neuloja

En tiedä, mikä mielenhäiriö mulle tuli, kun menin tonkimaan pojan laatikkoa (se oli kyllä auki). No siellähän oli yksi käyttämätön neulapakkaus ja sitten pöydällä huomasin avatun tyhjän neulapakkauksen. No jee!! Olen ollut siinä käsityksessä, että poika ei mitään piikitä - nuuskaa vaan sitä subua. Kai tämä nyt oli ennakoitavissa, mutta kyllä mä olen todella pettynyt, vihainen, surullinen, hämmästynyt … “ei voi olla totta”-tunnelmissa :frowning:

Mitä mun nyt pitää tehdä? Mitä mä nyt teen?

Heippa :frowning:

yleensä alkavat neulottelemaan siinä vaiheessa, kun toleranssi kasvaa. Nuuskaamiseen tarvii niin paljon enemmän ainetta ja tulee kalliikksi. Värkkien kanssa ei tarvi ainetta niin paljon. Käyttääkö subua vai piriä vai molempia?
Piristä on helpompi päästä eroon…Varmista, että hakee puhtaat värkit ja pistää oikein. Toivottavasti teidän paikkakunnalla on neulojen vaihtopiste. Sieltä saa asianmukaista valistusta myös vaaroista.

Kovin ovat erilaisia nämä ompeluseurat kuin munoin ennen :unamused:

Tervehdys Senjamilena, älä tunne morkkista siitä että pengoit poikasi laatikkoa. Ei sinulla mitään mielenhäiriötä ollut, halusit selvittää ja varmistaa epäilyjäsi. Otitko löydöksesi puheeksi poikasi kanssa? Kerroitko hänelle, miltä sinusta tuntui?

Olet valitettavasti vakavien päätösten edessä. Jos poika ei suostu hoitoon, ei hän voi enää kauaa asua luonasi. Et voi vahtia koko ajan lompakkoasi muista tavaroita puhumattakaan. Subunisti ei viimeisessä vaheessa enää piittaa muusta kuin aineesta. Voi mennä muutama vuosi enenkuin tämä vaihe tulee. Toivottavasti hän ei koskaan mene loppuun asti, mutta jos menee…Suojele perheesi muita jäseniä. Et voi poikaasi enää vaikuttaa. Hänen on saatava tehdä lopetuspäätös itse.

Hurjan paljon voimia. Koita pitää itsestäsi huolta. Liian usein läheisen terveys menee käyttäjän mukana.

Voi Senjamilena, tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. En koskaan unohda sitä, kun neljä vuotta sitten löysin kaksi ruiskua pojan taskuista (apua, onko siitä jo noin kauan!). Se oli hirveä shokki, pahin sen jälkeen kun poika jäi kannabiksen poltosta kiinni monta vuotta aikaisemmin. Jotenkin minäkään en voinut uskoa, että näin tässä käy. Otin löytöni heti puheeksi pojan kanssa. Poika kertoi, että on riippuvainen aineesta, lähinnä psyykkisesti. Siihen saakka hän ei koskaan ollut myöntänyt olevansa riippuvainen. Poika ei ollut minulle vihainen taskujen penkomisesta, päin vastoin tuntui siltä, että hän jopa halusi jäädä kiinni. No sitten soitin kaikki mahdolliset paikat läpi saadakseni neuvoja, miten toimitaan. En muista ihan tarkkaan, mitä kaikkea tehtiin, mutta noin puolen vuoden päästä poika lähti katkolle ja siitä suoraan laitoshoitoon. Siellä hän pystyi sillä erää olemaan 3 kk.

En usko, että kukaan haluaa olla suonensisäisten huumeiden käyttäjä. Siihen ajaudutaan. Vaikka tilanne nyt vaikuttaa kauhealta, uskoisin, että nyt alkaa olla mahdollisuus lähteä toiselle tielle. Juttele poikasi kanssa. Uskoisin, että hän saattaa olla nyt valmiimpi hoitoon kuin aikaisemmin.

Jaksamista!

