Päätin etten anna mieheni juomisen pilata enää yhtään päivää mun elämässä.
Tein tän päätöksen heinäkuussa ja kyllä siitä alkaen antabuksen voimalla ei viinaa paitsi viikko sitten…
Hän oli sitä mieltä että voi ottaa muutaman kerran viikossa kotona, annoin periksi. Tämän viikon lauantaina päätti vetää kotona ihan kännit, ei riittäny muutama. Mun päivän pilasi hänen krapula. Kaikki ne muistot viime vuonna alkaneesta tuskasta, krapuloista…
Olen sanonut ettei alkoholi kuulu mun ja lapseni elämään enää. Miten ihminen ei ymmärrä mitä sille sanotaan. Miksi ei riitä että sanoo, miksi pitää toistaa itseään kerta toisensa jälkeen, miksi pitää suuttua, miksi pitää mennä hermot, miksei voi vaan ymmärtää ja lähteä.
Sama täällä, monen vuoden päiväkirjamerkinnät sen todistaa… Mun elämä lipuu ohi, päihdeongelmaisella " kaikki hyvin" ja minä se hullu olen kun en tajua… kaikki siis olisi hyvin kun minä lopettaisin “flippailun”. Uuden Vuoden lupaus onkin siis mikä?
Alkoholisti lupailee ja laittaa muiden syyksi. Hän voi olla juomatta jotain aikoja, todistaakseen ettei muka ole alkoholisti. Mutta kun on, itse ei vaan sitä vielä tiedä. Jos miehesi ei halua edes raittiutta, silloin on parasta nostaa kytkintä. Alkoholismi on etenevä sairaus.
Nyt hän taas otti antabuksen kun ei halua menettää meitä. Mitä sitten kuukauden parin päästä. Nyt pitäisi olla iloinen ja onnellinen, miksi. Jatkoaikaa kun taas tulee sama eteen. Hän ei ymmärrä, miksi en voi hymyillä enää, miksi hymyilisin. Miksi itken. Miksi en viikkaisi pyykkejä ja laittaisin joulua. En vaan enää jaksa.
Edelleentätä2016 
Olen pahoillani puolestasi ja tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. Sinun täytyy nyt ensisijaisesti pitää huolta itsestäsi ja lapsista. Alkoholismi on niin voimakas sairaus, että sinä et voi sitä voittaa taikka parantaa. Olethan lukenut alkoholismista? Onko miehesi ollut kuntoutuksessa? Meillä raittius tuli Kalliolasta! Myllyhoidosta. Mutta alkoholistin täytyy olla valmis raitustumaan, se on eri asia kuin juomattomuus (antabus, tipattomat).
Suosittelen myös Al-anonia, onko se tuttu? Vertaistuki on ihana asia!
Tsemppiä!
Mä näen aloittajan ymmärrettävässä turhaumassa myös ajateltavaa, että miksi aloittaja toimit kerta toisensa jällkeen samalla tavalla, ,mutta odotat eri lopputulosta silti?
Ei kannattaisi odottaa että toinen muuttuu, vaan kääntää se katse itseen, että mitä minä itse voisin asioilleni tehdä.
Esim vastaa kysymykseen itsellesi, että Koska en halua että kukaan pilaa elämäni alkoholilla, miten voin itse varmistaa sen, ettei kukaan pilaa elämääni tai lasten elämää alkoholilla?
Eli se on eri asia, ja varmaan toiminnallisempi asia lähte liikkeelle, kuin se että miettii miksi toinen pilaa elämäni alkoholilla, vaikka olen pyytänyt ja toivon ettei hän pilaisi elämääni alkoholilla.
Eli mieti että millä tavalla sinä voit toimia siten, että elämässäsi on vain itse valitsemiasi asioita, tai lasten asioita, eikä jonkun alkoholin asioita.
Pienistä asioista se lähtee, ja siiitä että ennen kaikkea kuuntelee omaa puhettaan ja katsoo tarkasti, mitä omat teot merkitsevät ja kuinka ne omat teot vaikuttavat omaan tulevaan viikonloppuun tai elämän kohtaloon.
Ero tuskin on ainoa keino millä saa elämänsä kuntoon. En suosittele sitä kenellekään jos ei ole väkivaltaa, siis fyysistä.
