No, paranihan se polvi -juomalla kaatokännit!

Hei vaan kaikille palstan käyttäjille. Löysin palstan pari päivää sitten ja olen siitä asti lukenut teidän juttuja koko viikonlopun. Nyt rohkaistuin itsekin kirjoittamaan.
Niin tuttuja polkuja, samoja tarinoita. Kyyneleitä ei tule, itkuni olen itkenyt jo vuosia sitten.

Olen 30 ja risat. Kaksi lasta edellisestä suhteesta, toinen ala-asteella ja toinen eskarissa. Uusioperhe. Miehellä kaksi lasta, ei ole onneksi yhteistä lasta. Ero tulossa.

Ex-mies, eli lasten isä rappioalkoholisti. Erosta on aikaa kuutisen vuotta. Hän on hakeutunut hoitoon. Emme pidä juurikaan yhteyksiä. Lapset eivät haluaisi tavata isäänsä.

Nykyinen mies “kohtuukäyttäjä” omien sanojen mukaan. Luulin katsovani, minkälaisen ukon tähän otan. Luulin tunnistavani alkoholistin, mutta se on salakavala tauti. Ei se ihminen opi. Neljättä vuotta tässä oltu ja ihmetelty. Sitä rajanvetoa. Itse en juo juuri ollenkaan. Olen vain vahtikoira, nalkuttava akka, sopeutuja. Ja hämillään. Olen TAAS tässä. Vuoristoradassa.

Viimeisin keissi: Mies on sairaslomalla kipeän polven takia. Sanailee jo alkuviikosta, että kunnon känni tähän auttaisi. Vetääkin sitten kännit niin, että löytää itsensä selviämisasemalta seuraavana aamuna. Tytön kaverit ovat nähneet miehen makaamassa keskellä katua vesisateessa sammuneena.

Hän on huumorintajuinen mies. Nauraa tapahtumalle. “-No, nythän polvi ainakin parani. Ei tarvitse lääkäriä. Oma terveys on kaikkein tärkeintä.”

Ja minä ihmettelen, että eikö tämä perhe ole tärkeintä. Kumman valitset? Juopottelun vai perheen?

Joskus synkkinä aikoina pari vuotta sitten mies on kertonut kännipäissään, että hankkii aseen ja tappaa itsensä. Tämäkin siis huumoria, känniläisen juttua, mitä ei pidä ottaa vakavasti.

Hän ei puhu, ei myönnä ongelmaansa (hän on hyväkuntoinen, työssäkäyvä ja asiansa hoitava), pakenee, valehtelee, vaihtaa puheenaihetta ja nauraa. Hymyilee, kun minä kärsin. “Kuolema vapauttaa” ja “elämä kantaa aina” -sanoo hän, buddhakirjoihin tutustuneena.

Tiedän niin tarkasti, missä tässä mennään. Onhan minulla seitsemän vuoden kokemus edellisestä suhteesta. Kaikki kuviot, selittelyt, valehtelut on tuttua kauraa.

Minä olen tyhmä ihminen.

Ja minulle riitti. Nyt mies hakee asuntoa. Elän mielummin lasten kanssa yksin. Enkä ota enää ketään miestä. Olen katkera ja kyyninen. Sairastunut vahvuuteen. Ajattelin mennä takaisin al-anon ryhmään. Kävin siellä vuosia sitten 10 kertaa. Eli ei varmaankaan tarpeeksi.

Hyvää kevättä kaikille:)

jatkan vielä tarinaani…

Onhan se kiva, että mies käy kävelyllä. Vähintään pari tuntia päivässä.
Mutta enää en tiedä, viekö jalat kuntopolulle vai baariin. Sitten taas kännykkä äänettömälle tai kiinni. Ettei vahtikoira soittele perään. Hän haluaa olla rauhassa. Lukea päivän lehdet ja juoda muutaman tuopin.

Ja jos joskus vastaa, on jalat kuitenkin vieneet baariin…kun melkein tuli heikki housuun. Niin, onhan se hyvä tekosyy mennä juomaan. Kun ei omaan kotiin ehdi/pääse paskalle.