Kiitos kannustuksesta ystävät! Ei ole ollut mahdollisuutta jutella pojan kanssa, aina on pikkulapset läsnä, kun näen häntä. Kyllä hänellä taas erittäin suurisuuntaisia suunnitelmia vaihteeksi on, aikoo muuttaa pois kotoa ja oli hakenut joitain työpaikkoja, joihin ei tosin uskonut pääsevänsä … Itse olen keskittynyt lähinnä tuohon itsestä huolehtimiseen, tavannut kavereita ja puuhannut joulujuttuja pikkulasten kanssa. Onhan tää silti jollain tasolla koko ajan mielessä. Odottelen nyt , että hän tulee kotiin ja otan sitten puheeksi tän. Luulen, että hän jollain tavalla halusi tämän asian tuoda esille, kun oli niin helposti nähtäväksi jättänyt niitä neuloja. Ihan samalla tavalla, kuin joskus teininä oli hommannut olutta ja tuli reppua kilisyttäen kotiin. SIlloin oli niin helppo vaan takavarikoida ne kaljat ja kaataa viemäriin ja antaa joku mieletön kotiaresti. Ei sitten ollut mitään apua niistäkään rajojen asetteluista.

Voit hyvinkin olla oikeilla jäljillä. Itse myös neuloja usein löytäneenä ihmettelin, miksi ne on jätetty niin esille. Mietin, onko kyse vain välinpitämättömyydestä. Mies sanoi, että oli helpottunut, kun löysin ne. Se oli kai jonkinlainen avunpyyntö. Hän sanoi, että tietää kyllä paikat, mistä en neuloja koskaan löydä. Hän siis halusi, että ne löytyvät.

Eiköhän pojan reagointi asiaan kerro miten asian laita on…

Niin, melkein kamalammalta minusta tuntui ajatella, että tyttöni “halusi” jäädä kiinni piikittämisestä, koska silloin kyseessä olisi ollut avunpyyntö. Ja kuten nähty on, ei mistään ole ollut mitään apua eikä tyttö ole mihinkään auttamisyrityksiin sitoutunut pennin vertaa.

Minä uskon, että meillä kaikki vastaavat kärähdykset johtuvat siitä, ettei tyttö pidä asiaa enää ollenkaan kummallisena, eikä värkkejä mitenkään erityisinä esineinä, koska kaikilla kavereillakin niitä on. Ei siis näe mieltä niitä edes sen kummemmin salailla. Normisto on muuttunut niin täysin, että pitää huumeiden käyttöä ja rikoksia ihan normina. :imp:

Juttelin sitten lopulta pojan kanssa. En osaa sanoa oliko kiinnijääminen häneltä tahallista vai ei, ei ainakaan mitenkään järkyttynyt tai raivostunut, kun otin asian puheeksi. Kaiken kaikkiaan hän oli sitä mieltä, ettei meidän (vanhempien) kuulu tietää näistä asioista mitään, mikään ei ole meidän syy ja hän hoitaa asiansa. Hänellä ei ole riippuvuutta, ei vaan ole mitään muuta kiinostavaa tekemistä. Keskustelu oli tunteikas ja siinä mielessä hyvä. Aika surulliset fiilikset siitä jäi.

Minä pelkään sitä hetkeä kun meillä löytyy neuloja. Voi olla että se ei ole enää kaukanakaan.

Tänään lähdin aamupäivällä työmatkalle ja kävin ilmoittamassa sen pojalle. Hän oli vielä nukkumassa ja kaikki oli ihan hyvin. Hän oli yöllä tullut ja kävin yöllä tsekkaamassa että kaikki oli ok ja niin ne oli.

Kun olin pysähtynyt ystävien luo kahville niin vaimo soitti ja hätä oli taas. Poika oli sekava, puhe mongersi ja keittiö oli taas sotkettu. Ei myöntänyt käyttäneensä mitään mutta pitkän tivaamisen, huutamisen ja itkemisen jälkeen oli sanonut että on polttanut pilveä ja jotain jauhetta myös ottanut. Pojalla oli tietokone auki ja vaimo oli katsonut mitä sivuja on luettu, niin siinä oli joku sivusto jossa keskusteltiin piikittämisestä ja sen eduista (voi hyvä jumala :frowning: ). Siellä oli myös juttu jossa keskusteltiin miten monta Imovanea pitää ottaa jotta näkee hallusinaatioita. Ja kuinkas ollakaan kun vaimo oli tarkastanut vaatekaapin perältä alusvaatteiden seasta niin Imovanet oli otettu ja syöty kaikki.

