Tuo elämäni mies, ensirakkauteni, jota niin paljon vihaan ja inhoan.
Yhteisen kymmenen vuoden alkuun päihteiden sekakäyttäjä, sittemmin vain alkoholisti, joka vieläkin oikein villinnyttyään popsii kourallisen pillereitä kaljan ohella ja kalareissulla polttaa pienet.
Koko kymmenen vuoden ajan hän on päättänyt koska voi ryypätä. Ei haitannut vaikka ruokarahaa ei jäänyt.
Otin minä itsekin silloin paljon, viikonloppusin, olinhan nuori ja kaikki kaveritkin “bilettivät” joka viikonloppu. Se ei kuitenkaan ollut kovin hyväksyttävää, koska muidenkaan muijat ei roiku aina mukana.
Miehellä oli jo lapsi, joka syntyi vain hetki ennen kuin aloimme seurustella ja jonka tapaamisesta hän on “taistellut”. Vasta kun tulin itse äidiksi, ymmärsin, miksi tuon lapsen äiti olisi mieluummin jatkanut elämäänsä täysin ilman lapsensa isää.
Saimme 2 lasta, ihania tyttöjä. Joskus on ollut rauhallisia kausia, keskimäärin 2kk kerrallaan. Miehen esikoisen (meille)tuloja oli jo siirrelty muutamia kertoja kännin vuoksi, milloin milläkin tekosyyllä baarin terassilta tekstiviestillä. Yleensä kun esikoinen oli meillä, oli mies viikonlopun kotona, puuhailimme perheen kanssa yhdessä. Miehen välit lapsensa äitiin paranivat, niin että he pystyivät kommunikoimaan asiallisesti.
Sitten alkoi lipsua. Ei haitannut enää, vaikka hänen esikoisensa oli HÄNEN luonaan, koska kyllähän minä siitäkin ihanasta tytöstä huolehdin, helposti voi käydä baarissa lasten mentyä nukkumaan.
Näin oli menty 7 vuotta. Salailin sukulaisilta tuota juomista, kovasti mies sairasteli viikonloppuisin, kun piti mennä serkkujen synttäreille, tai oli juuri sille hetkelle sattunut päällekkäistä menoa. Hiton vahva kun olin.
Sitten tuo mies kysyi, miksi en halua seksiä (hänelle ei riittänyt kerran viikossa, enempää en jaksanut, enkä halunnut), onko mulla joku toinen mies? (Niinkuin missä välissä olisin mitään miehiä ehtinyt etsiä, saati tavata?!?) Vastasin, että kun ei ole haluja, veikkasin syyksi hormonikierukkaa ja kerroin myös, että ei kiinnosta seksi krapulaisen miehen kanssa.
Mies lähti kalaan. Katosi. Kukaan ei tiennyt missä mies oli, vene sentään oli rannassa. Tuo esikoinenkin oli kanssani silloin, kunnes soitin hänen äidilleen ja selvitin tilanteen.
No, mies löytyi, kävi välillä kotona, mutta halusi olla yksin, jotta saa ajatuksensa selvitettyä, ei suostunut kuuntelemaan minun näkökulmaani. Oli siis kavereidensa nurkissa ja milloin missäkin ryyppäämässä. Sitten kuulin “kyliltä” että olemme eronneet ja miehelläni on tyttöystävä.
Aloin sitten minäkin tehdä eroa. Mies pahoitteli käytöstään ja vannoi, ettei olisi ikinä halunnut satuttaa minua noin ja mitkään tyttöystäväpuheet eivät pidä paikkaansa. Hirveää riitelyä.
Aikaa kului pari kuukautta ja jokin päässäni viirasi niin pahasti, että mietin että tulisiko tästä sittenkin vielä jotain, rakastinhan tuota miestäni. Mies palasi kotiin takaisin ja vasta siinä vaiheessa “jätti” tuon tyttöystävänsä, joka oli ihan täyttä totta.
Muutama kuukausi meni kivasti, olin onnellinen vaikkakin epäluuloinen. Sitten hiljalleen sama meno alkoi uudelleen. Viimeisin vappukin “meni pitkäksi”, niinkuin hän kännissä kotiin tullessaa lapsilleen pahoitteli.
Kesälomani alkuun lähdin lasten kanssa viikoksi mökille. Bileiden suunnittelu oli alkanut jo edellisenä päivänä.
