Novat-ryhmästä vähän enemmän

En enää löydä sitä ketjua jossa mainostin Novat-ryhmää, joten teen uuden ketjun tähän. En siis tunne tarkemmin kyseistä toimintaa, mutta olen itse menossa tammikuun lopulla infoon ja vakavasti harkitsen ryhmään osallistumista.

Löysin mielenkiintoisen artikkelin Novat-ryhmään liittyen, ei kuulosta yhtään hullummalta itsensäkehittämispaikalta ja vertaisryhmältä vastapainoksi alkoholistikumppanin elämän hoitamiselle…
lappeenranta.fi/?deptid=14277&text=on

Ja vielä löytyi toinenkin hyvä artikkeli, tässä vastaisku banaanikärpäsille: tytöistä tulee jätkiä juodessaan, alkoholinvaikutuksesta naisten hormonitoiminta muuttuu niin että naisesta tulee vähemmän feminiininen. Lisää aiheesta:
lappeenranta.fi/?deptid=14379

Jäin pohtimaan tuossa yllä linkittämässäni artikkelissa esiintyvää ilmiötä “mielihyväkeskuksen kaappaus”.

Tekstistä lainattua:
Mielihyväsysteemin kidnappaus tarkoittaa sitä, että riippuvuutta aiheuttavat aineet lisäävät voimakkaasti dopamiinin määrää, ja syntyy eräänlainen harhavietti, jota elimistö erehtyy luulemaan elämälle välttämättömäksi toiminnaksi.
Mielihyvä vahvistaa oppimista: uusia aivohermoyhteyksiä muodostuu liittyen riippuvuutta aiheuttavan aineen käyttöön. Aivojen rakenne siis muuttuu, ja samalla terveen mielihyvän saamiseen liittyvät yhteydet surkastuvat. Pikkuhiljaa oma dopamiinin tuotanto vähenee ja siten mielihyvä vähenee, mistä seuraa uupumusta ja vieroitusoireita.

Jos tuo koskee siis alkoholisteja, niin mitä tapahtuu riippuvuuksissa, jossa ei ole kyseessä kemiallinen aine? Esim. läheisriippuvuus. Samalaisia oireita kuitenkin esiintyy riippuvuudessa kuin riippuvuudessa, tai ainakin niistä vierottautumisessa.

Onkohan lähesiriippuvuudessa kyse siitä, että on keskittänyt mielihyväkeskuksen toiseen ihmiseen ja vähitellen omat keinot saada aikaan mielihyvää ovat kuihtuneet pois, eli ne aivoreitit ovat surkastuneet, mitä kautta aiemmin, ennen riippuvuutta, on saanut mielihyvän kokemuksia? esim. oma harrastus, liikkuminen, lukeminen, ystävät jne.

onko läheisriippuvaisen siis tavallaan kuitenkin helpompi parantua riippuvuudestaan, kun ei ole kemiallinen aine kyseessä? Eli aivojen kannalta pitäisi oikeastaan vaan alkaa aktivoimaan niitä surkastuneita mielihyväkanavia, mutta ei kuitenkaan tarvitse irrottautua mistään kemiallisesta aineesta, mikä on edessä alkoholisteilla.

Läheisriippuvaisen pitäisi siis alkaa vaan sinnikkäästi lisäämään muita mielihyvän lähteitä elämässä eli kehittämään ns. terveitä riippuvuuksia, ja sitä kautta riippuvuus ulkoisesta haitallisesta mielihyvän tuottajasta (tuhoisasta parisuhteesta) kävisi vähän kuin itsestään.

Jos yrittää repäistä itsensä irti järjellä väkisin, niin kyllähän psyykkeeseen jää iso aukko ja mielihyvän puute, koska mielihyväkanavien rakennustyö alkaa vasta sitten. Ei ole ihme, että tällaisessa tapauksessa on niin helppo retkahtaa vanhaan mielihyväntuottajaan pienestäkin impulsiosta tai houkutuksesta tai pettymyksestä. varsinkin jos ja kun tämä entinen mielihyväntuottaja lataa vähän lisäpanoksia positiiviseen viestintäänsä ja vannoo rakkauttaan kautta taivaan ja maan.

