Nyt se ero sitten on totta

Heippa!

Kirjoittelin tänne ekaa kertaa vuosi sitten tilanteessa, jossa pohdin vakavasti eroa kun mieheni oli pettänyt minua. No, eroon emme kuitenkaan päätyneet, vaan koittamaan suhdetta uudelleen.

Tähän vuoteen on mahtunut yhteensä 4 muuttoa. Ensin muutimme yksiöstä kaksioon, koska mies valitti tilan vähyyttä. Sitten suurempaan kaksioon, koska oli sama ongelma. Sitten saimme Aso-asunnon jonka hyväksyimme, mutta emme kuitenkaan muuttaneet. Mies ostikin yhtäkkiä itselleen oman asunnon kotiseudultaan ryyppykavereidensa luota, jonne hän muutti ja huomenna minä olen muuttamassa tästä nykyisestä asunnosta yksin yksiöön.

Olimme yhdessä kaksi vuotta. Se kaksi vuotta oli helvettiä. Te tiedätte kaikki ne lupaukset, pettymykset, anteeksipyynnöt ja muut. Mieheni juominen ei tosiaankaan ollut mitään vähäistä, vaan hän saattoi vetää neljän päivän putken, olla selvänä kolme ja juoda taas kolme. Yhtenä päivän saattoi kulua 1,5 l viinaa ja kori lonkeroa. Kerran hän oli jo katkolla ja kuukauden juomatta, mutta salakuljetti hoitopaikkaan viinaa ja sama rumba alkoi taas.

Minäkään en ole ollut mikään maailman helpoin puoliso. Olen kovin taipuvainen syyllistämään itseni, ja siitä narusta osasi mies aina vetää. Kuitenkin olisin voinut huutaa hänelle vähemmän, ja olla enemmän tukena (en ihan tarkkaan ymmärrä miten olisin voinut enemmän olla) ja kohentaa hänen itsetuntoaan. Olen kuulemma tappanut hänen sielunsa ja kaiken, mitä hänessä on ikinä ollut hyvää. Olen demonihuora, saatanan ämmä ja vitun akka. Selvänä ja kännissä. Kännissä aina mukana oli myös muita naisia, exiä joiden kanssa kirjoiteltiin tai uusia tuttavuuksia Tinderistä. Minä olin vitun hullu valittaja, kun näistä mieleni pahoitin.

Viimeisen vuoden aikana miehelle kokeiltiin jos jonkunnäköistä mielialalääkitystä, mutta mikään ei auttanut (kas kummaa kun toinen joi koko ajan). Minä kuulemma olin se, joka teki hänestä sellaisen, vaikka hän onkin juonut 22 vuotta elämästään. Jokainen teistä tietää, miltä näyttää koti, kun mies juo siellä neljä päivää. Hänellä sattui vielä olemaan sellainen tapa, että hän söi aivan holtittomia annoksia ruokaa ja sotki aina niitä tehdessään koko keittiön. Joka paikka oli täynnä ruokaa, likaisia astioita, pohjaan poltettuja pannuja, viinatahroja ja pulloja ja tölkkejä. Välillä hän käyttäytyi lääkityksen aikana niin pelottavasti, että lähdin äidilleni yöksi, sillä hän saattoi hyvin yksityiskohtaisesti selittää, miten tappaa minut ja laittaa seinälle roikkumaan kurkusta. Kaiken annoin anteeksi. Aina. Joka kerta.

Silti rakastin häntä hyvin paljon. Vai rakastinko mielikuvaa siitä miehestä, jonka olisin hänessä halunnut saada mutten koskaan saanut. Hän oli sopinut työpaikallaan lähtevänsä Myllyhoitoon nyt heinäkuuksi, mutta eipä lähtenyt. En tiedä miten hän siitäkin lipesi. Hän kuitenkin puhui koko vuoden siitä, että haluaa lopettaa, ettei halua enää olla juoppo eikä halua juoda. Johonkin se kuitenkin aina sitten tyssäsi. Joko minä kävin niin hermoille, ettei tällaista saatanan huoraa kyennyt selvinpäin katselemaan tai muuten vaan maailman oli niin paska paikka, ettei sitä kestä kuin kännissä.