Toinenkin harrastus löytyy, kuntosali. Sitä on kiva lihaksia kasvatella kolme kertaa viikossa ja uskotella itselleen, että on hyvässä kunnossa, noh - ainakin fyysisesti. Juomisillan jälkeen taas töihin, kävelylle ja kuntosalille. Eihän hän mikään juoppo ole, muut juovat vielä enemmän. Mukavaa perheen katsoa, kun hän kännipäissään pullistelee ja kertoo olevansa koko alueen paras kuntoilija. Kaverikin sanoi niin.

Kännipäissään tulee muutenkin niin mukavaa juttua. Lastenkin kuullen. Kaiken hänen katkeruutensa ydin on ilmeisesti se, että kaikki naiset tässä Suomen maassa ovat huoria tai lutkia. Minä en voi mitään hänen menneisyydelleen. Ihmettelen, että ylipäätään oli 20 vuotta avioliitossa!

Katsos, kun farkkukaupan lutka myyjä lyhensi hänen lahkeensakin väärin. Minua ei ole voinut vielä lutkaksi tai huoraksi sanoa….

Voi, miten se omahyväisyys kasvaa, kun pari kaljaa kaataa kurkusta alas. Kyllä silloin minäkin olen hullu ja lapset tyhmiä.

Olen tässä vuosien ajan tajunnut, että hänellä ei tunnu olevan mitään katumusta tekemisistään tai sanomisistaan.

Sukulaisten edessä täydellinen, seurallinen, kiltti mies. Oikein unelmavävy. Voiko kilttiä narsistia olla?

Hei Vieras,
Hyvä, että päätit mennä takaisin Al-Anoniin. Kerro meille, miltä tuntui tavata vanhoja ystäviä.

Heipä vaan taas…

En ole vielä ehtinyt Al-anoniin, mutta olen tilannut kotiin kirjallisuutta. Lisäksi Al-anon kokoontuu näköjään samaan aikaan pojan harrastuksen aikana. Poika aloitti viime viikolla uuden harrastuksen ja se kestää tämän kesän. Eli katson, voinko käydä sillä aikaa al-anonissa, kun poika on harjoituksissa. Menossa olen, kunhan saan asiat järkättyä. Myös lastenhoitokuviot.

Sitten yritin rekisteröityä tänne, mutta siinä oli jotain häikkää. Täytyy varmaan vaihtaa toinen sähköposti osoite.

Tänään kerroin työssä joillekin tästä tulevasta erosta. Vien tämän nyt loppuun asti. Kuten arvata saattaa, olen tässä yrittänyt tehdä monta kertaa eroa. Raivonnut ja huutanut. Mököttänyt. Mutta mies vain nauraa, koska katsoo minun raivoamiseni olevan huvittavaa.
Joten, olen tässä itsekin peiliin taas katsellut. Yrittänyt vähentää kiukustumista ja vahtimista. Mutta juomistilanne ei ole miehellä kuitenkaan helpottanut. Jos nyt jaksoi muutaman viikon olla arkisin juomatta ja taas kohta alkoi kaljatölkkien piilottelu puolin ja toisin.
Hänellä pitää jostain kumman syystä olla jääkaapissa aina kaljaa ja ostaa vielä lisääkin, vaikka edelliset olisi juomatta. Ja sitten minä taas piilotan osan tölkeistä, ettei kerralla joisi kaikkea. Kun jos hän juo liikaa, ei mikään estä häntä lähtemästä baariin juomaan lisää. Ihan älytöntä.

Öisin on vaikeinta.
Sitä miettii marttyyrinä, että miksi mulle käy näin? Lukeeko mun otsassa a) hoitaja b)terapeutti c)äiti?
Miksi otin tähän miehen, kun olin jo päässyt edellisestä suhteesta hyvin oman elämän alkuun lasten kanssa. Olinhan pari vuotta yksin, eikä olisi ollut kiirekään tavata ketään.
Mikä pahinta, olisi nyt luullut entisen suhteen perusteella, että osaan tunnistaa a-ongelmaisen miehen. Täytyy sanoa, että hyvin osasi mies salata todellisen karvansa. Vaikka katsoin vuoden päivät, ennen kun muutti meille. En olisi ikinä uskonut. Pettymys on ollut valtavaa.