Neljä päivää. Miehiä ja naisia, viinaa ja lääkkeitä. Sitten tuo romahti ja halusi hoitoon. Kannustin siihen ehdottomasti, kun kerran itse halusi, vihdoin. Vaikka olinkin niin hiton vihainen.
Kävi päihdetyöntekijällä, varasi uuden ajan ja kävi verikokeissa antabuskuuria varten. Jotui perumaan ajan tätinsä siunaustilaisuuden päällekkäisyden vuoksi. Ei varannut uutta. Muistuttelin. Ei varannut uutta.
Olin kuitenkin jotenkin hölmön onnellinen, että mies oli vihdoin myöntänyt ongelmansa ja avuntarpeensa. Muutama viikko meni kivasti. Vaikka siinäkin ajassa oli vain yhden viikonlopun selvinpäin.
Tajusin, ettei se aio mitään uutta aikaa varata, vaikka lupasi taas, kun kävin eräänä sunnuntai-iltana hakemassa baarista kotiin ja perustelin tekoni sillä, että en halua viinan vievän häntä minulta. (Enkä siis ikinä ennen ole moista tehnyt!)
Tuossa juuri oli KAKSI viikonloppua PERÄKKÄIN selvinpäin, viimeisimpiä kahta lukuunottamatta. Olisihan se nyt pitänyt huomioida, mutta kun en enää vihaltani pystynyt. En saa sitä vihan tunnetta enää katoamaan, niinkuin ennen parissa päivässä.
Eilen piti olla “laatuaikaa”, juhlia miehen synttäreitä, halusi viedä mut ravintolaan. En oikeesti halunnut, koska ikinä ennenkään sellaista ei ole voinut tehdä ilman että lopuksi mennään baariin. Kokeiltu on. No, olin kipeenä ja minä hain pizzaa kotiin, koska kaljaa oli miehellä jo uponnut yli ajorajojen.
Mies sitten siinä kyseli, että miksi en ollut etsinytt ravintolaa, johon haluan mennä syömään, vaikka hän sitä multa kysyi,että enkö halunnutkaan lähteä hänen kanssaa treffeille, vaikka olin niin luvannut. Mä kysyin, että miksi viimeviikonloppuinen kauluspaita haisi naisten hajuvedeltä (ei ole kuulemma mitenkään mahdollista). Menin nukkumaan ja mies lähti baariin.
Hain yksin lapset yökylästä, koska mies oli “jatkoilta” mennyt suoraan baariin ja illalla 7-vuotiaalleni selitin taas asiaa, että kun isi juo alkoholia, se ei muista enää että sillä on perhe, jolla on ikävä. Se vaan juo.
Kävin psykologillakin jo viimeviikolla, kun tuntuu ettei kuuppa pysy enää koossa. Ja tulee lapsille rähistyä sitä kiukkua. Se käski miettiä, että mitä se viha yrittää kertoa mulle.
Kyllä mä tiedän, se kertoo, että tähän on tultava loppu. Mutta pudotanko vaan pommin pöydälle?! “Sä lähdet”
Enpä ole edes taloudellisesti riippuvainen, olenhan maksanut kaikki perheen laskut ja velat 10 kuukautena vuodesta, ruokaa tuo mies sentään ostaa, jos on rahaa. Mulla vaan velkasaldo on kasvanut, kun laskut pitää jollain maksaa ja palkkaa saa 1400/kk käteen. Että maksan sitten velat ja laskut. Puoliintuis kulutkin, jos oisin kolmisin lasten kanssa.
Tuntuu etten viitsi enää edes kavereilleni tätä tilittää. Ettei ne varmaan enää jaksa kuunnella sitä samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Kun en tee sille asialle mitään. Mulla vaan ei oo voimia siihen. Vielä. Kai. Kunpa olisin silloin 3 vuotta sitten antanut itelleni tilaisuuden onneen ilman juoppoa.
Eihän tossa tekstissä ole edes päätä eikä häntää. Mutta ei kai sitä voi olettaakkaan, jos kuuppa on niin täynnä raivoa, ettei siellä mikään muu mahdu liikkumaan. Ja kai sitä väkisinki tulee vihaseks, kun jatkuvasti saa kuulla, kuinka iloton ja kiukkuinen on koko ajan. Eihän sellaista akkaa kukaan kestä.
