Nuoren alkoholiongelmaisen vaimo

Korkkiruuvi,

Mitä teille kuuluu? Kuinka joulusi sujui?

Toivottavasti jaksat kirjoitella tunteistasi ja tilanteestasi - vaikka saitkin vettä niskaan oikein kunnolla eräässä vastauksessa. Kuulostat järkevältä ja ajattelevalta ihmiseltä ja minua, samojen ongelmien kanssa kipuilevaa auttaa kovasti muiden ajatusten kuuleminen.

Oma jouluni oli sellainen, etten koskaan enää halua moista kokea! Juominen ajoittui joulun alle mistä seurasi kylmääkin kylmempi ja hiljaisempi (mykkäkoulu) joulu. Lapsillekin varmasti “ikimuistoinen” :frowning: . Nyt alkaa hieman helpottaa, kun puolison työt alkaneet ja kotona on taas enemmän tilaa hengittää.

Parempaa uutta vuotta sinulle ja meille kaikille alkoholistien läheisille!

Kiitos vastauksistanne!
Arvostan toki muitakin kuin päätä taputtavia kommentteja, mutta se ensinnäinen pahoitti sen verran pahasti mieleni, että pitkään emmin uskaltaa kurkata, onko kukaan muu kommentoinut mitään. Ajattelin aina, onko tänään päivä, jolloin jaksan lukea negatiivista kommentoitia… Nyt uskatauduin vihdoin kurkistamaan ja onneksi kyseinen kommentointi jäi ainoaksi. :slight_smile: Kiitos siitä!

Luin kaikkien kommentoinnit, en jaksa nyt erikseen vastata ja eritellä ajatuksiani niihin. Erityinen kiitos Syyslinnulle ymmärtäväisestä asenteesta ja voinnin kysymisestä.

Vointi on ollut viime aikoina huonompi kuin pitkään aikaan. Raskaaksi varmasti ajan on tehnyt se, että mieheni on joulun ajan ollut lomalla ja juominen jotenkin konkretisoituu aina silloin minulle yhä syvemmin. Juomista ei ehkä ole sen enempää kuin muulloinkaan, mutta se ajatus ja toive, että perhe olisi yhdessä, tekisi yhdessä näkyy selvemmin, että mies vaan keskittyy omiin juttuihinsa ja juomiseensa. Työpäivinä itsekään aina ei jaksa kiinnittää siihen niin huomiota. Itse olen ollut kaikki välipäivät töissä ja tietty aina huoli siitä, onko mies kunnossa olemaan lapsien kanssa vaanii koko ajan takaraivossa. :frowning:

Jouluaatto oli mukava ja rento. Mies lupasi olla juomatta ja olikin. Lupasi olla itseasiassa kaksi päivää juomatta, mutta joulupäivä oli selvästi liikaa ja sitten hanat taas aukesikin. Se on minusta itselleni aina vaan käsittämätöntä, miten suuri pettymys itselle on, kun mies pettää lupauksensa. Vaikka hän tekee sitä aivan jatkuvasti. Ei se ole edes mitään uutt. Mutta silti aina toivoo ja haaveilee, että kun toinen itse oma-aloitteisesti lupaa jotain, että sillä lupauksella olisikin jotain merkitystä sillä kertaa. Ja se pettymys mikä vyöryy ylitse, kun taas huomaa toisen pettävän lupauksensa. On itselleenkin vihainen, että edes on niin typerä, että luulee juuri sen kerran olevan lupauksella jotain merkitystä. :confused: Ei pitäisi uskoa ja toivoa yhtään mitään. Ei edes toivoa toisen lupaavan mitään. Mutta ihminen on inhimillinen. Juuri siinä toivossa ja uskossa elää.

Tosin viime aikoina sekin on hiipumaan päin entistä enemmän. Olen lakannut uskomasta ja näkemstä valoa meidän yhteisen elämämämme parissa. En yhtään usko, että mies enää tapojaan muuttaa. Eihän ole tähän päivään muutosta edes halunnut tehdä. Itse olen ajatellut, että yritän vain panostaa itseeni, lapsiini ja omaan jaksamiseemme ja mahdollisimman normaaliin elämään. Yritän nauttia elämässäni hyvistä asioista. Muuten elämäni on hyvää, mies vaan on läpimätä. En toki halua edes alistua siihen kulissiin, mutta kuten jo aloitusteksissäni kerroin, tällä hetkellä muuhun en voi. Rahalliset syyt toki ovat typeriä, mutta kuitenkin niin tosiasia, etten voi muuta kuin alistua siihen, että tässä tilassa, raskaana viimeisellä kolmanneksella, omakotitalolaina niskassa, olisi taloudellinen itsemurha lähteä. Siksi yritän nyt suunnata katseeni kohti aikaa, jolloin vauva on jo tarhaikäinen, taloa maksettu vähäsen pois. Edes sen verran, että velkaosuus itselle ei jää suureksi. Sitten olen päättänyt aloittaa lasteni kanssa uuden päihteettömän elämän. Toivon suuresti, että tänä parin vuoden aikana, saan kerättyä itselleni voimia niin paljon, että toteutan tämän suunnitelmani. Koska pelkään myös sitä, että viimeisessä hetkessä mies puhuu minut ympäri ja pyörrän päätökseni. Vaikkei hän nyt yritäkään piirunkaan vertaa, niin jos hän sitten alkaa viime tipassa yrittää ja minä taas alistun toivoon, turhaan sellaiseen. Toki toivon sydämeni pohjasta, että mies ihan oikeasti tekisi elämässään parannuksen ja kääntyisi parempaan. Tällöin suunnitelmatkin elämälle ovat erilaiset. Mutta kuten toistan itseäni, tällä hetkellä en usko, että mies muuttuu. Eihän näe omassa toiminnassaan mitään virheellistä tai väärää. Aina syyt juomiselle löytyvät ulkopuolelta. Usein minusta.

Joulun aikaan minua alkoi ensi kertaa jopa ärsyttää se, että näin miehessäni niin paljon samaa, kuin omissa vanhemmissaan on. Äitinsä on vakavasti sairastunut, mutta perusluonne on hyvin empatiakyvytön, muita ajattelematon, kylmä ja muita ihmisiä kohtaan arvostamaton ja kateellinen. Näen ne piirteet miehessäni. Ja anopin sairastumisen myötä aloin entistä enemmän ymmärtää miehen lapsuuden asioita, jotka vaikuttavat liiankin vahvasti mieheeni ja hänen käytökseensä. Jokainen on toki vastuussa omasta itsestään ja teoistaan, ja mieheni ei osaa käsitellä lapsuuden asioita, kohdata niitä tai edes myöntää, että sielläkään olisi mikään ollut pielessä. Hän ei siis tietoisesti edes yritä itse muuttaa omaa käyttäytymistään erilaiseksi.
Toinen piirre mikä ärsyttää entistä enemmän miehessäni, on se tosiasia, että mieheni isä on erittäni alkoholisoitunut myös. Miksi mieheni haluaa uhmata omaa kohtaloaan, jatkaen samaa kaavaa? Se on alkanut entistä enemmän ärsyttää. Nyt ymmärrän, miksi sanotaan, että kun tapaa miehen, pitäisi ensiksi tutustua tämän vanhempiin. Nuorempana ei tälläisillä ajatellut olevan väliä. Ajattelin, ettei vanhempiaan voi valita ja ei mies ole kuitenkaan kuin vanhempansa. Mutta mitä enemmän ikää tulee, huomaan, että piirteet ja opitut tavat tulevat entistä vahvemmiksi. :frowning:

Uuden piirteen olen myös huomannut miehessäni siinä, että kun meillä jokin aika sitten miehen painostuksesta oli tupaantuliaiset ja hänen ajattelevaiset ystävänsä toivat sitten väkijuomia lahjoiksi, että mies on aivan erilainen vahvemmista alkoholista kuin kaljasta. Kaljaa kitatessaan monesti mies on aivan lepsu ja omiin juttuihinsa vetäytyvä, mutta pullon kuohuvaa tai vahvennettua glögiä, konjakkia jne juodessaan miehestä kuoriutuu räyhäävä ja riitaa haastava tapaus. Tämä oli erityisen raskasta joulun alla kun miehellä oli oikein putki juoda kaikki viinakset kaapista pois. Minä en osannut kerta kaikkiaan tehdä mitään oikein. Takan lämmitin väärin ja väärillä puilla. Tupakkaa kun toin hälle hänen pyynnöstään, niin aski oli väärän kokoinen. Liian iso, kun en osannut tuoda normaalin kokoista. Siitä antoi räyhäykset minulle. Sitä hiljaista ja vetäytyvää miestä vielä voi sietää, kun oikein ajattelee, ettei häntä olekaan, mutta tuo räyhänhenki olikin jo ihan toista maata. Olin aivan rikki ja poikki noista päivistä. :frowning:

Voin myöntää nauttivani siitä, että mies käy aika usein työmatkoilla. Meillä on kotona aina niin leppoisaa ja rauhallista. Minun kireyteni ei tartu kehenkään ja lapsetkin käyttäytyvät paremmin. Toivon että miehellä olisi usein työmatkoja että saataisiin olla aivan keskenään kotona. Se vaan muutenkin vahvistaa sitä ajatusta, että me pärjätään lasten kanssa aivan mainiosti keskenäänkin. :slight_smile: Mies on puhunut rauhanturvajoukkoihin lähtemisestä. Olen ollut kunnon vaimo ja kannustanut miestä lähtemään. Mikä ihana rauha täällä olisikaan sen puoli vuotta tai vuoden. Täysin itsekkäistä syistä toivon, että mies lähtisi. Tosin miehen läheinen ystävä ja työkaveri oli sitä mieltä, että mies tuskin edes pääsisi joukkoihin. Enkä tiedä miten tosissaan mies koko asiasta onkaan. Toivon kyllä että olisi. Päästäisiin elämässä vuosikin eteenpäin ja jos muutosta ei olisi tullut, niin ainakin se oma pari vuotta uuteen elämään olisi taas lähempänä. :slight_smile: Positiivista ajattelua. Sitä olen YRITTÄNYT viime aikoina viljellä itselleni. :slight_smile:

Joo…

Tiedättekö minkälaista on elää lapsena perheessä, jossa jompikumpi vanhemmista juo? Tiedättekö miten lapsi ajattelee sitä vanhempaansa kohtaan, joka ei juo, mutta ei tee mitään poistaakseen alkoholismin tuomaa sekamelskaa perheessä? Lapsi ei voi valita, mutta aikuinen voi.

