Nyt minäkin kuulun tänne

Nistin omainen. Se minä olen ollut jo lähes kolme vuotta, mutta vasta nyt asiasta tietoinen. Mieheni soitti psykiatriselta osastolta ja tunnusti olevansa bupre-riippuvainen. En voinut uskoa. Miten hän on onnistunut sen salaamaan? Kuulemma helppoa.
Meillä on vauvakin. Miksei mies kertonut? Pelkäsi kuulemma, että jätän. Olen surullinen, että hän koki niin. Ettei hän tuntenut minua sen vertaa. Ettei voinut uskoutua minulle.

Kunpa tämä olisi tullut ilmi paljon aiemmin.
Miten tästäkin selvitään? Mies ei kuulemma pääse korvaushoitoon. Jatkanee käyttöä kunnes pääsee. Miehen riippuvuuden hoito on nyt tärkeintä, mutta jossain vaiheessa on pakko selvittää asiaa parisuhteen kannalta. Kaikki ne valheet. Olen viimeisen vuoden ajan aistinut, että välillämme on jokin kuilu ja olenkin suoraan kysynyt salaako jotain. Ei kertonut.

Luin tuon yhden ketjun nistin suhtautumisesta läheisiinsä. Avasi vähän asiaa. On kuitenkin vaikea hyväksyä se, ettei toinen kykene panostamaan suhteeseen samassa määrin kuin itse. Ettei toinen ole ollut rehellinen. Häpeästä ja pelosta toki on kyse, mutta kun itse haluaisi vain auttaa. Toki olen loukkaantunut ja järkyttynyt ja mietin kuinka paljon suhteemme pohjaa valheelle. Ja päällimmäisenä: rakastaako mies minua yhtä paljon kuin minä häntä? Onko koskaan välittänyt samoin kuin minä? Liittyykö rakkaus tähän mitenkään? Ehkä vielä jonain päivänä ymmärrän.

Nyyhky: Jos miehesi on bupreriippuvainen ja yrittää päästä korvaushoitoon, niin korvaushoitolääkkeenä on se sama bupre. Eli mitä sillä korvataan? Korvaushoitohan on tarkoitettu alunperin heroiiniriippuvaisten hoitoon. Kannattaisi varmaan miehen yrittää päästä irti kokonaan, kun on se mahdollista! Onko mies aiemmin hakenut hoitoa riippuvuuteen? Nimittäin ainakin ennen korvaushoidon yksi kriteeri oli se, että takana oli useita yrityksiä lopettaa käyttö.

On tietysti mielipideasia tuo korvaushoito, mutta itse en vain käsitä, miten bupreriippuvuutta hoidetaan korvaushoidossa buprella.

Hei Nyyhky,
hienoa että löysit itsestäsi voimaa kirjoittaa Vilpolaan. Kuvaamasi tilanne ei ole outo tai tuntematon, sangen usein käy niin että käyttäjä onnistuu salaamaan riippuvuutensa pitkänkin aikaa vaikka eletäänkin kiinteässä parisuhteessa, juuri kuten omalla kohdallasi on käynyt. Miehesi on varmasti pelännyt, että jos hänen käyttönsä tulee ilmi niin saattaisit sen vuoksi jättää hänet. Sillä ei ole minusta mitään tekemistä sen kanssa, etteikö miehesi rakastaisi sinua, tuntisi sinua tai uskoutunut sinulle. Hän todennäköisesti häpesi käyttöään ja sitä, ettei kyennyt lopettamaan käyttöään. Tapahtuneen on täytynyt olla sinulle järkyttävä shokki. Haluaisitko kirjoittaa lisää tunteistasi ja ajatuksistasi?

Itse haluaisin tietää, miksi hän on nyt psykiatrisella?

Vaikka tilanne juuri nyt tuntuukin sinusta kamalalta ja surkealta, niin toivoa ei pidä heittää romukoppaan. Nyt tiedät, miksi miehesi on toiminut kuten kirjoitat: “Olen viimeisen vuoden ajan aistinut, että välillämme on jokin kuilu ja olenkin suoraan kysynyt salaako jotain. Ei kertonut.”. Hän on ensimmäisen kerran myöntänyt, että on bupre-riippuvainen, ja siinä on muutoksen ja parantumisen siemen. Sellaista mitä ei myönnä, ei myöskään kykene muuttamaan. Nyt hänellä on siihen mahdollisuus, uskon että motivaatiota hänellä kyllä on. Oma perhe, vaimo ja lapsi. Siinä on motivaatiota kylliksi.