Itse eron kokeneena harmittaa hirveästi se etten saanut vinkkiä mennä itse hoitoon. Minä kun olin vakuuttunut siitä että mies se on kaiken pahan takana. Viinahan se on kaiken takana ja sen aiheuttama paha.
Juomista ei tarvi sietää ja se pitää kieltää kotona. Hyvässä lykyssä mies menee kapakkaan ja löytää uuden ymmärtäjän sieltä, niinkuin alkoholistit usein löytää.
Al-anon on ihan hyvä paikka selvittää mitä kannattaa tehdä, siellä on useanlaisia selviytymistarinoita.
Meillä ei juuri ollut fyysistä väkivaltaa,mutta onhan henkinen väkivalta yhtä pahaa jos ei pahempaa.Henkisenä väkivaltana koen kaikki petetyt lupaukset,vähättelyt juomisista,katoamiset,uhkailut,kiristämiset…onhan näitä vaikka kuin paljon luettelisi.Olen myös eronnut ja koen oman tunneelämäni helpottuneen paljon,vaikka alkkis joskus aina nostaa tunteita vielä pintaan,siis negatiivisia…Viina tarpeeksi usein ja paljon juotuna aiheuttaa valitettavasi perheeseen paljon ongelmia,vaikuttaa niin laajasti …mikään muu sairaus kuin alkoholismi ei tuhoa näin täydellisesti läheisten elämää…Kukaan läheinen ei pysty parantamaan alkoholistia,motivaatio on löydyttävä häneltä itseltään…Al-anon ja muut terapiat tuovat läheisille vertaistukea ja näin ollen auttavat henkisesti pysymään pinnalla…Se että olisin jäänyt alkkiksen kanssa saman katon alle olisi vaan pitkittänyt omaa pahaa oloani,vaikka ei se ero koskaan helppo ole näinkin pitkän yhteiselon jälkeen.-jellonatar-
Itsekin olen todella helpottunut että joku muu kantaa nyt sitä juoppis-työtaakkaa mitä itse kannoin aiemmin. Ei tarvitse enää kärsiä sydämentykytyksistä ja mahakatarrista minkä jatkuva jännitystila aiheutti. En vaihtaisi kyllä osia nykyisen kanssa mistään hinnasta.
No, minulle tuli syyllisyys sen jälkeen kun menin Al-anoniin. Eikä se ehkä vieläkään ole täysin pois pyyhitty.
Sillä olin aikamoinen riivinrauta, toisten määräilijä, kyttääjä ja aina pahalla tuulella.
Vaikka olenkin eronnut juoposta jo kauan sitten niin eniten kait ahdistaa kun huomaa että vikaa oli minussakin ja paljon. Olisimme tarvinneet ulkopuolista apua ettemme olisi jumiutuneet johonkin kierteeseen.
Ja joka ei näe itsessään mitään vikaa vaan aina syyttää muita on kyllä sokea. Kyllä itsessäkin on vikaa. Ainakin se että menee naimisiin henkilön kanssa jota ei sitten hyväksy kokonaan?
Itse kokisin syyllisyyttä ainoastaan jos ex olisi ollut raitis ennen minua ja eron jälkeen, mutta näin ei asia ole, riidan aiheetkin nykyisensä kanssa ihan samat kuin minun kanssani. Eipä hänkään kantanut syyllisyyttä mistään joten mitäpä sitä itsekään kokemaan. Pitäisikö alkoholistia siis sääliä?
