Tänään tuli tämä avioliitto tiensä päähän. Viimeinen naula tähän arkkuun. En vain enää pysty, enkä halua.
Huomenna menee esikoinen kouluun, aloittaa koulutaipaleensa. Mies tuossa iltapäivästä korkkasi kaljan ja sanoi ostaneensa kahdeksan. No, enpä siitä sitten nostanut äläkkää, sillä ajattelin, että siihen kahdeksaan se tällä kertaa jää, kun huomenna olisi tärkeä päivä. Isä kun lupasi tytön saattaa kouluun, ensimmäisenä päivänä.
Seuraavan kerran kun ukko tuli silmieni eteen, niin totesin, että olipa sitten jossain vaiheessa käynyt ostamassa sitä kaljaa lisää. Mulla räjähti siinä kohtaa. Huusin pää punaisena, että saa painua helvettiin, että nyt teki viimeisen tekonsa lapselleen. Niin syvää vihaa en ole koskaan tuntenut. Käskin häipyä pois silmistäni, ennen kuin tekisin jotain. Koskaan aiemmin en ole sellaista raivoa tuntenut. Aino mikä esti minua tarttumasta johonkin lähimpään esineeseen ja lyömästä ukkoa päähän ja hengiltä, oli takanani keittiössä seisovat lapset. Onneksi siskoni oli meillä käymässä ja lapsilla oli hänestä turvaa. Asiasta syntyi kaikkein kauhein riita ja on niin väärin, että lapset sen näkivät. En vain kyennyt hillitsemään itseäni. Tajusin, että mieheni on vajonnut niin syvälle suohonsa, että mikään, ei edes näin merkittävä ja tärkeä asia lapsensa elämässä, saanut häntä olemaan juomatta.
Alkoi syyttää siskoni vierailua juomisestaan ym. Mulle vain tuli niin kirkkaana, että tää on nyt tässä. Heitin sormukset ukon eteen lattialle ja sanoin, ettei hänen juomisensa varjosta enää yhtään päivää mun ja lasten elämässä. Pyysin vieläkin poistumaan. Jatkoi vaan meuhkaamistaan ja hakkasi yhden keittiön tuoleista paskaksi lattiaan. Nuorempi (2v.) seisoi isänsä takana ja järkyttyi totaalisesti. Mä olen niin surullinen siitä, mitä tää tän päiväinen teki tytöille. Aiemmin ei ole ollut mitään tälläistä meuhkaamista, vaan pelkkää huutoa vaan.
Meillä miehen juominen on lisääntynyt koko ajan. Aiemmin se varjosti vain kaikkia viikonloppuja. Välissä saattoi olla selväkin silloin tällöin. Kaikki mökkiviikonloput tosin oli sitä, että minä olin mökissä tytön kanssa ja isä oli kännissä tai krapulassa. Pian alkoi koko mökillemeno olla minulle vastenmielistä, siellä kun ei edes päässyt henkisesti pakoon tilannetta, vaan sitä oli siinä nenänedessä katsottava.
Omakotitaloon muutto sitten on saanut jotenkin tilanteen pahenemaan. Mitään pikku puuhasteluja ei voi tehdä kaljatta. Kolme neljä kertaa viikossa on nykyään ihan normaalia ja laatikollinen ei ole mikään harvinaisuus enää kerta-annoksena. Mies ei tosiaan ole ikinä ollut väkivaltainen, mutta muuten on täysin idiootti. Eikä se juominen edes ole se pahin. Mies vain on mielestäni niin vastenmielinen kännissä, että rakkaus on täysin kuollut, kun pelkkää idioottia saa päivät pitkät katsella. Kun viinahammasta kolottaa, niin aloittaa riitelemään, että on jotenkin oikeutetumpaa juoda. Loppupäivät viikosta meneekin sitten kankkusessa ja sitä pahaa oloaan kiukutellessa. Alkoholi siis varjostaa jokaista päivää viikossamme.
Ja minä en ole oma itseni. Syön mielialalääkkeitä, ehkä minulla on muutenkin siihen taipumusta, että en nyt tätä tilannetta siitä yksin syytä. En vain ole oma itseni, vaan pinnani kiristyy aina miehen juomisen takia. Eli viime aikoina olen ollut päivittäin pinna kireänä. En myöskään tunnista itseäni tämän päiväisestä raivokohtauksesta. En halua tätä mitä tämä minulle tekee. Lapset olen onnistunut jokseenkin suojelemaan isänsä juomiselta, sillä olen välttänyt riitoja ym. Totta kai molemmat huomaavat isänsä olevan humalassa ja huolehtivat hänen turvallisuudestaan. Kesän alussa havahduin kun vasta kaksi täyttänyt tyttömme sanoi, “Isi istu huolella, ettet putoa” ja “kävele isi huolella”. Siitä kai tämä päätöksen kypsyttely sai alkunsa, kun tajusin, mitä olen lapsilleni tekemässä.
Tästä lähteminen vain tuntuu niin työläältä. Ei millään tahdo olla voimia repiä itseään tästä irti. Asumme ihanassa talossa ja tuntuu niin vaikealta luopua kerralla tästä kaikesta. Mitenkään ei vain ole mahdollista tähänkään jäädä. Ja tiedän, että tää kaikki menee muutenkin tosi rumaksi, mutta mun on vaan jostain löydettävä se voima. Olen perhepäivähoitajana vielä kaiken kukkuraksi, joten mikään evakkoratkaisukaan ei ole mahdollista. Monta monituista asiaa on mietittävänä, mutta paluuta ei enää ole. Ei saa olla, mun on vain pakko jaksaa.