Tavallaan voisi siis antaa tämän haitallisen mielihyvätuottajan roikkua siinä elämässä omalla painollaan mutta aktiivisesti alkaa rakentamaan sitä omaa innostavaa elämää siinä rinnalla, ja vähitellen joko tuo vanha mielihyväntuottaja vaan menettää kokonaan vetovoimansa ja merkityksensä tai sitten jotain alkaa tapahtua siinäkin suunnassa, kun itse vähentää siihen haitalliseen vuorovaikutukseen panostamista.

Ja sekin tuli mieleen, että miten aivot voivat ylipäätään tulkita haitallisen mielihyväntuottajan niin positiiviseksi mielihyväksi? Jos sitä hyvää ja positiivista on kuitenkin vain pikkuhippusia ja mielipahaa ja kärsimystä paljon enemmän? Miksi sitä jää sellaiseen ylipäätään kiinni?

No kyllähän alkoholillakin on enemmän haittavaikutuksia kun mitä se tuottaa mielihyvää, mutta jostain syystä ilmeisesti tuo dopamiini tekee sokeaksi kaikelle haitalliselle, sitä tuijottaa vaan pelkkiin hyviin asioihin vaikka niitä olisi murto-osa.

Läheisriippuvuudesta ei välttämättä ole sen helpompi parantua kuin alkoholismista, mutta läheisriippuvainen lähtee helpommin etsimään apua, koska se himpskutin alkoholisti on niin epäsäännöllisesti paikalla tarjoamassa laadukasta parisuhdetta. Ensin sitä apua lähdetään hakemaan siinä toivossa, että jos sieltä löytyisi keino saada se alkoholistihemmo olemaan enemmän selvinpäin paikalla tarjoamassa laadukasta parisuhdetta, mutta kun siinä ei onnistuta, niin aletaan ymmärtää, että apua tarvitaankin omaan toipumiseen ja oman elämän parantamiseen.

Alkot on auki aamusta iltaan ja alepatkin sunnuntaisin ja baarit yömyöhään, joten alkoholisteille kyllä riittää tarjontaa riippuvuutta aiheuttavasta aineesta melkein koska vaan. Siksi sitä apuakaan ei lähdetä niin helpolla hakemaan. Kaiken lisäksi läheisriippuvaiset saa paikalle ihan milloin haluaa, kun vain alkoholisti sanoo ne maagiset taikasanat: huomenna lopetan juomisen kokonaan (ja ehkä muistaa tuoda yhden kukkakimpun) :smiley:

Mielestäni läheisriippuvaisen ihmisen tulisi ensisijaisesti käsitellä niitä asioita omassa persoonassaan, jotka riippuvuutta aiheuttavat ja miettiä, miten voisi näitä toimintamalleja muuttaa. Oman persoonan ohjaaminen uusille poluille on todella haastava tehtävä, mutta uskoisin, että jos siinä onnistuu, lopputulos on pysyvä. Eli läheisriippuvuudesta voi “parantua” oppimalla uuden tavan ajatella ja käyttäytyä ihmissuhteissa, mutta helppoa se ei ole, sen tietää jokainen, joka on syystä tai toisesta joutunut muuttamaan omaa minuuttaan. Tilanne on siis kaiketi toinen, kuin alkoholistilla, jonka “parantuminen” rakentuu raittiina pysymisen varaan.

Minusta oikea tie riippuvuuksista irtaantumiseen ei ole toisen riippuvuuden korvaaminen jollakin toisella, vaan se, että havaittuaan olevansa (läheis)riippuvainen, pyrkii korjaamaan omaa toimintaansa terveempään/normaaliin suuntaan. Tuohon kurssin muutokseen läheisriippuvan kohdalla kuuluu suurena osana juuri tuo, mitä Niku sanoitkin. Eli: pitää vähentää siihen haitalliseen vuorovaikutukseen panostamista (ja panostaa sen sijaan omaan itseensä ja hyvinvointiinsa - Rakentaa terve minuus).

Olisikohan pelko/menettämisenpelko tunne sellainen, joka tuhoaa niitä terveitä mielihyvänkanavia aivoissa? Kun aika moni läheisriippuvaiseksi ajautunut kertoo, että on joskus aikoinaan ennen kyseistä parisuhdetta ollut elinvoimainen, hyväitsetuntoinen ihminen, jolla on ollut ystäviä, harrastuksia, omia tekemisiä, menestystä ja vaikka mitä elämässä. Mutta jotenkin vaan hitaan tappavasti haitallinen parisuhde on muuttanut ihmisen toiseksi. Ehkä itse muutosta ei huomaa, mutta jos vertaa alkupistettä nykytilaan, niin varmaan muutos persoonassa on huomattava.