Nyt menee kyllä alkuperäisen aiheen ohi, mutta kun tuli tuo ero puheeksi, niin… Tähän sellainen välihuomautus, että nykyisin on hirveästi Vieras -nimimerkkejä, joten en oikein erota, kuka on kukin, mutta tässä nyt kaikille vieraille ajatuksiani…
Minä elin lähes 22 vuotta yhdessä miehen kanssa, joka edelleen on jollakin tapaa tuki ja turvani, pois muuttanut lähimmäiseni, mutta miksi sitten erosin? Noihin vuosiin mahtui mielettömän paljon hyvää, tasapainoista, iloista, rakastavaa ja turvallista perhe-elämää. Oli yhdessä puuhaamista, lempeä, suht tasa-arvoista lasten ja kodin hoitoa, mutta… Lähes vuosittain tuli vaihe, jossa mies aloitti “baariperjantait” aina joskus terassikauden avauduttua toukokuussa ja sitä pitelemätöntä “juoksua” kesti elo-syyskuuhun. Aikani muutosta toivottuani opin jotenkuten hyväksymään tuon, mutta kun muutaman vuoden välein homma ei loppunutkaan alkusyksystä, vaan jatkui vuoden vaihteen yli, niin oma psyykeni alkoi kärsimään todella pahasti. Tuli unettomuutta, keho oli hälytystilassa eli verenpaine oli korkealla, en kyennyt hengittämään kunnolla, syke oli koholla jne. Lopulta kaikki tuo sairastutti minut niin psyykkisesti kuin fyysisestikin, vaikka toimintakykyni säilytinkin ns. loppuun saakka.
Viimeiset 1,5 vuotta ennen eroa olimme miehen kanssa harmillisesti jo etääntyneet toisistamme. Ei ollut juurikaan mitään kosketusta, mies kulki säännönmukaisesti perjantai-iltaisin jossakin (mukamas baarikierroksella, mutta eron jälkeen selvisi sekin totuus), emme tehneet enää oikein mitään yhdessä, siis kodin ulkopuolella. Yhteiset kauppareissutkin olivat jääneet pois. Tiedostin kyllä jo liittomme aikana, että mies ei rohkene näyttäytyä minun kanssani, koska pelkää, että joku toinen tulee vastaan.
Ei auttanut enää puheet eikä kirjeet, minä ja tytöt elimme omaa elämäämme, mies omaansa. Kävin terapiassa ja vaikka pitkään koin, että terapia auttoi nimenomaan selviämään arjesta yhdessä miehen kanssa, niin lopulta se antoi myös rohkeuden irtiottoon.
Olen eron jälkeen päässyt lähes kaikista fyysisistä oireiluistani, ja jos joskus jotakin pääsee “iholle” hiipimään, niin tunnistan kyllä oireet ja kykenen rauhoittumaan. Olen opetellut hengittämään uudelleen, voisin sanoa 
Miehen kanssa pidimme pitkään tosi tiiviisti yhteyttä, lähinnä sähköpostitse. Nyt hän on löytänyt ns. uuden elämän, joten olemme enää harvoin missään tekemisissä. Korkeintaan aikuisten lastemme asioissa.
Miehellä on edelleen avain meille, entiseen kotiinsa. Hänellä on siellä kaikenlaisia tarvikkeita, joita joskus käy hakemassa, mutta yleensä päivisin, jolloin tietää minun olevan töissä.
Minä tiedostin yhdessä olomme aikana omat “virheeni”, koska yleensäkin katson aina ensimmäisenä peiliin, jos tulee jotakin ristiriitatilanteita kenen tahansa kanssa. Mieskin kypsyi iän mittaan ja otti vastuuta tekemisistään, kunnes tosiaan joku tahtotila loppui.
Suren edelleen yhteisen elämämme menetystä ja ikävöin aika-ajoin miestä, mutta vain sitä miestä, joka hän parhaimmillaan (“normaalisti”) oli. Tiedostan vahvasti sen, etten vieläkään kestäisi lähelläni sitä ihmistä, joka hän juomis- ja menovaiheissaan oli. Toki olen eron jälkeen oivaltanut asioita, jotka olisi EHKÄ voineet muuttaa tapahtuneen, mutta en silti kadu tekemääni ratkaisua.
Voin kuitenkin sanoa, että KAIKKI kivet ja kannot tuli tuon reilun 20 vuoden aikana käännettyä pitääkseni liittomme kasassa. Olihan noita vakavia kriisejä muutama ennen lopullista eroakin. Helpolla en siis luovuttanut.
Minun on vaikea kuvitella, että etenkään tällä palstalla annettaisiin jotenkin liian helposti periksi, ja erottaisiiin sen vuoksi juoposta. Kuten Hemmiina tuossa kirjoittikin, eiköhän kaikkea mahdollista ja mahdotontakin ole yritetty ennen lopullista eroa.
