Nuoren alkoholiongelmaisen vaimo

Haluan vain kertoa tarinani, saaden hieman purkaa johonkin välineeseen turhautumaani, kiukkua, surua; aina silloin kuin haluan ja jaksan. Ehkä jos saan jotain vertaisutukeakin, niin sekin on aina plussaa. :confused:

Olen nuorehko nainen; alkoholistin vaimo, 2n lapsen äiti ja mahassa asustaa vielä yksi vauva.
Elämäni on ulospäin aika unelmaa. Asumme kauniissa omakotitalossa, lapset ovat terveitä ja toivottuja, myös tämä kolmas. Meillä on hyvät vakituiset työpaikat, tulot riittävän hyvät hyvään elämään materialistisella tasolla. Silti; elämäni on ollut yhtä helvettiä jo usean vuoden ajan. Mieheni on alkoholiongelmainen, erittäin pahasti.

Yhtä olemme pitäneet jo kymmenen vuoden ajan, naimisissakin tästä sievoisen osuuden. Alkoholiongelman itse huomasin, kun aloin odottaa esikoistani, alakoululaista. Ymmäsin, että toisella menee olutta vähän liikaa. Toivoin että ongelma häviää, kun vauva syntyy. Että mieheni haluaisi olla maailman paras isä, maailman paras esimerkki. Petyin ja tulin pettymään vielä tämän jälkeen lukuisia kertoja.

Alkoholin käyttö lisääntyi koko ajan. Parin vuoden päästä aloin odottaa toista lastamme. Näinä vuosina olin jo yrittänyt, niin kuin varmaan hyvin usein alkkareiden puolisot, muuttaa miestäni ja hänen juomatapojaan. Olin hakenut meille apua ja kävimme puhumassa pariskuntana. Mieskin suostui aina lähtemään mukaan, vaikka kyllä mitään muutosta keskusteluista ei ollut. Lupauksia tuli, jotka mies petti vaikka ammattilaisia oli läsnä. Selityksiä tuli. Lopetimme jossain vaiheessa keskusteluavun. Vauva syntyi, hetken jaksoin.

Sitten taas tuntui, että tähän tarvitaan ulkopuolista apua. Edelleen olin asenteella, jos vaan joku sanoo tuolle miehelle hänen ongelmansa, hän sen tajuaa ja haluaa muuttua. Kävimme toisessa paikassa keskustelemassa, yli vuoden. Jälleen paljon lupauksia, paljon yrittämistä, paljon lupausten pettämistä. Mies jäi kerran jopa kiinni työntekijälle valheesta, kun väitti ihan pokkana käyvänsä a-klinikalla, jonne tämä miehen luvalla soitti varatakseen moniammatillista tapaamisaikaa ja totuus paljastui, ettei mies ollut a-klinikalle ottanut yhteyttäkään. Miestä ei tunnu hävettävän valheet ja niistä kiinnijääminen. Tätä tapahtuu usein. Oma luottoni mieheeni on täysin mennyt. En voi tehdä mitään suunnitelmia miehen varaan.

Keskustelupaikan työntekijä lopetti ja päätimme, ettemme halua siirtyä uudelle työntekijälle. Lopetimme taas keskusteluavun. Koko tänä aikana, olen saanut tukea ystäviltäni, omalta äidiltäni. Ne ovat olleet korvaamattomia oman jaksamisen kanssa. Aikaa taas kului. Esikoisellamme oli aina ollut ongelmia, joihin haimme ja saimme apua. Uusi paikka, jossa puhuttiinkin esikon asioista, oli myös paikka, jossa puhuimme avoimesti myös meidän asioistamme. Kyseinen paikka on elämässämme ainakin jollain tasolla, koska ei ne esikoisen ongelmat häviä, diagnooseja on mm. tarkkaavuuspulmat, aistiyliherkkyys.

Vuosi sitten olin pisteessä, jossa päätin, että nyt en enää jaksa miehen juomista. Olin uhkaillut erolla jo lukuisia kertoja, hakenut avioeroa, joka raukesi siihen, että vuoteen eroa ei vahvistettu. Syysloman aikana v.2012 päätin, että nyt en jaksa. Olin antanut sitä ennen taas miehelle aikarajoja, jotka täytyttyä, minä lähtisin. Näin tein ja mies musertui täysin. Ei ollut muka ymmärtänyt. Muutto erilleen tuli muka kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän jäi yhteiseen kotiimme, koska oli sanonut minulle useasti, ettei hän kodista lähde. Minä lähdin lapset kainalossa vuokralle. Olin tietty aivan musertunut. Musertunut, että en ollut onnistunut omassa avioliitossani. Oma perheeni oli rikkoutunut, aivan kunten minunkin lapsuudenperheeni oli. Minulla on aina ollut hyvin vahvat haaveet elämästä, joita kohti olen sinnikkäästi ja määrätietoisesti porskuttanut. Avioliitto, 3 lasta, omakotitalo, vakityö paikassa, jossa työskentelenkin. Lapsilla isä, minulla ei koskaan ollut, ei minkäänlaista miesmallia elämässäni. Minä olin päättänyt vahvasti, että minä onnistun näissä kaikissa asioissa, mitä minä en saanut.

Asuimme erillään 3kk. Mies itki, aneli takaisin. Olin sanonut jo lähdettäessä, että ero ei ole lopullinen, jos mies hakee apua ja muuttuu. Mies lupasi. Kertoi, että ei enää juurikaan juonut, oli ymmärtänyt oman ongelmansa ja että hänen juomisensa oli syy meidän eroon. Meillä hän oli usein, koska emme sopineet mitään lastentapaamisesta. Kerroin, että saa nähdä lapsia niin usein, kun haluaa, kunhan on selvin päin. Mies näytti tänä aikana muuttuneen. Entinen herkkä ja tunteellinen mies oli palannut. Mies pyysi joulun alla meitä takaisin kotiin. Minä todella halusin palata, halusin uskoa, että tämä oli ollut miehelle niitti, josta hän tajusi onglmansa. Irtisanoin vuokra-asunnon ja perhe palasi yhteen. Ei mennyt kuin pari vkoa, kun huomasin, että mies oli tässäkin asiassa valehdellut minulle sumeilematta. Juominen jatkui ja kun mies oli saanut perheensä takaisin, yrittäminenkin lakkasi kuin seinään. Olin jälleen petetty. Puulla päähän lyöty. Manasin, että olin palannut liian nopeasti. Manasin sinisilmäisyyttäni ja typeriä haaveitani, joiden takia olin taas liemessä.

Mieheni ei ole väkivaltainen, ei uhkaava, ei pelottava. Kun hän juo, hän vetäytyy sohvan nurkkaan, istuu läppäri sylissä, i pad toisessa kädessä, kännykkä toisessa, juo kaljaa, eikä huomaa ympärilleen mitään. Miehellä on selvä peliongelmakin. NHL peliä hän voi pelata vaikka koko yön. Myös työviikoilla hän saattaa pelata aamuyön pikkutunneille klo 2-3 asti. Viikonloppuina, kuten viime yönä, hän pelasi kaljaa juoden klo 5 asti. Juomamäärät ovat käsittämättömiä: keskiannokset ovat nousseet 18 annokseen illassa. Vähimmillään hän juo n. 13 annosta. Liki joka päivä. Viikossa on 1 tai joskus 2 päivää, jolloin hän ei juo. Juomisen hän aloittaa vkonloppuna hyvissä ajoin, viimeistään klo 15. Työpäivien jälkeen klo 18-21. MIeheni ei ole täyttänyt vielä edes kolmeakymmentä. Vetoaa siihen, että on terve, maksa-arvot eivät ole olleet korkealla, että pystyy käymään töissä ja huolehtimaan asioista. Hänen oma isänsä on alkoholisti, erittäin rappiolla. Mieheni vertaa itseään tähän, ei ole samassa jamassa. Juo reilusti, mutta ei ole ongelmajuoja. Siltikin hän on minun huomaamattani kaasutellut pikku kaljoissaan (juonut esim 6-8 annosta) autolla kaupalle hakemaan lisää kaljaa, jos se meinaa vallan loppua kesken. Pari kaljaa ei todellakaan riitä. Ei ole ollut mielestään humalassa, vaan aivan ajokunnossa ja minä rukoilen, ettei mitään sattuisi kellekään muulle hänen ajonsa seurauksena. Olen ollut soittaa poliisit perään, mutta kaipa sitä vaan niin suojelee kuitenkin miestään ja itseään, ettei ole siihen kyennyt. Vaikkakin olen toivonut, että poliisit pysäyttäisivät hänen joskus ja hän menettäisi korttinsa. Elättelen toiveita, että joku työpaikallansa tajuaisi hänen ongelmansa ja aloittaisi hoitoketjun. Itse olen myös uhkaillut ottaa yhteyttä hänen esimieheensä, työterveyteen. Mies on sanonut, että jos niin teen, niin hän irtisanoutuu, koska menettää kasvonsa. Kuitenkin hänen näissä asioissa huomaa, että piilottelee ja salailee, häpeileekin omaa ongelmaansa. Ongelmaa, jota hänen mielestään ei olekaan.