Tänään postin myös miehen vanhoja tekstiviestejä kännykästäni. Sitä samaa ne kaikki oli:

  • nou hätä, mä juon vaan yhden (no, ei todellakaan)
  • joo, oon just tulossa kotiin (niin, sitten kaatokännissä)
  • sä oot mun elämän valo
  • v***u, tykkäätkö mua?
  • käyn grillillä, haluutko jotain

ja niin edelleen.

Mulla on ollut ihan fyysisiä oireita. Kun en saa häntä kiinni tai kun tiedän/epäilen, että varmasti istuu baarissa, mulla menee maha ihan sekaisin. Sekin on miehen mielestä huvittavaa. Heittää asiasta vitsiä.

Siksi olen toisinaan ihan palasina, kun olen tämän ennenkin kokenut. Vieläkin pahempana. Mutta ehkä kerron siitä joskus erikseen.

Suurin syy, miksi kirjoitan tänne on se, että minulla on kyky unohtaa ikävät asiat. Ja kun kirjaan ne ylös, voin kerrata itselleni ja saada voimia eroon. Lisäksi ei ole kivaa ystäviä näillä asioilla kovasti rasittaa.

Aurinkoista illanjatkoa kaikille lukijoille:)

Moi. Tuttua on kaikki tämä mitä lainasin, ja enemmänkin:

Mutta mies vain nauraa, koska katsoo minun raivoamiseni olevan huvittavaa.
Joo. Etkö ymmärrä huumoria, sanotaan meillä. Minusta toiselle nauraminen ei ole huumoria.

Hänellä pitää jostain kumman syystä olla jääkaapissa aina kaljaa ja ostaa vielä lisääkin, vaikka edelliset olisi juomatta.
Niinpä. Pitää olla varalla.

Täytyy sanoa, että hyvin osasi mies salata todellisen karvansa. Vaikka katsoin vuoden päivät, ennen kun muutti meille. En olisi ikinä uskonut. Pettymys on ollut valtavaa.
Ihan sama. Hyvin osasi salata minunkin mies. Ihan uskomatonta.

  • nou hätä, mä juon vaan yhden (no, ei todellakaan)
  • joo, oon just tulossa kotiin (niin, sitten kaatokännissä)
    Nää on mun kännykästä varmaan imuroitu.

Mulla on ollut ihan fyysisiä oireita. Kun en saa häntä kiinni tai kun tiedän/epäilen, että varmasti istuu baarissa, mulla menee maha ihan sekaisin. Sekin on miehen mielestä huvittavaa. Heittää asiasta vitsiä.
Hyvä että jollakin on hauskaa…

Suurin syy, miksi kirjoitan tänne on se, että minulla on kyky unohtaa ikävät asiat. Ja kun kirjaan ne ylös, voin kerrata itselleni ja saada voimia eroon. Lisäksi ei ole kivaa ystäviä näillä asioilla kovasti rasittaa.
Mäkin unohdin vähäksi aikaa. Ja taas tiputtiin korkealta.

Kiitos heppa viestistäsi. On lohdullista huomata, että en ole ainoa. Ja onneksi löysin tämän linkin.

Olen nyt saanut aikaiseksi rekisteröityä. Jouduin antamaan toisen sähköpostiosoitteen, että meni läpi. Eli aloitin tämän ketjun vieraana ja nyt keksin nimimerkiksi rauduskoivu.

Meillä on ollut koko viikon hiljaista kotona, koska mies on ollut iltavuorossa. Tosin ehti hän mennä viikolla joku ilta suoraan töistä baariin. Ei ole ennen tehnyt vastaavaa, tietääkseni. Minä nukuin lasten kanssa makkarissa. Ja olin hiljaa, kun hän tuli kännissä ja söi yöpalaa. Jotenkin olen niin kyllästynyt siihen äänimaailmaankin, mitä keittiöstä kuuluu aina kännireissun jälkeen. Kilin kolin ja paiskis.
Mutta muuten minulla on ollut koko viikon helpottunut ja iloinenkin olo. Toivon melkein, että hän tekisi aina iltavuoroa, niin saisi olla rauhassa:)

Mulla on taas ollut muita kiireitä, ja en ole jaksanut lähettää miehelle edes tekstiviestiä saati puhunut mitään koko viikkoon. Nyt on todella luovuttamisen meininki mun osalta. Ei vois vähempää kiinnostaa edes nalkuttaa/arvostella/kysellä mitään.
On hän ilmeisesti jotain asuntoja katsellut. Viime viikonloppuna teki siitä oikein numeroa. Että varmasti huomaisin, että hän nyt sitten tekee sitä lähtöä.

Saa nähdä miten vappu menee…
lapsille ostin jo kaikenlaista kivaa ja aion pitää mahdollisimman hyvän vapun kotosalla lapsille. Kutsun vaikka heidän kavereita kylään.

Oikein mukavaa vappua kaikille palstalaisille. Ja olkaahan kiltisti, jookos;)

Heippa taas,

Eli vappu meni juomatta. Nyt sitten sunnuntaina mies lähti baariin. Laittoi viestin, että katsoo jääkiekkomatsin ja tulee sitten kotiin. Joopa joo.

Mä olen ihan loppu tähän.

Ai niin, ja polvenparantamis reissusta mies väitti, että hänet huumattiin. Kun hän oikein näytti minullekin tiliotetta ja oli vaan juonut neljä tuoppia… Eikä hän ole ikinä suorilta jaloilta kaatunut.

On se kiva asua sellaisessa kaupungissa, jossa noita juottoloita riittää joka kulmalla.

Työkaveri kertoi, että voin saada miehelle häädön käymällä kiinteistöyhtiössä. Minä olen asunnon päävuokralainen. Mahtaako pitää paikkansa? Täti sanoi, ettei ketään voi noin vaan heittää pihalle.
Tänään mies kävi asuntonäytössä, mutta en usko, että pääsee niin vain lähtemään. Heittää taas vitsiä ja ei ota tosissaan mitään. Näytin sille nämä sivutkin. Ei vaikutusta.
Mä en jaksais päivääkään. Onko teillä kokemusta, miten saa miehen ulos kämppästä nopeasti?

Tää varmaan kuulostaa tosi julmalta, mutta multa on henkiset voimat ihan loppu. Olen koko viikonlopun vaan ollut, en jaksanut edes ulos lähteä. Lapsille tulee turhaan äyskittyä, se harmittaa. Vituttaa niin paljon tää tilanne.

Hei Rauduskoivu,
Eivät sinun puheesi julmilta kuulosta. Nythän on kesä tulossa, ja mies voi yöpyä vaikka ulkosalla. Siellä on hyvä miettiä elämän tosiasioita. Tärkeintä on, että et jää riippumaan alkoholistiin.

Heipä hei taas

Kesä etenee ja ihana aurinko paistaa täydeltä terältä.
Mulla on vaan ollut todella vaikeeta. Ihan hirveän vaikeaa pysyä siinä päätöksessä, että nyt aion erota. Mutta tiedän sen, että tätä ei voi enää mitenkään jatkaa. Töissä olen ollut niin väsynyt, että työkaveritkin huomaa. Vaikka yritän pärjätä siellä valittamatta.
Mies on ollut nyt pari viikkoa juomatta, tietääkseni. Hakee asuntoa ja tekemässä lähtöä. Toivon, että lähtisi pian. Koska mä olen niin väsynyt. (=pinna tiukalla)

Mutta mies se jaksaa vitsailla ja vittuilla. Vaikka yritän olla itse tällä kertaa hiljaa. Kaikki sanat on jo sanottu. Ei ole enää mitään sanottavaa.
Onhan se tietenkin kamalaa, kun lapset jäävät tälläisen “hirviöäidin” kanssa asumaan, kun hän JOUTUU lähtemään pois. Ja mitä muuta syytöksiä sitä saa kuulla. Mies kun ei ole edes lasten isä…

Eikö hän tajua, että mulla on ollut jo kauan huono olla tässä. Että nyt riitti. Siksi pinna kireällä, kun hänellä ei ole mitään kiirettä katsoa omistusasuntojaan (niin, luuserit asuu vuokralla miehen mukaan) ja nauraa ja laulaa ja heittää vitsiä kun mulla on paha olla. (en ymmärrä tätä, ja tämä toinen syy juomisen lisäksi, miksi haluan eron)

Kyllä seuraava nainen saa tästä miehestä savotan. Hän ei osaa puhua, keskustella ollenkaan. Ei ota mitään vastuuta omista tekemisistään. Eikä kadu, ei ainakaan aidosti näytä sitä. Ei näe itsessään mitään vikaa. Miehen vanha äitikin ihmettelee, kun hänellä on niin täydellinen poika!

Mä tuskin pystyn enää kenenkään kanssa seurustelemaan koskaan. Olen kai tässä 11 vuoden (exä täysjuoppo ja nykyinen tuuriversio) aikana pahasti allergisoitunut alkoholille. En siedä yhtään. Itse en juo enää ollenkaan. Sekin on kaiketi sairasta…ainakin miehen mielestä. Eli ihmiset jotka ei juo, ovat hulluja.

keväisin terveisin, rauduskoivu

Mä olen ollut niin väsynyt, että olen pitänyt hajurakoa sukulaisiin. Kun ei nekään jaksa. Enkä itse jaksa puhella yhtään mitään mistään. Lapsille tulee kiukuteltua. Syyttä suotta. Hermot kireellä, vatsa sekaisin.

Mies ehdotti nurkkaan ajettuna (muutto tai hoitoon) näin:

  • hän perustaa ns. panttirahaston, jos töppäilee puolen vuoden aikana, saan rahat.
  • hän lähtee hoitoon

Toivo kyti pari viikkoa. Mutta tämä ei auttanut. Ei ole laitettu rahaa panttiin, eikä hoitokaan kiinnosta.

Edellisenä lauantaina lähti mukamas pyörälenkille. Lupasi taas vaihteeksi, ettei lähde baariin. Ja ihan varmasti ei mene siis baariin. Ja sattumoisin, kun soitin hänelle, kännykkä vahingossa aukesi ja kuulin baarin taustamölinän. Kun viimein vastasi puhelimeen, väitti kivenkovaan, ettei ole ollut baarissa. Oli loukkaantunut, että edes kehtasin epäillä!! Huusin ja raivosin, etten ole mikään idiootti. Myöhemmin myönsi, että oli ollut yhdellä.
Kun minä pidän häntä puristusotteessa. Kun hän ei saa olla rauhassa.

Nyt tänä lauantaina lähti prismaan hakemaan pyöränkumia. Pitihän se käydä baarissa ottamassa yksi. Josta sitten huomaavaisesti ensimmäisen kerran koko 4 vuoden suhteen aikana ilmoitti. Nooo, se oli sitten väärän kokoinen pyöränkumi. Ja eikun uudestaan hakemaan oikea versio. Ja sille tielle jäi.
Selitys: ulkona sataa ja ukkostaa. Hän istuu siis lähibaarissa ja täällä kodin alueella ei sada ollenkaan enää. Ollut jo kolme tuntia “reissussa”.
Toinen selitys: hän katsoo juuri jääkiekko matsia. Tulee ihan kohta kotiin. Just joo. Voi vn vu. Raivostuttaa, hermostuttaa, masentaa, kyllästyttää.

On se kummallista, miten sitä aina toivoo. Ja toivoo.

Kokemustahan mulla on jo ex-miehestä. Eli olen todella tyhmä ja kiltti ihminen.

Kun se vaan häviäis, ilman vääntöä. Muuttaisi pois. Ei tässä ole mitään järkeä. Miten musta on tullut näin tyhmä? Koulutettu ihminen. Ja vielä elämänkokemuksella.

Mies valehtelee kokoajan ja vielä luulee, että uskon siihen, mitä hän vakuuttelee. Elää jossain omassa kuplassa. Luulee vedättävänsä loputtomiin. Voi että mä olen loppu. Miks mulle käy näin? Vai onko kaikki suomalaiset miehet juoppoja?

Mies tuli viime yönä kaatokännissä kotiin. Kaatui haisevan sängylle. Sai sentään sandaalit potkaistua jaloista.

Minä en saanut nukutuksi lastenhuoneen lattialla. Otti niin paljon päähän.

