nyt tervehtynyt siitä. Tommy Hellsten on kirjoittanut hyviä kirjoja aiheesta.

4

Mutta miehesi on täysi-ikäinen.Ei enää lapsi,et ole hänen äiti.Pakko miehesi joskus on aikuistua,ja ottaa vastuu edes itsesrään

5

Olen hyvin tietoinen tuosta… Jälkikasvua haluan joskus, mutta en jäädä yksin. Alkoholistin kanssa lasten tekeminen olisi pitemmän päälle sama kuin olla yksinhuoltaja. Vaikka toistaiseksi miehellä on hyvä työpaikka ja tulot, niin kuinkahan käy jos terveys alkaakin pettää tai työpaikka menee tai tulee joku muu vastoinkäyminen. Vaikka voihan sitä onnettomia asioita sattua vaikka olis kuinka kunnollinen itsestään huolehtiva puoliso, mutta ei kai kurjuutta tarvisi vartavasten kerjätä… Useampi vastaava yritys on ukolla takana ja aina menny reisille, että tuskinpa minä yhtään sen kummosempi tapaus olen, vaikka alkuun niin kuvittelinkin ehkä.

Jotenkin kauheen murheelliselta tuntuu että TAAS jää kakkoseksi myrkylle joka pilaa terveyden ja kaikki elämän hyvät asiat, että se kaiken mustaks ja sairaaks tekevä litku on TAAS tärkeempi kun minä. Ja kyllä, tiedän että se on sairaus, mutta tuo ajatus on jääny vellomaan päähän. Pelkään että tää on parasta mitä tulen saamaan, että en ite kelpaa niille kunnollisille. Tiedän että tämän suhteen lopettaminen on parasta mitä voin itselleni tehdä, yksin ehjänä on aina parempi kun kahdestaan rikki, mutta tuntuu vaan niin surkeelta. Kai sitä johonkin pitää murheensa uikuttaa.

6

Itse ratkaisin tämän samantyylisen ongelman siten, että aloin elää kuten toipuva alkoholistikin tekee: Päivä kerrallaan.
Iloitsee jokaisesta hetkestä kun menee hyvin, ja kohtaa ongelmat vasta sitten kun ne tulevat vastaan.
Ongelma minullakin oli että kun juoppo teki temppujaan ja petti monet kerrat, niin luottamus hävisi ja sitä odotti kokoajan “milloin se taas alkaa”
Kuitenkin alkoholistin raitistuessa, opin että ne vanhat asiat pitää tietoisesti unohtaa, ja jos alkoholisti “mokaa” niin kertoo sen hänelle ja puhuu, että tämä ei minulle käy.
Sitten toimii sen mukaan. Kuitenkin ottaa teot vaan yksittäisinä tekoina, ja käsittelee ne sitä mukaa, mutta ei vedä mukanaan sitä “taas sinä” -elementtiä, joksi kutsun sitä että kun ihminen mokaa niin siitä mokasta tulee kohtuuttoman suuri, kun se lisätään aiempien mokien pinoon,.
Kuitenkin vastuun ottaminen, että miksi olen esimerkiksi sietänyt niitä entisiä mokia:
mies soitellut humalassa- No itse vastaan puhelimeen ja pidän ääniä päällä
mies ei ilmaannu tapaamiseen- No mitäs itse olen laittanut elämäni sen varaan, että olen lähtenyt vaikkapa rahattomana liikkeelle, jolloin en pääse vaikkapa mökiltä pois, miksi lähden alkoholistiksi tietämäni henkilön mukana tilanteisiin, jossa olen hänen juomisen armoilla? jne…
Eli tiedostaa oman osuutensa: Olen tietäen että hän on alkoholisti, tehnyt mahdolliseksi pettymykset X ja Y.
Nyt kun jatkan seurustelua, teen sen itseni takia. minulla on hyvä mieli miehen kanssa.
Mutta jos hän mokaa, niin se ei silti poista hyviä hetkiä koska en ole laittanut panokseksi tälläkertaa, muutakuin että haluan hyvää mieltä itselleni lisää. Jos miehen tuottama hyvä mieli poistuu, niin se oli vain hyvä LISÄ, mutta ilman sitäkin olen iloinen niistä asioista mitä on.
Eli mies ei tee minua onnelliseksi, hänen olemassa olo vain tekee onnistuessaan minut vieläkin onnellisemmaksi.
Itse opin paljon siitä kun luovuin ajatuksesta, että minulle kuuluu raitis mies ja olen ansainnut “parempaa”.
Itse teen elämästäni juuri sellaista kun haluan, se että joku mies viitsii olla senaikaa selvinpäin että voimme tavata, on hieno lisä jo valmiiksi hyvään elämään. Mutta se ei ole hänen velvollisuus! Samoin kun minun velvollisuus ei ole katsoa krapulaista tai humalaista miestä, tai kärsiä.
Mitä tulee yhteisiin lapsiin ja hankintoihin: jos tietäen että seurustelen alkoholistin kanssa, laitan nimen yhteisiin lainapapereihin. Silloin voin ihan itseäni kiittää tulevista vaikeuksista. Toki voin uskoa että mies raitistuu lopullisesti, nyt hän ei enää retkahda ikinä jne, mutta tarvitseeko minun uskoa sellaista, voidakseni elää silti hyvän elämän, jossa kukaan toinen ei minua velkaannuta? Jokatapauksessa olisi elettävä ilman miestäkin. Täytyy elää kuitenkin siten, että tiedostaa faktat eikä tee sellaisia mokia. Mikään ei ole hienompaa kun elää toipuvan alkoholistin kanssa, hän näyttää minulle joka päivä sen, että koska sekä tulevaisuus että menneisyys ovat poissa laskuista, voi keskittyä Nykyhetkeen:) Hienoa siinä on myös se, että minulle on alkoholismin muodossa näytetty elämän epävarmuus. Parempi toipuva alkoholisti, kuin mies joka ei ole vielä alkoholisoitunut mutta voi ehkä alkoholisoitua. Tuhat kertaa parempi on mies joka tietää viinan vaarat, eikä suhtaudu itsestäänselvyytenä enää mihinkään.
Eli jos mies “mokaa” ja minä petyn, pidän sitä tervetulleena muistutuksena koska se että petyn. tarkoittaa että minulla on taas ollut odotuksia, olen pitänyt miehen velvollisuutena olla minua varten, olen taas elänyt tulevaisuudessa enkä nykyhetkessä jne. lapsen hankinta on ihan yhtä suuri riski kuin alkoholistin kanssa lapsen teko: koskaan et tiedä millainen lapsesta tulee ja mitä jos hänestä vaikka tulee isona alkoholisti. Jätätkö lapset tekemättä siksi. Se jättää, joka tietää ettei ole varaa ottaa riskiä: jos päättää sitä sun tätä, koskaan eisilti tiedä mitä tuleman pitää.