Voi! Kunpa saisit voimia riuhtaista itsesi irti.
Tuosta pettämisestä olen aina ihmetellyt, miten sinisilmäisiä monet vilpolan ja kotikanavan ongelmaisen läheiset on… Join itse joskus raskaasti ja se on ihan selviö, että jos ukko juo muualla kuin kotona= ryyppyporukoissa, niin ei ne housut pysy jalassa ollenkaan. Miettikää nyt ite; kaikki tuhannen kännissä ja kamoissa. Aina siellä joku naisjuoppo seksiin suostuu tai tulee n*ssituksi sammuneena. Herranjumala älkää ainakaan suostuko juopon/narkin kanssa seksiin ilman kumia. Niissä on yleensä tauteja koko kylän/kaupungin kattaus, vaikka puhuisivat mitä. Ei ihmisellä ole päihteissä mitään harkintakykyä ei rahan, eikä seksin suhteen, eikä sitä kotona kerrota, kun “edut” menetetään ja tulee “turhaa” sanomista.
Ite raitistuin ja jätin päihteilevän miehen. Ei siitä mitään tule ja helpompi elää ja olla, kun asiat on jotenkin omissa käsissä ja mielipaha toisen tekemisistä poissa. Sulla on lapset vastuullas. Sinä ja lapset ansaitsette toisenlaisen elämän. Ja kun lähdet, sulla on parempi mieli ja voimia olla äiti ihan toisella tavalla kuin tuossa. Hae jotain apua ja älä usko satuja enää.
Yksin voisit vielä päättää jatkaa, mutta sulla on nuo lapset… Ja voihan isukki olla kuvioissa sen minkä pystyy. Tee nyt ihmeessä jotain… Toivotan sulle voimaa tehdä ratkaisuja. Vaikka niinhän se on että tuttu helvetti tuntuu turvallisemmalta kuin hyppy tuntemattomaan… Mutta tuskinpa kukaan päihteidenkäyttäjän jättänyt sitä katuu… ainoastaan sitä, ettei lähtenyt aiemmin… Kun tajuaa miten paljon paremmin henki kulkee ja olo on helpottunut.
… Niin,kauempaa näkee paremmin.Nauti reissusta ilman miestä. Mieti,miten ihanaa onkaan kun se takakireä Mies ei Ole mukana.Olisiko ihanaa jos aina olisi yhtä rauhallista.Mieti miksi olet yhä suhteessa ? Listaa plussat ja miinukset.Huomioe että huomisen pohja luodaan tänään.Askel askeleelta.
Viha alkaa väistyä, epätoivo ei.
Toisaalta, olemme päätymässä eroon, koska mieheni ei jaksa katsella minun vihaisuuttani ja hänellähän ei mitään ongelmaa ole. (Tuo minun lomani alkuun napsahtanut 4 päivän putkikaan ei kuulemma mitään haittaa, kun ei kerran oltu edes kotona tyttöjen kanssa!!! Joudyin kuitenkin kotiin tultuamme vielä siivoamaan nöiden bileiden jälkiä…) Kerroin etten enää jaksa uskoa minkään muuttuvan ilman apua, pyysin myös psykologille kanssani. Pariterapiaakin ehdotin, mutta ei siitäkään apua ole. Marttyyrius iski, syytän kuulemma ihan kaikesta vain häntä. Ei, en syytä häntä vaan alkoholia. Ja hänellä ei ole ongelmaa. Ei siis kummankaan mielestä tässä tilanteessa ole järkeä jatkaa entisellään…
Ehkä siksi uskallan toivoa tulevaisuudelta parempaa. Taloudellista vakauttakin jahka olen veloista selvinnyt.
Paniikkikohtaukset ovat arkipäivää, mutta onneksi oon vuosien aikana oppinut niitä hillitsemään, jotta toimintakyky säilyy.
Lapsien reagointi tulevaan pelottaa. Molemmat ovat herkkiä. Ehkä tasainen arki ja läheisyys auttaa selviämään.