Koko komeuden kruunasi se, että kun olin siellä kyläpaikassa niin siellä oli myös toinen pariskunta samaan aikaan. Tunsin heidätkin jo sieltä 80-luvulta. Mutta he olivat tuohtuneita siitä että televisiossa oli näytetty iltapäivällä klo 15:45 kohtaus jossa nainen ja mies menivät sänkyyn hyvin vähissä kuteissa muhistelemaan. Teki mieli sanoa että on se kyllä kamalaa, aivan hirveää. Paljon hirveämpää kuin se että vaimo just minuutti sitten soitti ja kertoi että poika on TAAS huumeista aivan sekaisin.

Just näin, sitä menee small talk aiheet kutsuilla vähän vaikeaksi, kun kaikki diibadaaba lätinä rupeaa tuntumaan niin merkityksettömältä.
Tämä on jotenkin tämän ajan nuorten selitys; ei tekemistä, kaikki on niin tylsää ja turhaa. Se on tylsää ja turhaa kuitenkin vain niille nuorille, joiden ajatusmallin huumeet ovat sekoittaneet. Muut keksivät kyllä mielekästä tekemistä. Itse jätin tänään tyttäreni 20 min. vahtimatta, koska olimme perheenä menossa elokuviin. Palatessani tyttö oli poltellut, näin sen selvästi ja myönsikin. Eihän elokuvaa nyt KUKAAN selvinpäin voi katsoa…

Poikani ja ystävänsä olivat yllättyneitä, kun tyttö katosi hetkeksi, vitsailivat siitä, että varmaan meni vetämään jotakin, veti vähän vakavaksi, kun yksi palaa pöllyissä.

Heippa,

muistan tuon ajan hyvin, kun kuuntelin ihmisten tyhjänpäiväistä lätinää,jopa kateellisena :imp: . No nyt, kun ollaan toipumaan päin, vaikka vieläkin huolta riittää, asiaa osaa jo katsoa eri näkövinkkelistä. Eli kaiken tämän “taistelun” aikana olen ihmisenä kehittynyt enemmän kuin koko muun 50-vuotisen elämäni aikana monessa mielessä. En haluaisi olla se ihminen :blush: ,joka oli ennen pojan “huumeuraa”. Nykyään olen ylpeä itsestäni ja humaanisuudestani. Se mikä ei tapa vahvistaa :sunglasses: Tiedän, että tämä kuulostaa aika hullulta :confused: Pojan terveyden takia tietysti tietysti olisin mielummin se entinen kaiken voipa ja hallitseva entinen itseni :smiling_imp:

Ymmärsikö kukaan mitä yritin sanoa :unamused: :question:

Ymmärsin ainakin minä, mutta mulla mennyt kehitys näin: aikoinaan toisen lapseni sairastuttua hyvin vakavasti yli 13 v. sitten ( Olimme teholla yli 7 kk ja kuntoutuksen pari vuotta päälle) koin tuon ihan saman. Pääsin siitä yli ja ajattelin, kuten sinäkin. Koin jalostuneeni ihmisenä. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta arvostella toisten väsymystä vaikkapa oksennustaudin takia, vaikka kuinka oma lapseni viruisi elämän ja kuoleman rajalla. Väsymys on henkilökohtainen kokemus ja aina yksilöllinen.

Nyt olen taas nolla pisteessä, katkeruus siitä, että miksi nyt tällainen ralli, kun ollaan saatu jo muutenkin niin paljon kokea ja kärsiä. Silloin vuosia sitten yksi valopää sanoi minulle, että lapsen sairaus on Jumalan tapa opettaa minulle nöyryyttä. Sanoin silloin ihan suoraan, että en tarvitse sellaista Jumalaa, joka opettaa minulle nöyryyttä lapseni sairauden ja hirveiden kipujen kautta. Tähdätköön vaikka syövän sitten minuun, josko siitä nöyrtyisin.