7

Tuo “taas sinä”-elementti on kyllä ihan “normaaleidenkin” parisuhteiden riidoissa turhan yleinen. Helpottais kummasti kun keskittyis riiteleen vain juuri sen hetken aiheesta kerrallaan.

Itse ajattelen, että haluan tehdä elämän suuria asioita, kuten yhteisen kodin ja perheen perustamisen, nimenomaan toisen ihmisen kanssa, niin että tulevaisuuden suhteen voi olla suht turvallinen olo. Ihan oikein on munkin mielestäni unohtaa se ajatus, että “minulle kuuluu” tai “minä olen ansainnut”, koska oma onni pitää kunkin rakentaa itse. Siihen oman onnen rakentamiseen kuuluu myös se, ettei jää suhteeseen, jossa ei varmasti saavuta niitä asioita mitkä kokee tärkeiksi. Toisen velvollisuus ei ole minun takia olla selvinpäin, se on ihan jokaisen oma päätös hoitaako sairauttaan vai ei. Minullakaan ei toisaalta ole mitään velvollisuutta tuntea surua miehen itselleen aiheuttamasta pahasta olosta ja murheesta siitä, kuinka kaikki hyvät asiat ja ihmiset hänen käsistä valuu aina pois, mutta tunnenpa silti. En ehkä pysty valitsemaan, mitä tunnen miehen vuoksi, mutta onneksi voin valita, mitä teen asialle. Onneksi voin valita, etten jää katsomaan, miten rakas ihminen jatkaa itsensä tuhoamista.

Parisuhteessa ei-alkoholistin kanssa moni asia on kuitenkin huomattavasti ennakoitavampaa (keskimäärin), ja lasten hankkiminen alkoholistin kanssa tarkoittaa käytännössä hyvin suurta todennäköisyyttä siitä, että saa itse yksin hoitaa kaiken kun alkkiksen varaan ei oikein voi laskea. Tietysti ihan normaali terve ihminenkin voi yllättäen sairastua tai elämä voi muuten yllättää, mutta tälläisen todennäköisyys on kuitenkin hyvin pieni verrattuna alkoholistiin. Alkoholistin kanssa eläminen on kuitenkin tietoinen valinta, jonka tehdessään hyväksyy sen että kaikki elämän surkeat tapahtumat on hyvin todennäköisiä. Elämässä tulee muutenkin jatkuvasti kurjia yllätyksiä, itse en ainakaan halua kerjätä kurjuutta enempää kuin on pakko.

8

Hienoja näkemyksiä teillä. Olen samaa mieltä hetkessä elämisestä ja siitä, että mitään ei lopulta voi ennakoida. Kiva kuulla, että joku on toipunut ja suhde jatkuu. Olis kiva tietää miten usein käy näin.