Kumppanin agressiivinen käytös, mustasukkaisuus, rumat syytökset ja uhkailu voivat kenties olla sellaisia, että niiden pelossa luopuu omista hyvistä asioista elämässään. Ja niin aivot sitten alkavat mukautua läheisriippuvaisen elämään.

Mitä tapahtuisi, jos heti suhteen alussa ei mukautuisi? Kai sitä ottaisi turpiinsa, tai joutuisi kestämään jatkuvaa pelkoa toisen tunnekohtauksista. Tai pahimmassa(parhaimmassa?) tapauksessa haitallinen kumppani ottaisi ja häipyisi, kun ei kestä toisen vahvaa persoonaa.

ehkä sitä pitäisi olla valmis menettämään toinen heti alussa, jotta pystyisi elämään omaa elämäänsä. Mutta kyllähän rakkaus vaatii jonkun verran ainakin riippuvuuden tunteita, jotta ylipäätään kiintymyssuhde syntyy. Näin ainakin itse kuvittelen. Vai millaista on sitten terve rakkaus parisuhdekumppaneiden välillä?

Olisiko niin, että juuri oman sairauden syvyyden tunnistaa siitä, kuinka paljon on valmis mukautumaan ja miellyttämään toisia., ettei vain tulisi hylätyksi?

Kun on oma itsensä, niin ehkä se vähän kirpaisee kun joku hylkää, mutta sitten mennään taas eteenpäin. Ja yhden hylkääminen ei ole katastrofi, kun heti ympärilleen katsomalla löytyy muita elämän tukipilareita. Suru on kaunista surua mutta ei epätoivoista ja tuhoavaa roikkumista.

Ja kai se niin on, että kun ihminen on aidosti oma itsensä, niin hän enemmän vetää puoleensa ihmisiä kuin että tulee hylätyksi. Jonkinlainen neuroottinen puoli on siis ollut vallalla, jos jatkuvasti tulee hylätyksi. Silloin kannattaisi ensin löytää oma itsensä. Se ei kai helpolla löydy yksin, siinä on suurena apuna vertaistukiryhmät ja terapiat. Ne terveet vastavuoroiset ihmissuhteet, jotka korvaavat sairaat hyväksikäyttösuhteet. Ehkä ne aluksi maistuu vähän kuin näkkileivältä sokerihumalasuhteiden sijaan, mutta ennen pitkää huomaa, että ne ravitsevatkin paremmin ja pitävät mielialan hyvänä.

Mutta esimerkiksi kumppanin alkoholismi on sellainen ilmiö, johon ennalta vahvaitsetuntoinen ja hyvin itsensä tunteva ja itsenään oleva ihminen voi mukautua huomaamattaan. Tarkoitan, että läheisriippuvaiseksi ei välttämättä tulla jo kohdussa tai lapsuudessa, vaan jonkun tuntemattoman, hallitsemattoman ilmiön yhteydessä. Mukautuminen ja miellyttäminen voi olla niin vähittäistä ja hidasta, ettei sitä huomaan itsekään. Itsensä kadottaminen tapahtuu vähitellen. Ja itsensä takaisin saaminen onkin sitten tosi urakka, varsinkin jos sitä yrittää tehdä haitallisen kumppanin rinnalla.

Yleensä läheisriippuvuus kai syntyy jo lapsuudessa, eli läheisriippuva sisäistää ne tietyt itselle tuhoisat käytösmallit jo silloin, kun ihmisen persoona ei ole vielä valmiiksi kehittynyt. Aika harva normaalilla minäkuvalla varustettu ihminen kai edes päätyy (ainakaan kovin pitkään) parisuhteeseen kuvailemasi kaltaisen väkivaltaisen jne. henkilön kanssa, koska hän tiedostaa sen, ettei oikeasti menetä mitään jos jättää “luuserin”. Jokainen on varmasti tietyllä tavalla sokea rakastumisvaiheessa kumppaninsa “kusipäisyyksille”, mutta kaikki eivät jää roikkumaan hyväksikäyttäjäänsä.