On täysin turhaa syyttää alkoholistipuolisoa omasta pahoinvoinnistaan. Oma hyvinvointi riippuu vain ja ainoastaan omasta itsestään. Alkoholismi on sairaus. Mikään muu sairaus ei tee läheisten elämästä samanlaista helvettiä, kuin mitä alkoholismi tekee! Minua surettaa, kun läheiset puolustavat omaa juoppoaan ja samalla “selittävät” itselleen, miksi juuri minä olen se, jonka vastuulla tuo juoppo on ja minun valintani vaikuttavat juopon juopmiseen.

Mahdollistaminen. Niin kauan, kuin pidätte yhteyttä alkoholistiin, autatte millään tavalla, niin kauan mahdollistatte alkoholistin syöksykierrettä kohti pohjaa ja lopulta pohjan läpi. Kun hyysäätte ja “autatte” alkoholistia menemään yhä vain syvemmälle, niin samalla alkoholistin fysiikka etenee vääjäämättömästi kohden palautumatonta vauriota.

Julia Tukiainen on ihan älyttömän hyvä esimerkki siitä, mihin alkoholismi johtaa. Kaikki läheiset surevat, kun hän menehtyi diabetekseen. Kukaan ei puhu, että hän menehtyi alkoholismiin, joka johti kuolemaan hoitamatta jääneen diabeteksen takia. Naapurini taisteli pitkään alkoholiongelmansa kanssa. A-klinikalla hänelle opetettiin kohtuujuomista ja hän onnistuikin siinä, kun ei lasketa sitä, mitä hän joi salaa. Mies oli entistä enemmän sekaisin ja hän sai “hoitoa”. Puoliso teki kaiken mahdollisen ja mahdottoman hänen auttamisekseen. Haudan äärellä mietimme lesken kanssa, että miksi…?

Alkoholismiin pitää suhtautua, kuin kuolemanvakavaan sairauteen. Jos sitä ei hoida sairauden edellyttämällä tavalla, niin siihen kuolee 100% varmuudella.

Huolehtikaa itsestänne! Toista ei pysty parantamaan ja kenenkään läheisen tehtävä ei ole raitistaa ketään!!! Lopettakaa valehtelemasta itsellenne, että juuri te olette maailmassa siksi, että parannatte juopponne! Toki on ymmärrettävää, jos hänellä on rahaa/varallisuutta, jota janoatte, mutta silloinhan Teille on se ja sama, miten nopeasti juopponne juo itsensä hautaan.

Jos pyydätte apua, niin olkaa valmiita vastaanottamaan sitä. Jos pyydätte jotain, saatte sen, mitä tarvitsette. Jos pyydätte/kysytte apua omaan ongelmaanne ja Teillä on vahva oletus/odotus siitä, mitä haluatte kuulla, niin ette varmasti tykkää, jos Teille vastataan tavalla, miten ongelmaan löytyy selkeä ratkaisu.

Huomenta Korkkiruuvi!

Voimia vain sinulle. Muistan itsekin laskeneeni aiemmnin: jospa vielä jaksaisin 10 vuotta, tai jos edes 5 vuotta niin lapset olisivat niin ja niin vanhoja. Nyt on sitten tuo 10 v kulunut ja tässä ollaan…

Ex-lähäri, ymmärrän sinua erityisen hyvin, sillä nyt joulun alla murkkulapseni toi hieman samanlaista näkökulmaa isän juomisesta. Aikuisen, puolison silmissä asia on kuitenkin niin, että toki sitä toivoo ja haluaa antaa mahdollisuuden. En itsekään ole täydellinen ihminen ja olen saanut mieheltäni anteeksi huonoa käytöstäni ja rumia sanojani esim. Tai hän on huolehtinut asioista ja rahoista silloin, kun itse olen ollut siihen kykenemätön sairauden vuoksi. Miksen minä puolestani tukisi häntä sairauden edessä? Jälkikäteen on helppo sitten pohtia ja laskeskella että koska olisi pitänyt lähteä, milloin olisi pitänyt lopettaa. Mutta kun elää juuri tässä hetkessä ja tilanteessa niin ei voi vielä tietää miten juominen etenee. Juuri joulun alla juttelin erään ystäväni kanssa, jonka puoliso joi (vielä omaani enemmän) useita vuosia mutta on nyt ollut täysin raittiina 2-3 vuotta. Heidän parisuhteensa on kadehdittavan hyvässä mallissa! Mistä voin tietää, ettei minulle kävisi näin? Tai Korkkiruuville? Toki kaikkien tilastojen valossa tuollainen mahdollisuus on kai häviävän pieni.

Myös taloudelliset syyt ovat mielestäni ihan todellinen syy kestää ja sietää, kuten Korkkiruuvikin totesi. En todellakaan pidä itseäni mammonan perään juoksevana ihmisenä, jolla pitää olla hienot autot ja vaatteet ja sitä ja tätä. Mutta kun kotiäitinä itkeskelin öisin ja pohdin tilannettani (kun olin ensin kuunnellut kuinka p…a ämmä olen ja syyllinen kaikkeen ennen lopullista sammumista) laskeskelin vain kylmästi kumpi vaihtoehto on vähemmän kauhea, jääminen vai taloudelliseen nollatilanteeseen lähteminen. Meillä ja niin monella muullakin tilanne on kuitenkin se, että puolisossa on myös ihania piirteitä eikä juominen ole/ollut aivan jokapäiväistä. Ja sitä oppii sulkemaan silmiään juomiselta, oppii keksimään muuta ajankulua ja kivaakin tekemistä itselle ja lapsille silloin, kun toinen juo. Vaikka murkkuni nyt purkaakin tunteitaan melko tiukasti niin silti uskon, että lapsillani on nyt paremmin, kuin että jos olisin aikoinani kotiäitinä eronnut ja tietokoneet, kielikurssit, risteilyt, kotieläimet ja harrastuksetkin olisivat jääneet saamatta.

Ymmärrän siis sinua täysin, Korkkiruuvi. Nyt kun tuo oma “määräaikani”, 10 v on täyttynyt huomaan vain, että elämästäni on jotenkin kadonnut 10 vuotta. Sitä leimaa alakuloisuus ja suru, ilo ja onni ei ole ollut aivan täyttä ja vilpitöntä onnea. En ole katkera, mutta surullinen kyllä. Olen jo 50-v ja ymmärrän kyllä, että kovin kummoisia asioita elämässäni ei enää ehdi tapahtua. Pelottaa ajatella, että elettyäni suurimman osan ajastani puolisoni kanssa, aikustuttuani hänen kanssaan joudun ehkä yhtäkkiä opettelemaan elämistä aivan yksikseni (sillä lapsetkin ovat toki pian lähdössä omilleen). En oikeastaan syyttele puolisoani vaan - yllätys yllätys - itseäni!

Ex-lähäri, kyllä se juomaton vanhempi kantaa kovasti tuskaa ja syyllisyyttäkin ja varmasti itsekin miettii monesti mikä olisi oikea ratkaisu ja olisiko pitänyt tehdä niin tai näin. Ymmärrän sinua ja tunteitasi ja olet oikeassa siinä, että lapsi ei voi tehdä ratkaisuja vaan hänen on tyytyminen vanhempiensa valintoihin. Joku valinta on voinut olla vääräkin mutta uskon, että moni alkoholistin puoliso vilpittömästi koittaa tehdä ratkaisuja, jotka kokonaisvaltaisesti olisivat lapsille parhaita.

Heh Korkkiruuvi - juuri jouluna mietiskelin kuinka VIISAASTI osaisin nyt valita, jos olisin nyt aviopuolisoa etsimässä :laughing: . Kauheaa, kuinka suuria päätöksiä ihminen joutuu tekemään parikymppisenä, kun on melkoisen kyvytön ymmärtämään elämää.

Jouluaatonaaton ankeudesta selvittyäni odotan nyt jotenkin innoissani tulevaa vuotta! Olen itse ajatellut, että koitan pikkuhiljaa opetella elämään itsekseni. Koitan tehdä ja toteuttaa niitä asioita, joita itse tosissani haluan. Yksin. Avioeropäätös pelottaa ja on vieläkin epäselvä/-varma, mutta koitan ainakin näin kokeilla, miltä se yksinoleminen tuntuisi. Ja kuten sinäkin, minäkin nautin niistä illoista, jolloin tiedän puolisoni olevan poissa. Toivotan sinullekin Korkkiruuvi hyviä ja onnellisia hetkiä vuodelle 2014! Sinulla on realistisia suunnitelmia, voimia tarvitset varmasti monen monta kertaa. Mieti, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole sinun tarmoasi ja suunnitelmallisuuttasi. Sinä pärjäät kyllä, tavalla tai toisella.