Mutta en tiedä onko parisuhde varsinaisesti mahdollinen alkoholistin kanssa. Kallistuisin väittämään, että juova alkoholisti ei voi olla kunnollisessa suhteessa toiseen ihmiseen. Täydellinen riippuvuus on niin suuri haitta taasaveroiselle vuorovaikutukselle, että suhteesta tulee väkisinkin jotain muuta kuin parisuhde. Ja lopulta vain teot lasketaan. Mitä väliä vaikka hän rakastaisi minua ikuisesti, jos joudun jatkuvasti sietämään epäreiluja tekoja ja kohtuuttomia vaatimuksia?

9

Totta vieköön, olen kyllä samaa mieltä! Meillä intiimi elämä loppui heti alkuvuosina, parikymmentä vuotta sitten. Läheisyyttä oli vielä sen jälkeen pitkään, sitä että nukuttiin lähekkäin, mutta vain nukuttiin. Yritin vuosia itse olla aloitteellinen ja tulin koko ajan torjutuksi. Tunsin huonoa omaatuntoa, ja sitten aloin tuntea itseni pelleksi. Suorastaan kerjäsin, että hän edes halaisi ja lohduttaisi, mutta hän sanoi: mitä hyötyä siitä olisi?

Viimein olen kasvanut siihen, että intiimimpi kanssakäyminen hänen kanssaan tuntuisi todella luonnottomalta. En näe häntä haluttavana miehenä, en enää mene samaan sänkyyn edes nukkumaan, silloinkaan kun hän harvoin on selvin päin. Tyhmine möngertävine höpinöineen, kaatuiluineen, pytynviereen kuseksimisineen, rinnuksilleen räkimisineen ja kaiken vastuun pois jättäneenä hän on kuin suuri lapsi. Enkä minä ole pedofiili.

10

Ja vielä lisään: tosiaan, parisuhteessa on monta kulmakiveä, tarvitaan myös se henkinen yhteys. Pitäisi myös pystyä keskustelemaan mistä tahansa, luottamaan toiseen. Ilman sitä ei voi olla todellista kestävää parisuhdetta. Ainakaan minulle.

Mikähän tämä minun oma suhteeni lieneekään. Jokin epäterve holhous/hoivasuhde. Vieläpä yhdensuuntainen. Hohhoijaa, ihan naurattaa :astonished:

11

Eihän juovan alkoholistin kanssa tavallaan voi seurustella, puhuin vain siitä että jos alkoholisti kuitenkin lopettaa juomisen, niin oman kokemuksne mukaan sitä voi hyvin oppia elämään niin, ettei pelkää juoko hän huomenna tai ylihuomenna.
Jos alkoholisti jatkaa juomista niin ei se ole ollenkaan se tilanne, mitä parisuhteelta odotan.jos alkoholisti on lopettanut juomisen, niin minähän en ole parantunut vielä sillä. Siksi sillä ei ole väliä kenenkanssa seurustelee, kunhan siinä parisuhteessa kukaan ei juo. Muuten en sitä kutsuisi parisuhteeksi enää ollenkaan.

12

Tuo minun yöllinen puheenvuoroni ei oikein ollut vastaus kenellekään, sain vain kimmokkeen pohtia omaa ns. parisuhdettani, elämänkumppanina mies, joka on juonut lähes koko neljännesvuosisataisen yhteiselomme ajan. Eli ihan omaa elämääni kommentoin, ärsyyntyneenä kun taas lakkasin sietämästä 2 pulloa kumonneen “kumppanin” naamaa ja tulin nukkumaan omalle asunnolle :laughing:

Ja näin sen kristallinkirkkaasti, että ei tämä kyllä mikään parisuhde ole sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä ns. avioelämää ole ollut vuosikymmeniin. Puhetta on ilmassa paljon kaikenmaailman muistakin asioista, mutteivat ne puheet johda mihinkään. Olemme siis jonkinlaisia kämppäkavereita. Kaipaisin toki tasa-arvoista parisuhdetta, mutta tästä “aviomiehestä” olen kyllä fyysisesti niin vieraantunut, että vaikka hän tänään raitistuisi, en jaksa uskoa, että näkisin häntä enää koskaan haluttavana miehenä. En jaksa uskoa, että meistä kahdesta voisi koskaan tulla rakastavaisia. Mutta kiintyy noihin peijakkaisiin vuosien mittaan kuitenkin. Välittäminen ja vetovoima ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Vetovoimaa olisi pitänyt pitää vuosien mittaan yllä, mutta kun toinen on tuntenut vetoa vain viinaan. Ei se intohimo enää herää meidän kesken, eikä te mieli yrittääkään. Jonkinlainen henkinen yhteys nyt voi olla mahdollinen.