Toivon, että jatkat kirjoittamistasi Vilpolaan.

Hienoa Nyyhky, että tulit tänne kirjoittamaan. Koska asia on noin uusi, niin se on sinulle valtava shokki ja käyt varmasti kaikki tunteet läpi laidasta laitaan. Kun asia nyt on tiedossa, niin sille voi lähteä tekemään jotain. Olen itse tavannut samassa tilanteessa olevia puolisoita, kun olen käynyt “live-ryhmässä”. Vaikeinta monelle tuntuu olevan luottamuksen menettäminen ja jatkuva epäluulo ja pelko. Ihan kuten meillä vanhemmilla on oman lapsen kohdalla.

Kun asia hiukan aukeaa, tai miksei hetikin, niin soita vaikka tuohon tukipuhelimeen. Siellä kuunnellaan ja sinne voi vapaasti vuodattaa olojaan ja vaikka itkeä. Paljon voimia sinulle - muista, että sinulla on se pikkuinen, joka tarvitsee äitiä!

Kiitos vastauksista.
Tuohon korvaushoitoon. En tiedä mitä siihen vaaditaan. Vähittäistä vieroitusta mies toivoo. Nyt hän on ollut reilu viikon ilman ja on ihan hajalla (ollut lähellä koettaa itsemurhaa). Olenkin lukenut, että katkaisten lopettaminen on kamalaa. Se olisi kuitenkin varmasti nopein tapa päästä eroon. Toisaalta mieheni kärsii kaiken lisäksi paniikki -ja ahdistuhäiriöstä sekä aistiharhoista (lääkitystä on nyt taas laitettu kohdilleen tuolla psykiatrisella), joten bupre-vieroitusoireet pahentavan näitä mielenterveysongelmia.

Minun tunteeni risteilevät. Omalle luonteelleni ominaisesti kyseenalaistan ensimmäisenä hänen rakkautensa ja lojaaliutensa minua kohtaan, vaikka tuskin niillä on tässä kuitenkaan osaa ollut. Kaipa asia on vaan päässyt paisumaan ja ongelma kasvanut niin, ettei alun jälkeen ole enää uskallut riittänyt avautumiseen. Ennenkuin nyt. Mies ei ole aiemmin hakenut apua. Itse on kuulemma koettanut välillä lopettaa, muttei ole onnistunut. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ainoa keino on katkaisu. Saa nähdä kestääkö mies sen vai jatkaako käyttöä ja koettaa jotenkin päästä tuohon vieroitukseen. Vaikuttaa hankalta päästä siihen. Liekö kyse terveydenhuollon resursseista vai mistä?

Olen toiveikas ja tuen miestäni. Tunnen helpotusta tästä paljastuksesta, toisaalta kaikki tuntuu kovin rikkinäiseltä. Tiedän miehelläni olevan taipumusta “pään sekoittamiseen”. Hän on kertonut minulle aiemmista huumekokeiluistaan ja olemme taistelleet hänen alkoholin käyttönsä kanssa, joten sinänsä tämä ei ole niin suuri yllätys. Ja kuitenkin tämä on täysi yllätys. Olemme avoimesti keskustelleet myös huumeista ja riippuvuuksista ja yhdessä pohtineet riippuvuuksien syntyä ym. Mitäköhän mies on miettinyt noiden keskustelujen aikana?

Mielestäni mieheni ongelmat ovat laaja-alaisemmat kuin vain tämä riippuvuus. Pohjimmillaan ongelma lienee halussa päihtyä/huumaantua. En ole lääkäri tai psykiatri, mutta itselle asia näyttää tältä. En tiedä voiko tuollaista taipumusta hoitaa tai pystyykö ihminen sitä itsestään kitkemään. Mistä apua voisi edes löytää?

Täällä on kiva lukea samankaltaisia kohtaloita ja avata sisintään. Pysyn palstan parissa jatkossakin.

