Hei,
Alkuperäisestä seitsemästä aktiivikirjoittajasta sinä olet ainoa, jonka lapsi on hengissä, nyt kun Soiliskon tytär menehtyi. Voin vain kuvitella tuntemuksesi. Eivät liene kovin korkealla nyt, kun 6/7 on kuollut. Toivon kaikkea hyvää ja pojallesi voimia sinnitellä hengissä kunnes järki tulee päähän ja aikuiselämä alkaa. Sinä kamppailet yhä kamppailua, joka meiltä on nyt ohi. Toivon sinulle voimia siihen.
T: A:n äiti
A:n äiti,
onko todella noin? En ole koko ajan niin aktiivisesti enää seurannut Vilpolaa. Miten Senjamilenan ja Petunian lapset? Eivät kai hekin? EI EI EI!
Anyway oon järkyttyny joka kerta, kun kuulen, että joku on kuollut. Itsekin pelkään vieläkin aika ajoin pojalleni käyvän samoin. En millään voi hyväksyä, että yhteiskunta antaa nuorten ihmisten kuolla.
Kävin kuuntelemassa päihdelääketieteen luentoa korvaushoitopotilaitten psykiatrisesta sairastavuudesta. KH-potilailla, kuten tietysti muillakin huumeriippuvaisilla, on psykidiagnooseja ihan hirveän paljon. Masennusta ja ahdistuneisuutta tietysti suurimmalla osalla, mutta myös persoonaallisuushäiriöitä tosi paljon. Ja kaiken lisäksi lääkärit ovat sitä mieltä, että näitä ihmisiä voidaan auttaa. Jopa persoonallisuushäiriöt paranevat, kun saa hoitoa! Mutta hoitoa ei juurikaan ole, sillä resurssit ovat liiat pienet!
Minun poikani on nyt ollut yli puoli vuotta korvaushoidossa. Ei sekään helppoa ole. Kun on vihdoin ilman jatkuvaa päihtymystilaa, alkaa ahdistus ja masennus puskea pintaan. Aika rajustikin. Välillä tuntuu siltä, että poika voi huonommin kuin ennen korvaushoitoa. Välillä onneksi on parempia jaksoja.
Laitan tähän linkin päihdelääketieteen lääkäri Jonna Levolan luentodioista.
En muistakaan kaikki ihmisiä enää nimimerkistä. Toivotaan tosiaan, että sinun lapsesi lisäksi vielä elossa on muitakin. Kuusi meitä vaan on jo tällä puolella…
Mielestäni oli vielä joku vanhempi, jonka lapsi on menehtynyt aikaisemmin ? vuonna 2009 ?
Tervehdys pitkästä aikaa vanhoille tutuille!
Jostain syystä tänään päätin pitkästä aikaa tupsahtaa katsomaan tänne. En edes muista kuinka kauan kirjoitin ja kommentoin aktiivisesti. Tämä palsta oli ihan juuri avautunut silloin. Muistan kuinka ihmeellistä oli löytää monia samoissa tunnemyrskyissä ja ongelmissa pyörivää ihmistä. Paljon sain tukea ja yritin sitä myös itse jakaa.
Aikansa kuitenkin kutakin ja oman tervehtymisen, terapian ym. myötä olen pystynyt irtautumaan tyttärestä oikeastaan lähes kokonaan. Hän siis elää edelleen, vaikka koko ajan on mennyt huonompaan suuntaan. Täyttää tänä vuonna jo 27 ja 13 vuotta nuoren naisen elämästä on mennyt enemmän ja vähemmän hukkaan päihteiden kanssa.
Tytär on tällä hetkellä tahdonvastaisessa pakkohoidossa pahojen harhojen vuoksi. On ollut suljetulla vähän väliä ja nyt joutunee olemaan pidempään. Ei pärjää enää oikein missään ja menee varsinkin piristä psykoosiin erittäin herkästi ja tila pahenee joka kerta. Tänään juttelin lyhyesti hänen kanssaan ja saattaa olla, että menen huomenna pikaisesti tapaamaan.
Surrut olen paljon, syyllisyydestä olen kuta kuinkin päässyt eroon ja oma elämä on aika hyvin tasapainossa. Nyt huilaan parhaillaan kylläkin eli olen poissa töistä toistaiseksi. Pitkä tie on takana, toivoa paremmasta en enää tyttären kohdalla näe. Hänellä lienee parempi elämä muualla, koska täällä tuo elämä on ollut kaikkea muuta kuin normaalia nuoren naisen elämää. Ei sitä kenellekään soisi. Oma lapsi on aina oma lapsi, suru suuri ja ikävä kulkee mukana.
Tämän asian kanssa vaan on oppinut elämään ja sen kanssa on elettävä. Onnea ja iloa tuo nuorempi lapsi, joka on menestynyt hyvin elämässään.
Toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta ja voimia sen mukaan, kuin niitä tarvitaan!
Petunia
Selasin vanhoja ketjuja ja näemmä viimeksi olen kirjoittanut toukokuussa 2013 viewtopic.php?f=86&t=31980
Minun poika on kyllä toistaiseksi ihan elossa ja kuten sanotaan toivoa on niin kauan kuin on elämää. Monta kiveä (niin hyvässä kuin pahassakin) on hänen kohdallaan vielä kääntämättä. Otan syvästi osaa kaikkien lapsensa menettäneiden suruun. Synkkä on tie jota kuljemme.
Hesarissa on tänään yksi onnellinen kertomus.
Äiti kävi taistelun saadakseen alaikäisen poikansa kannabiskoukusta
(Linkitys ei näköjään onnistu.)
Söpöstelty, mutta näitä(kin) kertomuksia tarvitaan. Minussa heräsi lukiessani kateus ja katkeruus: miksi minä en onnistunut? Ja suru. Siitä huolimatta toivoa ja onnistumiskokemuksia tarvitaan, että joku jossain taas jaksaa yrittää, vielä kerran ja taas kerran…