Mutta tosiaan, nyt hän on deletoinut minut kaikista medioista, koska suuttui aivan naurettavasta asiasta pari päivää sitten. Oletan, että asunnon loppusiivous jää minulle, vaikka hän takuurahansa siitä ottaakin. Puhuimme vielä, kun kävin katsomassa hänen uutta asuntoaan, että jos yrittäisimme vielä tätä suhdetta niin, että kumpikin muuttuu, ja vähän niinkuin uusina ihmisinä. Ja uskokaa, kyllä minussakin oikeasti muuttumista, olisi; vika ei ole ainoastaan hänen. Mutta sen tiedän, että mikään ei onnistu niin pitkän kun hän juo. Ehkä tietää sen itsekin ja siksi deletoi minut, en tiedä. Hän pitkään sanoi, että minun pitäisi etsiä uusi mies, että hän ei ole minulle sitä, mitä ansaitsen. Olemme vähän alle nelikymppisiä molemmat.

Silti tuntuu pahalta, ihan todella, todella pahalta. Erot ovat aina olleet minulle hyvin vaikeita ja olen saattanut surra niitä pitkäänkin. Silti, miten pahasti hän on minut haukkunut kavereilleen, perheelleen, työpaikalleen, joka paikkaan, on minusta niin väärin. Olen itse niin oikeudentuntoinen ihminen, että en jotenkin kestä sitä, että hän mustamaalaa minua minkä ehtii, vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään väliä. Tunnen helpotusta siitä, että viinahelvetti on osaltani ohitse mutta silti mielessäni on koko ajan, että entä jos, entä jos…mutta itseni kannalta olisi parempi, etten enää ajattelisi noin. Sillä mitä pidempään roikun noissa ajatuksissa, sitä kauemmin kestää minulta toipua ja päästä eteenpäin. Kaikki tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta!!! Miksi muilla suhteet onnistuvat ja toimivat ja saadaan lapsia ja perhe ja kaikkea muuta, ja sitten minä joudun tällaiseen kamaluuteen, mistä ei meinaa osata edes päästää irti, vaikka se olisi ainut järkevä teko!!! Olen varmasti sairastunut jo läheisriippuvuuteenkin tässä, sillä halusin niin kovasti parisuhteen ja perheen, että välillä tuntui, että annoin sen ajatuksen mennä yli kaiken ja tässä sitä nyt ollaan sitten.

Tosiaan huomenna sitten muutan. Irti tästä kodista, jossa ehdimme jopa kaksi kuukautta asua (mies siis osti oman asuntonsa aivan hetken mieljohteesta ollessaan vihainen minulle, ja seuraavana päivänä jo toivoi, ettei tarjousta hyväksyttäisi). Minun tuleva asuntoni on oikeasti ihana, olen myynyt koko entisen omaisuuteni, jokaikisen huonekalun ja verhon ja ostanut kaiken uutta. Tämä kirjoitus nyt on ihan överipitkä, mutta jos jollain on jotain järkevää sanottavaa tähän niin olen kiitollinen :slight_smile:

Voi miten tuttua tuo epäreiluuden tunne. Minäkin ihmettelen, että miksi en voi löytää ihmistä joka arvostaa minua. Silti koen arvostavani itseäni, koska enhän minä sitä kohtelua katsele enää, enkä anna kohdella itseäni enää väärin. Ja aikoinaankin tunsin ja koin, että se oli enemmän harkittua että hyväksyin mitä hyväksyin. Eli katsoin läpi sormien vain, koska tiesin toisen olevan juoppo, enkä kaikesta ottanut itseeni. Mahdoton se on ottaakin kaikki itseensä, kun asiat menevät niin sekaviksi, ettei niitä voi kunnolla edes ottaa todesta kaikkia puheita.
Mutta ehkä toisen kunnioittamista voikin olla se, että ottaa lapsellisetkin puheet tosissaan. Vaikka toinen ei aikuinen selvästi olekaan, niin antaa hänelle silti arvon. Jos hän sanoo häivy huora, niin minä häivyn. Jos hän sanoo, ettei halua nähdä minua enää. Niin kunnioitan. Ja jos hän katuu puheitaan, voin antaa anteeksi mutta en vaivaudu enää samaan näytelmään takaisin. Leikkimään sitä vaikkapa lehmän roolia. Tai akan. Tai jonkun vastaavan.
Tai äidin.
Jos aikuinen mies valitsee että häivy, niin se on hänen valintansa. Siitä se lähtee se itsensäkin kunnioitus, että antaa toiselle hänen ansaitsemansa arvon. Ja uskoo puhetta, kun sitä puhutaan. Eikä tiedä toisen puolesta, että ei hän sitä tarkoita.
Kyse ei ole kuitekaan mikään pikaistuksissa vihoitteleva erityisnuori. Vaan aikuinen alkoholisti mies. Hän voi äänestää vaaleissakin. Ja solmia sopimuksia. Hänen sanansa painaa yhteiskunnassakin. Miksi ei siis minullekin.
Tuo epäreiluus on tuttua silti. Myöskin tehokasta peliaikaa perheen perustamisen kannalta menee noihin tuon tyyppisiin suhteisiin. Mutta sitä kai ei voi niin ajatella. Kylläpä sitä turhempaankin ihmiset aikaansa käyttää, kuin yrittämällä suhdetta. Tarkoitus hyvä.

Niin, lapsista mekin paljon puhuimme, mutta ehkä oli Luojan onni, ettemme niitä saaneet. Itse sairastan vielä MS-tautia, ja vaikka se hyvin rauhallinen onkin, niin silti oireilen fyysisesti miehen takia. Äskeinen sähköpostiviesti on aika karua luettavaa, kun kysyin, että tuleeko hän siivoamaan asuntoa ja että en ymmärrä taas tällaista mielenailahtelua:

“Kyllä se on niin et jatkossa menee kaikki viestit suoraan roskapostiin. Vittu mun tressitaso, vitutus ja ahdistus nousee heti kun edes kuulen susta. Vittu et sä olet kamala ihminen jumalauta!!!”

Mitäs tuohon sitten sanot.

Ei sano mitään,hengittää syvään ja uudelleen syvään.Ajattelee mielessään tyyneysrukousta ja siirtyy muihin tehtäviin

Huhhuh mitä kielenkäyttöä. Pyörremyrskyssä tapahtuu kaikenlaista mutta onneksi on vaihtoehto, tyyni, kaunis ja aurinkoinen poutasää. Pyörremyrsky saa myrskytä omassa likaisessa kuplassaan, minun kuplassa paistaa aurinko ja meidän kuplat ei toivottavasti koskaan enää kohtaa. Tsemppiä ja voimia eroon!

“Vai rakastinko mielikuvaa siitä miehestä, jonka olisin hänessä halunnut saada mutten koskaan saanut.”

Kyllä, juuri niin teit.

Samanlaiselta kieputukselta vaikuttaa mitä mullakin oli eksäni kanssa.

Kannattaa keskittyä nyt itseensä ja omaan alkkisvapaaseen elämäänsä. Minusta myös kaikki yhteydenpito alkkiksen kanssa kantsii laittaa nollille, jos vaan mahdollista, tai niin minimiin kuin voi. Helpottaa muutenkin tuskaista irti pääsyä.

Voimia!