Pikemminkin päinvastoin, täältä saa lukea sellaisia kauhutarinoita, että mielessään jo toivoo, että eroa, hyvä ihminen, ennen kuin on liian myöhäistä. Moni kituuttaa tuhoon tuomitussa parisuhteessa vuosikausia, vuosikymmeniäkin. Vaikka olisi kuinka selväjärkinen ihminen, juopon kanssa eläminen vie voimat ja terveyden ennemmin tai myöhemmin. Lapsiperheiden tilannetta en tässä yhteydessä uskalla edes ajatella. Ollaan yhdessä “lasten vuoksi”. Juoppoisän lapsena en voi kuvitella lapselle kamalampaa kohtaloa.
Olisi mahtavaa, jos juopot haluaisivat raitistua, ja löytäisivät siihen hyvät keinot. Ja kaikki eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Mutta tämä on valitettavan harvinaista.
Ikävä kyllä, usein ero on ainoa oikea vaihtoehto, kun perheessä huseeraa juoppo. Moni harmittelee vain sitä, että olisi pitänyt erota jo aiemmin.
Kompsit vieras 70, harvapa täällä kärsii liian helpolla luovuttamisesta:)
Jospa vain hellittäisi ja antaisi juoppojen itse juoda elämänsä. Mutta ei. Kun “huomenna voi olla parempi päivä”
ja “mutta kun se selvinpäin tekee kotitöitä ja on rakastava!”
ja koettuhan sekin tunne on, enpä silläkään voi ylpeillä.
Tuo kuvitelma on vaan yksi psyyken keino muokata niistä elämän stressitilanteista helpommin kestettäviä.
Kun suhteessa on alkoholismia, väkivaltaa tms. sontaa, sitä alkaa pitää normaalina ja sitten kun on sitä, mikä tavalliselle ihmiselle on normaalia yhteiseloa, se on niiiiin IHANAA! Eli ihmisen näkökanta kieroutuu tuollaisessa suhteessa ja pahasti. Ei ne alkoholistimiehet oikeasti ole muuten “niin ihania ja aivan täydellisiä”, lukuun ottamatta sitä juomista. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka sen lisäksi käyttäytyvät välillä sikamaisen paskamaisesti.
Ihanan oivaltavasti kirjoitettu.Kiitos sinulle edellinen.Tuo on niin totta.
Se onkin nurinkurista kun aletaan etsiä konsteja kuinka jaksaa mahdollisimman hyvin tilanteessa, joka ei ole millääntavalla edes saavutettava.
Itse olen syntynyt hermoheikoksi, ja kestän alkkiksen pyöritystä vain tietyn aikaa. Niinpä olenkin onnellisesti jo päässyt eroon, mitä nyt omat sukulaiset vielä pilkahtelevat sen verran, etten palstaa vielä ole valmis jättämään.
Mutta tiedän muutaman naisen joilla on suorastaan muulin jaksaminen. Mutta ne ei siitä pääse ikinä minnekään, kun keksivät aina uudelleen sen positiivisen asenteen mikä auttaa heidät jatkamaan pahojenkin henkisten iskujen jälkeen. Siihen lisätään vielä se, ettei arvosta itseään yhtään ja pitää sitä miestä ihanana naistennaarattajana joka seksistisillä lohkaisullaan hurmaa ja laittaa naisen värisemään sekä tuittupäisestä suuttumuksesta että avuttomasta hervottomuudesta joka pistää sukat pyörimään jalassa vihan ja rakkauden yhdistyessä rakkausromaanin tavalla, niin vuosien vuoristorata on taattu.
Kiitos vertaistuesta.
Ei jaksais miettiä enää. Mulla on tuttavapiirissä kolme raitistunutta alkoholistia juomattomia vuosia heillä on 6-15v. Tiedän että raitistuminen on mahdollista. Jos muutamme erilleen tuntuu että vien mieheltäni sen raitistumisen mahdollisuuden, erillään asumista nimittäin keväällä kokeiltiin ja tulos oli totaalinen romahdus jonka seurauksena antabus ja takaisin kotiin. Tiedän ettei juominen ole minun vika ja itse raitistumista on haluttava mutta kuitenkin. Mietin jos erotaan niin hänellä menee työpaikka, perhe…
Hyvin sanottu, siinähän se on kiteytettynä aikamoinen love story. Lisäksi rajua seksiä niin mitä muuta nainen tarvitsee?