Takerrun tähän pienesti ja kerron omasta lapsuudestani tarinan.

Vanhempani eivät edellisen laman iskiessä tarttuneet pulloon kuten monien muiden laman köyhdyttämien perheiden vanhemmat suvussamme ja naapureissa. Minun vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa mitään edellä mainittuja, ei edes kännyköitä kun ne tulivat “muotiin” ja jokaisella kaverilla kapulat löytyivät. Silti meiltä ei mitään oikeasti tarpeellista puuttunut vaan minut ja sisarukseni kasvatettiin siten että vähemmälläkin pärjää. Matkustelut, tietokoneet, mieluisimmat harrastukset etc. olen hoitanut nyt aikuisiällä, ottanut takaisin sen mitä ikätovereillani oli. (Edelleenkin ostan kaiken käytettynä ja kulutan todella vähän jolloin saan säästettyä ja matkusteltua joka vuosi! :smiley: )
TIETENKIN kadehdin teininä salaa kun muissa perheissä oli muka-varaa vaikka ja mihin (ottivat velkaa) ja meillä sinniteltiin. Tosin sisarusteni kanssa oltiin aika pieniä jolloin me emme osanneet vaatiakaan ihan hirmuisesti koska pienestä pitäen meille selitettiin miksi ei ole varaa ja miksi perheessämme toimitaan toisin kuin muissa perheissä.

Valintojahan kaikki on. Meillä valittiin alkoholittomuus, velattomuus ja sinnittely, monet valitsivat alkoholin, kulutuksen ja velkaantumisen. Vanhempani kasvattivat sisaruskatraani “pumpulissa” ja nyt aikuisiällä olen saannut kuulla millaisissa oloissa lähisukulaisten ja naapurien lapset ovat oikeasti eläneet (alkoholismi, mielenterveysongelmat, henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa…) ja olen suuresti kiitollinen etteivät vanhempani antaneet meidän nähdä ja kokea samoja, koska nämä lapset kärsivät nyt aikuisiällä seurauksia niistä ajoista.
Toki poliisien ja ambulanssien näkemiseltä ei voinut välttyä kun naapureissa juopoteltiin ja tapeltiin rankastikin, mutta tärkeintä oli että meidän koti oli turvallinen jonne ei ryyppyporukat tunkeneet. Kaikkina juhlapyhinäkin lähdimme kotiin ajoissa ennen kuin alkoholiin menevät sukulaiset jonkun sukulaisen kotiin kerääntyneenä alkoivat kunnolla humaltumaan.

Edellä kertomani on tarkoitus olla kannustavana esimerkkinä siitä että oikeasti rahalla ei ole väliä, kunhan perheessä on hyvä ja turvallinen olla ja lasten kasvaa. Ymmärrän kuitenkin että jos on omakotitalovelkaa eikä yhtään säästöjä ja juoppis on se joka tienaa niin vanhasta totutusta ympäristöstä on todella raastavaa ja vaikeaa irroittautua eikä välttämättä ole kunnollista tukea tarjolla lähipiiristä. Eli ei tarkoitus soimata todellakaan. Oma lapsuuteni oli onnellinen rahattomuudesta ja ympärillä pyörivistä alkoholistisukulaisista ja -naapureista huolimatta, joidenkin perheissä taas piilotetaan alkoholin tuoma pahoinvointi onnistuneesti eikä lapsille tule myöhemmin ongelmia.
Poikkeus vahvistaa säännön meidänkin perheessä; Siskollani on alkoholiongelma (perjantaista sunnuntaihin pikkuhuppelissa, työt vielä toistaiseksi hoitaa hyvin mutta saa nähdä kuinka kauan jos annokset alkaa nousta), ettei se onnellinen lapsuuskaan mikään tae ole että lapsista kasvaa täyspäisiä! :unamused:

Paljon voimia arkeenne ja olkoon vuosi 2014 onnellisempi kuin 2013!

ella-maija

Minäkin olisin valinnut näin:

Ja olen pahoillani, ettei sellainen perheidylli säilynyt meidän perheessämme! Kuten yritin sanoa ymmärrän varmasti 80-vuotiaana paremmin mitkä valintani ovat olleet vääriä ja mitkä vielä huonompia. Valintojen tekemistä tässä vaiheessa auttaisi myös se, että olisi lääkärin-psykologin-poliisin-lakimiehen koulutus. Mutta yritän tässä vain sinnitellä äitinä ja vaimona ja valintojen tekemistä vaikeuttaa vielä sekin, että omat tunteet ovat koko ajan pelissä. Voiko omaa elämäänsä ja perhettään pohtia ulkopuolisen rationaalisesti? Alkoholi on lisäksi vain yksi osa elämää, yksi murhe muiden joukossa (vaikkakin tosi suuri ongelma): omat ja vanhempien sairaudet, työmurheet, työttömyys, lasten erilaiset riidat ja kaveriongelmat, … Elämä on iso kokonaisuus, johon vaikuttaa niin moni asia.

Tilanteeni 10 v sitten oli se, että olisin lähtenyt työttömänä 2 lapsen yksinhuoltajana vuokra-asuntoon. Ymmärtääkseni myös avioero voi aiheuttaa ongelmia pienille lapsille enkä tiedä, olisinko tuolloin ollut niin vahva ja voimissani, että olisin jaksanut heitä tukea oikealla tavalla ja tarpeeksi. Entä olisinko itse mahtanut säilyä edes näin järjissäni, jos olisin joutunut joka kuukausi miettimään mistä ruokaa ja vuokrarahat? Ainakaan en olisi pystynyt opiskelemaan ja jatkokouluttautumaan nykyiseen ammattiini. Olisivatko lapseni joutuneet koulukiusatuiksi kouluvaihdoksen jälkeen? Olisinko saanut naapureikseni ihmisiä, jotka olisivat vaikuttaneet huonosti lapsiini - vaikkapa huumeiden käyttäjiä? Olisinko itse masennuksissani sortunut viinaan? Mitä lapseni nyt tekisivät, jos heillä ei olisi hyviä harrastuksiaan? Olisiko mieheni alkanut juoda vieläkin enemmän ja olisikin itseasiassa vielä suurempana murheena nuorteni mielessä? Niin, moneen asiaan en saa jälkikäteen vastausta, koska valitsin toisin.

Minusta asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia. Joskus voi olla viisautta miettiä hetki eikä lähteä äkkiseltään ja suunnittelematta.

Näin ei meilläkään! Suomessa taitaa olla satoja oman perheeni kaltaisia perheitä, jotka ovat ulkoisesti OK ja hyvinvoivia ja juominen tapahtuu melko hiljaisesti kotona. Väitän, että omalla kadullammekaan ei varmasti kukaan tiedä, mitä seiniemme sisäpuolella tapahtuu. Eli mitään suunnatonta viinahurvittelua ja biletystä talossamme ei tapahdu.

Omalta osaltani toivon, että omat lapseni joskus, ehkä hieman kasvettuaan ja kypsyttyään pystyvät näkemään perheemme tilannetta myös minun näkökulmastani. Toivon, että pystyn puhaltamaan heidän kanssaan yhteiseen hiileen tapahtuipa tulevaisuudessa mitä hyvänsä.

Itse erosin ja elintasoni tietenkin laski. Minä olin se juoppo, joka raitistuttuaan näki perhe-elämän toimimattomuuden paremmin kuin viinahöyryssä. Vaikka meilläkin oli kaikki kulissit kunnossa, molemmat hyvissä töissä ja lapsilla kaikki haluamansa ei kukaan ollut onnellinen. Minun alkoholinkäyttöni huononsi tietenkin aikuisten välejä, mutta oli niissä jo valmiiksi paljon ongelmia, paljon maton alle lakaistua ja vaiettua. Mietin lähtöä pitkään, luin paljon kirjoja parisuhteista ja erosta. Kävin ensin yksin pariterapiassa, sitten kävimme joitakin kertoja yhdessäkin. Minulla suuri oivallus oli, kuinka kiinni sitä tiedostamattaan on opituissa malleissa, minä oman lapsuudenperheeni tavoissa toimia, mies omassaan. Ja kuinka meillä nuo mallit olivat niin erilaisia. Vaikka olin raitistunut, tuo selvä ero tavotteissa pysyi Ja niinkuin Himmi hienosti kuvasi, jos ihmisellä on tarve läheisyyteen ja lämpöön se säilyy vielä keski-ikäisenäkin - ja taitaa vain vahvistua vanhemmiten, niin paljon monet vanhukset tykkäävät kosketuksesta ja halauksesta. MOnet erilaiset arvot, ero kriittisyydessä ja positiivisessa ajattelun tarpeellisuudessa, niitä eroja oli paljon.

Yksi tärkeä oivallus mikä laittoi lähtemään oli juuri tuo perhemallin periytyminen. Haluanko, että lapseni oppivat pitämään perheensä mallia sinä normina? Esitänkö vieläkin, että on ihan OK vaikka keskustelu ja läheisyys puuttuvat? Ja haluanko itse lysähtää kasaan, ajatella, että tämä elämä oli tässä, kuolemaa odotellessa - ja katkeroitua: mitä muuta olisinkaan voinut saada jos olisin valinnut toisin. En halunnut tuota, vaan halusin oman elämän.