Huoltajuus-/ tapaamistaistelu myös huolettaa. Koska mies on aiemmin jo uhkaillut mua oikeustaisteluilla kun sanoin että meidän lasten ei tarvitse joutua olemaan erossa toisesta vanhemmasta kokonaista viikkoa, vaan tähän voidaan keksiä parempi järjestely. Enkä usko että tuo jaksaisi viikkoa putkeen huolehtia YKSIN arjesta. Kun ei ole sitä aiemminkaan ollut motivoitunut tekemään.
Juuri viikolla soitti apua kun lapsi oksensi sänkyynsä ja olin iltakoulutuksessa. 
Mutta hänen mielestään se on ainoa vaihtoehto. Elatusmaksujakaan ei aio maksaa. Vaan maksamme kaiken puoliksi, niinkuin tähänkin saakka (ja mistäköhän se sen keksi, että niinkuin tähänkin saakka 
). Noh, pidetään peukkuja, että järkiintyy asioiden edetessä…
Kaiken kukkuraksi oma suhtautuminen alkoholiin ja humaltuneisiin on muodostunut inhoksi ja peloksi. Kävin viime viikonlippuna kavereiden kanssa keilaamassa ja sen jälkeen mentiin “yksille” kippolaan. Onneksi olin autolla! Puolessa tunnissa tuo känniläisten ympäröimänä oleminen kävi liian ahdistavaksi ja halusin kotiin. Välillä tekis mieli herkutella pullollinen jotain makeaa kuohuviiniä, mutta ajatus sitä seuraavasta pikkuhiprakasta saa lähes oksentamaan. Joten jääköön sekin.
Paniikkikohtaukset todennäköisesti loppuvat kunhan pääset juoposta eroon. Näin ainakin itselleni kävi ja hyvä niin.
Huhheijjaa!!! Mä niin tarviin kaikki voimani vielä tästä selviämiseen…
Tovi sitten tuli viestiä, että jos viitsisin kaivaa hänen passinsa valmiiksi etuovelle, kun hänen tarvisi huomenna rekisteröidä kaverinsa auto nimiinsä. Vastasin että passi on kaiteella oven vieressä ja että katsastusasemat eivät ole huomenna auki, eikä siellä liieemin passia kysellä jos kerran ajokortti löytyy.
Pikkasen verran alkoi epäilyttää, joten katsoin puhelutiedot (liittymä on siis mun nimissä, kun ei aikanaan itselleen luottohäiriöiden takia saanut, ja joo, eihän niin kai saisi tehdä kun on aikuisesta ihmisestä kyse, mutta on kyse myös mun kukkarostani). Great! Puhelinlaskua tehty rapiat 40e TÄNÄÄN iltapäivän ja illan aikana, palvelunumeroita ja yksi puhelu, joka oli ilmeisesti finnairin asiakaspalvelunumeroon (0600140***) soitettu?!?
Minäpä sitten ystävällisesti paukutin sinne kaikki palvelunumeroestot päälle, ettei nyt ainakaan lisää saa tehtyä mulle maksettavaksi. 
Mitähän tästäkin vielä tulee… Toisaalta, jos tyrisi asiansa kunnolla nyt, niin eipähän ehkä kehtaisi hyppiä silmille asioita selvitellessä.
Isompi lapsi taas illalla kyseli, että koska iskä tulee, ikävä kuulemma oli.
Mua niin ottaa päähän tuo kolmen vuoden takainen “tule vaan takaisin kotiin”-päätös! Varsinainen aivopieru! Nyt ois varmaankin jo elämä vakiintunut uusiin uomiinsa ja voisin olla itsekin ehkä onnellinen, muulloinkin kuin viikon verran 3kk välein.
Prepaid-liittymän saa vaikka on luottohäiriöitä.
En näe mitään syytä miksi pitää toiselle antaa omassa nimissä oleva puhelinliittymä. Aikuinen ihminen hoitaa itselleen kyllä liittymän jos sellaista tarvii. Prepaideja myydään kioskissa. Niiden kanssa ei kukaan velkaannu, koska puhelut maksetaan etukäteen. Jos ei ole rahaa, ei soiteta.