Mä en kyllä ihmettele ettet oo mitään huomannu. Mulla on ollut useampikin tuttu joka salannu käytön puolisolta… Mikäli ennen vetäny ainetta eikä enää saa “nuokkuja” ni ei sitä tajua minkä kokoiset pupillit ihmisellä oikeasti on jos ei mitään ole käyttänyt. Meillä mutsi huomas aina muutaman ekan vuoden ajan jos jotain olin ottanu, sit ku oli sen +5v käyttänyt ni ei huomannu edes pupilleista ku on niin “normaali” vaik ois jotain vetänytkin.

Tuo olisi kyllä aika hyvä tilaisuus jos laitoksessa on lopettaa bubren käyttö. Luulis et vois määrätä jotain kodeiinia jeesiks… Ite oon yrittän nelisen vuotta sit lopettaa niin et lääkäri määräs kodeiinia ja sen jälkeen tramalia mut se ei sit onnistunu…

Korvaushoitoon on pitkät jonot ja siinä pitää antaa seulat viikottain et edes jonossa pysyy. Sit pitää täyttää opiaatti-riippuvaisen määritykset, jono on sen verran pitkä ettei niitä ketkä ovat käyttäneet liian “vähän aikaa” oteta hoitoon. Pitää olla takana useampia yrityksiä vierottautua, en sit tiedä et pitääkö ihan laitoksissa virallisesti olla ollut… Ite reilu vuos sit pääsin Järvenpäähän, eka piti mennä toiseen laitokseen mut se ei sit onneks onnistunu joten sit ku pääsin Järvenpäähän ni siellä tehtiin kokeet korvaushoidon tarpeesta. Mikäli olisin mennyt ekaan laitokseen ni olisin yrittäny lopettaa seinään mistä en sit tiedä olisinko nyt kuivilla vai en, ainakin siinä sen hoidon ajan kuivilla on mut sit ku tulee takasin samoihin piireihin ni on hiukan vaikeampaa olla selvänä ku kukaan muu ei ole puhumattakaan et kunnioittais muitten päätöstä olla selvänä olemalla esimerkiks piikittämättä muiden edessä :unamused: … Joissakin paikkakunnilla pääse lainkaan koko laitokseen ku päivä maksaa yli 600€, monessa kunnassa korvaushoito-jono on reilusti yli vuoden, usein 3v; pääkaupunkiseudulla ilm. jopa 5v… Sit tuossa testissä kysytää kaikki rikosrekisterit ja muut aineet yms. Koko käyttöhistoria ja kovin hepposest ei pääse kyl, tai tiedä nykyää… Tuossa vain ei sit voi vaihtaa paikkakuntaa ja on tosi sitoutunut hoitoon, mä oon tiputtan nyt kolmanneksen annoksest alle vuodessa ja aion pudottaa loputkin alle 2v:tee et vois vaihtaa paikkakuntaa eikä tarvis käydä kerran viikos hakemassa annosta. Alkuunhan tuo on päivittäin ja lomapäivät pitää ansaita. 3vkoa on maksimi-aika hoidon aikana jos tahtoo esimerkiks ulkomaille ja sekin pitää anoa.

Tuossa viikon kieppeillä viekkarit on pahimmillaan. Ne myös pahenee mitä enemmän käyttöä on takana ja pienemmistä annoksista ku käyttöä on pidemmän aikaa takana. Ite ekan kerran kärsin kunnon viekkarit tuosta yli 7v sit ja se meni vielä suht “iisist” mut jo reilu 4v sit vaikka oli käyttöä vain 4pv takana, viekkarit oli yhtä pahat ku ois aiemmin vetän kk:den… Se on oikeast ihan sama mistä ne viekkarit kärsii, koska vaik pääsis korvauksee kodeiinil tai bubrella (joissain kunnissa vain metadonilla), ni annosta vähennettäessä toki viekkarit tulee, lievempinä tosin. Mut ne kestää paljon kauemmin sillä tavalla. Meilläpäin on ainakin erittäin yleistä et myydään, vaihdetaan & piikitetään lääkkeitä ja mä en edes hengaa korvauslaisten kanssa. Kun joku pääsee hoitoon, oletetaan et aina kun muut tarvii bubrea ni hoidossa olevat jeesaa. Siitä tosin pääsee eroon kun vain päättäväisest sanoo joka kerta et ei myy. Mut mulla on tosi monta tuttua ketkä vaihtaneet alkoholiin, lääkkeisiin tai pysyneet sekakäytössä… Mikäli ei selvänä “osaa” olla, ni todennäköisesti ottaa jonkun aineen tilalle… Sit tietty riippuen miten on bubren aiemmin vetänyt (iv:nä vai nokkiin), ni monet ei esimerkiks piikkikoukust eroon pääse. Käsiä tarkastetaan klinikalla, samoin testejä pyydettäes annettava; lääkkeet vietävä näytille mikäli soitetaan jne. Tuo kuitenkin mahdollistaa täysin normaalin elämän mikäli itse sitä haluaa. Tietty se myös on sitova hoito, koska sun on oltava hoidon piirissä mut jokainen punnitsee hyvät ja huonot puolet itse. Jotkut roikkuvat vuosikaudet hoidossa pudottamatta lainkaan annosta, mut itse ainakin tahdon pudottaa mahdollisimman nopeasti pois annoksen ja tuo käyttäjistä eroon pääseminen on todella tärkeää. Mä yritin 5v eroon aineista niin et liikuin käyttäjien kanssa ja ainakin itelle se oli liian vaikeata et muut vetää ja ite selvänä katot vieressä. Tuossa on myös se huono puoli et jos vituttaa tms. ni yks soitto ja saat kamaa. Sen pitäis olla hiukan vaikempaa koska addikti ei tarvitse kovin suurta syytä hakeakseen kamaa… :unamused:

Bubresta seuraa joka tapauksessa sellanen masis-jakso jolloin mikää asia ei tunnu miltään. Voi kestää ½ vuottakin ennenkuin aivo-kemiat on samalla tasolla ku ennen käyttöä. Tuo on yleensä se aika jolloin retkahtaa uudelleen ku mikään kertakaikkiaan tuota mielihyvää. Mut ku tuon tietää ni se on helpompi suhtautua. Jos sun miehes olis tuolla hoidossa sen 2-3vkoa ni viekkarit ois pääasiassa psyykkisiä (fyysiset on pahimmillaa 4-14pv, monet sanoo et se 7pv ilman on pahin), tosin sit ku pois pääsee ni kaverit ja aineen himo voi aiheuttaa retkahduksen joka mul viimeiset 5v tarkoitti sitä että samantien lähtee käsistä; monella retkahdus aiheuttaa suoraan putken… Mut tsemppiä sulle, toivottavasti kaikki menee hyvin… Voimia!

Kiitos malibu viestistäsi. Kaikenlainen tieto on tarpeen. Kokemukset ovat oivallisimpia oppaita ja kovasti avuksi .
Mieheni kertoi, että fyysiset vieroitusoireet alkavat olla jo takanapäin. Ei enää oksentelua ja särytkin lievittynyt. Jotenkin olin kuvitellut, että kunhan keho ei enää kaipaa niin se on siinä sitten. Mutta henkinen riippuvuus taitaa olla ihan eri luokkaa. Hän koetti selittää psyykkistä riippuvutta aineeseen sekä tuota piikkikoukkua. Sinänsä ymmärrän, sinänsä en. Miksi on muka vaikeaa elää ilman? Koetan kovasti samaistua. Puhuin miehelle seuran vaihdosta. En voi uskoa, että mieheni tyytyisi vain katsomaan vierestä kun muut vetää. Houkutus olisi varmasti liian suuri. Mies ei vaikuttanut olevan yhtä mieltä. Tiedän mieheni olevan helposti taivuteltavissa kaverien taholta. Minut hän sen sijaan kyseenalaistaa herkästi ja tiedänkin etten puhumalla saa häntä näkemään/myöntämään mikä riski vanhojen kavereiden seurassa on.
Mieheni ohjataan laitoshoidon jälkeen a-klinikalle. Suhtaudun tuollaisiin melko skeptisesti. Mutta saa nähdä… Laitoshoitoa nyt on vielä varmasti parisen viikkoa jäljellä.

Heippa Nyyhky,

oletko miettinyt kuinka tärkeää olisi saada miehellesi tukihenkilö, joka pystyisi tukemaan häntä päihteettömällä tiellä?

Laitoshoidosta kotiuduttuaan hän joutuu aivan uuteen tilanteeseen, koska ei ole suotavaa palata vanhaan sosiaalisen ympäristöön, NA-ryhmä yhdessä tukihenkilön kanssa saattaisivat antaa tukea uudenlaisella elämän polulla.

Jaksamista sinulle.