Nyt en jaksa

Tänään tuntuu että en jaksa enää. Piti olla keskustelu varatussa kekusteluavussa, mies ei tule. Kuten jälleen kerran, ongelma on minun astenteessani ja häntä syyttämällä yritän korjata koko paskan (=miehen sanat).

Olen niin poikki, en edes löydä sanoja enää, enkä osaa jäsennellä omia ajatuksia. En jaksa kirjoittaa omista taustoistani sen enempää juuri nyt, mutta olen kirjoittanut muutaman kommentin muihin viestiketjuihin. Tuskin taustoja edes tarvitaan, samassa veneessä…

Kyllä sä selviydyt, Moss!
Niin, enhän tiedä tarkempaan, olen kyllä nähnyt nimesi täällä, samoja asioitahan me täällä olijat käydään läpi :frowning: Pitäisi päästä irti, mutta jotenkin ei pysty. Tiedän tuon tunteen, ei jaksa. Se on vallannnut minutkin viimeksi tänä viikonloppuna parina yönä, silloin kun pitää aina miettiä asioita. Mutta jostain sitä voimaa aina löytyy, koska SITÄ PITÄÄ LÖYTYÄ! Ei me voida antaa periksi, ei me voida antaa alkoholin nujertaa vielä meitäkin. Jos se nujertaa toisen osapuolen, ei me voida sille enää mitään,me on tehty jo liikaakin, nyt pitää pelastautua itse!

Mä olen sanonut itselleni, minä selviydyn, ei ole muuta vaihtoehtoa! Samaa haluan sanoa sinulle. Tuntuu, ettet jaksa, mutta sinä olet tärkeä, ainutlaatuinen ihminen! Sinun elämälläsi on väliä! Keskity nyt siihen. Lyö vaikka nyrkki pöytään ja sano että Minä selviän! Mä yritän lähettää sulle täältä oikein paljon voimia :laughing:

Siitä se alkaa. Ei ole tarkoituskaan, että venyttäisit omia voimiasi siihen mikä ei hyvältä tunnu. Tämä on herran jestas nettipalsta!

Aina ei jaksa kommentoida. Välillä pistää vihaksi, kun kirjoittajat tuntuvat vaan vellovan omissa surkeuksissaan. Ja välillä ei halua edes käydä tällä palstalla. Aika aikaa kutakin… Mun tie on alkanut monta vuotta sitten, kyllä mä tiesin lopputuloksen jo silloin.

Siihen vaan meni aikaa.

Omien ajatusten selvittämisessä tämä palsta on ollut hyvin avuksi. Välillä jaksaa kommentoida muitakin, mutta ensisijaisen tärkeää on, että pidät huolen omasta hyvinvoinnistasi. Jos päiväkirjamainen tilittäminen auttaa, niin tee sitä.

Älä jää yksin. Vaihtoehtoja on.

Kiitos tuesta, tarvitsin sitä todella silloin kun kirjoitin ensimmäisen tekstin. Kyllä sitä loppujen lopuksi jaksaa, välillä vain epätoivo iskee yli. Onneksi (?) on sen verran elämänhistoriaa takana, että tietää jo sen että aina selviää, vaikkei helppoa olekaan. Itsellä on menneisyydessä pari masennusjaksoa, jotka ovat opettaneet itsetuntemusta aikamoisesti. Nyt niistä selviytyminen on ollut selkeä voimavara. Toisaalta pelkään että olen analysoinut tilannetta itse itselleni liian kauan ja unohtanut toimimisen, josta vahinkoa on syntynyt lähinnä lapsille. Itseanalyysi on kuitenkin auttanut näiden uusien tunteiden, jotka ovat syntyneet siis sen jälkeen kun omat silmät ovat avautuneet, nimeämiseen. Helpottavaa on se, että voin todeta olevani helvetin ahdistunut, vihainen, pettynyt ja lisäksi vielä menettänyt kunnioituksen miestä kohtaan, mutta että en ole masentunut asian johdosta! Masennus vie kokonaan omanarvon tunteen, mutta tässä tilanteessa, tässä vaiheessa asioiden tiedostamista voin jo sanoa että miehen juominen ja sen syyt eivät ole minun vikani, minun kannettavissani eikä se tee minusta rumaa ihmistä. Ja itseanalyysin jatkoksi voi vielä miettiä miehen juomisen vaikutusta siihen toiseen, helpompaan masennusjaksooni -mies joi tietenkin silloin (niin kuin aina) ja syytti siitä minua (tiedätte mitä tuo sisältää: mitä teet, mitä et tee, mitä sanot tai olet sanomatta… koko persoona siis) ja minä uskoin kaiken! Että olen oikea linnunuloste ihmiseksi, ja kun kerran sanoin itku kurkussa että jotkut kavereistani pitävät minua ihan kivana tyyppinä, sanoi mies, että hepä eivät tunnekaan minua niin kuin hän. Voi luoja sentään…

No niin, olipa se ruikutusta. Mutta ei hätää, kyllä selvitään, ja tuo ketjun nimi pitäisi vaihtaa “Kyllä jaksaa”-nimeksi.