En nää myöskään järkeä siinä ajatuskulussa, että antaa miehen sekoilla aloittajan kustannuksella toiveissa, että se miestä sitten hävettäisi ja kaduttaisi. Se on uskomatonta, miten hävyttömiä voi alkoholistit itsekyydessään olla ja siinä kannattaa varmistaa oma talous, ei tee sopimuksia joissa on oma nimi alla ja toinen voi hyödyntää…Itse heti kun selvisi että mies on alkoholisti, kieltäydyin kaikesta osallistumisesta hänen kuluihin ja varmasti pelastui sillä omatkin luottotiedot. Mikään ei ole enää yhteistä, jos toiseen ei voi luottaa. Enkä päästä ketään hillumaan nimissäini olevaan asuntoon, koska kun jotain sattuu niin vastuu on yksin minun. Mikään taho ei ymmärrä eikä sääli minua siksi, että olen antanut alkoholistin hillua elämässäni. Vaan yksin maksan kaiken missä on minun nimeni alla, ja armoa ei tule.
Se on sitä aikuisuutta sille miehellekin, että jos on päättänyt ryypätä omat rahansa, niin sitten ei ole millä soitella. Jokainen puhelin soittaa silti hätäkeskukseen, joten ei ole vaaraa että se mitään hengenvaaraa aiheuttaa että katkaisee toiselta liittymän pois.
Ja juoponhan mielestä kaikki on yhteistä vaikkä hänellä itsellään olisi vain 60.000 e ulosottovelkoja.
Tuo on niin totta Ettäsemm. Itseänihän saan sinisilmäisyydestäni syyttää. En edes muista millä tuo aikanaan sai mut tuon puhelinliittymänkin hommaamaan. Hiton paljon vaan harmittaa se, miten toinen ei välitä yhtään mistään muusta kuin omasta navastaan.
Nyt on miehellä semmoinen meno päällänsä, että ei taida ihan alkuviikosta töihinsä ehtiä. Toivottavasti pysyy muualla ja aloittaa asunnon hankinnan mahdollisimman pian.
Toivotaan että hän on vähän aikaa jossain muualla. Kannattaisi varmaan sulkea se sinun nimissäsi oleva puhelinliittymä joka hänellä on.
En tarkoittanut että pitäisi syyttää itseään tms:) Mun mielestä se on ihan normaali lähtökohta, että luottaa toiseen ihmiseen, ei se ole pelkkää sinisilmäisyyttä.
Pointtini oli, että tämä maailma vain on niissä asioissa sen verran raaka, ettei se ota inhimillistä tekijää aina huomioon, vaan lasku on lasku huolimatta siitä miltä se kenestäkin tuntuu, ja mikä siihen on johtanut.
Olen kokenut itse hyödylliseksi erotella tunteet ja tosiasiat ,mitä tulee alkoholistiin.
Harmittaa saa, mutta se ei muuta tosiasiaa, että mitä alkoholisti on tehnyt, ja mitä häneltä voi ehkä odottaa tulevaisuudessa. Jos alkaa ilmetä luottamusongelmaa, niin silloin voi suojata itseään käytännössä, tehdä vaikka listaa siitä että mitkä toimenpiteet vähentää itselleni tulevia haittoja. Sekin on hyvä lähtökohta, että mies juo jossain muualla.
Nyt on erilleen muutosta kulunut kaksi kuukautta.
Välullä on ryyppäilyt peruuttanut lasten tapaamisia, muuten on sujunut kivasti. Me hoidetaan lapsia yhdessä, ollaan yhteydessä niiden asioista lähes päivittäin. Joulu vietettiin yhdessä perheenä, vaikkakin hain miehen kotoaan aamupäivällä, kun kielsin ajamasta. Selvisi onneksi siinä aamupäivän mittaan niin, että meillä oli kiva joulu.
Mies on ilmeisesti jo löytänyt naisystävän kainaloonsa. Ja minulla on ollut hyvä, rauhallinen olo itseni ja lasteni kanssa.
Tänään kuitenkin iski järjetön suru. En tiedä onko se surua erosta ja siitä kuinka en enää haaveile siitä mitä kaikkea elämä toisi eteen meidän perheelle. Vai onko suru siitä, että mä hävisin. Hävisin viinanhimolle ja ryyppykavereille.
En oikeastaan edes kaipaa tuota miestä, mun on hyvä näin. Tiedän mitä teen ja hoidan itse talouteni niinkuin muutkin arkeni asiat. Mutta silti sattuu. Aika hämmentävää.