Yhden jutun haluaisin vielä sanoa: läheisriippuvuus ei tarkoita sitä, että koko elämä pyörii sen yhden ihmisen ympärillä ja ettei läheisriippuvalla olisi omaa täysipainoista elämää. Tämä on kai yksi ratkaiseva ero läheisriippuvan ja päihderiippuvan välillä. Täytyy myös muistaa, että läheisriippuvan hylätyksitulemisen pelko tulee esille myös muissa ihmissuhteissa, ei siis pelkästään rakkaussuhteissa.

Vielä lisätäkseni tuohon edelliseen kommenttiini, niin parisuhde kuitenkin on vastavuoroinen suhde, ja vaatii jonkun verran joustamista ja kompromisseja molemmilta osapuolilta. Jos vaan jämäkästi pitää aina kiinni oikeudesta olla oma itsensä, niin sillä tavalla ei oikeuta kumppanin oikeutta olla myös oma itsensä. Koska väistämättä tarpeet välillä menevät ristiin.

Alkoholistikumppanin kanssa sitä vaan varmaan äkkiä kadottaa suhteellisuudentajunsa siihen, mikä on vastavuoroisuutta tai kohtuullista joustamista. Homma karkaa käsistä ihan huomaamattaan.

Itsenä löytäminen taitaa olla jokaiselle ihmiselle koko elinikäinen prosessi. Joskus olen ajatellutkin, että itseasiassa olen aika onnekas, kun ensin narsistin uhrina päädyin aloittamaan psykoterapian ja nyt alkoholistin läheisenä (huom. enää en pakene vastuuta marttyyroimalla itseäni uhriksi :slight_smile: ) löysin tieni Al-Anoniin.

Elämäni hirvittämmistä kriiseistä onkin tullut kauneimmat löydöt :smiley:

Omana itsenä oleminen ei ole mielestäni yksinäisyyttä, eristäytymistä tai itsekkyyttä. Sitten kun on sinut itsensä kanssa, varmaankin automaattisesti vetää puoleensa itselleen parhaiten sopivaa kumppania. Jos ei vedä, niin hyväksyy sitten sen ja elää ilman kumppania eikä sillä niin väliä, kun elämässä on paljon muitakin tapoja olla onnellinen. Myöntää olevansa riippuvainen toisista ihmisistä, mutta ei tiivistä sitä riippuvuutta yhteen ainoaan ihmiseen (parisuhdekumppaniin).

En tiedä, nämä ovat vain pohdintoja. Kokemusta on vain toinen toistaan huonommista parisuhteista :slight_smile: Niitä minä ainakin vedän puoleeni…

Kävin sitten torstaina Novat-infossa ja kertakaikkiaan ryhmä ja sen toimintatapa kuulostaa mielenkiintoiselta ja varmasti antaisi paljon rakennusaineita oman elämän kehittämiseen, mutta oma elämäntilanteeni on sen verran rankka yh-äitinä, että aikataulu tuntuu liian tiukalta. Ryhmään pitäisi sitoutua 1,5 vuodeksi kerran viikossa ja se tuntuu tässä elämäntilanteessa mahdottomalta. Harmittaa sinänsä, ja vielä pohdin edes takas lähdenkö ryhmään mukaan vain en. Mutta ei kaikkea tarvitse tehdä tässä ja nyt, ehkä kymmenen vuoden päästä mahdollisuudet ovat aivan erilaiset.

Jotain kasvuryhmää kuitenkin tarvitsen, joten harkitsen tässä juuri jos kuitenkin lähtisin taas Al-anon -ryhmään. Kun on kuitenkin se “bonus” itselläni että seurustelee alkoholistin kanssa, niin on oikeus osallistua al-anoniin. Tosin olisi se oikeus senkin takia, että olen ollut aikoinaan naimisissa vielä pahemman alkoholistin kanssa, ja omassa lapsuuden perheessäkin on ollut epätervettä alkoholin käyttöä.

Mutta halusin vaan tulla kertomaan, että Novat-ryhmän toiminta on varmasti tosi hyvä työkalu läheisriippuvaisille naisille, jos elämäntilanne salliin noin tiiviin osallistumisen.

tai sitten jos olisi (helsingissä) ryhmä joka kokoontuisi harvemmin samojen ajatusten ympärille