Pidän itseäni järkevänä naisena, mutta yöllä kehittelin päässäni kaikenlaistan jäynää.
Pitkän aikaa mietittyäni meninpä sitten kastelmaan hänen vaatteita, sandaalit ja takin taskut mansikkasiiderillä. Revin meidän yhteisen kuvan ja valelin sen kaljalla. Valelin kaljaa lusikan avulla myös tyynylle, jossä hän nukkui, jotta tulisi mahdollisimman hyvät aromit! Kaikki loput kaljat kaadoin alas viemäristä. Tästä tempusta sain itselleni hyvät naurut ja nukahdin:)
En ole ikinä elämäsääni tehnyt mitään typerää, mutta nyt sitten kai kilahti. Ja vielä noin 40-kymppisenä! Kyllä lapsetti:)

Miehen reissu siis jatkui kahdella ryyppäyspäivällä. Ensin lähti lauantaina hakemaan pyöränkumia ja jäi sille tielle. Perustelu: “satoi kaatamalla, en voinut tulla kotiin”. Mutta kaatokännissä sitten pääsi tulemaan -kumma kyllä- sateella kotiin haisemaan.

Pakkasin sunnuntaiaamuna kaiken sen omaisuuden olohuoneeseen. Häntä huvitti ja nauratti, otti oikein valokuvia. Hermostuin niin, että heitin tyhjällä kaljatölkillä päähän ja painelin ulos. Onneksi lapset ei ollu kotona kuuntelemassa huutoa.

No reissu jatkui sitten samantien sunnuntaina. Perustelu: “missä on mun visa electron kortti? Mä meen hakee sen”. Herra tuli viiden aikaan oven taakse kännissä. Olin ottanut avaimet jo aiemmin pois. Ja vielä lupasi, ettei lähtisi juomaan, eli valehteli taas vaihteeksi.

Lasten kaverit oli sunnuntaina meillä kylässä. Sanoin, että et todellakaan tule tänne tossa kunnossa. Lähdettiin sitten lasten kanssa ulos ja ukko istui kuistilla päätään selvittämässä. Soitin sosiaalipäivystykseen ja kysyin neuvoja tilanteeseen.

Mies soitti sitten viimein illemmalla ja kysyi, voiko päästä jo kotiin. Kun hän on nyt juonut vaan vettä…(on joskus kännipäissään harmitellut, kun ei pysty juomaan enempää kuin kaksi päivää putkeen. Kun ei ole omasta mielestään kunnon alkoholisti edes)

Kamat ovat edelleen olohuoneen lattialla. Avaimia en ole antanut, enkä anna. Asuntoa on taas mukamas katsottu.

Kyllä tää on hel…in pitkä prosessi. Loppuis jo. Kun en enää millään jaksa. Kiukuttaa, masentaa ja väsyttää. Lapsiparat. Eivät pääse tilannetta karkuun minnekään; edes kesälomalla. Itse olen ollut töissä väsynyt, kun ei saanut viikonloppuna levätä. Tämän sanoin miehellekin. Ei vastausta, ei myötätuntoa. En enää odotakaan mitään puhetta. Sama kun puhuis seinille.

On tää elämää. Välillä tunnen itseni todella epäonnistuneeksi. Tää elämä on yhtä taistelua. Miksi? Miksi mä perusnormaali, työssä käyvä, velaton ihminen en voi saada tätä elämää onnistumaan? Tarkoitan lähinnä sitä, että miksi mä en saa kunnollista puolisoa? Katkeruus kasvaa. Kaipa mä sitten vietän tän elämän yksin edelleen. Yksin olin jo lapsena, ei se muutu näköjään mihinkään. Kenenkään ei voi turvata. Mun ainoa helpotus on muutama ystävä ja työkaverit, mutta en halua heitä rasittaa. Eli jää jäljelle tämä kirjoittaminen tänne.

Ajattelin hakea häätöä käräjäoikeudelta. Koska nyt näyttää toi miehen muuttaminen tosi vaikeelta. Tilanne ei etene. Jos olisin oikein julma, voisin vaan pakata tavarat kuistille. Mutta ei vielä ole sydäntä siihen…

Ehkä sit ensi kerralla, kun vetää taas kännit…

Hei Rauduskoivu!

Mitä kuuluu nyt?

Tervehdys kaikille ja mieltä lämmittää kun eepos kyseli kuulumisia:)

Tilanne on edennyt. Mies muuttaa pois noin viikon päästä. Kaikki miehen tavarat on edelleen olohuoneen lattialla ja avaimia en ole antanut. Kova linja. Mun on ollu pakko kovettaa itseni, että tilanne ratkeaa. Mä en jaksa olla tässä “välitilassa”. Joko suhteessa ollaan tai sitten ei. Eli joko rakkautta on tai sitten ei.
Kun hän sitten ilmoitti muutosta, itkin pari tuntia putkeen yksin ja hiljaa. Helpotti, ja sen jälkeen en ole itkenyt. En ole vuosiin itkenyt niin paljon. Samalla varmaan itkin kaikki muutkin asiat.