Ja vielä, vaikka en ole kirjoitellut linkkiin, olen lukenut viestiketjuja paljon. Hatunnosto teille Kultakala ja Rinalda, teillä paljon kokemusta ja kertynyttä viisautta takana (kuten myös monella muulla nimimerkillä täällä). Kiitos kun olette jakaneet sitä meille muille. Ja onnea uuteen kotiin, Kultakala!

Hyvä, Moss! Hienoa kuulla, että taistelutahtoa löytyy taas :slight_smile: Nämä asiat ottavat voimille, joskus enemmän, joskus vähemmän. Minäkin olen välillä tosi ahdistunut milloin mistäkin syystä (varsinkin öisin :mrgreen: ), mutta masentunut minäkään en koe olevani. Onko se ihme, jos ihminen ahdistuu, kun on tavallaan umpikujassa, etsii neuvottomana ulospääsyä. Mutta omasta ihmisarvosta pidetään kiinni. Eikä se elämänjano sammu, vaikka olis vaikeaakin. Jostain pitää vain löytyä ne keinot päästä eteenpäin.

Tsemppiä sulle - ja meille kaikille!

Tällä hetkellä raskainta on juuri tuo omien tunteiden käsittely ja sen tajuaminen, että olen vasta alussa koko prosessissa. Noin puoli vuotta sitten asian vakavuus aukeni minulle teini-ikäisen tyttären oireilun kautta. Siihen asti olin jotenkin onnistunut olemaan näkemättä kokonaistilannetta tai luulotellut itselleni, ettei lapset ole miehen juomisesta kärsineet. Luulin siis, että olin onnistunut peittämään juomisesta aiheutuvat omat negatiiviset tunteeni lapsilta, ja vieläpä tekeväni sen lasten parhaaksi!!! Mikä idiootti olinkaan!!! Aivan rehellisesti sanottuna, se sokeus oli jollakin tapaa vastuunkin pakenemista ja uhrin osan ottamista. Tosin noin viisi vuotta sitten, kun tilanne oli vielä pahempi kuin nyt, en itsekään uskonut omiin tunteisiini ja ihmettelin että mikä minussa on vialla kun tunnen näin voimaksta vihaa humalaista miestä kohtaan. Hän kun oli aina ollut mielestäni se ehdoton tukijalka elämässäni… Ja sitten käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Ilmeisesti tarvitsin rankan ulkopuolisen herätyksen tilanteeseen, ja kamalaa kyllä, se herätys oli oman lapsen reagointi. Rivien välistä paistaa syyllisyys, vai mitä? Totta se onkin, tunnen syyllisyyttä omasta roolistani juomisen hiljaisena hyväksyjänä.

Noihin tunteisiin liittyy vielä paljon muutakin opittavaa. Kuten jo aikaisemmin sanoin, hemmetisti järjellä analysoin, mutta tunnepuoli on minulle vaikeaa. Varsinkin nyt, kun on niin kauan kivikasvona vain ottanut kaiken vastaan tunnustamatta sitä, että itselläkin on oikeus tuntea niin kuin tuntee.

Tiedän, Moss… hävettää. Miksi käänsin katseeni pois, yritin hämätä lapsiakin - ja ajattelin silloin että tarjoan heille vaihtoehtoisen näkemyksen elämään kun kuljimme retkillämme ilman miestä.

Aluksi se lähti ihan tarpeesta. Pakosta päästä pois, kun toinen nukkui krapulaansa. Sitten siitä tuli koston väline, että mätäne keskenäs, me pidetään hauskaa ilman sinua. Ja lopulta päädyttiin siihen pakkoon, että mennään lapset NYT eikä kerrota isille… Luojan tähden.

Ja kyllä mä ajattelin sitäkin, että en pärjää taloudellisesti. Ehkä silloin olikin niin.

Ajattelin myös, kuten viisas Sigge sanoi, että lapsille riittää että niillä on yksi täyspäinen aikuinen lähellään.

Toivon, että lapseni näkevät minut aikoinaan tarpeeksi vahvana, ja isänsä sellaisena kuin on; toivon että lapset tajuavat että aina on vaihtoehtoja, ja äitiinsä voi luottaa.

Katselin ystäväni miestä heidän lastensa kanssa. Lyhyesti pitkä historia, ystäväni ja minun miesmaku on aina ollut tyystin erilainen ja alkuun olimme hänen miehensä kanssa kuin kissa ja koira. En minä siitä miehestä vieläkään välitä, mutta hän tekee ystäväni onnelliseksi ja on lasten kanssa luonteva. Ei mikään varaäiti, vaan Isä.

Mä en voi tajuta, että siitä veemäisestä nulikasta on kasvanut tuommoinen. Vertaan omaan kelvottamaan valintaani. Voi itku. Ei sitä isää nyt enää voi mennä vaihtamaan. Olis pitäny joo ajatella etukäteen. :unamused:

Mutta Moss; niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Mahdollisuus tehdä jotain. Joo, olisi pitänyt olla fiksumpi, ajatella etukäteen, kuunnella neuvoja ja vaatia parempaa. Mutta ei se ole myöhäistä. Eihän?