Ero oli pitkä prosessi niin henkisesti kuin konkreettisesti. Yritin tehdä kaikki ratkaisut miettien lasten parasta, toinen koti läheltä niin että kulkevat helposti väliä, tavarat käytettynä niin saa kaiken tarpeellisen… Ja lapset tottuivat tilanteeseen ihmeen nopeasti. Vaikkei enää ole yhtä paljon rahaa kuin ennen ja monesti niitä toiveitaan joutuu siirtämään hekin nauttivat kodin vapaasta ja onnellisesta tunnelmasta. Ja kun vielä löytyi tuo uusi mies viereen jonka kanssa puhua ja pussata… :smiley:

Jossain erokirjassa sanottiin, että asioita pitää punnita kunnolla, mutta kun sen on tehnyt, kannattaa päättää mitä tekee ja tehdä tuo. Joko jäädä ja satsata kunnolla suhteeseen tai lähteä. Kirjan mukaan liian pitkäksi aikaa roikkumaan jääminen puoliväliin vie energian, tuo katkeruuden ja elämä tuntuu valuvan hukkaan. :open_mouth:

^Kiitos Jaloillaan kun kerroit miten sinun lapsesi tottuivat nopeasti isoon muutokseen eron myötä ja toit oman tarinasi tähän. Hyvin sanottu:

Ja kiitos Syyslintu kun kommentoit näin pian!

Kuten tekstissäni (siellä lopussa) kerroin niin tarkoitukseni oli olla kannustava ja antaa esimerkkiä kuinka vähävaraisenakin hankalista ajoista voi selviytyä, ja kuinka ymmärrän miten hankalaa on tehdä suuria muutoksia totuttuun elämään. Kannustimena ja esimerkkinä heille joilla on mahdollisuus ja voimia muuttaa elämäänsä. Aika harvat tekee rajuja muutoksia elämässään tuosta noin vaan ja hetkessä, vaan pikku hiljaa ja kypsytellen, punniten vaihtoehtoja. Olisin ihmeissäni jos minun tekstini luettuaan joku pakkaisi tällä punaisella sekunnilla laukut ja lapset ja lennosta löytäisi muuttovalmiin asunnon ja taikaiskusta säästöjäkin salaiselta tililtä. Ehkä täydellisessä maailmassa, mutta olen realisti. Tarkoitukseni on tuoda toivonkipinä tekstilläni, ajatus siitä että kaikesta voi selvitä, että vaihtoehtoja on.

Missään nimessä sinun ei pidä pyydellä anteeksi menneessä tehneitä valintojasi. Olet silloin toiminut juuri niin kuin olet kokenut oikeaksi sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen miten elämä tulee jatkumaan juoppiksen kanssa ja tuleeko se raittiimpi vanhempi olemaan tarpeeksi vahva ja pitämään lasten elämää tasapainossa juoppiksesta huolimatta. Tai mitä olisi tapahtunut jos olisitkin lähtenyt lastesi kanssa. Me elämme tässä ja nyt. Siksihän me kotikanavalla kirjoittelevat ja lueskelevat käymme täällä jotta voimme pyytää apua ja jakaa kokemuksia, saada vertaistukea, lukea kuinka ei ole ongelmansa kanssa yksin ja nähdä vaihtoehtoja ja kertomuksia miten muut ovat toimineet joissain tilanteissa. Itse toin tarinani esille jotta joku näkisi miten minun vanhempani ovat toimineet kun minä ja sisarukseni ollaan oltu pieniä ja alkoholistien ympäröimänä. Siinä sivussa toin esille esimerkin siskostani joka “perheidyllistämme” huolimatta tykkää alkoholista liikaa.

Siskoni kaveerasi nuorena tyttöjen kanssa jotka kävivät “kylillä” joka viikonloppu, kuten useat nuoret, mutta hänellä taisi elämäntyyli jäädä päälle. Itsekin kävin juopottelemassa kavereiden kanssa ja isosiskoni oli se joka osti minulle aikoinaan ensimmäiset siiderini. Hän oli nuorena henkisesti kypsä ikäisekseen (tosin jos olisi ollut tarpeeksi kypsä niin ei olisi ostanut pikkusiskolleen siideriä?) ja hyvin hoitanut opinnot ja työt, viikonloput onkin menneet juhliessa. Hän on puhunut nyt viime aikoina vähentävänsä, ja jopa tipattomasta tammikuusta! Saa nähdä kuinka käy… :wink: Emme ole paljoa tekemisissä koska asumme eri paikkakunnilla, mutta jutteluyhteytemme toimii mm. sähköpostitse ja puhelimitse, ja pyrin kannustamaan häntä vähentämisessä ja tipattomassa tammikuussa. Hän on nuita tipattomia harrastanut muutaman kerran ennenkin (joista pari kertaa ratkennut kesken kuukauden), mutta on nyt viime aikoina alkanut huomaamaan että joka viikonloppuinen juominen alkaa tosissaan tuntua väsymyksenä työpäivissä.
Jotkut puhuvat että alkoholismi on geeneissä, ja suvustani taitaa alkoholisteja löytyä enemmän kuin ns. kohtuukäyttäjiä tai absolutisteja. Tähän siskonikin välillä vetoaa, mutta itse koen että päihderiippuvuus on sairaus siinä missä muutkin (esim. syömishäiriö) ja jos on halua ja voimaa ja hyvät tukijoukot niin siitä voi parantua. Alkoholismi on viheliäinen sairaus, hiipii elämään salakavalasti ja vie tilaa päivä päivältä enemmän ennen kuin kukaan huomaa mistä on kyse ja ehtii reagoida.

Toivon että lapsesi tulevat jonain päivänä ymmärtämään myös sinun kannaltasi kunhan saa elämänkokemusta. Joillekin teineille jotkut asiat ovat mustavalkoisia eivätkä osaa ns. sovitella muiden kenkiä. Kommunikaaton säilyminen on tärkeää.

Ja tähän kerron eräästä ystävästäni. Hän pitää äitiään “niuhona” kun ei hyväksynyt entisen miehensä ainaista työpäiven jälkeistä kaljoittelua ja autotallijuopottelua vaan otti avioeron kun hän ja hänen veljensä olivat teinejä/nuoria aikuisia ja ihmettelee miksi ei hyväksynyt juopottelua kun ei olohuoneessa koko perheen edessä juonut. Hän jatkaa isänsä jalanjälkiä ja juo itsekin työpäivän jälkeen muutaman oluen, joskus humalaan asti ja sitten krapulassa töihin. Ystävälläni ei ole omia lapsia joten veikkaan ettei hän osaa nähdä äitinsä kannalta miksi äiti on ottanut eron “harmittomasti” juovasta isästä tai ottanut eroa aiemmin. Hän on tavallaan asettunut isänsä puolelle eivätkä ole äitinsä kanssa kunnolla keskustelleet asioista, kommunikaatio on aika vähäistä/pinnallista.

Ja ne kulissit… Kuten kerroin niin vasta aikuisena olen saanut kuulla millaista joidenkin serkkujen ja kavereiden kotona on ollut. Kulisseja on pidetty pystyssä hyvin ja lapset ovat olleet hiljaa eivätkä ole kertoneet kenellekään mitä oikeasti kotona tapahtuu. Me asuimme kaupunginosassa jossa laman aikaan joutui työttömiksi monia perheitä. Jotkut selvisivät hyvin, jotkut joivat, jotkut pahoinpitelivät, useat ikävät jutut pysyivät piilossa.
Välillä toivon että olisin tiennyt ja osannut olla tukena kavereilleni ja serkuilleni, välillä olen kiitollinen etten pahimmista asioista tiennyt juuri silloin kun olin vielä liian nuori ymmärtämään.

Elin lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa.
Faija teki joskus kolmeakin työtä elättääkseen meitä. Jossain vaiheessa kun tultiin kasikytluvun kuumaan vaiheeseen, faija perusti firman, meni älyttömän lujaa, rahaa oli.
Mun teini-ikä on täynnä lumilautailua, ratsastuskursseja, itsepuolustuslajeja, uusimpia tietokoneita ja pelejä. Isompaa ja isompaa omakotitaloa. Oma ihana prinsessahuone kaikkine herkkuineen ja kaverit tuli meille kun oli niin siistii kun mun oven sai lukkoon eikä kukaan häiriköinyt. Myöskin oma puhelinlinja, jota ei rajoitettu mitenkään. Tällöin isä joi jo rankasti ja sitä korvattiin materialla.

Nyt olen vajaa 40. Mitä tästä jäi käteen? Hyviä muistoja, mutta ennenkaikkea isän firman romahdus, lama ja siitä seurannut kiivas viinan kiskominen, joka jatkuu tänäänkin. Isä kuolee kohta viinaan.

Sanon kaikille äideille, että lähtekää jos voitte. Mun äiti lähti ja hänellä on hyvä uusi elämä.
Alkoholismi pilaa mun kaikki muistot, vaikka kuinka hienoja ja kalliita rahallisesti ovat olleet. Vitut mistään leirimuistoista, kunhan olisin saanut selvän ja järkevän faijan.

Nyt olen sairauseläkkellä ja yritän muistella hyviä, mutta ei. Mieleen tulevat vain ne äidin ja isän taistelut.

Nyt elän köyhästi ja toivon, että jonkun vanhemmat älyäisivät antaa lapsilleen kekseliäisyyttä ja rakkauden arvostusta.

Sen tunnelman aistii kolmevuotiaskin, alkoholismi.