Syitä juomiselle riittää. Usein minä olen syypää. En anna läheisyyttä, seksikin on jäässä, sanoin tai tein väärin. Vituttaa, on iloinen ja onnistunut jossain, palkitsee itseään hyvästä ja rankasta. Saunakalja, perjantaikalja viikonlopun kunniaksi, lauantaikalja, sunnuntaikalja koska taas alkaa työviikko. Töissä oli extrarankkaa ja stressaavaa. Asennuskaljat, rentoutuskaljat jne jne. Ain löytyy syy ja usein mies vielä korostaa, että nyt otan, kun ensi viikolla, huomenna, kun lumet tulevat alkaa elämänmuutos, kun jotain tapahtuu. Ei ole alkanut. Ja taas olen pettynyt. Olen huutanut, kironnut, itkenyt, surrut, haukkunut, valittanut, ollut mieliksi, puhunut rumasti ja kauniisti, hakenut apua ja mielestäni tehnyt kaiken, mitä ikinä läheinen nyt ylipäätään voi tehdä, saadakseen toinen tajuamaan. Nyt olen siinä pisteessä, että olen päättänyt, että kestän pari vuotta. Koska olemme juuri ostaneet uuden okt ja koska vauva on tulossa. Että kun palaan työelämään, lähden, jos mies ei ole muuttunut. Tuskin on. En enää usko muutoksiin, koska mies ei tajua ongelmaansa ollenkaan. Puolustelee ja selittelee. Välillä hänkin vaahtoaa siitä, miten meidän parisuhteemme on aivan jäissä. Miten hän kaipaa sitä. Olen sanonut, että se on hänen valintansa. Ei voi saada toimivaa parisuhdetta ja kaljaongelmaansa. Jos haluaa läheisyyttä, seksiä, hänen on valittava meidät. Ei ole valinnut. Ja silti kehtaa valittaa silloin tällöin. Itse olen päättänyt, että suljen koko ihmisen silmistäni ja korvistani. Yritän vaan nauttia niistä asioista, jotka meillä on hyvin. Lapset, koti, työ, ystävät, terveys, läheiset. Olen päättänyt, että elämme sitten kuin kämppikset. Lapsista vastuu on minulla. Miehelläni ei ole mitään tarvetta olla lasten kanssa. Tehdä heidän kanssaan asioita, joita kuuluisi tehdä. Joskus pelaa hieman lautapeliä heidän kanssaan ja sen pitäisi sitten riittää taas pitkäksi aikaa, kun onhan hän “silloinkin pelannut ja tehnyt”. Minä se kuitenkin pääasiassa yksin teen kaiken. Vien lapset menoihin ja meininkeihin. Annan kokemuksia, läheisyyttä, turvaa, juttuseuraa, tavallista arkea (niin tavallista kuin alkoholisti-isän kanssa sitä voi lapsille antaa). Teen ruoat, siivoan, peittelen lapset illalla nukkumaan ja annan aamulla aamupalan. Isä nukkuu aamulla puolille päivin, pidempääkin, koska valvoo yöt. Töiden jälkeen tarvitsee päiväunet, koska on väsynyt. Sitten jaksaa taas seuraavan yön valvoa.

Ratkaisuni tässä hetkessä ovat täysin suunniteltuja. Kolmas vauva, päätin, että koska tuskin pariudun tämän mieskokemuksen jälkeen enää kovin hevillä, ja olen haaveillut aina 3sta lapsesta, teen sen nyt samalle miehelle. Onpahan helpompaa sitten lasten näkemiset jatkossa. Omakotitalo, olin aina haaveillut siitä. Jos edes pienen hetken saan maistaa tätä, niin jos en niin katkeroituisi sitten myöhemmin saavuttamattomia haaveitani. Parisuhde; olen päättänyt, että sen aika ei selvästikään ole elämässäni nyt. Ehkä myöhemmin, kun lapset ovat isoja, jonkun toisen kanssa. En koe tästä kaikestakaan silti, että oma onni kulkee ohi. Olen arvottanut elämässäni tällä hetkelle tärkeimmäksi lapset ja heidän kanssaan olemisen. Muiden voi olla vaikea ymmärtää ratkaisujani, enkä oletakaan, että kukaan voi asettua toisen saappaisiin ja tunteisiin. Yritän muistuttaa, että ratkaisuni ja päätökseni ovat olleet tietoisia. Vaikka rankkaa on ollut. Vaikka yritän sulkea miehen pois, ei se nyt kuitenkaan helppoa ole. Näen hänen sohvannurkassa, ryyppäämässä, paha mieli valtaa minut, että miksi ylipäätään koskaan tapasin hänet? Toivon, että jotain konkreettista tapahtuisi hänelle, terveys alkaisi pettää ja hän äkkiä tekisi elämälleen suuren suunnan muutoksen. Muuten meitä ei voi pelastaa. Muuten lähden parin vuoden päästä lapsieni kanssa. Ja mies jää aivan yksin. Todennäköisesti romahtaa. Ei ymmärrä sitä nyt, vaikka olen suunnitelmani hälle kertonut. Ei kai usko, että kykenen sellaiseen päätökseen. Kuvittelee kait, että olen loukussa raskauteni ja okt kanssa nyt aika ja ikuisesti. Kuinka väärässä hän onkaan. Kaiken tämän heikkouden keskellä, mitä olen nyt, on se vahva, määrätietoinen nainen, joka on määrätietoisuudellaan tähänkin asti saavuttanut elämässään kaiken, mitä haluaa. Harmi vaan, etten olen onnistunut muuttamaan häntä. Ja tiedän, ettei siihen kykene kukaan muu, kuin hän itse. Jos haluaa. Nyt hän ei halua.

Olen ajatellut hakea itselleni jotain apua, vain minulle. Että jaksaisin nämä vuodet. Liian usein olen itkenyt hiljaa pimeydessä ja surrut tätä tilannetta. Miksi toinen ei tajua, miten hyvin meillä kaikki olisi, jos vaan hön ei joisi? Miksi ei arvosta tätä, koska kohta hänellä ei ole enää mitään? On niin hirveän vaikea käsittää, vaikka tiedänkin yhtä sun toista alkoholiongelmista. On vaan vaikea ymmärtää, hyväksyä. :neutral_face: Pelkään, miten kaikki tämä vaikuttaa lapsiin. Tuleeko heille alko-ongelmia? Kun olisi kristallipallo, olisi niin helpompi tehdä ratkaisuja piakkoinkin. Kun vain jaksaisin vielä vähän. Kun joku muu asia elämässä tulisi tähän kaiken väliin ja tekisi ratkaisut puolestani. Jotain… Siihen asti, yritän jaksaa ja toteutan suunnitelmani erosta parin vuoden päästä. Viimeistään. Olen sanonut miehelle, että eihän sitä koskaan tiedä, milloin se viimeinen niitti ihan oikeasti tulee ja teen kuten vuosi sitten; lähdin vain parissa päivässä.