Nuo on niitä asioiden pitkittämistä kun tekee kyselyjä. Olisihan se kiva tietää mitä alkkis aikoo, ja tuleeko se, vai siivoaako se, vai joutuuko yksin tekemään asiat. Mutta kun ne joutuu täst lähin tekemään kuitenkin ilman alkkista, niin miksi ei aloittaisi jo tänään? Tilaa vaikka siivouspalvelusta jonkun sinne, jos se helpottaa. allkkis kannattaa tehtä mahdollisimman pian omassa elämässä tarpeettomaksi, ettei minkään käytännön asian varjolla tule pitkitettyä riitoja.

Vielä epäreiluuden tunteesta: itse haksahdin myös siinä, että kuvittelin alkkiksen olevan jotenkin normaalin vastuullinen, edes sen jälkeen kun hän muutti pois omaan onnelliseen elämäänsä. Mutta ehei, ei ollut aikaisemminkaan vastuullinen, niin turha odottaa ihmeitä. Pahempaan päin minusta oikeastaan vaan meni. Eli vaikka normiajatus on, että sen pitäs siivota sotkunsa yms., viis ne siitä veisaa. Itse mäkin sain sen tyhjät viinapullot kämpästäni siivota. Mä tiedän, että on vaikeeta kässätä, miten he toimii, mutta niin se vaan on, että helpommalla pääset mitä vähemmän odotat/pyydät/vaadit häneltä päin yhtään mitään (tämä ei koske isoja taloudellisia juttuja eikä lasten huoltoa yms., joissa toki pitää pitää puolensa).

Onittelen sua omasta avaimesta ja omasta kodista, jossa kukaan ei juo eikä sotke eikä oksenna ja paskanna(anteeksi) minne sattuu. Minä yritän vielä tuota aivan samaa, täällä omassa tilanteessani, miehen pitäisi maksaa minulle iso velka perikunnan talokaupat saatuaan selväksi, loppusumma ja avainten luovutus elokuun viimenen. Sitten minulla on rahaa takuuvuokraan ja muuton kuluihin ja voin ostaa sohvan ja mitä sitä nyt tuleekin mieleen silityslauta :smiley: Olemme yrittäneet aina uudelleen ja uudelleen kuuden vuoden ajan josta reilu vuosi raittiutta AA.n avulla, mutta nyt hän haluaa juoda ja koska hän käy töissä ei hän ole alkohoilisti :open_mouth: Tässä se pääpiirteittäin. Oli sitten millätavalla tahansa mutta alkoholista riippuvainen ja övereitä harrastava niin minusta silloin on alkoholisti. Tsemppiä tulevaan, se on varmaan outoa kun myrsky laantuu ja on vaan rauhallista ja seesteistä.

Huhhuh mikä tarina Haituva ja miten tuttua, vaikka toki kaikki asiat eivät niin samanlaisia olekaan. Ja hiisi vieköön miten iloinen olenkaan puolestasi, että sinä olet jo noin pitkällä tuossa asiassa, saanut jo tehtyä sen ratkaisun ja askel askeleelta lähempänä sitä lopullista vapautta. Sitä hetkeä, kun ei sen juopon viesteillä tai sanoilla ole enää merkitystä sinulle.

Nyt on ja siihen toivon hurjan paljon ja rutkasti voimia, että jaksat ja saat taisteltua läpi niiden hetkien, kun tuntuisi hyvältä vastata viestiin - tai laittaa se ensimmäinen viesti. Mutta yritä, jaksa, sinnittele! Se on takuulla sen arvoista! Hyvä minun on puhua, kun itse vielä saman katon alla omani kanssa, mutta niin se taitaa juoposta erotessakin mennä, kuin muissakin hankalissa eroissa.

Ja mitä tulee mielikuvaan rakastumisesta, niin hyvin pitkällehän se taitaa itsellänikin olla juuri sitä. Tai osin toki olen rakastunut siihen oikeaan ja aitoon mieheen, mutta kun juoppous valtaa alan, se valtaa alan. Valtaa koko miehen tai naisen, koko mielen. Valitettavasti.

Voimia ihan käsittämättömän paljon! Ja onnea uuteen kotiin! :slight_smile: