niin siinä taas kävi..

niin siinä taas kävi… mies oli melkein 3 viikkoa juomatta ja oli tietenkin omasta mielestään jo sen verran suuri sankari että ansaitsi poikien illan…ja niin se itkusta ja tappelusta huolimatta lähti…

mistäs sitä oikein aloittais ettei tulis kauhean pitkää tarinaa… pääosin nyt että olemme olleet yhdessä 7 vuotta, johon on mahtunut jos jonkinlaista tapahtumaa… itse olen alkoholisti-isän tyttö, joten alkoholi on tullut elämän aikana varsin tutuksi, ja nyt viimeisen 7 vuoden aikanan vieläkin tutummaksi. Mies juo lomat, pyhät, perjantaina, lauantaina ja harrastuksen parissa myös usein sunnuntaisin… Ei unohdeta keskiviikkoa (asumme ulkomailla ja hän saa työttömyysrahan aina keskiviikkoisin), sillonhan saa rahaa jolloin sitä pitää juhlistaa muutamalla tölkillä…välillä jos tekee “pimeenä” töitä ja saa rahaa käteen, ni ne menee baarissa tai “muutamaan” olueeseen… jossain vaiheessa sammuu sohvalle, ja torstai iltana pitää ne loput jotka jäi edellisillalta jääkaappiin tyhjentää kurkusta alas… ja sitten onkin jo perjantai ja viikonlopun juhlistus… useimmiten juo ittekseen, minä en juo hänen kanssaan… sunnuntaina on kaikki rahat juotu, joten sitten sitä pitää kärvistellä sinne keskiviikkoon taas. yleensä yhtenä iltana hän juo noin 7-9 0,5l tölkkiä olutta… ja aina on joku syy juoda, oli sitten huono päivä, hyvä päivä, tekee mieli, haluaa nauttia, GRILLAUS, jalkapallo ym ym ym… aina on syy…

useasti olen uhannut lähteä, mutta kun ulkomailla olen ja kotona pienen lapsen kanssa, se ei ole helppoa. mies puhuu aina ympäri… niinkuin taas tänäkin iltana jolloin lupasi taas olla juomatta 3 viikkoa ennen seuraavaa kertaa…

3 viikkoa sitten sain tarpeeksi ja soitin hänen siskolleen ja kerroin millaista elämämme on ollut… hän sanoi että kyllä he tietävät millainen hän on, ja oli huojentavaa kuulla että he ovat puolellani jos pääsen irtautumaan tästä suhteesta… kovasti mieli tekisi, mutta on tuo pieni lapsi (jonka kylläkin hoidan pitkälti yksin) ja mies on ihana selvänä…

mies on humalassa agressiivinen, ei ole koskaan käynyt minuun käsiksi, mutta verbaalisesti useasti, ja myös usein krapulassa sanoo mitä ilkeimpiä asioita… minulla ei kuulema ole sanottavaa hänen juomistavoista koska itse kamppailen painoni kanssa… olen joskus ottanut videolle hänen käyttäytymistään muttei hän seuraavana aamuna suostu sitä katsomaan. yksi on edelleen tallessa, tulevaisuutta varten… missä istun sängylllä vastasyntynyt sylissä ja hän käyttäytyy ERITTÄIN uhkaavasti…

kaikesta huolimatta en saa itsestäni ulos lähteä… aina se usko paremmasta huomisesta… vaikka nykyään tiedän jo että sitä parempaa huomista tuskin tulee!!! mies itse on sitä mieltä että hänellä EI ole ongelmaa, eihän hän sentään herää aamulla juomaan ja juo koko päivää, joten se tarkoittaa ettei hänellä ole ongelmaa… moni on hänelle sanonut että on, ja oma setänsä joka on alkoholisiti (mutta nyt jo 1v kuivilla) sanoi että olet kun minä kun aloitin… silti sekään ei uponnut…

vaikeinta on se että asun ulkomailla, olen yksin… minulla on vain muutama ystävä, ja koti ei ole lähellä… myös se että olen taloudellisesti täysin riippuvainen hänestä tekee tästä vaikeaa… ja toki rakastan häntä kun hän on selvä… mutta… mutta… mutta… en halua puhua kenellekkään suomalaiselle läheiselleni koska he vain huolestusivat…

tuo lapsi… minua käy häntä niin sääliksi… oli miten oli, jos lähden hän ei nää isäänsä yhtä paljon ja hänellä on rikkinäinen koti… ja jos jään hän saa nähdä sellaisia asioita mitä en toivoisi hänen koskaan näkevän… en pääse tästä pahasta olosta eroon… haluan lapselleni parasta, ja se olisi se “perhe idylli äidistä ja isästä”… mitä itse en nähnyt kun vanhemmat erosivat alkoholin takia kun olin 7… nyt vasta lapsen tullen olen ymmärtänyt kuinka paljon mies juo, vaikka ainahan se on juonut niin paljon… ja jos illalla juo niin turha edes yrittää herätä ennen 10… on mennyt monet tapaamiset ja työvuorot sun muut sivusuin koska on ollut krapula…
jotenkin oletin että kun lapsi syntyy,hän kasvaa aikuiseksi… näin ei kuitenkaan käynyt… onhan hänellä kuitenkin ikääkin jo lähemmäs 40…miehellä on myös huume-tausta, mutta oli lopettanut käytön kun tapasimme… jäljelle jäi ainoastaan alkoholi…

varmasti todella sekavaa tekstiä, mutta tekstiä olisi vaikka kuinka paljon…
en tiedä mihin muualle voisin kirjoittaa/puhua… toive olisi toki paremmasta huomisesta… mutta en tiedä kuinka kauan jaksan uskoa…

Hei ja tervetuloa!

Mukava kun päätit kirjoittaa! Olen Lintu, 4 vuotta sitten väkivaltaisesta alkoholistoavokista eronnut ja nykyisin naimisissa raittiin ja tasapainoisen miehen kanssa. Tekstistäsi silmiini osui eniten se, että kannat suurta huolta lapsestasi ja hänen tarpeistaan tämän kaiken keskellä.

Kaikki haluavat antaa lapselleen sen “perheidyllin”, mutta hieman huojentaakseni painolastiasi, voin kertoa, että olen itse kasvanut aivan täydellisessä perheidyllissä - molemmat vanhemmat, ei alkoholia, läheiset suhteet, uskonnollinen kasvatus, kaksi siskoa. Siis kulissit aivan täydellisesti pystyssä! Silti olen siinä perheessä kokenut vaikka mitä, äitini ja toinen siskoni ovat olleet henkisesti erittäin väkivaltaisia ihmisiä ja tällä hetkellä tilanne on se, että yhteydenpito koko perheeseen on omasta tahdostani loppu ja vasta nyt uskallan hengittää ja olla onnellinen elämässä. Haluan sanoa sen, että perheidylli ei välttämättä tee lapsen lapsuudesta sen onnellisempaa kuin, mitä yksinhuoltajana voisit lapselle tarjota. Oma äitisi on ollut erittäin rohkea erotessaan alkoholistista. Tietysti sitä kaikki kaipaavat toisenlaista lapsuutta, mutta elämä on jokaisella alusta lähtien sitä, että voi vain pyrkiä tekemään parhaansa kussakin tilanteessa. Mitä tulee siihen, kasvaako mies (tai nainen) aikuiseksi, kun lapsi syntyy, niin tuskin. Voihan se jollekin olla herätys, mutta epäilen. Lapsi ei ole lääke alkoholismiin. Ylipäänsä alkoholismiin ainoa lääke on ihmisen oma tahto parantua.

Sinulla varmasti vaikuttaa myös tuo, että olette ulkomailla. En ihan ymmärtänyt, miten niin olet taloudellisesti riippuvainen hänestä, jos hän kuitenkin saa vain työttömyyskorvausta? Olet varmasti tietoinen, että jos eroaisit ja muuttaisit Suomeen, niin sosiaaliturva pitäisi sinusta ja lapsestasi täällä huolen?? Et ole tuomittu elämään ahdistavassa ja vaikeassa tilanteessa ja suhteessa, vaan sinulla on mahdollisuuksia. Olet itse alkoholisti-isän tytär. Tiedät, miten se voi vaikuttaa lapseen. Isot päätökset kypsyvät kuitenkin hitaasti. Tänne kirjoittaen ja pohtien on monilla isoja solmuja avautunut.

Ja nuo tuollaiset kommentit toivottavasti menee sulla yhdestä korvasti sisään ja toisesta ulos…

Mä olen aina uskonut, mutta viime aikoina kirjoja luettuani käsitykseni on vain vahvistunut, että harva käyttää alkoholia liikaa vain huvikseen, aina siellä on se joku tyhjyys sisällä, mitä yritetään täyttää. Eri asia sitten, onko alkoholisti tätä tiedostanut vai juoko tyhjyyteensä tiedostamatta. Mutta tähän pätee vähän sama kuin erääseen läheiseen ihmiseen, joka käyttäytyy ihmissuhteissa äärimmäisen aggressiivisesti ja tuhoavasti siksi, että kärsii mielenterveyshäiriöistä, mutta ei suostu hakemaan itselleen apua. Kun ei hae apua, niin on siis terve. Oireet ja käytös eivät siis tee sairautta. Se tekee sairauden, että menisi terapiaan/lääkäriin ja saisi diagnoosin. Pitkään kamppailin, että miten voin sairaan (jota hän siis on) ihmisen kommenteista ja harhaluuloista (todella rajuista sellaisista) ja lupausten pettämisistä loukkaantua ja laittaa välit poikki, jos kerran ihminen on kuitenkin sairas ja tiedän sen, vaikkei hän hoitoa haekaan. Kunnes tajusin, kerran tämä ihminen ei hae apua ja on mielestään itse terve, niin saakoon hän myös terveen kohtelun!!! Keneltäkään terveeltä en ota sellaista määrää paskaa niskaan, joten saamansa pitää siis tämän sairaankin, jos ei hänellä kerran ongelmaa ole. Ja ratkaisu on ollut oikea. Sama pätee alkoholistiin. Voi viimeiseen asti ymmärtää näitä tyhjyyden aukkoja ja pahaa oloa, johon se ihminen juo, vaikka ei myönnä. Mutta jos ei myönnä, eikä hänellä itsellään ole ongelmaa, niin sitten ei ole. Sitten ei pitäisi läheisilläkään olla, vaan sille ihmiselle kuuluu sama kohtelu kuin raittiille ihmiselle. Kestäisimmekö raittiilta ihmiseltä ivaa ja pilkkaa ja nyrkiniskuja, lupausten pettämistä, epätietoisuutta??? Emme. Suhde olisi ohi.

Kerro, miten tilanteesi etenee!!!

Ymmärrän että olet peloissasi, mutta luulen, että suuri osa pelostasi on vaan sitä, ettet ole valmis muutokseen. Näin ainakin itselläni on ollut alkoholistimieheni kanssa… Muutokseen kypsyminen vie oman aikansa. Lapsesi on käsittääkseni vielä pieni? Voin kertoa omasta kokemuksesta, että lapsi ei koe toisen vanhemman puuttumista juuri minään jos ei ole muistikuvaa toisesta vanhemmasta. Itse olen yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi enkä ikipäivänä ole kärsinyt siitä, ettei minulla ole ollut isää. En ole osannut isää kaivata koska isää ei ole koskaan ollut. Ei liioin äidin poikaystäviä tms. Ja ihan normaali ja mukavasti menestyvä ihminen minusta tuli kunnes rakastuin mieheeni joka on alkoholisti. Meillä on kaksi pientä lasta ja kamppailen saman asian kanssa, lähteä vai ei. Olen kamppaillut jo pitkään, kaksi vuotta ja nyt alan olla valmis. Edelleen en usko että ulkomailla asuminen on oikea syy lähtemisen pelkoosi vaan se, ettet ole vielä henkisesti valmis. Se aika tulee, niin toivon, usko siihen että elämä kantaa, niin klisheeltä kuin se kuulostaakin. Kaikkea hyvää sinulle ja paljon voimahaleja!!! :slight_smile:

kiitos teille vastuksista…
koko viikon tämä aihe muhi ja muhi sisälläni… mietin ja mietin ja koko viikko oli yhtä tappelua asiasta jos toisesta. tänään minulla sitten vain palo pinna täysin, vaikkei siis ollut edes alkoholista kyse… jotenkin sain kaikesta tarpeekseni ja sanoin miehelle että haluaisin lähteä… ei mennyt kovin “nätisti” perille, ja niin hän sitten lähti johonkin kertomatta mihin meni…

otin myös viikolla yhteyttä suurlähetystöön, ja he lähettivät minulle numeron jollekkin, joka pystyisi kertomaan minun oikeuksistani tms… en vielä soittanut sinne, mutta maanantaina soitan… nyt on sekava ja huolestunut olo… nyt ehkä kaduttaakin pikkaisen, mutta toisaalta en halua jatkaa samaan malliin…

tuntuu jotenkin tyhmältä, koska tämän iltainen tappelu oli vain yksi muiden joukossa… ja toisaalta miehelle en ollut antanut ns varoituksen merkkejä… tuntuu toisaalta hänen puolestaan pahalta… mutta toisaalta hän ei edes yrittänyt parantaa asiaa, vaan oli sitä mieltä että hänessä ei ole mitään vikaa (kun hän siis ei tee mitään kotitöitä eikä vie lasta mihinkään…kotona siis vahtii ihan ok, jos siis on kotona, mutta muualle ei ikinä vie…sanoinkin hänelle että jos olemme erossa niin ainakin sitten saan muutaman tunnin itselleni viikossa)…

luulen edelleen että tämä on tätä “uskoa paremmasta huomisesta” enkä usko että ehkä olinkaan valmis tähän… koska minulla ei ole ystäviä eikä muuta tukijoukkoa tuntuu tämä vielä vaikeammalta… koko ajan sellainen tunne että “kyllä se tästä” ja “ehkei kaikki olekkaan niin huonosti”… vaikka useimmiten ottaa pannuun ja usein kaikki mättää… aina se pelko perseessä että “tänäänköhän se ottaa” tai aina riidellessä että jaa, baariin taitaapi taas lähteä… miten sitä voi rakastaa sellaista joka kohtelee rakastaan huonosti?? miten sitä jaksaa sellaisen kanssa elää?? minä pistän aina kaikki muut itseäni ennen, miehen ja hänen harrastuksensa ym, ja sitten jos on ylimääräistä niin ehkä sitten jotain pientä itselleni, mutta usein en mitään…

nyt tietysti ajatukset myös pyörivät lapsen ympärillä… joulut ja muut pyhät… tuntuu jotenkin todella pahalta jos mies saa esim lapsen jouluna tms, ja minä joudun viettämään joulun yksin… kaikki tämmöiset asiat juolahtaa mieleen vaikkei siis todellakaan ole ajankohtaista… muutenkin yksin kasvatus, miten pärjään yksin? miten jaksan kun ei muuta tukiverkkoa ole?? suomeen en kuitenkaan ole ajatellut muuttavani, ainakaan vielä… koska en halua ottaa lasta pois isältään, ainakaan vielä. jos isä ei edelleenkään vaivaudu, sitten alan harkitsemaan asiaa…

ajatukset ovat nytten niin ristiriitaisia että huhhuh… tuntuu kuitenkin siltä että olen tehnyt väärän päätöksen, ja varmasti huomenna anelen miestä unohtamaan asian… enhän aina ole ollut onneton?! onhan meillä myös paljon hyvääkin ollut…

Hei, otin pari ajatusta teksistäsi.
On todella vaikea ajatus äitinä erottaa itsensä lapsesta, lapsen tarpeet ja omat tarpeet – ehkä sun suurin työmaasi on miettiä, KUKA sinä olet ja mitä haluat ja tarvitset. Mäkin olen haudannut itseni johonkin ensin omistautumalla äitiyteen ja sitten erottuani lapsen isästä omistautumalla päihderiippuvaiselle kumppanille. Tällä hetkellä olen yksin, ja välillä todellakin tuntuu että pelkkänä äitinä oleminen on vielä raskaampaa kuin mitä oli olla huolissaan a.lapsesta sekä b.kumppanista. Mun mielestä mä olin jotenkin enemmän olemassa silloin kun olin eksäni kanssa vaikka siinä sitten oli nämä päihdemurheet. Se koukku on jotenkin sellainen, että ne hyvät hetket ja huonot hetket éli vaihtelu (jota myös vuoristoradaksi kutsutaan) alkaa tuntua enemmän elämänmakuiselta kuin pelkkä turvallinen tasapaksu arki. Vaikka mä itkin siihen aikaan paljon ja olin onneton niin jostakin älyttömästä syystä musta tuntuu kuitenkin nyt, että olin silloin onnellisempi. Olen järkeillyt sen niin, että tykkäsin kuitenkin enemmän itsestäni siinä huolehtijan roolissa. Toisaalta voi olla niin, että yksinkertaisesti kulutin itseni loppuun siinä hommassa ja olen sen takia nyt yhä vaan onneton. En tiedä — muuta kuin sen, että itsestä huolehtiminen on vaikeaa.
Toivon sulle voimia huolehtia itsestäsi - päätitpä miehen suhteen mitä vaan. Ja ne joulut ja pääsiäiset kyllä menevät siinä – niitä on turha murehtia, sehän ei niin päivän päälle ole milloin mitäkin juhlaa sydämessään viettää.

Mä nostan tämän ajatuksen tähän esille. Siltähän se etenkin erotessa tuntuu ja syy: koska tuo opittu rooli on niin tuttu ja turvallinen! On niin helppo turvautua siihen vanhaan hyvään, vaikka se onkin hyvin tuhoisa käyttäytymismuoto. Mustakin se huolehtiminen on niin ihanan tuttua ja turvallista ja olen niin onnellinen, koska toisista huolehtiessani koen saavani toteuttaa ominta itseäni. Kuitenkin tunnen itseni jo niin hyvin, että mun huolehtiminen ei ole mitenkään omaehtoista ja altruistista, vaan mä haen sillä hyväksyntää ja rakkautta. Koska sillä olen sitä saanut, en olemalla oma itseni. Myöskään mun huolehtiminen ja huolenpito ei ole mitenkään ilmaista, vaan jos en saa tarpeeksi tunnustusta ja huomiota ja vaikka saisinkin, niin teen marttyyrimaisesti omasta huolehtimisestasi kamalan numeron etu- ja jälkikäteen! Siksi mä vältän tuota “tuttua, turvallista ja onnellista” huolehtimista ja uhrautumista nykyään viimeiseen asti.

Tule lähelle, mene pois. Tule taas lähelle ja sitten mene pois. Tule taas lähelle ja poista tämä tuska ja epävarmuus, sitten aiheutat taas lisää tuskaa ja epävarmuutta, joten haluan sinut pois. Sitten olen yksin ja tarvitsen sinua poistamaan tämän tuskan ja epävarmuuden, tule lähelle. Taas aiheutat kohta lisää tuskaa ja epävarmuutta, joten haluan sinut pois. Sitten olen yksin ja tarvitsen sinua poistamaan tämän tuskan ja epävarmuuden, tule lähelle. Taas aiheutat kohta… Saitko ajatuksesta kiinni, kolmaslinja??? En sano, että teet väärin, kun yrität räpistellä irti, mutta kaukaa katsottuna, se näyttää tuolta. Kysynkin sinula, mikä on aiheuttanut sinun kaavasi? Sillä siitähän on kysymys. Miksi ja mistä olet oppinut ottamaan niskaasi tuota paskaa ja sitten et kuitenkaan voi elää ilman sitä? Siedän mieheltäsi ihnottavaa käytöstä ja epävarmuutta, kuitenkin olet niin kiinni siinä epävarmuuden aiheuttamassa tuskassa, ettet voi elää ilman sitä.

Ja sitten tämä rakkaus, mitä rakkautta on kummankaan puolelta se, että toista kidutetaan epävarmassa suhteessa, löysässä hirressä koko ajan??? Omassa suhteessani alkoholistiin hyvä ja paha oli suhteessa ehkä 50/50 ja se sai pysymään suhteessa (kaikkien niiden tuttujen ja turvallisten, epäterveiden opittujen kaavojen lisäksi), mutta voin kertoa nyt, että hyvässä tavallisessa suhteessa hyvän ja pahan osuus on 95% hyvää ja ehkä 5% pahaa, jos sitäkään. Miettikää nyt!!!

Ja parveke:

Sä opit kyllä!!! Se tulee sieltä pikkuhiljaa. Ylipäänsä, mä nostan hattua kaikille teille äideille, jotka olette näiden asioiden keskellä. Mä olen (onneksi) ollut erotilanteessa lapseton ja olen yhä, joten mulla on ollut aikaa itselle ja sekä aikaa että rahaa olla itsekäs (silleen hyvällä tavalla). Itseni tuntien, niin miten olisinkaan onnistunut erossa, jos mukana olisi olleet lapset. Superhaleja teille ja jaksamista!!!