Pitkä sepostus, pitkä on viestien ketju päässänikin. Toivottavasti joku jaksoi lukea. :laughing:

Hae kiireesti ammattiapua itsellesi. Tuttavat ja äiti eivät ole ammattilaisia, vaikka auttavatkin kuunnellessaan. Olet vastuussa lapsistasi ja oman jaksamisesi ja mielenterveytesi säilyttämiseksi tarvitset apua, esim. A-klinikka. Olet tehnyt suunnitelmiasi, mutta niiden toteutumiseen vaikuttaa vahvasti toinen osapuoli. Ehkä saat hänetkin sitten hoitoon mukaan, kun saat itsellesi lisävoimia!

Hei vaan korkkiruuvi ja kiitos, kun jaoit nämä elämäsi ei-niin-viehättävät -palaset kanssamme! Paljon löytyi yhteisiä tuntemuksia ja ajatuksia, mitä minäkin olen vuosien aikana käynyt läpi, mutta toki paljon erilaisuuttakin. Minun mieheni ei esim. juo päivittäin, vaan "vain perjantai-iltaisin eikä sitäkään välttämättä ympäri vuoden (olen kertonut enemmin asioistani Viikonloppujuoppo-osiossa).

Tuosta tekstistäsi nousi esille se, että olet määrätietoinen ja mielestäsi ns. vahva nainen, joka kyllä selviää elämästä ja pitää huolen, että lapsetkin selviävät. Olet ehkä kuullut, että puhutaan ns. vahvuuteen sairastumisesta? Minä nimittäin koen olevani myös tuollainen vahva nainen ja kun mieheni juo, niin hän on selkeästi se heikompi osapuoli. Olen myös “vahvempi” verbaalisesti eli osaan sanottaa tilanteita ja olen kuvitellut osaavani tehdä sen myös miehen puolesta, hän kun on varsinainen tuppisuu eikä juominenkaan välttämättä niitä kielenkantoja irrottele.

No, minulle kävi, niinkuin aika monelle meistä vahvoista naisista; jossakin vaiheessa arjessa kannettava kuorma (lapset, työ, koti, parisuhde, omat vanhenevat vanhemmat jne) alkoikin uuvuttamaan, kun en ollut osannut sitä oikein mistään päästä tyhjentää. Osasin minä tietenkin puhua; kerroin asioista ystäville, läheisille, työkavereillekin. En siis ole koskaan hävennyt ongelmiani. Pidin huolta siitä, että sain harrastaa tai käydä ns. tyttöjen kanssa ulkona (tosin siihen ei ollut/ole juurikaan halua, kuin pari kertaa vuodessa). En ole alistunut miehen juttuihin, mutta olen joustanut, venynyt ja ymmärtänyt, kunnes kaikelle tuolle tuli stoppi viitisen vuotta sitten, kun todellakin väsyin muutaman vuoden välein toistuviin tilanteisiin.

Elämme edelleen yhdessä. Viime vuotta edeltäneet kolme vuotta olivat varmaan yhteisen elämämme, jota on kestänyt jo yli 20 vuotta, parhaat. Mies ei juurikaan juonut, kantoi huolta itsestään ja meistä muista, osallistui lasten harrastusmenoihin, pyysi anteeksi, jos huomasi loukanneensa minua jne. Siis normaalia ja tervettä kanssakäymistä lähimmäisten kanssa. Syystä tai toisesta mies aloitti “perinteiset” perjantaijuomisensa toissakesänä. Tai no, kesäaika nyt oli yleensäkin sellaista, jolloin mies tykkäsi (tykkää) käydä terasseilla perjantaisin, mutta yleensä aina lopetti elokuun jälkeen ja aloitti taas toukokuussa. Nyt tuo tapa kuitenkin jatkui pitkin syksyä ja talvea. Oli kevättalvella viikot muualla töissä ja silloinkin, kun tuli perjantai-illaksi kotiin, häipyi lähes samantien baariin ja kotiutui sieltä joskus aamuyöstä. Viikolla kyllä vaihtelimme kuulumisia normaaliin tapaan sähköpostitse ja muuten ne viikonloputkin menivät ihan normaalisti, mutta tuo perjantainen “pakkomielle” lähteä ns. ihmisten ilmoille, alkoi lopulta tympimään. Totesin miehelle keväällä, että nyt tulee ero. No, eihän sitä heti voinut erota, kun esikoisella oli yo-juhlat tulossa, sitten esikoinen hakeutui yliopistoon opiskelemaan ja tuli muutto. Loma-aika oli muutenkin jotenkin helpompaa, kun miehen meneminen ja mahdollinen valvomiseni sen takia ei haitannut - sainhan nukkua joka päivä hiukan pidempään.

Ja niin, nyt ollaan jo marraskuussa… Mies piti noin kuukauden taukoa menemisissään siinä vaiheessa, kun esikoinen muutti opiskelupaikkakunnalle asumaan. Sitten se meno taas jatkui. Nyt on kaikenlaisia pikkujouluja ja syyskokouksia eli vähintään kerran kuussa “pakollinen” meno ja vaikka kuinka ajattelen, että malttaisi edes yhden perjantain siinä välissä olla kotona, niin eipä tunnu malttavan.

En oikeastaan vieläkään, kaikkien näiden kokemustemme jälkeen, kykene kunnolla myöntämään, että alkoholi olisi ottanut voiton järkevästä ja vastuullisesta miehestäni. Nähtävästi kuitenkin on, koska myöntää itsekin, ettei juomisessa ole järkeä eikä se tee hänen fyysiselle kunnolleen hyvää. Mies yrittää viikot lenkkeillä/kuntoilla ja syö terveellisesti. Ehkä sitten kokee, että on entistä isompi “lupa” perjantaina rentoutua oluen parissa. Vaikea sanoa, kun tuo ei puhu tunteistaan tai ajatuksistaan.

Meillä on kuitenkin asialliset puhevälit ja koen edelleen olevani hänen paras ystävänsä - niin hänkin on minun. Läheisyyttä (kosketusta, seksiä) meillä ei enää oikeastaan ole lainkaan ja tiedän, ettei noin voi jatkua loputtomiin. Nyt kuitenkin eletään näillä eväillä, mitkä meillä on käytettävissä.

Vielä halusin sanoa sinulle, korkkiruuvi, keskeisen asian. Lopeta sen miehesi vahtiminen ja alkottomuuden/muutoksen vaatiminen. Keskity itseesi ja omaan jaksamiseesi/hyvinvointiisi. Minäkin suosittelen ammattiavun hakemista alkuun vaikka työterveyshuoltosi kautta, jos sinulla on riittävät palvelut siinä käytettävissäsi. Olen itse käynyt useamman vuoden terapiassa ja koen todella hyötyneeni siitä.

Voimia sinulle, sillä niitä sinä tarvitset, vaikka ajatteletkin olevasi vahva nainen :slight_smile: !