Harmittaa niin moni asia. Eniten se, ettei hän tehnyt tämän parisuhteen eteen mitään. Vaikka laittoi tekstaria, että tekisi mitä vain, koskaan ei ole liian myöhäistä ja että olen paras kumppani, jota hänellä on ollut jne. (Kumma kyllä, hän ei osaa näitäkään asioita naamatusten sanoa). Olisin vielä voinut ehkä joustaa, jos olisi hankkinut ammattiapua meille tai itselleen. Muhun ei pelkät puheet enää tehoa.

Mies väittää, että minä olen häätänyt hänet ulos tästä. Lapset itkee myös eroa. Hän ei voi tässä auttaa, koska minä olen halunnut hänet pois. Ei selitystä, ei anteeksipyyntöä lapsillekaan.
Onkohan niin, että hän on itse halunnut pois. Jatkanut juomista ja kiusaamista, koska ei osaa itse päättää. Eikä ottaa vastuuta. Vitsailee, että nälkä lähtee syömällä ja akka juomalla. Olisiko hänellä ollut tässä enää kivaa itselläkään? Ei saa juoda rauhassa ja naurattaa naisia baareissa. Kaikkea ei voi saada. Perhe-elämää ja sinkkuilua yhtäaikaa.

Tuntuu nyt siltä, että reilut neljä vuotta on mennyt ihan hukkaan. Oli unelmia ja suunnitelmia. Tyhjä olo.

En ole pitänyt yhteyttä sukuun, koska olen halunnut päättää tämän asian itse ilman mielipiteitä. Äiti on ollut aina miehen puolella, ja syyllistänyt minut. Mies kun on täydellinen vävyehdokas suvun edessä. Kotona toinen naamari.

Mutta elän omaa elämää ja nykyaikaa. Enää ei ole “pakko” olla suhteessa, vaan nainen pärjää yksinkin. Edesmenneellä mummollani oli juova mies ja monilla suvun naisilla. Ja niissä liitoissa on väkisin pysytty.
Mä en juovaa miestä kattele. Olen sen päättämällä päättänyt. (tee hyvä suunnitelma-niin jumala nauraa sille)

Ja tärkeämpää on rakkaus, ei materia. Rakkaus kuoli luottamuksen menetykseen. Suhteessa oli kolmas osapuoli, alkoholi. Lisäksi mies ei kyennyt hakemaan apua, vaan kuittasi kaiken vitsailemalla. Pahinta oli itsemurha jutut (“hankin aseen ja tapan itteni, olen käynyt suomen armeijan ja tiedän miten aseita käytetään” ja “mä en pelkää kuolemaa; kunhan vaan pääsis pois täältä” ja niin edelleen), joita joskus kovassa kännissä jutteli. Nekin oli vaan kuulemma känniläisen juttuja.

Mies kyseli, että tullaanko katsomaan hänen uutta asuntoaan ja pidetäänkö yhteyttä jatkossa. Jos vielä löydettäis alku uudestaan.
Tuli mieleen, mitä hän sanoi aiemmin: “kun mä tästä lähden, en aio pitää mitään yhteyttä ikinä. Mä en pelkää mitään. Jääkää te luuserit vuokralle, mä ostan omistusasunnon”.
Vastasin miehelle tylysti, etten halua pitää enää mitään yhteyttä. Turha roikkua löysässä hirressä kummankaan.

Ja kun olen lukenut omaa tarinaani, taitaa olla miehellä itsellään niin paljon mielenterveydellisiä ongelmia, etten olisi varmaan jaksanut olla tässä edes ammattiavun tuella. Joskus soitinkin pariterapia neuvontaan ja sielläkin sanoivat, että kuulostaa yksilöongelmalta. Eli ei voinut aikaa varata…jonoa muutenkin monta kuukautta.

