Niin väsyny...

Olen lukenu täällä olleita ketjuja ja samaistunu niihin monen monta kertaa… ja siksi ajattelinkin kirjottaa, koska puhuminen on niin kovin vaikeeta, vielä…

Tutustuin mieheeni aikoinaan yhteisen tuttavan kautta ja vähitellen alettiin viettää yhteistä aikaa. Reilu alkoholin käyttö kuului jo tuolloin mieheni arkeen, se ei tosin tuolloin häirinnyt. Suhteellisen pian muutettiin yhteen ja jo tuolloin olisi pitänyt ymmärtää tilanne. Olin kovin kokematon parisuhteissa ja mies osasi kuunnella sekä jutella, oltiin “samalla aaltopituudella”, joten en halunnut nähdä todellista tilannetta. Mies saattoi lähteä kavereiden kanssa baariin ja aina lupasi tulla ajoissa. Minä tietysti uskoin ja toisinaan (usein) soittelin hänelle, että koska tulee kotiin… vastaus oli aina sama, “ihan kohta”. Käytännössä se ihan kohta tarkotti sitä, kun baari oli menny kiinni eikä missään ollu enää ketään tai paikkaa mihin ois voinu mennä jatkaan juomista. Erään tempauksen jälkeen keräsin tavarat ja lähdin pois, mutta sujuvasti puhumalla ja tekemällä katteettomia lupauksia sai mut palaamaan.

Alkoholin käytöstä käytiin keskustelu jos toinenkin ja välillä tuntu, että tilanne oli hallinnassa ja vähä rauhallisempi. Niihin aikoihin kun mieheni kanssa tavattiin, hän joi sekaisin kaiken mahdollisen ja niin pitkään kuin mahdollista → sammuu. Sittemmin juominen rajoitettu pelkästään olueen. Itsekin ymmärsi, ettei kirkkaat sovi hänelle. Kirkkaita juodessa saa nopeammin aikaan hullunhumalan, jolloin on arvaamaton ja agressiivinen. Koskaan ei ole muhun käyny käsiks, se olis tehny tästä kaikesta paljo helpomman päästä irti. Vaikka kyllä sillä kaljalla saman hulluuden saa päälle.

Vaihtelevasti ollaan rämmitty syvässä suossa jo seittemän vuotta. Onneksi ei olla naimisissa tai saati yhteisiä lapsia. Tänä päivänä juominen on lähes jokapäivästä. Päivittäin aina se kuus isoo tölkkiä tai mäyräkoira, mutta silti työnsä hoitaa. Näiden vuosien varrella muutama maanantaipoissaolo on tullu, joista olen ollu vihanen. Minä kannattelen tätä touhua ja omalta osaltani mahdollista juomisen. Oon alkanu jo inhota itteeni, kun en pysty sanoon toiselle asioita niinkun ite ne näen. Kaverit ei halua meitä yhdessä mihinkään ja tosin ei me muutenkaan käydä yhdessä juuri missään. Niin monena iltana oon päättäny, et huomenna teen asiat selviks ja tää touhu loppuu, mut aamulla toinen on virkeenä enkä pysty siihen…

Hei Burre.

Tilanteesi kuullostaa tosi surulliselta. Kannattaa miettiä, haluatko tällaista elämää? Ihan oikeasti? Elin itse aikanaan alkoholistin kanssa yli kymmenen vuotta. Lapsien ja monien muiden tekosyiden vuoksi en lähtenyt, vaikka halusinkin. Kunnes lopulta olin niin rikki ja maassa, että tajusin hakea itselleni apua. Al-Anon oli minun pelastukseni. Vähitellen, päivä kerrallaan kokosin itseni, ja aloin parantua läheisriippuvaisuudesta. Nykyään elän onnellista, vapaata ja itsenäistä elämää. Siihen kuuluu edelleen omat murheensa ja huolensa, mutta enää en elä toisen ihmisen kautta, toisen ihmisen elämää, tuulien riepoteltavana. Alkoholistin kanssa eläessä päivien kulun sanelee se, sattuuko heebo juomaan, olemaan selvinpäin vai krapulassa. Vai onko kenties menossa se “hyvittelypäivä”, joilloin petaillaan seuraavaa juomista. Minä ajelehdin siinä kyydissä vaikka luulin pitäväni kaikkea koossa. Elämäni oli reagointia, tapahtumista toiseen. En osannut enää muuta, kuin reagoida.

Halusin kuitenkin olla itse laivani ruorissa.

Minulle eroaminen oli ainoa ratkaisu. Tein eropäätöstä monta vuotta, ja kun minulla lopulta oli voimia lähteä, en ole tätä koskaan katunut.

Sinä tiedät omat ratkaisusi. Joskus sitä vain on niin väsynyt, että ei pysty tekemään mitään. Suosittelen lämpimästi, että sen sijaan että pyörittelet eroajatuksia mielessäsi, haet apua itsellesi. Al-Anon ryhmissä on meidänlaisiamme ihmisiä, toipuvia tai jo tervehtyneitä, sieltä saat valtavasti tukea ja apua ja voimia. Myös tänne palstalle kirjoittaminen auttaa. Yritä auttaa itseäsi pienin askelin, jos suuret tuntuvat mahdottomilta.

Voimia!

  • Sitruunapippuri-

Kiitos viestistäsi “sitruunapippuri”.

Tämän viikon olen miettiny asioita ja välillä tuntuu kuin eläisin jonkun muun elämää. Elän tavallaan “kaksoiselämää”… töissä kaikki hyvin ja kotona välillä täyttä helvettiä, tunteiden vuoristorataa. Eilinen ja tämä päivä on ollu taas niitä “hyviä päiviä” kunnes perjantai koittaa. Jotenkin tuntuu, että nyt vasta olis alkanu asiat selkiään mulle. Tavallaan tein tästä itelleni todellista, kun kirjotin tänne.

Kuten tekstissäsi kirjotit (sitruunapippuri) elämä on todellakin ennakointia, reagointia tulevaan sekä samalla ennaltaehkäsyä. Ketään ei käy kylässä, kun ketään ei voi kutsua. Milloinkaan ei tiedä millä tuulella ja kuinka paljon toinen juo, kuitenkin yleensä paljon. Välillä tulee tunne, että olisin lapsenvahti kurittomalle kakaralle. Mikä parisuhde niin toimii?? ei mikään. Luottamusta ei ole ja toinen kehtaa välillä ihmetellä sitä miks en luota. Tää on niin tätä…

Mun elämä eksäni kanssa oli juuri tuollaista - ainaista puhelimen vahtimista että milloin tullaan ja missä ollaan… tottakai mäkin yritin omasta “kuninkaastani” pitää kiinni ja soittelin perään - tuntuu että vain enemmän oli sitten pois. Samalla olin töissä muina miehinä, lapsen vanhempainilloissa ja joka paikassa muina miehinä… nyt en voi ymmärtää miten venyin monta vuotta elämään sellaisessa epävarmuudessa.
No sehän lähti sitten nuoremman matkaan.
Itkin vuoden verran yötä päivää.
Nyt olen pikkuhiljaa palannut elämässäni tasapainoon missä olin ennen häntä ja ennen itkuja. Vieläkin laitan puhelimen iltaisin sängyn viereen, on niin kummallista kun puhelin ei enää soi öisin (eikä muulloinkaan).
En tiedä, olenko onnellisempi - olin mielestäni onnellinen kun elin sitä kahta maailmaa - nyt on tylsää vain yksi oma maailma… MUTTA en varmasti olisi jaksanut sitä enää pitkään. Oli varmaan ihan hyvä, että minut pakotettiin kääntymään takaisin sillä väärällä tiellä millä kuljin… palaamiseen menee myös pitkä aika - kaikki ei ole yhtäkkiä kohdallaan. Lisäksi tietysti ihminen vanhenee ja elämäntilanne muuttuu, olen huomannut olevani surullinen siitä, että en enää pääse samaan kohtaan elämässä. Se kaikki kulutti minua tosi paljon! Mutta niillä mennään mitä on, parempi kuitenkin näin. Päivä päivältä enemmän tunnen onnea ja helpotusta siitä, miten paljon kuitenkin jäi jäljelle, sitä omaa elämääni.

Olen onnellinen sun puolesta “parveke”, että oot päässy jatkaan omaa elämää. Toivoisin, että mäkin voisin jossain vaiheessa olla todella onnellinen ja elää OMAA elämää. Ei tarvis huolehtia muuta kun omista asioista. Tällä hetkellä elämä on suorittamista ja selviytymistä päivästä toiseen. Olen jo useemman vuoden toivonu, että tapahtuis jotain, että saisin voimia tehdä tälle asialle jotain, mutta odottavan aika tuntuu olevan todella pitkä…

^niinhän mäkin sadat yöt kävin eksäni vieressä nukkumaan ajatellen et toivottavasti tää loppuu joskus… Ja toivoin, että hän tekis jotain pahaa mikä olis yli kaiken sen mistä hän mua syytti… Ja sehän sitte tapahtui, tuli päivä jolloin alkoi paljastua vyyhti jossa nikään mun tekonen ei ollut mitään. Se oli siinä, vapaus. Mutta enökyllä osannu siitä heti nauttia. En aina osaa vieläkään, jokainen uusi vuodenaika tuo uuden tuskan.Olet hyvällä tiellä kun olet avannut silmäsi. Kyllä se siitä sitten kun selvität mitä haluat ja alat kulkea sitä kohti.
Mä olen viime keväästä asti suunnitellut muutoksia mun asuntoon, mutta olin pitkään liian voimaton sellaiseen. Kuitenkin pikkuhiljaa sain ideoita ja uusia tavaroita kerääntyi – yhtäkkiä ei tapahtunut mitään, mutta kuitenkin: Nyt kaikki on uutta ja hyvää ympärilläni.
Onnea matkaan :slight_smile:

Burre haluaisitko kirjoitella sähköpostilla? Olen suunnilleen samanlaisessa tilanteessa. hirmulisko@swingfan.com

Kiitos vahva82 että tarjosit apua spostitse, mutta en tiedä olenko vielä valmis tuomaan itseäni niin “julkiseksi”… Täällä kirjoittaminen sekä toisten viestien lukeminen tuntuu hyvälle sekä samalla antaa voimaa omaan arkeen.

Päivät ne vaan kuluu hitaasti eteenpäin enkä saa itestäni mitään irti. Eilen tullessani illalla kotiin toinen oli jo nukkumassa “sammunu” ja ihme kyllä en ollu edes yllättyny. Alkaa vähitellen tuntuun siltä, että kaikki tunteet on kuollu joka suuntaan. Mikään ei tunnu oikein miltään. Omalla tavallaan tää oma olo alkaa pelottaan… mutta minkäs teet kun ei saa sanotuks että nyt loppuu. Ajatuksissani jo välillä suunnittelen, että miltä se tuntuis asua yksin ja millanen koti mulla olis tai yleensä elämä. Vai jäänkö tähän “jumiin” kokonaan…

Väsynyt on täälläkin olo. Mutta - uskon selviytyväni, vaikka helvetti repeäisi.

Olen kylmästi alkanut elää ihan omaa elämää antamatta millääntavoin juopon vaikuttaa siihen, mitä teen ja milloin. Teen omasta elämästäni parhaan mahdollisen keskittymällä vain ja ainoastaan itseeni. Eropäätöksen olen tehnyt ja minun päätä ei käännä kukaan. Ei vaikka kuka tulee sanomaan, että vaimoni raitistuisi loppuelämäkseen - en usko mitään, en yhtään mitään.

Uuden asunnon etsimistä nyt ja kun se löytyy, niin vanha saa jäädä, vaikka on kuinka “rakas”. Kun vaimoke vain istua jurottaa kännissä sanoo, että “emmää mihinkää tästä lähe”, niin ei jää paljoa vaihtoehtoja. Ei hällä ole mitään mahdollisuutta taloudellisesti jäädä siihen, mutta jääkööt, kun niin haluaa.

Mikään ei estä minua elämästä elämää, joka on minulle hyvä.

“Antaa niiden odottaa, jotka tahtoo lisää vaan, sille heille kerran kaikkeni annonoin…”

Näillä mennään tänäpäivänä.

Tsemppiä ja voimia ihan jokaiselle, joka taistelee alkoholismin sairastuttamassa elämässä. Älkää jääkö tuleen makaamaan!!!

  • Pyykkipoika -

Burre, tuo on minunkin salanimi-sähköposti, joten en oleta että kirjoittaisit oikealla nimellä :slight_smile:

Ainoa asia, josta tänään jaksan olla onnellinen miesystäväni suhteen, on se, että meillä molemmilla on omat asunnot. Toisaalta se jättäminen-lähteminen-palaaminen -venkslaus on aina niin paljon helpompaa, kun ei ole mitään konkreettista tilaa mistä lähteä tai viedä tavaransa!

Hän on kerran tänne tullut avaimella keskellä yötä kaatokännissä, nyt vain minulla on hänen avaimensa. Ja jälleen huomenna olen sitäkin palauttamassa. Antakaa nyt luoja, mikä tahansa oletkin, tai kuka muu tahansa voimaa, että tekisin sen enkä vaan täällä valittaisi :confused: ihme valittajia mekin ollaan täällä, oma raitis elämä on vain nurkan takana piilossa, ja siitä ei uskalla ottaa kiinni!

Vahva82 =) olen onnellinen että teillä on molemmilla omat asunnot. Se tekee omalla tavalla asioista selkeempää vaikka toisen sulkeminen omasta elämästä on todella vaikeaa. Varsinkin kun yhteistä taivalta on takana. Välillä itellenikin tulee tunne, että puran asioita tänne vaikka oikeesti pitäis tehdä konkreettisesti jotain. Se vaan auttaa, se tunne että tällä ymmärretään ja annetaan vertaistukee.

Se oma vapaa elämä on niin houkutteleva ajatus, että laittaa hieman hymyä huulille :slight_smile: ja todellakin se vaan odottaa ottajaansa =) eli juuri sinua

jos saan itselleni luotua spostin niin laitan mailia… =)

Kaikella on oma aikansa. Muistan valittaneeni tilannetta kaikille jotka jaksoivat kuunnella oman aikani. Sitten kyllästyin itsekin itseeni. En halunnut olla sellainen, joka minusta oli tullut: oma mielialani oli riippuvainen retkun tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Minusta oli sitäpaitsi tullut kyttäävä, ilkeä ja nalkuttava eukko!

Jossain vaiheessa vaan napsahti: ei minun ole pakko olla tällainen. Ja että minä olen ainoa, joka tämän voi muuttaa. Voin rakentaa toisenlaisen elämän, sellaisen jossa arvostan ja hyväksyn omat tekoni ja sitä kautta itseni. Rikkoa sen alkoholistisukupolvien ketjun, johon vanhempani olivat joutuneet, ja johon minä olin vanhempieni kanssa joutunut. Ensin rikkoa ja sitten rakentaa niin, että en enää antanut sitä ‘tilanteeseen tyytymisen’ käyttäytymismallia lapsilleni eteenpäin.

Jollekin se voi tarkoittaa suhteeseen jäämistä ja oman rauhan löytymistä muilla tavoin. Minulle se tarkoitti irtiottoa, enkä katsellut taakseni. Kaikki tavat ovat hyviä, kun löytää omalle elämälleen arvon ja tarkoituksen. Minulle se oli kasvattaa seuraava sukupolvi toisenlaiseksi. Siinä sivussa kasvoin itse :slight_smile:

Kiitos cricket todella paljon voimaannuttavasta viestistä =) Viimein heräsin ainakin osittain siihen, että todellakin minä voin vaikuttaa omaan elämääni vain ja ainoastaan itse… Vaikka nykyään se menee niin toisen ehdoilla. Aina ajattelen ensin sen ja sitten vasta itseni (jos ollenkaan), miks niin?? Juurikin niin, oma olo alkaa olla todella vastenmielinen. Jatkuva pahaolo ja veetutus. Hymyillään kyllä muille vaikka sisällä kiehuu.

Alkuviikosta avokkini oli pari päivää täysin ottamatta mitään niin huomasin, että en oikein osannu olla itekään. Olen liiaksi tottunu siihen, että vietän yksin aikaa iltasin ja huolestuttavinta mielestäni myös tottuminen siihen että toinen on kännissä tai “hiprakassa”.

Tiedän, että mulla ainoa ratkaisu tähän tilanteeseen on siitä poistuminen. Nää tilanteet on niin nähty ja muutosta ei tapahdu, koska ei oo tähän päiväänkään tapahtunu!!! Ero on mun tapauksessa ainoo vaihtoehto, kunhan vaan saisin sen toteutettua…

Hei jälleen. Aikaa on edellisestä kirjotuksesta on kulunu. Tosin ahkerasti olen näitä kirjotuksia täällä käyny lukemassa. Vertaistuki on ehdottoman tärkeetä ja auttaa jaksaan sillon kun on vaikeeta. Meidän elämäntilanne ei oo ainakaan muuttunu yhtään sen paremmaks. Päivittäin pullot/tölkit sihahtaa. Se on uskomatonta miten ihmisen fysiikka kestää juoda noin paljon ja vielä joka päivä. Osittain oon alkanu pelkäämään toisen terveyden puolesta. Mitkään puheet ei ainakaan auta muuttaan tätä tilannetta. Vaikka miten suoraan sanois juomisen runsaudesta ja vaikutuksista, niin vastaus tulee aina samana “eikä oo aikomustakaan lopettaa”.

Herkkänä hetkenä on myöntäny juovansa liikaa ja toivovansa apua, mutta ei sitten kuitenkaan. Aikasemmin itkin todella paljon ja olin muutenkin “herkkä”, mutta nyt on alkanu tuntuun, että mikään ei enää tunnu miltään… Näin jopa viimeyönä unta, että erottiin… oliskohan enneuni :laughing:

Monestikohan olen löytänyt itseni tästä pisteestä.Miten syntyy ilkeä ja nalkuttava eukko. No varmastikin monella tapaa.
Välillä tuntuu että ennen miestä olin huumorintajuinen, nyt olen tosikko. Kun toinen on reippaana, on vaikea enää sanoa mitään. Paras sanoa heti kun pystyy.
Mutta…toista ei voi raitistaa. Vain ihmisen oma kipu asiaan liittyen pakottaa muutokseen. Se pakottaa puolison lähtemään, ja jonain päivänä alkoholisti suuttuu juomiseensa. Voi vain olla rehellinen ja sanoa mitä ajattelee, kuuntelemaan ei voi ketään pakottaa.

Kukaan ei tee sitä hänen puolestaan: Kukaan ei viinaa kurkkuun kaada muu kuin hän itse, ja kukaan ei voi hänelle mitään. Hän ei itsekään voi itselleen aina mitään.
Ajattelen silti että mikäli juoppo ikinä löytää minkäänlaista tahtoa raitistua, se voi johtua siitä että kaikki on mennyt. Jollekin riittää kun työpaikka menee, joku ei opi ennenkuin lapset ja vaimo on menneet. Jonkun täytyy käydä sillan alla asumassa. Joku ehtii jopa kuolla ennen motivaation löytymistä.

Jos juoppo juo vaimosta huolimatta, hän ei välitä tarpeeksi koska viina menee kaiken edelle. Mutta jos puoliso tuhoaa itsensä ja motivaationsa olla olemassa ja puolisona, onko juopolla enää ketään kenen vuoksi raitistua. Jääkö hänelle jäljelle vain ne, jotka ovat myös juoppoja. Ja tukevat juomista antamalla rahaa ja mahdollisuuden.
Epäitsekkyys. Suostunko ylläpitämään kulisseja, koska mietin lähinnä mitä naapurit ajattelevat. Suostunko olemaan vain toisen juomisen kannattajana. Suostunko viemään häntä alkoon autolla, ettei häntä nähtäisi horjumassa kadulla. Kaitsenko häntä kuin pikkulasta, vai annanko miehen tehdä mitä mies tekee. Rajoitanko hänen menojaan ja roikun lahkeessa. Vai annanko mennä ja pitää arvokkuutensa, valitettavasti nukkumaanmeno aikani on klo 22.00, ja jos mies on baarissa en ole enää odottamassa. Jos tulee oven taakse, ketään ei ole kotona. suostunko elämään yhteistä taloutta jossa suurin osa rahoista menee viinaan. En suostu. Ei silläkään tekosyyllä, että mies tienaa itse rahansa jotka juo.
Olenko minä ihminen, jonka luona on niin hyvä olla, että raitistuttuaan mies palaa.
Se on kysymys jonka kysyn itseltäni.
Vai elänkö kuten alkoholisti, kulloisenkin tunteen varassa. Teen pyhiä päätöksiä jotka eivät pidä. Lupaan sanoa aamulla suorat sanat, mutta unohdan kipuni ja sivuutan sen, enkä sanokaan mitään. Toinen ei tule koskaan tietämään, mitä hän yöllä teki, ja ihmettelee vain miksi ihmiset vihaavat häntä ja miksi vessan ovessa on lommo. Kun hän 10 vuoden päästä herää katuojasta, tärisevänä ja kuolaavana rauniona. Siinävaiheessako vasta uskallan kertoa mitä tunnen. Kun toinen on jo niin heikko. Kun hän oli vahva, en sanonut mitään. Pyysin vain, ja kerjäsin. Olenko enää siinä, vai olenko jättänyt hänet jo aikaisemmin. Niin pystynkö taluttamaan hänet hoitoon vai sätinkö hänet vielä pataluhaksi kaikkien vuosien jälkeen, kun hän ei ole tiennyt mitään. Piti vaihtaa ovesta lukot, mutta en jaksanut tilata lukkoseppää. Piti siirtää rahaa syrjään että on varaa muuttaa, mutta annoin miehelle juomarahat ettei sen tarvitse pummia tutuilta. Ratkaisen asian helpomman kautta, enkä pitkällä tähtäimellä. Korjaan miehen yölliset jäljet hissukseen, sen sijaan että näytän ne hänelle. Heitän lasinpalat roskiin miehen rikkomasta peilistä. Vuosien päästä hän näkee itsensä peilistä vahingossa, ja sitä kuvaa ei voi enää korjata. Piilotan päiväkirjani, ettei mies saa tietää että ajattelen.
Jätän ihmisen, kieltäydyn rakastamasta. Tai rakastamiseen vedoten jään kitumaan rinnalle, ja kutsun sitä rakkaudeksi että vilkutan toiselle vierestä kun hän on matkalla hautaansa. Kieltäydynkö katsomasta totuutta silmiin ja etsimään tietoa. Vai etsinkö kaiken kuviteltavissa olevan avun itselleni, ja teen jopa kipeitä päätöksiä osoittaakseni rajat ja suojellakseni itseäni. Kuvittelenko mystisesti että mies on paha, ja kaikki olisi hyvin jos mies ei joisi. Kysymys kuuluu myös, että jos mies päättää jonain kauniina päivänä raitistua, niin onko häntä vastassa, toivottamassa tervetulleeksi raittiiseen elämään, nainen joka on vihaa täynnä pistettyään elämänsä risaiseksi juoppoa palvellen. Vai ihminen joka on huolehtinut itsestään, asettanut rajat, ja ei omaa pisaraakaan katkeruutta. Kykenee hymyilemään entiselle juopolleen. Ja jolla ei ole vuosien helvetti kostettavanaan. Koska jos annan vaan mennä ja katson vierestä, on miehen jopa parempi ryypätä kuin raitistua näkemään tilani.

Näinköhän, tuo on hyvin sanottu, ja osuu kohdalle. Ihmiselle on ymmärrys annettu, hänen pitäisi pystyä ajattelemaan elämää eteen- ja taaksepäin.

On ymmärrettävää, että vajoaan siihen selviytymiseen, että antaa tämän kerran rahaa, on tämän kerran hiljaa, tämän kerran ettei se suutu.

Niistä kerroista kertyy yllättäen vuosia. Kymmenen vuotta. Samalla tekee väärin, itseään vastaan ja rikkoo itsensä.

Mä olen nyt saamassa etäisyyttä. Mietin, mitä kaikkea olenkaan pitänyt ‘normaalina’. No, se nyt vaan on tuonninen. Ja mä teen/ jätän tekemättä että pysyy sopu talossa.

Aikaa kuluu, mutta asiat ne ei ainakaan muutu yhtään parempaan suuntaan… kuten arvata saattaa! En vaan voi käsittää miten mies voi vetää joka ilta mäyräkoiran ja hoitaa siinä sivussa työt ja sit vloppuna voikin ottaa jo pari laatikkoo, eikä tunnu missään. Siis pelkkää kaljaa kittaa, mutta määrät on ihan älyttömiä. Nykyään aina, jos otan juomisen puheeks niin toinen suuttuu ja kuittaa asiat, että “tota vähä jo odotinkin” ja tuhisee.

Nyt pitäis vaan saada tää oma “hyysääminen” loppuun ja ymmärtää toisen olevan vastuussa omista tekemisistään, mutta helpommin sanottu ku tehty. Taloudellinen tilanne huolettaa todella paljon. Joo niin miestäkin, mutta silti toimii täysin päinvastoin mitä puhuu eli käyttää vaikka viimeset rahat kaljaan… Mun läheiset ei todellakaan voi edes tajuta millasessa kuplassa elän… näin se vaan menee (mikäli ite annan)…

Se on täysin totta, että alkaa pitää tapahtuneita asioita normaalina ja vähitellen ei muusta tiedäkkään. Tai niin ainakin tiedostan itelleni käyneen. Ei normaali mies vedä joka päivä kaljaa niin ku viimestä päivää. Aika vaan kuluu huomaamatta. Entistä enemmän tutkiskelen itteeni ja ajatuksiani eri asioihin liittyen. Samalla ihailen niitä, jotka on pystyny tekeen muutoksen omassa elämässään.

[quote=“Burre”]
Nyt pitäis vaan saada tää oma “hyysääminen” loppuun ja ymmärtää toisen olevan vastuussa omista tekemisistään, mutta helpommin sanottu ku tehty.

Se on täysin totta, että alkaa pitää tapahtuneita asioita normaalina ja vähitellen ei muusta tiedäkkään./quote]

Burre, tuo on niin totta. Niin minäkin olen tehnyt. Ensin ei oikein tunnusta ongelmaa itsekään ja peittelee muilta, sitten alkaa tajuta että tämä ei ole normaalia eikä näin kuulu elää. Mutta asialle ei jaksa tehdä mitään. Sopeutuu, ja tottuu. Ja vuodet kuluvat, eikä mikään muutu ainakaan parempaan. Selviytyäkseen itse on sopeutunut tilanteeseen, ja sitten jämähtää siihen. Jollei tule suurempia kriisejä ja onnettomuuksia, soljuu elämä vain eteenpäin. Mutta jäikö jotain kokematta? Olisiko sittenkin pitänyt kilvoitella onnea, eikä vain tyytyä siihen että selviää päivästä toiseen… Elää elämää täysillä eikä peesata ja hyysätä isoa lasta, joka puolisosta on tullut…

Toivon sulle voimia ja viisautta löytää keinot, miten voisit elää sitä onnellista elämää, johon sinullakin olisi oikeus. Samaa toivon itselleni :slight_smile:

Tunnustan. Välillä ihailen itseäni. Mä en uskonut olevani tässä, en moneen vuoteen. Tiesin kyllä, että asioiden olisi muuttuttava, että joku päivä lähtisin. [size=150]Sit joskus.[/size]

No, se kaunis päivä tuli aiemmin kuin oletin.

Burre, lopulta se vaatii vain sen ensimmäisen askelen.

Kiitos Kultakala ja Rinalda voimaannuttavista viesteistä. Niitä lukiessa silmänurkka kastu. Näitä ketjuja lukiessa asiota peilaa omaan elämään ja niin monet asiat kuulostaa tutulta, että miltei voisin kuvitella niitä ite kirjottavani.

Tapaturmia tulee ja viimeaikoina alkanu oleen enemmän. Millon pudotaan kellarin betoniportaat alas (vessaa etsiessä) ja toisinaan pudotellaan kukkia alas kun ei pää tiedä mihin jalkoja vie… Tiedostamattani oon alkanu siirteleen tavaroita kulkureitiltä pois, ettei vaan kaadu, mutta ymmärrän sen nyt… se on täysin turhaa!! Tiedän mahdollistavani monia asioita ja aina toinen luottaa siihen, että kyllä minä pelastan oli asia mikä hyvänsä. Koitan “ennaltaehkäistä” tapahtumia, että saadaan asiat sujumaan siististi ja ettei vaan kenellekkään tulis sitä mielipahaa.

Tänään käytiin appi"kokelaiden" luona ja päätin, että nyt otetaan asia puheeksi ja sainkin purkaa edes pienen osan avokkini viikkorutiineja. Siinä sitten yhdessä pohdittiin, että kuinka pitkään avokin terveys kestää, jos multa kysytään niin ei kovin pitkään. Nyt kokolailla kaks vuotta juonu päivittäin. Mukaan mahtuu varmaan muutama täysin selvä päivä, mutta ei nekään peräkkäin… Kuinka tyhmä sitä täytyykin olla, ettei voi ymmärtää.

Asiohin on (vähitellen) tultava muutos tai sekoon täydellisesti. Ens vlopun reissu jo valmiiks pelottaa. Tosin oon reissuun lähdössä kaveriporukalla ja eniten huolettaa mitä kotona tapahtuu sinä aikana kun oon pois. Vaikka lapsia ei oo, mutta koira on ja se on tärkeempi kun mikään. Välillä mietinkin, että veisinkö sen hoitoon siks aikaa, mutta toisaalta avokki siitä kuitenkin huolehtii hyvin, mutta juoneena ei niinkään muista… Paljon asioita mietittävänä ja sen vuoksi niin ahdistava olo. Varsinainen kesäloma!!!