Kiitos vastauksistanne! :stuck_out_tongue:

Toisten kommentit ja se henkinen tuki tuntuu tärkeältä. Varsinkin kun oikeasti välillä toki ajattelee, että jos tämä kaikki onkin minun syytäni, kuten mies sanoo. Ihana kuulla, etten minä varmaan liioittele, en toki kyllä sihen uskokaan ihan oikeasti, mutta välillä ajattelee, että jos teen niin tai näin, niin meillä voisi olla toisin. On vaikea myöntää, ettei itse oikeasti voi täle mitään. En enää oikeastaan vaadikaan mieheltä juomattomuutta. En kommentoi hänen juomistaan, ainakaan paljon. :laughing:

Itse asiassa viime aikoina jotenkin olen kerännyt niin pajon vihaa ja kiukkua sisälleni tästä, että olen päättänyt (ja miehellekin sen sanonut) että en enää yritä panostaa parisuhteeseemme vaan yritän panostaa omaan jaksamiseeni ja lapsiin. Eihän siitä ole mitään hyötyä yrittää parisuhdetta parannella, kun niin moni asia ihan normaali elämässämme on päin persettä. Olen sanonut miehelle, että minä tai alkoholi, molempia ei voi saada. Ja koska hän valitsee toistuvasti alkoholin, minä päätän pysyä hyvin etäisenä ja kylmänä. Tästä mies on selvästi tuohtunut. Ihan tosissaan ajattelee, että jos hän ryyppää 6na päivänä viikossa, minun pitäisi olla sen yhden juomattoman päivänä aikana normaali ja kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Aiemmin olen yrittänytkin, nauttia juomattomasta päivästä, osoittaa miehelle, mitä meillä voisi olla, jos hän ei juo. Ja pettynyt joka kerta, kun mitään parantumista ei olekaan tapahtunut.

Nyt “kylmänä aikana”, mies yrittää änkeä lähelle, kyselee “mikä minulla on” ja “miten voin olla niin kylmä ja etäinen”. :unamused: Olen ajatellut, että ehkä hän tajuaa jotain, missä mennään, ehkä on hieman hätäinenkin. Mutta niin kauan, kun ei juomiselleen tee mitään, minä aion pysyä tässä täysin platonistisella tasolla. Minun täytyy vaan ymmärtää ja uskoa, etten minä saa omalla hyvällä käytökselläni miestä lopettamaan. :cry:

En oikeastaan edes usko, että meillä olisi enää tulevaisuutta yhdessä kiikkustuoliin asti, kuten olen toki koko ajan toivonut. Minä jo odotan aikaa, että vauva syntyy, maksetaan taloa pois ja saan muuttaa parin vuoden päästä täältä lapsineni pois. Jos jotain muuta tapahtuu, nin sehän vaan on positiivista. Mutta niin monesti olen pettynyt, etten usko enää, että mies muuttuu. Ei hän kykene muutokseen, ei edes ymmärrä juovansa aivan liikaa. Niin surullista, mutta…

Tämä viikko on olut jotenkin erityisen raskas. Mies on taas juonut ma,ke,to,pe ja tällekin päivälle oli jo kaljat valmiina, mutta sammui tuonne sänkyyn ennen niiden korkkaamista. Syytti minua juomiseen patistamisesta :open_mouth: koska olin jo siirtänyt lapseni peitot viereeni siinä vaiheessa huomattuani, kun mies kärräsi kaljaa kaupasta. Eipä nuo ikinä ole kaappiin jääneet happanemaan. Tänä iltana ihme kyllä jäivät. No, huomenna ne juo kuitenkin. 12 pientä olutta ja 2 pinttiä. Ja ne menee taas kerralla. :unamused: Uskomatonta että jollekin uppoaa niin paljon. Eilen oli niin ihanan rauhaisaa kotona, kun mies oli pikkujouluissa ja nytkin kun jo nukkuu eikä lässytä vieressä jotain. Nautin suunnattomasti ajasta, jolloin minun ei tarvitse katsella miestä. Hänen luonteensa viime aikoina on muuttunut selvästi juodessaan. Ei edelleenkään ole väkivaltainen tai uhkaava, mutta haastaa riitaa koko ajan jostain. Säkättää vierellä, itkettää minua, valittaa asioista joita en ole tehnyt tai joita olen tehnyt. Se on ollut rankempaa, kuin se, että istuu omissa oloissaan ja ryyppää vaan hiljaa, puuttumatta mihinkään. Tällä viikolla olen todentotta ajatellut, että jaksankohan sittenkään sitä paria vuotta. :cry: :question: Että vihaan tuota ihmistä! :imp: Sisälläni todella kuohuu, ja tuntuu että kaikki lämpimät tunteet tuota hirviötä kohtaan ovat kuolleet. Hirviö se on, kun aiheuttaa näin suurta surua ja ahdistusta omille läheisilleen. Miehen kaveri on tukenut minua hieman, ollut puolellani. Ihmettelee, miten mies voi olla noin välinpitämätön ja miten mies ei tajua, mitä menettää meissä. Kaikki muu kun on oikeasti niin hyvin. Alkoholi on todentotta sellainen piru, että saisi minun puolestani hävitä maapallolta lopullisesti. :frowning: Oma juomiskulttuurini on ollut niin kohtuullista, jopa vähäistä aina. Jos siiderin viikossa olen juonut, tietenkin ennen raskausaikaa. Viinilasillinen toisinaan illalla. En harrasta baarissa käymistä enkä muutenkaan bietystä. Nautin perhe-elämästä enemmän. Olemme miehen kanssa monessa asiassa kuin yö ja päivä. Minä empaattinen ja lämminkin, huolehtiva; hoitoalalle ajautunut. Mies kylmä, laskemoiva, vähät muiden tuntuista välittävä, atk-alalla työskentelevä. Meidän luonteemme ovat erilaisia, motivaatiomme, moraalimme… Usein viime aikoina olen ihmetellyt, miksi ikinä löin hynttyyt yhteen tuon ukon kanssa? Mitä minä hänessä joskus näin? Mitä olisin voinut saada, jos olisin tehyt toisen valinnan. Turhia ovat jossittelut, tiedän. nyt pitää vaan elää tätä elämää, yrittää jaksaa ja hakea sitä apua itselle, että selviäisin tästä kaikesta suht selväjärkisenä… :confused:

ei kai tälläiseen tilitykseen voi muuta sanoa kuin että tsemppiä ja itsehän olet kumppanisi valinnut. ja itse valitset myös oletko vai etkö ole hänen kanssaan.

ymmärrän katkeruutesi, mutta on aivan turhaa haukkua ja syyttää miestä. se ei johda yhtään mihinkään paitsi lisääntyvään pahaan oloon. hän valitsee juomisen ja pelit siinä missä sinä valitset marttyyriuden ja ylimielisyyden ja hänen kanssaan olemisen.

apua löydät jos sitä haluat. al-anon, aal, psykoterapiat.

Ikävää, että näet asian noin “entinen paha holisti”. Jotenkin omassa vuodutuksessasi kuulen oman katkeruutesi, ehkä elämälle? Oma vuodatukseni ei ollut tarkoitus provosoida ketään. Sehän oli vaan suora lainaus minun elämästäni ja siitä, miten koen asiat. Sen tarkoitus oli tuoda itselle yksi purkautumisen mahdollisuus. Kuten kirjoituksessani olen jo sanonut, minulla on suunnitelmat jatkoa varten. Niitä suunnitelmia ei vaan voi tehdä nyt. Elämäntilanteen vuoksi. En toivo tänne siis muiden “rumaa” kommentoitia, koska tilanne on minulle äärimmäisen arka ja herkkä alue ja tuki on toki tervetullutta, mutta ivailu ja toteaminen “itsepä valitsit” ei kyllä tue minua mitenkään. Ikävää, että jollain ihmisellä ei ole empatiakykyä. Et itse selvästikään ole ollut vastaavassa tilanteessa, nimimerkistä päätellen vain siinä toisena, eri osapuolena kuin minä.
En ole marttyyri, enkä toivo mitään muuta kuin jaksamista itselleni tässä tilanteessa. Se on totta, että jokainen tekee valintansa itse. Itse En kylläkän aikoinaan valinnut alkoholistia puolisokseni. Valitsin aikanaan itselleni ihmisen, jota rakastin, mutta joka mennessä paljastui pahasti alko-ongelmaiseksi. Elämä vie mennessään ja itse olen valitettavasti ihminen, joka kiintyessään ja sitoutuessaan suhtautuu parisuhteeseen erittäin vakavasmielisesti. En ole ihminen, joka heti ongelmien tultua julki karkaa suhteesta ja etsii itselleen “parempaa”. Kuten jo aiemmin mainitsin, en usko “vihreämpään ruohoon aidan toisella puolella”. Eipä olisi pitänyt edes provosoitua tekstistä, se ilmeisimmin oli tarkoituksesi. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei voi muuttaa toistaan, mutta olen silti sitä mieltä, että alkoholiongelmainen vahingoittaa vakavasti läheisiään. Myös lapsia tässä tapauksessa, jotka eivät kykene katkeruuteen eivätkä vihamielisyyteen. Itselleni tämä elämä on ollut aikamoista opettelua ja sopeutumista, oman itsen tuntemista ja tutustumistakin. Kun elämä alkaa heitellä, ihminen väkisinkin pyristelee vastaan, vastustaa muutosta, käyttäytyy sen mukaisesti, välillä typerästikin. Muutenhan sitä olisi täydellinen jos osaisi aina käyttäytyä kuten kirjoissa opetetaan ja mikä olisi ulkopuolisten mielestä järkevää. Itse vasta opettelen ja varmasti opettelen vielä pitkäänkin. Marttyyrius ja omaan jaksamiseen kaikin tavoin panostaminen on minusta eri asia. :unamused:

Noh se tilityksestä. Kieltämättä kirjoituksesi tuntui pahalta ja pahoitti mieleni. Toivon että muilta tulee asiallisempia kommentteja jatkossa.

Korkkiruuvi,

Ihailen, että jaksoit itse kommentoida noin asiallisesti vähemmän asiallista viestiä. Minäkin olisin pahoittanut mieleni entisen pahan holistin sanoista. Ja kuvauksesi itsestäsi ja elämäntilanteestasi tuntui kovin tutulta.

Minustakin tämä palsta on väylä purkaa omia tunteita todella vaikeassa ja p…maisessa tilanteessa. Vaikka olisi kuinka vihainen alkoholistipuolisolleen on iso kynnys lähteä puhumaan asioista oikeilla sanoilla tutuille ihmisille. Sitä haluaa kuitenkin olla lojaali ihmiselle, jota ainakin joskus on rakastanut riittävästi perheen perustamista varten. Sitä uskoo ja toivoo, että tilanne on väliaikaista ja että kaikki paranee ja helpottaa. Itse olen ollut myös tosi varovainen siinä, miten olen asioista lapsille kertonut. En halua olla mustamaalaamassa ketään “että sitten kun tilanne korjautuu voimme jatkaa siitä, mihin jäimme” eivätkä toisen töppäykset ole taakkana ja rasitteena.

Mutta helpottaa kummasti, kun saa jossakin purkaa rehellisesti omia tunteitaan. Kyllähän se on tosi alhaista, että toinen juomisellaan tekee koko muun perheen elämän helvetiksi ja saa kaikki muut onnettomiksi ja surullisiksi. Kyllä sellaisesta asiasta saa raivostua. Ja jaan täysin tunteesi siitä, että olo on surkea, voimaton, tietämätön ja vaikka mitä. Ei haluaisi luovuttaa ja antaa periksi mutta ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Ja samaan aikaan pitää itse hoidella perheen arkea ja lasten hyvinvointia.

Me ollaan korkkiruuvi hyvä vahvoja ihmisiä ja koitetaan tehdä harkittuja ratkaisuja vaikeassa tilanteessamme. Ja voimme olla ylpeitä itsestämme - vaikka joku vanha holisti olisi asiasta mitä mieltä!

Toisaalta: tunnistin kyllä holistin äänensävyssä jotain oman puolisonikin nykyisestä ajatusmaailmasta. Itseensä käpertymistä ja keskittymistä ja muun perheen ja läheisten sulkemista pois elämästä. Itsekästä siis. Olen alkanut miettiä, että mieheni tuskin saa itse tehtyä päätöstä tulevaisuudestamme (erosta siis ehkä) vaikka hänkin on kovin tyytymätön minuun, nalkuttavaan ja ikävään akkaan. Hän ei kuitenkaan uskalla kantaa vastuuta tekemisiensä seurauksista vaan asennoituu juuri noin, “itsepä valitsit”, “tee itse ratkaisu”. Hän keplottelee itseään ulos ja ulkopuolelle itse järjestämästään paskatilanteesta.

Hyvää yötä ja voimia sinulle, korkkiruuvi.

Kaikki mielipiteet voivat auttaa, jos ne soveltaa.
Itse käsitin tämän niin, että voi korostaa valintoja. Juominen on sairaus omalla tavallaan, mutta myös sen voi ajatella valintana. Kun mies valitsee juoda, niin se on hänen valintansa ja kaikkia valintoja pitää monesti kunnioittaa. Valinnan kunnioittaminen ei tarkoita aina sitä, että hyväksyy tai pitää sitä valintaa mainiona ratkaisuna, tai palkitsee siitä valinnasta. Mutta jos kunnioittaa henkilöä niin hänen tekemänsä valinta on yhtä kuin hänen toimintansa, samalla tavalla minunkin läheiseni joutuvat hyväksymään valintani vaikkapa jatkaa alkoholistin puolisona, jolloin olen ehkä heitä kohtaan itsekäs, koska elän kärsien ja ei ole panostaa kenellekään muille mitään. Jos olen jonkun miehen kanssa, niin en voi haukkua miestä vaan minun ainoaksi vaihtoehdoksi jää tehdä se oma valinta. Se ei koskaan poista sitä surua taikka harmia joka aiheutuu, kun en saanut valitsemaani miestä raittiina itselleni ja osallistumaan arkeeni. Mutta vaikka miten soimaisin miestä, niin koko asia kuitenkin johtuu siitä että olen tehnyt itse valintoja jotka johtavat tilanteeseen, kuten katsonut läpi sormien niitä ensimmäisiäkin merkkejä, tai painanut villasella jotain. Se ei tarkoita että juominen olisi minun syyni, mutta jokainen hetki voi valita mitä tekee seuraavaksi. Jos tekee ne valinnat itse, niin harvemmin tulee syyttäneeksi muita. Miksi kaupan edessä oleva pultsari ei herätä minussa vihan tunnetta, mutta kun näen oman mieheni humalassa suutun? siksi että olen sekoittanut miehen juomisen ja omat valintani liian pahasti toisiinsa, koen että miehen juominen on minulta jotenkin pois. Niinkauan kun uskoo että minulle olisi kuulunut jotain muuta, kun mitä sain ja ansaitsin, niin tottakai se pistää vihaksi.

Jotakin halusin vastata jo nyt, vaikka ajattelen että kerään ensin ajatuksia ja kirjoitan sitten.

Olen samassa tilanteessa kuin sinä, (kuulostan hyvin paljon samanlaiselta muutenkin kuin sinä).
Mutta hae ihmeessä keskusteluapua itsellesi , niin pitää minunkin hakea…

Täytyy ensin koota itseään ennenkuin osaan mitään järkevää sanoa, mutta luin tarinasi. Itkin ja luin ja ymmärsin omaa tilannettanikin paremmin. Minäkin aina odotan. Nyt odotan joulun jälkeistä aikaa jos asiat sitten paranisi. Sitä ennen odotin poikamme syntymää, jos asiat sitten paranisi. Sitten tämän nuorimmaisen syntymää jos sitten…

Itsellä on tunne että jotakin on pakko tapahtua ja pian. Jos aioin oman pääni pitää kasassa…

Eroa vielä kun voit, lue vaikka toiselta palstalta alkoholistien lasten tarinoita… Kyllä lapsesikin aistii ettei kaikki ole hyvin, ja imee itseensä kodin tunnelmaa ja energiaa…

Olen samaa mieltä edellisen kanssa; mietippä, onko mies ajatellut kertaakaan SINUA tai PERHETTÄ aloittaessaan juomaan? Tuskin. Sinä ajattelet miestä ja perhettä koko ajan, asetat varmasti etenkin lasten hyvinvoinnin kaiken edelle. Pleikkaria aamuyöhön asti ja kaljaa kittaava mies tuskin asettaa. Jos lopullinen ero tuntuu liian vaikealta, niin onko mahdollista muuttaa hetkeksi muualle, pitää taukoa miehestä? Anteeksi vain mutta ei vaikuta yhtään siltä että miehesi haluaisi päästä eroon alkoholista. On olemassa myös miehiä ja isiä, joille alkoholi ei ole tärkeä ja jotka eivät käytä lainkaan.