Entiseen ei ole paluuta, annoin kuitenkin ennen eroa vielä mahdollisuuden siihen, että asiat hoidettaisiin kuntoon yhdessä ja juominen saataisiin loppumaan. Olin vielä kerran valmis tukemaan tuota rakastani.
Ehkä se on syy tähän suruun, en ollut sen arvoinen hänelle, että hän olisi apua hakenut.
Hän on kyllä muutamaan kertaan kysellyt, vieläkö olisi mahdollista saada mut takaisin. Mutta kieltäydyin kohteliaasti, kun pelkään jo liikaa mitä taas olisi edessä viimeistää parin vuoden kuluttua. En halua satuttaa itseäni enää sellaisella elämällä.
Oletteko käyneet niillä esim. Minnesotan läheisluennoilla? Olisiko sellaisesta apua surun käsittelyyn?
Tuota olen minäkin miettinyt monesti…olen jäänyt toiselle sijalle,ja se sattuu .Meillä oli rakkaussuhde joka kesti 30vuotta viimeiset viisi vuotta on ollut tosi rankkaa,kun on joutunut näkemään mitä viinanhimo/alkoholismi on tehnyt suhteellemme ja koko perheellemme ja se että olen todella jäänyt kakkoseksi…ja se että toinen tuhonnut itsensä viinalla.Olen hakenut avioeroa ,jota hän ei hyväksy,mutta muuta vaihtoehtoa ei ole kun ei pysty olemaan ilman viinaa…Vaikka aika ajoin kaipaakin niitä hyviä yhteisiä hetkiä,niin en enää jaksa uskoa että meillä olisi yhteistä tulevaisuutta.Pitää tapahtua jotain pohjanoteerausta hänen kohdallaan että pääsee kuiville,enkä sittenkään ole valmis yhteen hänen kanssaan.Jatketaan päivä kerrallaan eteenpäin,toivoen että aurinko paistaa vielä risukasaankin.Toivon sinullekin vihainen akka voimia ja parempaa uutta vuotta .-jellonatar-
Erosin myös itse elokuussa ja olen myös kokenut tuon surun ja vihan. Oli aivan hirveätä huomata olevansa kakkonen ja että mies valitsi mielummin juomisen kuin avioliittomme. En pysty tätä vieläkään ymmärtämään, enkä kai koskaan pystykkään. Kun lähdin yhteisestä kodistamme, rakastin miestäni aivan yhtä paljon kuin suhteen alussa. Nyt yksipäivä tajusin, etten rakasta tätä ihmistä enään ja sitä mukaan tuo vihakin ja suurin suru on kaikonnut. Lähinnä olen ajan myötä huomannut,miten saatoin toisen ihmisen haukkua ja alistaa itseäni, Miten moni asia oli aivan päälaellaan. Aina olin myös varpaillani ja olin henkisesti aivan loppu. Eikä minua satuta enään ajatus siitä, että löytää toisen naisen, lähinnä tuntuu pahalta sen uuden naisen puolesta, koska sama helvetti on hänellä edessä, jos ei jotain uskkomatonta tapahdu. Mutta niinkuin jo oli puhetta, ei ne kuivatkaan kaudet mukavia ole. Koskaan ei ole varma,mikä laukaisee taas juomisen. Tahdon siis tällä kertoa, että kaikki tunteet kuuluvat surutyöhön ja ne on vain käytävä läpi. Ihminen kun käsittelee asiat siihen tahtiin kuin se onomille aivoille turvallista.
Tuo suru oli onneksi vuorokaudessa surtu, yö meni kyllä valvoessa. Samana päivänä vielä sain mieheltä viestin uudesta kumppanista ja jo illalla tuo suhde oli facebookissakin julkaistuna. No, ei oo häpee olla nopee. Kyllä se uusikin nainen sen ennemmin tai myöhemmin huomaa.
Suututtaa kuitenkin se, että on lapsille luvannut tiettynä päivänä ottavansa ne yöksi ja sitten peruu kun olikin niin huono olo. Mä sen arvasin kyllä ettei vielä vuoden toisena päivänä pysty lapsiaan ottamaan, mutta en viittiiny alkaa niitä pettymykseen valmistella etukäteen. Tuntia ennen sovittua aikaa perui homman ja itkuhan siitä tuli lapsille.
En vaan pysty ite käsittämään, miten jokin muu voi olla tärkeysjärjestyksessä suurempi kuin omat lapset.