Täälläpä on tosi hyvää ja viisasta keskustelua, ja vieläpä sellaista että asioita voidaan käsitellä monelta suunnalta toisten mielipiteitä kunnioittaen :slight_smile: Minunkin tekee mieli vähän kommentoida. Nuo alkuun lainaamani ajatukset ovat sellaisia, mitä itsekin mietin. Mikä sitten lopputulos onkin, pitäisi minusta antaa itselleen aikaa harkita ja suunnitella, punnita vaihtoehtoja, miettiä toimintatapoja. Laskea realistisesti miten tulee pärjäämään, miettiä nykyisen tilanteen ja vaihtoehdon plussat ja miinukset. Ja sitten toimia! Mutta jos alkoholistiläheiseltä on elämänhallinta kateissa, ei meiltä tarvitse olla. Ei meidän ole tarpeen rynnätä uuteen tilanteeseen päätä pahkaa - tai tietysti on tilanteita (vaikkapa päällä oleva väkivallan uhka), mutta useimmiten pitäisi olla mahdollisuus suunnitella vähän, ja toteuttaa asiat järkevästi ja hallitusti. Mutta pitää yrittää olla realistinen, eikä kaunistella itselleen mitään, ja kuten sanottua, jossain vaiheessa myös tehdä päätös, eikä jäädä roikkumaan.

Toivo, ja usko tulevaisuuteen on tärkeää! Nimenomaan usko omiin mahdollisuuksiin, rohkeus jatkaa eteenpäin! Ja siinäkin komppaan Ella-Maijaa, että menneiden anteeksipyytely on turhaa (jollei nyt ole ihan tahallaan tehnyt jollekin pahaa), uskon kyllä, että täällä Plinkissäkin me läheiset toimimme sen mukaan, mitä uskomme hyväksi - ja yritämme parhaamme. Syyllistäjiä löytyy kyllä monelta suunnalta, ja syyllisyydentunto löytyy ihan itsestä sisältäkin, mutta kuka sitten on se täydellinen ihminen, joka voi heittää ensimmäisen kiven. Ei ole kahta täysin samanlaista ratkaisua, mutta ei ole myöskään kahta täysin samanlaista tilannetta. Olkaamme armollisia itsellemme. Teemme kaikki virheitäkin, yrittäkäämme oppia niistä. Mutta ennen kaikkea, teemme kaikki myös jotain hyvää!

Olen pahoillani puolestasi, Tota. Kiitos kun kerroit oman tapauksesi. Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä meidän alkoholistikodin kulisseja kannattelevien pitäisi miettiä ja tiedostaa. Kuulunhan minäkin siihen kulissinpitäjäjoukkoon, lapsia ei kylläkään ole kuviossa mukana, mutta oma elämänihän siinä on: toisessa vaakakupissa oma onneni, ja toisessa: en edes tiedä mikä siinä toisessa kupissa painaa niin paljon, että siinä vielä roikun.

Niin paljon ajattelemisen aihetta. Ja edessä ratkaisujen vuosi 2014 :sunglasses: Toivon niin.

Mustavalkoisuus. Se on minusta nyt hyvä pointti tämän päivän kirjoitukseeni.
On niin helppo sanoa, mustavalkoisesti, että mikä olisi parasta lapsille ja minulle. “Lähde vielä kun voit”. Kun lähtisin, asita olisivat hyvin. Minusta se on hirmuisen mustavalkoista ajattelua. Tänne on sanallisesti kovin vaikea kirjoittaa täysin omaa elämäänsä, kuten se on. Varmasti tulee korostettua nyt alkoholin vaikutusta elämäämme,siksihän tänne kirjoitan. Haluan purkaa mieheni alkoholisimin tuomaa tuskaa. Siltikin, on niin mustavalkoista sanoa, että kannattaa lähteä ja se olisi paras ratkaisu. Kaikille.

En koe todellakaan tukevani mieheni juomista. Toki sillä, ettäminä huolehdin meidän kodistamme, meidän lapsistamme, mahdollistan mieheni jatkavan juomistaan ja käyvän töissä. Mutta jos minä lähden, ei se juominen siihen lopu. Joten toisaalta mahdollistamisesta on tyhmää minusta puhua. Mahdollistan miehelleni tavallisemman elämän, mitä hän saisi, jos meitä ei olisi. Tuskin hänen elämänsä olisi näin rikasta (ei sanan rahallisessa merkityksessä), jos meitä ei olisi. Tai voisihan se olla sitten niinkin, että minun jalkani maassa kantavat miestänikin ja josme lähtisimme, hänen olisi asetuttava omille jaloilleen. Kuitenkin nämä kaikki on spekulaatiota. Kun omistaisin kristallipallon, olisi tosi helppotehdä elämässä päätöksiä… Asia voi olla niin, tai se voi olla näin. Ei voi kun katsoa, mihin tämä polku meitä vie ja tehdä päätöksensä sen perusteella.

Toinen asia mustavalkoisuuteen on valitettavasti myös tapetilla ollut raha. Valitettavasti se on tällä hetkellä suurin syy, miksi en voi lähteä nyt. Miksi suunnitelmani ulottuvat parin vuoden päähän. Jos minulla olisi rahaa kuin roskaa, tai edes sen verran että voisin asettua jaloilleni, lähtisin varmaan jo nyt. Mutta: viimeisillään raskaana oleva nainen, iso omakotitalovelka niskassa (meillä molemmilla), kaksi pientä lasta, jään kotiin kohta. Minulla ei ole varaanyt asettua asumaan yksin lasteni kanssa, ei pelkällä äitiysrahalla, vanhempainarahalla ja sitten vielähuonommalla kotihoidontuella. Siksi suunnitelmani lähteä ulottuu parin vuoden päähän. Kun tämä viimeiseni vauva kasvaa, voin lähteä takaisin työelämään, kun taloa on vähän maksettu pois: taloudellinen tilanne on aivan eri. En todellakaan juokse mammonan perässä, mutta yksinkertaisesti järki voittaa tässä. Minulla ei ole nyt mahdollisuutta jäädä kolmen lapsen kanssa kotiin. Kaunis ajatus on, että raha ei merkkaa, mutta valitettavasti se merkkaa ja tosi paljon. Ja ajateltava on myös takaajiakin. Josminä tästä lähtisin, mies ei myöskään pystyisi maksamaan talovelkaamme yksin; olemme siis rahallisestikin riippuvaisia tällä hetkellä toisistamme. Mies ei voisi maksaa, takaajat joutuisivat maksamaan. Myös minun äitini on takaaja. En aio omalle äidilleni tehdä sellaista temppua. Siksi minä kestän, hammasta purren.

Mustavalkoisia asioita, kauniita ajatuksia ja haaveita. Niitä on kiva viljellä, mutta todellisuus yleensä on aivan toista. Raadollisempaa ja vaikeampaa. Kun asiat olisikin niin helppoja, elämä olisi tosi helppoa! Ja kuten syyslintukin kirjoitti, todellisuus ei kuitenkaan ole pelkkää ryyppäämistä. Jotain hyvääkin näissä alkoholistimiehissämme on, mikä auttaa osittain jaksamaan ja toivomaan muutosta parempaa. Kun minun mieheni ei juo, meillä menee oikein hyvin. Emme riitele, keskustelemme järkeviä, osoitamme hellyyttä, jaamme kotitöitä enemmän, mieheni huomioi enemmän lapsiamme. Ne hetket on harvemmassa, kuin oikeasti pitäisi olla, mutta nekin asiat jaksavat kantaa ja joskusjopa uskoa, että voihan se olla, ettäjuuri minun mieheni kuuluukin siihen pieneen prosenttiin, joka raitistuu. Minäkin tunnen ihmisiä, pariskuntia, joissa mies on tullut vaan elämässään siihen pisteeseen, käymättä aivan pohjalla ja menettämättä kaikkea, että itse on alkanut tarkastella elämäänsä ja todennut, että se ei ole näin hyvä ja raitistunut. Kunnioitan aivan älyttömästi erästäkin ystävääni, vanhempaa herraa, joka on ollut korkki kiinni toista kymmentä vuotta. Ihan vaan itse eräs päivä heräsi siihen todellisuuteen, että näin ei voi enää jatkua. Se, tuleeko minun mieheni niin; sitähän en voi koskaan tietää, kun ajastaan. En voi kun toivoa ja pelätä pahinta. Ja toisaalta, en voi jäädätähän ikuisuuksiin odottelemaankaan. Jotain päätöksiä minun täytyy tehdä.Siksi minulla on suunnitelmani. :slight_smile:
Ne miehenikin tietää. En tiedä, kuinka tosisaan hän ne ottaa, mutta sillehän en voi mitään.Tietää suunnitelmani, tietää aikatauluni.Tietää missä mennään. Ei voi ainakaan koskaan syyttää, etten ole antanut mahdollisuuksia.Itselleni tämä aikataulu antaa mahdollisuuden sulatella tulevaa,antaa tunteille aikaa; mikään ei tule tapahtumaan liian nopeasti, koska sitten päätökset tulevat olemaan lopullisia.

Puhuin tässä taannoin rakkaan äitini kanssa jälleen mieheni juomisesta. Kerroin,että toisaalta toki kadun sitä, että vuosi sitten olin niin sinisilmäinen ja palasin mieheni uo,liian vähällä näytöllä. Äitini rohkaisi minua sanoen, että minun täytyi tehdä niin, viedä tämä asia loppuun,koska muuten olisin jäänyt vatvomaan vuosi sitten tilannetta, onko miesoikeasti muuttunut, olisiko tilanne oikeasti ollut parempi, teinkö päätökset liian hätäisesti. Nyt palasin, annoin mahdollisuuden, totesin, että mikään ei ollutkaan muuttunut eikä ole vuodessa muuttunut, paitsi pahempaan ja ensi kerralla olen paremmin varustautunut ja valmentautunut myös ajatustasolla ja pystyn ainakin pää pystyssä olemaan, että kaikkeni olen todella tehnyt, ja enempää en olisi enää voinut tehdä. Näin yritän nähdä asian ja yritän jaksaa nauttia muista hyvistä asioista elämässäni.Mies ei suurimmaksi osaksi kuulu niihin ja olenkin todennut, että liika vatvominen siihen, miten asiat “pitäisi” olla, mikä olisi oikein ja millaist elämä voisi olla jos mieheni olisi kunnollinen,tekee mieleni vaan surullisemmaksi. Parempi antaa miehen käytöksen mennä “korvasta sisään toisesta ulos”-tyyliin ja nauttia vaan siitä, mitä minulla on.Minulla on paljon asioita hyvin elämässäni. Minulla on kaksi tervettä lasta ja kolmas tulossa, minulla on kaunis koti, minulla on paljon läheisiä hyviä ystäviä, paljon tukiverkostoa, läheiset välit äitiini ja mahdollisuus jutella asioista myös läheisteni kanssa. Minulla on vakityö, työ josta tykkään. Olen terve. Olen suht täysissä järjissäni vielä :laughing: . Minulla on siis elämässäni paljon hyviä asioita. Parisuhde “vain” puuttuu.