Elin vuosia samanlaisessa tilaanteessa kuin sinä. Erona oli se, että mieheni ei ollut lasteni isä. Erona oli myös se, että mies oli tosi huolehtivainen lapsiani kohtaan ja muutenkin huomaavainen.

Ihastuin alunperin itseäni muutamaa vuotta vanhemman mieheni tapaan huolehtia kaikesta perheeseen liittyvästä. Lasteni isän kanssa olin tottunut huolehtimaan kaikesta enimmäkseen yksin. Huomasin kyllä heti alussa miehen päivittäisen alkoholinkäytön. Ihmettelin sitä, mutta selittelin itselleni sitä viinin nautiskeluna. Aloin itsekin ajan myötä ottaa lasillisen viiniä lasten mentyä nukkumaan. Tätä jatkui vuosia. Mies huolehti lapsistani paremmin kuin heidän oma isänsä. Matkustelimme paljon ja mies oli todella huomaavainen minua kohtaan. Olin onnellinen ja avoliittomme oli todella hellää ja intohimoista. Hoidimme yhdessä lasten harrastukset, laitoimme ruokaa ja siivosimme koko perhe yhdessä. Meillä oli molemmilla hyvät työpaikat, miehelläni vaativa ja hyväpalkkainen. Asuimme uudessa talossa järven rannalla ja käytössä oli aina uusi auto. Kuntoilimme yhdessä paljon ja monipuolisesti. Olin kohdannut aivan ihanan, unelmieni miehen.

Aloin jossain vaiheessa kyllästyä alkoholin käyttöön. Sanoin miehelleni muutaman kerran toiveeni siitä, että perheessämme oltaisiin välillä ilman alkoholia. Tajusin tässä vaiheessa alkoholin olevan miehelleni todellinen ongelma, koska hän ei millään tavoin ottanut kantaa toiveeseeni. Mieheni alkoholimäärät alkoivat jossain vaiheessa kasvaa. Tarkkaa ajankohtaa en itsekään osaa sanoa. Halusin itse päästä alkoholista kokonaan eroon, mutta se oli hyvin vaikeaa, kun puoliso jatkoi käyttöään samanlaisena.

Hieman yli vuosi sitten mieheni paloi rattijuoppoudesta. Olin lasten kanssa hänen kyydissään, kun poliisit pysäyttivät meidät. Hän oli juonut alkoholia illalla, mutta en tiennyt hänen juoneen myös aamulla. Rattijuopumus oli todella pysäyttävä kokemus. Tiedän, että miehelleni se oli todella häpeällistä. Olen jälkeenpäin miettinyt, että rattijuopumuksen jälkeen juominen ilmeisesti vaan lisääntyi. Itse elin pitkään niin sumussa, että asioita oli vaikea hahmottaa.
Hain ammattiapua ja tukea niille ajatuksille, ettei jokapäiväinen alkoholi todellakaan kuulu perhe-elämään. Olin suhteen aloittaessani melkein absolutisti. Viinin juomisesta iltaisin tai ruoan kanssa viikonloppuisin oli salakavalasti tullut normaali asia. Apua hakiessani lopetin välittömästi alkoholin käytön kokonaan ja aloin puhua miehelleni hyvin asialliseen sävyyn ammattilaiselta saamiani faktoja ja neuvoja. Ajattelin, että kaikin puolin hyvin järkevä ja asiansa hyvinhoitava puolisoni kuuntelee minua. Niin hän tekikin. Kuunteli huolenaiheeni hänen terveydestään, meidän perhe-elämästämme, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Mutta…

Hän on kuulemma aina juonut ja aikoo jatkossakin syödä hyvin ja ‘nauttia hyvistä viineistä’. Keskustelumme on ollut asiallista, eikä alkoholiongelmasta ole käyty riitoja. Olen joskus turhautuneena tokaissut, etten ole tajunnut kolmen litran viinipöniköiden olevan ‘hyviä viinejä’. Minuakin harmittaa suunnattomasti se, miten ihanaa elämämme olisi ollut ilman alkoholia. Harmittaa katsoa vierestä, kun muuten asiansa hoitava mies ei mahda viinalle mitään.
Minulle sanottiin myös, että hän jatkaa ‘viinillä nautiskeluaan’. Jos se ei minua miellytä, minun pitää tehdä omat ratkaisuni. Niin tyypillistä alkoholistin käytöstä. Vastuu sysätään muille.
Mieheni mielestä hänen alkoholinkäytössään ei ole mitään hälyyttävää, koska hänellä on työ, talo, hyvät arvot verikokeesta ja hän on hoikka. Hoikka hän on siksi, että hänen ruoka-annoksensa ovat puolet siitä, mitä hänen kuuluisi syödä.

Hän lupasi rattijuopumuksen jälkeen jättää alkoholin pois arki-illoista. Eihän hän kuulemma edes voisi juoda, koska alkolukon takia auto ei lähde käyntiin. Alkolukko oli vuoden ajan hänen autossaan. Yhden illan hän oli täysin raittiina rattijuopumuksen jälkeen. Sitten juominen jatkui.
Yritin kevään aikana jutella hänen kanssaan asiasta. Hän sanoi kuitenkin haluavansa juoda. Aikovansa vähentää määriä, mutta juoda kuitenkin. Sanoin, että en enää halua sellaista elämää lapsilleni ja itselleni. Sanoin, että muutamme koulujen loputtua pois. Lähdinkin lasten kanssa kesäkuun alussa sukulaisten luo ja aloin etsiä asuntoa. Olimme koko kesän pois mieheni luota.

Hän piti yhteyttä koko kesän ja kertoi, ettei voi elää ilman meitä. Loppukesästä hän pyysi meidät takaisin ja sanoi päättäneensä, että viikolla hän ei juo, mutta viikonloppuisin jonkin verran. Muutimme takaisin. Viikon ajan hän pystyi pitämään lupauksensa, mutta joutui sitten myöntämään, ettei pysty pitämään lupaustaan. Aloin etsiä lapsille ja itselleni asuntoa. Ne viikot, jotka elimme vielä yhdessä, seurasin hänen juomistaan. Hän juo arki-iltaisin 3-4 isoa olutta. Viikonloppuisin ensimmäinen olut aukeaa klo 9 aamulla. Seuraava olut juodaan aamulenkin jälkeen. Ensimmäinen viinilasillinen juodaan puolenpäivän aikoihin ruokaa laitettaessa. Ennen ruokaa ja ruokaillessa lasillisia menee 3-4. Päiväunien jälkeen aletaan lämmittää rantasaunaa. Illan aikana oluita menee vielä ehkä 3 ja viinilasillisia 4-5. En jaksa laskea, miten monta annosta tuosta tulee. Annoksia enemmän kuitenkin merkitystä on sillä, että alkoholittomia päiviä hänellä ei ole ollenkaan. Outoa on minusta ollut myös se, että esim. lastenlastensa ristiäisiin vaari on mennyt olutta tai viiniä nauttineena. Olen nämä mielestäni oudot asiat hänelle myös kertonut.

Sain meille asunnon ja olemme asuneet erillämme melkein kuukauden. Mieheni ei loppuun asti uskonut, että muuttaisimme pois. Tiedän ammattiapua saaneena, että mieheni on alkoholisti. Niin kauan kuin hän ei itselleen apua hae, alkoholi menee kaiken muun edelle. Minä en häntä voi auttaa. Ainoa tehtäväni on huolehtia lapsistani ja omasta voinnistani. Asumme lähekkäin ja hän edelleen haluaa auttaa kaikessa mahdollisessa. Olen kuitenkin kertonut hänelle, että haluan raitista elämää lapsilleni ja itselleni.