Mies on ollut viikonlopun poissa. On ollut iloinen ja helpottunut olo. Lapset vapautuneempia ja meillä on ollut hauskaa. Tein täytekakun tytölleni, joka sai hymypatsaan:)

Olen miettinyt elämää eteenpäin. Aion elellä nyt yksin lasten kanssa, ehkä hankkia autonkin, ettei ajotaito ruostu:) Ja yritän kovasti välttää katkeruutta. Se onkin varmaan vaikeinta.

Mielestäni miehen tehtävä yksinkertaisuudessaan parisuhteessa on olla vastuussa itsestään ja naisestaan. Näin koko perhe voi hyvin, kun nainen jaksaa olla puoliso miehelle ja äiti lapsille.

Mä olen tällänen päättäväinen ihminen. Aikani kattelen ja jos asiat ei toimi, pitää se muuttaa. Siksi elämäni on ollutkin niin tapahtumarikasta. Ei pidä unohtaa, että peiliin pitää välillä katsoa itse kunkin.

Lämmintä ja aurinkoista kesää kaikille. Ja pitäkää hyvää huolta ennenkaikkea itsestänne ja rakkaistanne.

Edellisin kirjoitti siis rauduskoivu. Kirjauduin kyllä sisään, jostain syystä meni pieleen…

Varmasti vaikea tilanne, mut seuraavaa haluisin kysyä: Vaikka nykyinen miehesi ei olekaan lastesi isä (jos ymmärsin oikein), lapset ovat varmasti häneen ainakin jotenkin kiintyneet neljän vuoden aikana. Aiotko estää heidän tapaamiset? Lapsille vanhempien/vanhemman erot on aina kova paikka. Hyvin moniin huoltajan avioero jättää jonkinlaisen jäljen. jonkinlainen roolimalli miehesi on lapsille ja roolimallin äkkinäinen häviäminen elämästä voi herättää lapsissa kaikennäköisiä tunteita. Lapsillahan on usein sellainen hassu tapa kuvitella, että kaikki johtuu heistä. Monet lapset syyllistävät vanhempien erosta itseään, ja heitä on vaikea saada uskomaan muuta. Lasten perusturvallisuus myös järkkyy helposti ja hoitamattomana se voi heijastua aikuisuuteen asti.

Viestistä huokui sellainen viha miestä kohtaan, että heräsi huoli lapsista. Kuka pitää heidän puoltaan, kun sinä miehen kanssa keskitytte toistenne satuttamiseen ja riitelyyn? Tietenkään en teidän arjesta tiedä muuta kuin sen, mitä olet kirjoittanut, joten kommentoin vain sitä, mikä tuli mieleen viesteistäsi…

Nasaalisti kirjoittaa tärkeää asiaa, mutta mietin, että kaikelle on aikansa. Juuri eronneena ei varmaan tarvitse päättää miten eletään kahden viikon tai kahden vuoden kuluttua, vaan keskittyä vaikka siihen täytekakun leipomiseen, pieniin yhteisiin hetkiin, ja yksinäisiinkin. Ne isot päätökset kypsyvät pikkuhiljaa siinä taustalla. Päätökset siitä, miten myöhemmin tavataan tai onko lopullinen ero oikea ratkaisu vai löytyykö muuta, nekin selviävät kun asiaa on saanut rauhassa tarkastella pienen välimatkan päästä. Pikku hiljaa.

Minähän aloin myöskin tehdä eroa vuosi sitten ja meni aikaa ennenkuin pystyin kertomaan läheisilleni koko asiasta. Välttelin hetkiä jolloin joutuisin asiaa julkistamaan, ja helpointahan se oli kun ei edes tavannut sellaisia ihmisiä, jotka olisivat saattaneet keksiä kysyä jotain kiusallista. Halusin käydä asiaa läpi itseni kanssa. Puhumattakaan siitä, ettei koskaan voi etukäteen tietää miten toiset ihmiset asiat ottavat, enkä vaan ollut aina tarpeeksi vahva ottamaan vastaan muiden voimakkaitakin reaktioita ja yllättäviä kommentteja. Ja aina ei voinut olla varma omistakaan reaktioista. Kertominenkin on osa eroprosessia ja siinä edetään omaa tahtia.

Se on varmasti hyvä päätös, koetetaan pitää mielessä :slight_smile: . Vihallakin on merkityksensä, se puskee eteenpäin, mutta katkeruuteen voi unohtua vellomaan ihan turhaan. Tsempit ja halit!