Mustavalkoisuudesta vieläsen verran, että ulkoa päin on niin helppo arvostella toisen valintoja. Itse olen oppinut sen, että en arvostele muiden elämää enkä valintoja, koska en voi täysin tietää kaikkea, mitä valintoihin liittyy. Vaikka tietäisin paljon, en silti voi tietää, mitä ihminen omassa päässään ajattelee, miten perustelee valintansa. Valintoihin liittyy niin paljon asioita. Mm. omat lapsuudenkokemukset, oma eletty elämä, omat vanhemmat, oma persoona jne. Ja nämähän meillä väkisinkin on kaikilla erilaiset. Kuka siis kukaan on arvostelemaan toisen valintoja. Jokainen yrittää parhaansa mukaan tekemään elämässään ne parhaimmat valinnat. Aina valinnat ei osu nappiin, ei edes joka kerta. Virheistään oppii yleensä ja kantapään kauttakin mennään. Jokaisella on omat motiivinsa tehdä valintoja, eikä niihin pysty kukaan vaikuttamaan tai niitä täysin ymmärtämään.

Lapsista; toki minäkin pelkään, voiko kaikki tämä vaikuttaa lapsiini niin, että he seuraavatkin isänsä jalanjälkiä. Voisinko pelastaa lapseni tältä, jos lähtisin nyt heti. Kristallipallo olisi tas paikallaan. Kun sieltä näkisi tulevaisuuden, olisi paljon helpompitehdä valinnat. Nyt en voi muuta kuin yrittää parhaani itseni ja lasteni eteen ja toivoa vain, että se riittää. Voihan olla ett mallioppiminen, juomisen näkeminen takaa lapsistani tulevan samanlaisia tai sitten kaiken näkeminen saa lapseni tekemään erilaiset valinnat, koska eivät halua seurata isän jalanjälkiä. Olen ammattilaisten kanssa jutellut asiasta ja he sanoivat, että meillä lapsilla suuri merkitys on minun jaksamisellani, minun tekemilläni elämän rutiineilla, meidän vahvalla tukiverkolla. Ne ovat lapsiani suojaavia tekijöitä tämän juomisen kanssa. Suojaavat tekijät merkkavat myös vahvasti.

Olisin halunnut vielä kirjoittaa mieheni empaattisuuden puutteesta, mutta alkaa jo väsyttää niin paljon, että pakko raahautua nukkumaan. Palaan siis ehkä ensi kerran aiheella “empaattisuus”. :slight_smile: :laughing:

Toivon kaikille myötämielisyyttä toisten elämiä kohtaan, ei liikaa mustavalkoista ajattelua vaan ajatusta, että erilaisia elämiä, kohtaloita ja persoonia on yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin. :slight_smile:

Olen täysin samaa mieltä! Edes paras ystävä ei välttämättä tiedä toisesta kaikkea, saati täysin vieraat, jotka täällä lukevat vain sen pienen raapaisun elämästämme, minkä paljastamme. Minullakin on ollut sellainen motto, että “jokainen, joka pystyy perustelemaan mielipiteensä, on oikeassa”. Ts. me kaikki täällä toimimme omien kokemustemme pohjalta, ja oman järkemme rajoissa. Ja on paljon ulkoisia asioita, jotka asettavat omat rajoituksensa (välillä myös mahdollisuuden). Voimme ammentaa toistemme kokemuksista, jopa rohkaistua toimimaan, mutta emme voi sanoa, että “Sinun pitää tehdä noin”. Kukaan meistä ei kai ole holhouksen alainen, joten lopulliset päätökset ja valinnat on meidän itse tehtävä :stuck_out_tongue:

Korkkiruuvi, vaikutat minusta tasapainoiselta ja järkevältä. Elämässä tarvitaan myös suunnitelmallisuutta, ja sinulla on toimintasuunnitelma. Toivotan sinulle voimia matkalla kohti tasapainoista ja onnellista tulevaisuutta. Päivä kerrallaan :slight_smile:

Alkkiksen lapsena jotenkin syyhyttää lukea aina kun mietitään “vaikuttaakohan tämä lapsiin” ja kokemuksesta voin sanoa, että mitä pikemmin alkoholin vaikutuspiiristä pääsee sen parempi. Jos tämä tuottaa vaikeuksia, kannattaa vierailla vaikkapa al-anonissa ja käyttää kaikki keinot mitä on mielen rauhoittamiseen, ja pystyy ajattelemaan selkeästi.
Toivominen on ok, mutta toivossa eläminen on kyllä enemmän elämättä jättämistä.
Minua ei ole ikinä lyöty, mutta aikuisena siitä kylmästä kohtelusta kun alkoholi menee edelle, saa maksaa kovaa hintaa. Todennäköisesti päätyy elämään köyhänä ja tavalla tai toisella pahoipitelee itseään aikuisena.

uskon että alkoholismi on jollaintapaa geneettistä. Itsestäni ainakin tuli juuri samalla tavoin riippuvainen, tupakoiva ja muut, mutta se ei johtunut mallioppimisesta. Juomatapani eivät noudata “kotonaopittua” mallia. Juoma kuitenkin maistui heti, että sitä oli syytä alkaa säännöstelemään ajoissa, ettei tule seuranneeksi kenenkään jalanjälkiä. Tosin jalanjälkien seuraaminen on vaikeaa, koska ne mutkittelevat. Minun olisi vaikea nyt hankkia työpaikka, perhe, puoliso ja 2 autoa, jotka voisin juoda ja jättää vaimon harteille seuratakseni kenenkään jalanjälkiä, koska minulla ei ole 40 vuoden ikään ollut varaa sellaisia hankkia. Opiskelut meni sen verran ihmeellisesti, ja työnsaannit, ettei ole ollut mahdollisuuksia. Lisäksi geneettisyyden puolesta puhuu kun sisaruksista osa on sellaisia ettei viina mene alas, jos juo vähänkin niin krapula on hirveä. Ei vain mene, siinä ei mitään oppimista ole. Toisista vain ei alkoholisteja tule. en usko että se on heidän ansiotaan mitenkään, eikä heidän syytänsäkään jos olisivat.

Mutta kaikkia meitä yhdistää köyhyys, pitkät viivästyneet opinnot, työttömyysjaksot.
Yksi pääsi pitemmälle, kävi yliopiston, mutta ei pystynyt perustamaan perhettä , tai ei halunnut, jos se katsotaan jonkin “mittariksi”. Itse en tullut siis juopoksi, mutta löysin itselleni vastaavanlaisen juopon miehen, sitä ennen oli pari pettäjämiestä, sitäennen pahoinpitelijä…
Liekö lapsuuden kokemus vaikuttaa itsearvostukseen niin ei oikein osaa löytää miestä, jolla ei olisi jokin hinku.

Pikainen aamupurkaus. Viime päivinä on ollut alavireinen ja masentunut mieli. En ole masentunut, mutta mieli tuntuu taas hetkellisesti masentuneemmalta.
Mies kuvottaa ja ärsyttää minua. Hänen ulkoinen pöhöttynyt olemuksensa, haiseva habitus, käytös…

Olen huomannut viime aikoina, mitä se ajallisesti tarkoittaakaan, että alkoholismi vaikuttaa hänenkinhenkiseen vireyteensä ja jaksamiseensa entistä enemmän. Hän on kireä,kiukkuinen, kiukuttelee minulle, on lyhytpinnainen lapsille, äreä, huomauttelee asioista (aivan mitättömistäkin, kuten siitä, millainen puu pitää leivinuuniin laittaa ja miten olen laittanut väärän puun tai tiputtanut hiilet liian aikaisin alas :unamused: ). Itse hän mielestään on kaikessa taitava ja osaava. Ei näe itsessään sitten minkäänlaista parantamisen varaa. Eikä myöskään näe, miten juominen vaikuttaa psyykkeeseensä.
Hän on sulkeutunut ja vetäytyvä. Käyttää kaiken vapaa-aikansa ryyppäämiseen ja pelaamiseen tai tietokoneella istumiseen. Se on hänen koko elämänsä. :open_mouth: Minusta tuntuu niin hurjalta, että joku ihan oikeasti, tahalleen viitsi pilata omaa elämäänsä ja omaa terveyttään noin. Vaikka tiedän, että kyseessä on sairaus, niin silti se aina van yllättää. En pystyvarmasti ikinä täysin ymmärtämään tätä sairautta.Eikä minun minusta tarvitsekaan.