Sinun tilanteesi on erilainen, koska kyseessä on lastesi isä. Luulisin, että olisin joutunut vaikeampaan tilanteeseen, jos kyseessä olisi ollut lasteni isä.

Anteeksi, että tästä tuli näin pitkä vuodatus. Haluan kuitenkin kertoa sinulle, että meitä tällaisia ‘hyviä ja hyvin toimeentulevia’ perheitä, joissa kärsitään kulissien takana alkoholista, on varmasti pilvin pimein. Toivottavasti saat jotain lohtua kirjoituksestani. Voimia Sinulle!

Kiitos Uusi elämä!

Sinun kirjoituksesi oli loistava esimerkki siitä, miten näennäisesti hyvin sujuva perhe-elämä kaikkine erinomaisine kulisseineen voi todellakin pitää sisällään tuollaisen alkoholiongelman. Ja kuten itse lopussa totesit, teidän perheen kaltaisia perheitä on ympärillämme pilvin pimein. On niin tyylikästä ottaa se lasi, pari (= kolme) “hyvää” viiniä iltaisin ja tietenkin sitä otetaan viikonloppuna ruuan kanssa jne.

Tuollaisten kirjoitusten äärellä minä pysähdyn väkisinkin miettimään, että mikä ongelma minulla sitten on, kun mieheni haluaa nauttia juoman (oluen) äärellä rentoutumisesta “vain” kerran viikossa perjantai-iltaisin, mutta muuten pärjää ilman juomista tai muitakaan päihteitä (ei myöskään tupakoi). Todettakoon tässä, että on myös mennyt kuukausia, kun mies ei näytä kaipaavan säännöllistä juomista. Sen ymmärrän, että alkoa otetaan muutaman kerran vuodessa, kun käydään vaikkapa nyt pikkujouluissa (ajankohtainen asia).

Onnea sinulle, Uusi elämä, kun olet kyennyt irrottautumaan lastesi kanssa entisestä elämästänne. Senhän ei tarvitse tarkoittaa muuten toimivan ja läheisen ihmissuhteen loppumista, pääasia, kun ei tarvitse katsella omassa kodissaan jatkuvasti juovaa kumppania.

Iloa teidän kaikkien päiviin!

ajatellaan että jos joku juo liikaa, hän ei sitten tiedä mistään mitään. Mutta tämä on totta mitä alkoholistit yrittävät opettaa: Jokainen vastaa loppupeleissä omasta onnestaan. Alkoholisteilta voi kyllä ottaa siinä asiassa opikseen. alkoholisti viimeistään opettaa sen, että ei ole kenenkään velvollisuus olla täydellinen puoliso yms. Kukaan ei elä toista varten, en minä elä alkoholipuolisoa varten, eikä hänen tarvitse lopetta juontiansa minua varten. Olisi ihan hullua ajatellakin.

Valinnasta ja vastuusta

Jotenkin nostaa karvojani pystyyn ajatus siitä, että puolisolla on oikeus ja velvollisuus valita mitä tekee alkoholistipuolison kanssa. Jos päättää elää siinä niin sitten elää ja kärsii.

Komppaan Korkkiruuvia: ei kai kukaan ole avioliittoa solmiessaan päättänyt tai valinnut avioitua sellaisen henkilön kanssa, joka alkaakin örveltää ja järjestää perhettään ikäviin tilanteisiin juomisen kanssa! Olen luvannut papin edessä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä ja niinpä pitkään olen ajatellut, että nyt on sitten vastoinkäyminen menossa ja minä yritän ja jaksan. Olen katsellut ja ihmetellyt että minkälaiseen sairauteen tuo toinen oikein on sairastunut. Enhän jättäisi puolisoani jos hän esim. halvaantuisi. Ainakin aluksi yrittäisin ja hoitelisin häntä. Silloinkin oma elämäni muuttuisi, joutuisin luopumaan varmasti joistakin asioista ja hyväksymään, että elämäni/elämämme on nyt muuttunut tällaiseksi. Olen suhtautunut alkoholismiin samalla tavalla: miehelläni on nyt tällainen sairaus ja tunnustelen tässä voinko ja jaksanko elää sen kanssa. Ja mihin suuntaan sairaus kehittyy vai toipuuko hän siitä.

Kyllä alkoholistin puoliso - etenkin jos perheessä on lapsia - on todella vaikeitten päätösten ja ratkaisujen edessä! Mielestäni on jotenkin kauhean yksinkertaistettua todeta, että valinta on minulla! Ja vaikka muutama vuosi sitten valitsinkin, että jään taloudellisista syistä niin ei se mielestäni poistanut sitä tosiasiaa, että mieheni juominen teki ajoittain elämästämme helvettiä. Kyllä jotenkin todellisemman valinnanmahdollisuuden edessä on se, joka korkin avaa. Toinen sitten yrittää elää tässä annetussa ikävässä tilanteessa kuten parhaaksi näkee. Ei se ole todellinen puhdas valintatilanne.

Tämä tuntuu minusta järkevältä. Raakaa sanoa, että oma on valintasi, mutta kun näinhän on.

Minusta asia on ollut ennen Suomessakin toisin, ja nykyäänkin monessa maassa. Kun naimisiin olet mennyt niin siinä pysyt. Et kykene lähtemään, et sosiaalisista etkä taloudellisista syistä. Meillä kuitenkin nykyään saa valita uudestaan eikä tästä enää yhteiskunnassa syytetä. Yli puolet avioliitoista päätyy eroon, ja neljä viidestä eronneista on tyytyväisempiä elämäänsä eron jälkeen kuin ennen sitä.

Paljon puhutaan vastuusta, voiko “hylätä” päihderiippuvaista, sairasta ihmistä. MInä olen se hyväntekijä, hän se heikko apua tarvitseva. Entä jos “apu” vain mahdollistaa sairauden pahenemisen? Kuinka hyvin tuo autettava oikeasti viihtyy suhteessa jossa on niin paljon vihaa - ja mikä pahinta, halveksuntaa - kuin monissa päihderiippuvaisten perheissä? Autetaanko siinä oikeasti toisiaan vai myrkyttyykö siinä kummankin mieli? Ja millaisen lapsuuden ja parisuhdemallin oppivat lapset?

KUinka nuo asiat menevät missäkin perheessä, siihen en ota kantaa, tuossa vain ajatuksia miksi monet raitistuneet alkoholistit jankuttavat oman valinnan tärkeyttä niin riippuvaisille kuin läheisille. JOkainen vastaa omasta onnellisuudestaan, tuota ei voi ripustaa kenekään toisen velvollisuudeksi. Olen onnellinen jos tuo raitistuu - entä jos toinen raitistuttuaan haluaakin ihan muuta ja eroaa? Näin on tapahtunut varsin usein.

Mitä tuki täällä pitäisi olla? MInusta ilman muuta inhimillistä, syyttelystä ja haukkumisesta ei ole kenellekään apua. Muttei välttämättä ole pelkästä kannustuksestakaan ilman kyseenalaistavia kommentteja jotka voi auttaa näkemään asioita vähän toisesta vinkkelistä. Anorektikoilla on tukipalstoja, joissa kannustus on mennyt toisten tsemppaamiseksi yhä hurjempiin laihdutuksiin. Sitruunapippuri muistaakseni joskus vertasi, että läheisten kertomukset voivat läheisriippuvuuteen sairastumattomista tai siitä parantuneista joskus kuulostaa siltä, kun ihminen löisi haarukkaa otsaansa ja muut lohduttaisivat kun sattuu ja kehuisivat kuinka me vahvat jaksetaan tuollaiset kivut. Hän koki, että täällä kuuluisi myös tarjota vaihtoehtoa itselle vahingolliselle toiminalle. Ja mikä on itselle vahingollista? Sen jokainen päättää itse, ja tekee valintansa, joko tyytyy elämäänsä sellaisena kuin se on, valitsee niin - tai etsii siihen muutosta. Mutta minusta pahinta on, jos kokee ettei itsellä ole “oikeutta” tai mahdollisuutta valita, vaan yrittää vaan jatkaa ja kärsiä. Silloin helposti pilaa elämänsä katkeruudella.

