Heippis, kirjoitin tänne viimeksi vuosi sitten. Joku saattaa mut muistaa, mutta uskon että kukaan ei muista. 
Olin kovasti lopettamassa, vähentämässä, säätelemässä ja ennenkaikkea esittämässä muille, että osaan olla juomatta.
No, kaikkihan sen tietää, että tarina ei päättynyt hyvin. Etenin jopa siihen pisteeseen mitä en ikinä olisi uskonut saavuttavani, ajelin humalassa autolla, mutta tunsin olevani ihan selvinpäin. “Eihän ne eiliset mitään tänään vaikuta.” Ja lopulta tein temput, että aamulla humalassa herätessä join tölkin kaljaa ja lähdin autolla hakemaan lisää heti perään.
Viimeksi kun tänne kirjoitin niin olin kovasti pärjäämässä itse. “Alan harrastaa ja teen sitä ja tätä ja en mä tarvitse a-klinikkaa”. Riitauduinpa heti alkuun parin henkilön kanssa täällä jyrkän kantani vuoksi.
Tämän vuoden keväänä stressi, juominen, yrittäminen, kaikki kävi niin rankaksi, että uskalduinpa lääkäriin ja sain ahdistukseen lääkityksen. Lääkkeen jonka kanssa ei saisi juoda alkoholia. Viisaana tyttönä ajattelin, että “joinhan mä masennuslääkityksenkin kanssa aikoinaan”. Sen lääkityksen kanssa tosiaan “sai juoda” ja olin silloin nuori.
No, lääkitys tuli ja sen jälkeen tosiaan ajoin humalassa autoa, usein. Muisti alkoi mennä, usein. Ja en tiedä mistä johtuen, alkoi tehdä mieli juoda todella usein. Aloin piilotella juomia mieheltä. Kävin ostamassa muka “kaksi” kaljaa, mutta ostin neljä. Yhden join ennen kotiin tuloa ja yhden kotona vessassa piilossa. Kun kauppa oli mennyt kiinni niin haaveilin jo seuraavasta päivästä kuinka käyn ostamassa juotavaa ja minne piilotan juotavat, että voin juoda salaa mieheltäni (joka ei juo, ihan omasta tahdostaan).
Humala on aina tehnyt musta oudon. Mulla on hirveä tarve tutustua uusiin ihmisiin, saada lisää kavereita, lisää hyväksyntää ja lisää itseluottamusta. Olen humalassa kirjoitellut ihmisille asioita joita en muista ja mies kun on lukenut viestit niin väittänyt, että jos kykenen liikkumaan niin tiedän kyllä mitä olen tehnyt. Ja en varmasti muista. Varsinkin nykyään kun 15 oluen sijaa muisti menee jo kuudesta oluesta.
No, hoitoon hakeuduin kun olin juonut monta päivää kykenemättä tekemään mitään. Kesälomalla. Yhtäkkiä vain tajusin, että ei tässä ole järkeä. Menin a-klinikan päivystykseen josta sain oman hoitajan jonka luona käyn joka viikko. Mutta ei sekään tuonut pelastusta. Juttelin kuinka sillä ja tällä keinolla vähennän juomista. “Jos ostan vasta ennen kello yhdeksää muutaman kaljan niin sitten en juo niin paljoa” ynnämuuta hevonpaskaa suomeksi sanottuna.
Antabusta olen käyttänyt muka lopettaakseni juomisen. Otan sitä pari kertaa ja parin päivän päästä voin taas juoda, koska kyseinen lääke ei vaikuta kehossani kuin max 2päivää. Ja olen syönyt sitä ns näyttääkseni “hei kattokaa, mä osaan olla juomatta!” ja samalla pikkupiru kuiskii korvaan, että viikon päästä vedetään perseet.
Ehkä ensimmäinen oikea herääminen tuli viikko sitten kun tajusin, että en voi petailla aina uusia juomahetkiä ja vaikka mielessäni piirtelisin kauniita kuvia niistä juomakokemuksista niin ne menee nykyään aina överiksi ja muisti menee täysin. Otin antabusta viikko sitten ja ajattelin kun menen mökille niin voin vähän otta ja rentoutua, mutta paskat. Join kaksi päivää tietämättä mitä on tapahtunut. Meni siihen pisteeseen, että kävin pullokassilla hörppimässä viimeiset pisarat joka tölkistä ja kolusin joka huoneen nurkan olisiko jossain vielä juotavaa. Lopulta olisin varmaan käynyt juomassa lasolia.
Mutta, huomenna on a-klinikka taas, aion pyytää pääsyä nuorten naisten ryhmään ja ehkä käyn jopa viikko ryhmässä. Ennnen ajatus tuntui vastenmieliseltä ja täysin mulle sopimattomalta, mutta nyt olen tajunnut, että en voi juoda sivistyneesti. En nyt enkä tuskin koskaan. Antabus on ja tulee olemaan ehkä loppuelämän lääkitys mulle. Mutta tärkeintä on tämä oma päätös ja oma halu olla juomatta. Sitä ei edes antabus korvaa.
Paljon meni niidenkin pohtimiseen turhaa energiaa!
Mitä vain olisi voinut sattua ja saan olla syvästi kiitollinen, että minulla oli niinkin paljon tuuria matkassa.