Esim tänä aamuna mies kiukutteli minulle, että miten olen väsynyt aamusella kun olen sentää käynyt 10ltä illalla nukkumaan. :unamused: Kysyin sitten hältä,että mikä tai kuka esti hänen käydä ajoissa nukkumaan. Kuka käski valvoaaamuyölle 3-5 asti (en tiedä tarkkaan milloin kävi nukkumaan) valvoa ja pelata? Sitä paitsi miehen on hirveän vaikea tajuta, että olen raskaana, yöllä kolottaa kaikkia liitoksia, lonkat kipuilevat, kääntyminen on jo iso työ. Heräilen siis tunnin välein vähintään jonkin vaivan vuoksi. Uni on katkonaista, eikäjohdu omasta tyhmyydestä, että valvon huvikseen puoli yötä.Kuten mies tekee. Ja sitten kiukuttelee minulle väsymystään.

Miehen kanssa muutenkaan ei voi puhua mistään. Minulla on työssä huolia ja stressiä, mutta koska mies on niin itsekäs ja omien vaivojensa vanki, niin en viitsi avautua hällenyt omasta jaksamisestani.Ei miestä tunnu edes kiinnostavan, jos minua jokin vaivaa. Meidän parisuhteemme on tilassa, jossa meillä ei ole parisuhdetta.Elämme kulissiliittoa, olemme kämppäkaverit, jotka jakavat kustannukset, mutta emme vastuuta. Minusta se on toki kauhean surullista, mutta en voi kun alistua toistaiseksi. On ahdistavaa, kun asialle ei voi mitään. Tietää, millä kaikkien olo ja vointi olisi parempi, mutta koska mies ei innostu kuuntelemaan, yrittämään, ymmärtämään, niin ei voi kun alistua tähän ja yrittää itse kaikkensa omalta ja lasten osalta, että meidän elämämämme olisi mahdollisimman hyvää ja laadukasta. Keskenään. Mieheen minäen aio enää panostaa pennin hyrrää. Ei se yksin panostaminen mitään auttaisikaan. Vie minulta turhaa energiaa, aiheuttaa surua kun en saa vastakaikua ja ymmärrystä. :cry:

Voi kun odotan sitä aikaa, kun saan pakata kimpsuni ja kampsuni ja lapseni ja eläimeni ja hävitä miehen kanssa yhteiselosta. Surullista, että vaikka minun pitäisi nyt nauttia täysin rinnoin uudesta tulokkaasta ja elämän pitäisi olla iloista ja valoisaa ja ihanaa, niintämä synkkä varjo varjostaa meidän elämäämme ja laittaa minut odottamaan “parempaa” tulevaisuutta. Omat varjonsa on siinäkin olla yksin lasten kanssa, mutta toisaalta,olenhan minä nytkin. :bulb: :cry:

Tänään pientä nautintoa siitä, että tapaan ystäväni ja lähdemme ulos syömään. :slight_smile:

Huomenta Korkkiruuvi!

Pidähän hauskaa illalla ja koita nauttia edes hetkellisesti elämästä!

Masentavaa, kuinka monta kirjoitusta ja uuttakin henkilöä on ilmestynyt Plinkin joukkoon eilisillan jälkeen! Kauheaa, kuinka monessa perheessä alkoholi ja alkoholisti musertavat muun perheen elämää! Ja kuinka ymmärtämättömiä he itse ovat näkemään, miltä toisista tuntuu.

Minä päätin viime viikonloppuna, etten enää odota enkä pyydä mieheltäni mitään. Ainakin yritän toimia niin. Suhteemme jatkuminen toki edellyttäisi vaikka mitä, mutta nyt aloitteen pitäisi tulla häneltä. Olen väsynyt siihen, että itse olen yrittänyt sen sata kertaa aloittaa keskustelun - joka on aina päättynyt minun haukkumiseeni ja riitaan. Miksi enää pahoittaisin mieltäni taistelemalla tuulimyllyjä vastaan. Tiukkaa vain tekee näin viikonlopun vapaana olla “odottamatta ja pyytämättä”, kun saman katon alla yritämme liikuskella toisiamme hieman kartellen. Huomaan kuitenkin ajattelevani, että “jumaliste, nytkin tuossa vain kiertelee eikä tule edes pyytämään anteeksi viimekertaista juomistaan”.

Olen tehnyt siis samansuuntaisia päätöksiä ja linjauksia kanssasi Korkkiruuvi ja kypsyttelen pikkuhiljaa ajatusta omaan kotiin muuttamisesta, kunhan se aika koittaa ja siihen on aikaa ja voimia. Toisaalta tuntuu masentavalta, että toinen antaa vain tilanteen hiipua avioeroon ilman keskusteluja ja ristiriitojen käsittelyä. Mutta alkoholismi (vaikka ne juomismäärät eivät kovin mahtavia olisikaan) kai sitten muuttaa ajatusmaailman niin totaalisesti. Tässä tilanteessa tuntuu, että on TOSI tärkeää saada vertaistukea. Alkoholistin puolisona eläessä on vaarana itsekin seota ja sumentua omissa ajatuksissaan.

Olen monta vuotta murehtinut vähän häpeillenkin oman liittomme kylmyyttä ja seksin lähes totaalista puutetta. Ja viiskymppisenä naisena olen tulkinnut asian niin, että oma vetovoimani on vähentynyt ja naisellisuuteni kadonnut. Nyt huomaan, että Plinkin kirjoittajista tosi moni kokee samaa: omat halutkin vähenevät ja alkoholi varmasti heikentää myös kykyjä. Seksi sinällään ei välttämättä ole enää kovin suuri asia elämässäni ja varmasti pärjään ilmankin, mutta se, mitä ilmiö on tehnyt itsetunnolleni onkin harmillisempi juttu. Onkin iso juttu eron jälkeen kyetä jatkamaan elämäänsä jotenkin kokonaisena ja itseensä tyytyväisenä.

Olen ajatellut ihan samalla tavalla! Haluan vapaa-ajallani lueskelle romaaneja tai mitä tahansa - en ole lukenut yhtäkään kirjaa alkoholismista. Minäkään en halua tulla “paremmaksi alkoholistin puolisoksi”. Haluan eroon koko jutusta, that´s it! Lisäksi - menin naimisiin ihan erilaisen miehen kanssa enkä olisi koskaan tällaista puhumatonta, arvaamatonta, kiukkuista ukkoa valinnutkaan.

Vastuusta meillä on aivan eri näkemys mieheni kanssa: hänestä vastuuta on se, että silloin tällöin siivoilee tai laittaa ruokaa. Ja maksaa toki ison osan veloistamme. Minä taas näen asian niin, että viimekädessä minä olen AINA vastuussa siitä, että lasten hommat toimivat. Niin monta oharia on tullut juomisen takia: olen joutunut perumaan omia menojani, lapset ovatkin joutuneet olemaan sammuneen isänsä kanssa jne. jne. Vuosikaudet olen joutunut soittelemaan kotiin lapsille tiedustellakseni, onko isä juomatta. Todellista omaa vapautta ja rentoutumista en ole siis voinut kokea vuosiin.

Huh huh, tulipas taas purkaus.

Voi hyvin Korkkiruuvi ja tsemppiä!

Olen muutaman kerran kirjoittanut tänne ja kertonut tilanteestani.

Olen ollut samassa tilanteessa kuin te Korkkiruuvi ja Syyslintu. Myös minä mietin pitkään eroa avomiehestäni ja otin jo yhden irtioton. Toinen ja lopullinen irtiotto oli helpompi tehdä, koska huomasin, että mieheni ei alkoholiongelmalleen mitään voi. On ehkä väärin sanoa, että helpompi. Mieheni oli luvannut jotain, mutta joutui myöntämään, ettei pysty itselleen tekemiä päätöksiä pitämään. Siltä pohjalta aloin suunnitella elämääni lasteni kanssa uudelleen. Halusin kuitenkin lapsilleni ja itselleni raittiin elämän.

Me olemme nyt asuneet erillään yli kolme kuukautta. Elämämme on muuttunut täysin. Luulin aikaisemmin, että ainoastaan juomisen näkeminen ärsytti minua ja harmitti, kun lapset joutuivat näkemään sitä. Miehenihän on aina juonut viininsä ‘sivistyneesti’, ei ole sammunut, kaatuillut tai käyttäytynyt aggressiivisesti. Vasta nyt olen tajunnut, miten alkoholistin käytös vaikuttaa perheeseen joka tavalla. Tänä päivänä voin sanoa lasteni ja minun hengittävän vapautuneesti. Aikaisemmin elimme ‘alkoholistin elämää’. Perheen päivän aikataulu suunniteltiin aina siten, että viinin nauttimiselle jäi tarpeeksi illalla aikaa. Vaikka meillä oli rauhallinen ilmapiiri, alkoholi jotenkin piti koko perhettä otteessaan. Elämä alkoholistiperheessä on kaukana normaalista ihmisen elämästä.
Vaikka meidän perheessämme ei ollut taloudellisia huolia tai riitoja, alkoholin läsnäolo lamaannutti ja esti oman ja lasteni normaalin käytöksen.

Olimme asuneet muutaman päivän uudessa kodissamme, kun 16-vuotias tyttäreni sanoi lauantain iltapalalla, miten ihanaa on, kun kukaan ei perheessä ole lauantai-iltana kännissä. Se lause antoi valtavasti voimia eteenpäin. Nyt vasta olen ymmärtänyt, miten tärkeää oli tehdä tämä päätös. Voin kliseisesti sanoa, että päivääkään en ole katunut. En halua arvostella kenenkään muun ratkaisuja, vaan kertoa oman kokemukseni.