Itse ajattelen, että lasten saaminen tekee ihmisestä vastuullisen. Vastuullisen sekä jälkeläisistään että itsestään. Vanhempien velvollisuus on tarjota lapsilleen mahdollisimman hyvä koti. Alkoholi tuskin parantaa yhdenkään lapsen elämää. Aikuisen on myös pidettävä huolta itsestään. Lasten ei kuulu missään elämänsä vaiheessa kantaa huolta vanhemmastaan tämän alkoholin käytön takia.

Joudun vielä 46-vuotiaana kantamaan huolta veljeni kanssa isämme juomisesta. Äitimme kuoli muutama vuosi sitten. Isäni on aina ollut tyypillinen viikonloppujuoppo. Alkoholia hän on käyttänyt ’vain’ viikonloppuisin, on käynyt töissä ja elättänyt perheensä. Juotu alkoholi on ollut olutta ja väkevää viinaa. Viininjuojaa hänestä ei ikinä ole tullut. Juominen on vähentynyt iän myötä, mutta pois se ei varmaankaan jää koskaan. Lapsuudenkodissani ei ollut väkivaltaa ja äitini onnistui luomaan minulle ja veljelleni suhteellisen onnellisen lapsuuden. Juominen on silti jättänyt lapsuuteen varjon. Olemme veljeni kanssa usein jutelleet, millaista lapsuutemme olisi ollut ilman isämme juomista.

Olen syksyn aikana kaksi kertaa ollut veljeni kanssa tilanteessa, jossa isämme on saanut käsittämättömän raivokohtauksen. Hän on ollut humalassa ja suuttunut silmittömästi vääristä sanoistamme. Nämä raivokohtaukset ovat olleet aivan uutta meille. Toista tilannetta joutuivat valitettavasti myös lapseni todistamaan. Heille on tullut viimeisen vuoden aikana täytenä yllätyksenä se, että myös vaarilla on alkoholiongelma. Olen jutellut heille asiasta avoimesti.

Veljeni on perheettömänä joutunut seuraamaan enemmän isämme juomista ja sen aiheuttamaa mielipahaa. Olen päässyt oman perheeni (lasteni isä ei juonut) myötä irrottautumaan lapsuudenperheestäni. Veljeni kysyi äitinmme kuoleman jälkeen, pitääkö hänen vahtia vielä isää, ettei tälle tapahtuisi mitään pahaa. Olemme sopineet hänen kanssaan, että me emme voi isämme tekemisiin vaikuttaa. Emme haluaisi tämän ikäisinä vielä joutua murehtimaan, polttaako humalainen talonsa tai ajaako humalassa hakemaan juotavaa itselleen.

Selvänä isäni on hauska vaari lapsenlapsilleen ja haluaa meidät usein luokseen. Meillä on tosissaan hauskaa ja laitan mielelläni ruokaa ja autan siivoamisessa. Isäni saattaa olla pari viikkoakin ottamatta. Jos hänellä kuitenkin on jemmassa alkoholia, hän humaltuu päivän aikana. Hän ei pysty vastustamaan alkoholia. Se vie miestä vielä 72-vuotiaanakin.

Olen ehkä tarvinnut kaikki nämä kokemukset, jotta olen päässyt selville omasta suhtautumisestani alkoholiin. En ole alkoholinkäyttöä vastaan. Otan siideriä joskus saunan jälkeen tai pari lasillista viiniä. Aikuisen pitäisi kuitenkin ymmärtää se, mitä liiallinen alkoholinkäyttö aiheuttaa lähimmille ihmisille. Alkoholisti ei sitä ymmärrä niin kauan kuin hän juo.

Mun isä on alkkis mutta katson että joutumiseni loppui siihen kun 18 täytin niin en todellakaan joudu mitään. ainut mitä joudun on se mitä itse valitsen pitää tärkeänä.
jos huolehdin isän kunnosta, nin ei isä siitä välitä kuinka paljon huolehdin. hän juo niin paljon kun haluaa. Itse valitsen huolehdinko vai enkö. Isä ei ole vastuussa enää myöskään olenko onnellinen elämässä vai en. Tottakai hän voisi lopettaa juomisen ja olisin todella onnellinen siitä, mutta ei hänen velvollisuus ole lopettaa juomista jotta minä en joutuisi mitään: koska en minä joudu. Voin vaikka halutessani vaihtaa nimeä ja osoitetta salaiseksi, mun ei tarvitse olla tekemisissäkään kenenkään kanssa jos en halua.

Isäni on myös lasteni vaari.

Lapseni, joista kaksi on jo teini-ikäisiä, toivoivat koko viikonlopun kestävää vierailua vaarin luokse tulevana viikonloppuna. Vierailua toivoi erityisesti 18-vuotias poikani.
Soitin illalla sopiakseni viikonlopusta. Isäni ei ensimmäisellä kerralla vastannut puheluun. Puolen tunnin kuluttua hän vastasi päiväunilta heränneenä. Hän oli vieläkin niin humalassa, että puheesta ei meinannut saada selvää. Lopetin puhelun lyhyeen.
Veljeni oli viime viikon ja viikonlopun isämme seurana. Heti veljen lähtöä seuranneena päivänä pullo aukesi.

Viikonlopun suunnitelmat menevät ilmeisesti uusiksi. Joudun selittämään lapsille, että viikonlopun suunnitelmat eivät toteudukaan. Sääli!

Itse olen tästä asiasta kyllä niin kahta mieltä, kuin voi olla… Oma mies ei juo, mitä työpaikan juhlissa lähinä. Mutta se netin & tv:n määrä! Myös työn kautta (=hyvä tekosyy)!

Mielestäni parisuhteen aloittamisessa sekä lopettamisessa tulisi olla molempien osapuolten päätökset; ellei toinen vaikuta täysin kyvyttömältä tekemään päätöksiä! Itse entisenä huume-addiktina, nykyisenä “laillisen lääkkeen addiktina” tiedän ettei asia ole yksinkertainen. Agressiivisen ja kännissä uhkailleen (im, perheen tappaminen, syyt muissa, ei koskaan anteeksipyyntöä) isän lapsena tiedän, että äidin tulisi kyetä lähtemään tällaisesta suhteesta. Läheisriippuvainen äiti tosin monesti takertuu mieheen pahemmin ja alkaa itsekin syyttää lapsia ongelmista…

Missä menee raja, jossa parisuhde päätetään yhden ihmisen päätöksellä? Itse ainakin olettaisin kuulleeni uhkailut lähdöstä +10 kertaa ennen virallista lähtöä… Itse olen monta kertaa päättänyt lähteä, olen jopa toivonut miehelle kongreettisempaa addiktiota. Isällään on ongelmia alkoholin kanssa, koneella chillaillen voi selittää työn ja vapaa-ajan piikkiin. Tietenkin sitä omaa aikaa tarvitaan mahdollisimman paljon. Milloin toinen on siiä tilassa, että lähtö tulee hänen teoistaan tai sanoistaan huolimatta? Tsemppaus on helppoa, entisenä käyttäjänä tiedän kyllä, kuinka sen pari vkoa saa pidettyä “matalahkoa profiilia”. Se on tärkeää suhteen toiselle osapuolelle, addiktina ei pidemmälle kykene katsomaan. Kuinka pitkälle addiktion voi sohva-terapeuttina diagnisoida? Psyykkinen addiktio + lievä fyysinen addiktio/tuomio/päihtynyt suurimman osan ajasta? Tämä asia tulisi itse arvioida, mutta hae ammattilaiselta mielipide! Ts olet itse ammattilainen, itse liioittelet tai käsität kaiken väärin!