Miten sitten ex-miehelläni menee? Ei ulkoisen olemuksen perusteella kovinkaan hyvin. Pöhöttyneet ja punaiset kasvot on vaikea piilottaa. Olemme käyneet joskus viikonloppuna aamulenkillä yhdessä. Viinanhaju on joka kerran ollut järkyttävä. Yhtenä lauantaina ehdotin lenkkiajaksi klo 17. Ex-mieheni oli ilmeisesti nautiskellut koko päivän hyviä viinejään, koska suoraan käveleminen tuotti melkoisia vaikeuksia.
Kerran hän on kyynelsilmin kertonut, kuinka yksinäinen hän on ja kaipaa lenkkiseuraa itselleen. En viitsinyt kysyä, eikö se pullo olekaan tarjonnut tyydyttävää elämää. Hän selvästi edelleen luulee meidän vielä palaavan yhteen. Nautin nykyisestä elämästäni rakkaitten lasteni kanssa niin paljon, että paluuta entiseen en voisi kuvitellakaan.

Olen löytänyt liikunnallisen ja iloisen elämän uudelleen. Työkavereiltani olen saanut kuulla, kuinka hyvinvoivalta ja energiseltä vaikutan. Omaan elämääni alkoholi ei kuulu marraskuun pikkujouluja lukuunottamatta. Itse asiassa eilen aamulla tein pienen päätöksen, että omalta osaltani taitaa alkoholi jäädä ihan kokonaan pois.

Kerroin aikaisemmin, että myös isäni on alkoholisti. Hän on veljeni mukaan ilmeisesti ymmärtänyt, miten iso merkitys alkoholittomalla elämällä on tällä hetkellä lapsilleni ja minulle. Isäni on ymmästänyt, että emme vietä aikaa humalaisen kanssa. Niinpä vietimme jouluna yli viikon yhteistä aikaa isäni luona. Jouluumme ei kuulunut tippaakaan alkoholia.

Haluan toivottaa teille jokaiselle jaksamista ja rohkeutta tehdä päätöksiä!

Hienoa Uusi Elämä!

Lykkyä päihteettömälle perheelle! :smiley: Kyllä vaan kannattaa huolehtia omasta hyvinvoinnista eikä jäädä liian kauaksi aikaa elämään itsensä vastaista elämää, menee voimat ja tulee katkeruus - ja lapset kärsivät jatkuvasta kehnosta ilmapiiristä yllättävän paljon.

Hei!

Luin vielä tänään tämän koko viestiketjun läpi ja silmiini osui pari lausetta, jotka Tota oli kirjoittanut.

Sanon kaikille äideille, että lähtekää jos voitte. Mun äiti lähti ja hänellä on hyvä uusi elämä.
Alkoholismi pilaa mun kaikki muistot, vaikka kuinka hienoja ja kalliita rahallisesti ovat olleet. Vitut mistään leirimuistoista, kunhan olisin saanut selvän ja järkevän faijan.

Tästä muistui vielä mieleeni tyttäreni ajatuksia eromme aikoihin. Lapseni eivät viime kevään hiihtolomallaan edes halunneet enää lähteä yhteiselle laskettelulomalle. Syynä oli kuulemma se, että lomaan kuuluu kuitenkin isäpuolen alkoholinkäyttö. Lapsille oli siis paljon tärkeämpää ja mieluisampaa jäädä kotiin kuin lähteä isäpuolensa järjestämälle hiihtolomareissulle. Tuo mielestäni kuvaa hyvin sitä, mikä lapsille kuitenkin on tärkeintä. Ei materia ja matkat, vaan raitis perhe-elämä. Me jäimme lasten kanssa kotiin ja ex-mieheni lähti yksin reissuun.
Loman aikana sain mahdollisuuden jutella lasteni kanssa elämästämme. Tytär kertoi avoimesti, että kaikki yhdessä tehdyt etelänmatkat ja laskettelulomat on pilannut viina (hienommin viini). Hänen veljensä komppasivat täysin sisartaan. Ja haluan taas korostaa, että matkat ovat olleet sivistyneen rauhallisia ja riidattomia, mutta silti viinin juonti on pilannut nuorison loman.
Tein viime kesänä lasteni kanssa pienellä budjetilla ulkomaanreissun. Oli liikuttavaa seurata, miten nuoriso nautti olostaan, kun viina ei varjostanut oloamme. Tunnelma oli ihanan vapautunut, eikä kukaan määrännyt tekemisiämme.

Mietin vielä eilen pitkään, miten alkoholi muuttaa ihmistä. Se saa ihmisen ilkeäksi ja toisten toimia arvostelevaksi, kuten sinäkin Korkkiruuvi kerroit.
Ex-mieheni on äärimmäisen tunnollinen ja vaativa sekä itseään että muita kohtaan. Voin hyvin kuvitella, miten turhautuneeksi hän olonsa tuntee. Hän tajuaa, ettei hallitse omaa juomistaan, vaan viina vie häntä täysin. Jotenkin elämäänsä on kuitenkin yritettävä hallita, jolloin alkoholisti alkaa hallita läheisiään. Läheisiään arvostelemalla hän ehkä myös tuntee itsensä jotenkin paremmaksi.

Puistattaa ajatella, millaista elämää olen elänyt ja lapseni ovat joutuneet kokemaan!

Uusi elämä

Kiitos kommenteistasi ja lohdulliselta kuulostavalta kirjoitukseltasi! Varmasti aikuinen näkee tilanteen eri tavoin, kuin lapsi tai nuori. Olen kyllä omiltani yrittänyt kysellä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta kovin ovat hiljaisia - lojaaleja ehkä kuitenkin isälleen. Mutta myönnän, että elämäntilanteesi kuulostaa nyt ihanalta ja rauhaisalta - sellaista haluaisin itselleni ja lapsillenikin. Ero on siis huomattava, vaikka miehesi on ollut “sivistynyt” juoja vailla riehumista ja öykkäröintiä.

Pidän asian mielessä.

Yritin etsiä omaa ketjuasi, mutten löytänyt. Kuinkahan kaukaa menneisyydestä se löytyy, olisi kiva lukea!

Hyvää jatkoa sinulle ja nuorillesi!

Hei!

Minulla ei ole omaa ketjua.

Päihdelinkki-sivusto oli ensimmäinen kanava, josta aloin etsiä apua perheeni ongelmiin 1,5 vuotta sitten. Näiltä sivuilta sain myös vinkin kääntyä A-klinikan puoleen. Vaikka olin itse päiviä ilman alkoholia, tunsin kuitenkin, että puolisoni alkoholinkäytön takia täysi alkoholittomuus ei minulta onnistunut. Varasin keskusteluajan A-klinikalta ja kerroin avoimesti perheemme tilanteesta ja halustani lopettaa alkoholinkäyttö kokonaan. Juttelun tuella lopetin alkoholinkäytön kokonaan puoleksi vuodeksi ja seuraavan puolen vuoden aikana olen pikkujouluissa juonut viiniä ja pari kertaa saunasiiderin.

Vaikka minulla ei omaa ketjua olekaan, olen saanut todella paljon apua ja tukea toisten juttuja lukemalla. Suosittelen hankkimaan myös jutteluapua. Kävin kymmenisen kertaa juttelemassa päihdeterapeutin luona. Vaikka itse lopetin alkon käytön heti, sain silti käydä juttelemassa ja purkaa pahaa oloani hänelle. Hän myös neuvoi, miten alkoholistille pitää suoraan sanoa asiat. Esimerkiksi, jos ex-mieheni pitikin yhtäkkiä siirtää töihinlähtöä parilla tunnilla jonkun syyn nojalla. Terapeutti kehotti minua suoraan toteamaan, että auto ei ilmeisesti käynnistynyt. Alkolukon takiahan auto ei käynnisty, jos veressä on muistaakseni yli 0,2 promillea. Normaalisti olisin vain ollut hiljaa, mutta terapeutin neuvomana sanoin asian ääneen. En nalkuttanut, vaan kerroin tosiasian. Alkoholistit ovat niin taitavia valehtelemaan toisille, mutta vielä taitavampia valehtelemaan itselleen.
Terapeutin toimintaohjeet minulle eivät miestäni raitistaneet, mutta tuntui hyvältä osoittaa miehelleni, että minua ei tarvitse pitää tyhmänä. Olisin käynyt terapeutilla pitempäänkin, mutta hän vaihtoi toisiin tehtäviin.

Haluan vielä sanoa, että ymmärrän, että teillä monella on erilainen tilanne kuin minulla.
Lapseni alkavat olla jo isoja, nuorimmaiseni siirtyy seuraavaksi yläasteelle. Lasten kanssa on tietyllä tapaa helpompaa. Lisäksi heidän biologinen isänsä oli reissuhommissa lasten ollessa pieniä, joten totuin jo silloin kantamaan heistä yksin vastuuta 6 viikkoa kerrallaan.
Teillä suurimmalla osalla on harkinnassa ero lasten biologisesta isästä. Uskon, että se on huomattavasti rankempi päätös kuin minulla. Olen huomannut omista lapsistani, kuinka lojaaleja he ovat omaa isäänsä kohtaan. Vaikka isäpuoli onkin tehnyt lasteni vuoksi paljon enemmän kuin biologinen isänsä, tunneside ei kuitenkaan ole niin syvä.

On minullakin vaikeita hetkiä välillä. Kaipaan ex-miehessäni hänen suurta vastuunkantoaan lasten kasvatuksessa. Se henkinen tuki ja turva on tärkeää. Pääsen näistä huolista aina kuitenkin nopeasti eroon, kun mietin, miten hyvin meillä tällä hetkellä menee. Niinä hetkinä mietin, mitä kummassakin vaakakupissa on. Ja joka kerta olen todennut valinneeni oikein!