Paras näistä paskakokemuksista seurannut asia on varmuus siitä, että jos olisin mielisairaalaan latautumaan päätyvää tyyppiä, olisin sinne jo joutunut vuosia sitten. Eri asia on sitten katkeruus siitä, että eikö koskaan saa olla omassa elämässä kivaa tai jos on kivaa, niin on kuin sillä kuuluisalla “kissanraadolla”.

Mä en osaa sanoa tähän mitää lohduttavaa, sen takia en oo kirjottanutkaan mitään. Tole kasvaa ja tulee halvemmaks vetää töötit. Toisaalta itelläni ainakin itse-inho kasvoi; on ku neulatyyny, tulee ohi-lyöntejä, karseet morkkikset eikä oo ees pistopaikkoja kauaa… Sit hokee itellee et “tän sä oot ansainnu, kato mihi oot päätyn” ja vuoronperää “vittu, oot säälittävä, eikö susta oo lopettaa; tällanen oot lopun ikääs”… Tuossa koin ainakin itse hyvin nopeasti olevani kaikista pohjimmalla elämässäni. Silti sitä kesti aika kauan, osittain koska on se epävakaa ja oon kauan aina silloin tällöin tahtonu itseäni satuttaa… Mulla jatkui vielä piikinhimo vaikka ei kamaa tehnytkään mieli; vain siksi että näkee et itseään satutetaan… Onneks tuo on todella harvinaista itelläni nykyää…

Mulle pahin pelko elämässä olis et mä saisin lapsen ja hän sais riippuvuuden. Mä en tiedä mitä sit enää tekisin. Mitä se auttais et mä sen oon kokenu koska se ei estä ketään muuta kokeilemasta sitä itse; sen tietää vain kun itse on kokenut! Mä saisin katsella vierestä ku tekee tasan samat virheet jotka mä oon tehny ja syyttäisin itseäni ja varmasti myös jumalaa. Mä kuvittelen et mikäli lapsi ei synny viekkareissa, ni hän ei tuu niin helposti jäämään koukkuun, vaikka ite tiedän et se johtuu paljon persoonasta joka syntyy jo lapsena… Omasta kokemuksestani. Te miettitte mitä väärää te olette tehneet, vaikka voi hyvinkin olla että pahemmalta kaaokselta on vältytty, koska lapsenne on kokenut ettei voi pettää teidän odotuksia; kunnes retkahtaa (ja kokee morkkista). Lopulta miettii että “tää on mun oma elämä” ja yrittää suojella vanhempia liialta tiedolta… Toisaalta tuo suonensisäinen käyttö on monelle niin raskas juttu, että sen tahtoo kertoa jättämällä näkyville vermet. Ite en peitelly käsiä ja äiskä huomas, mut ei se must ollu niin iso juttu; olin kuitenkin vuosikausia pyytänyt äiskältä lupaa tappaa itseni joten hän tiesi et tahdon vahingoittaa itseäni ja teen itelleni mitä tahdon… :frowning:

Toivottavasti poikasi löytää pohjan tuota kautta, koska lopuksi ei oo elämässä enää mitää muuta ku klikki-kuppi, vermet, suonet ja aine. Toivottavasti tajuaa että cee on tosi monella ja tarttuu myös klikki-kupin välityksellä; moni mun tuttu ties sen mut ei ymmärtäny käytännös jolloin tuloksen ties. Aina omat kupit pitää olla mukana ja jos ei oo ni keittää vartin vähintää… Tosin tuo ei oo sun tehtäväs kertoa… :frowning: Mut mä en antais myöskään kotona asua, kun asuu muualla on enemmän asioita hoidettavana ja vastuuta otettavana jolloin helpompi huomata et elämä ei olekaan mitä kuvitteli sen olevan. Onko poika kh-jonossa? A-klinikan asiakas? Sun ei kuuluis tukea häntä ensisijaisesti, sen pitäis olla ammattilainen; sun pitää olla se joka kestää ne uutiset jotka hän on itse pystynyt suodattamaan; koska siinä menee hetki ennenkuin tajuaa ettei äiti kestä kuulla kaikkea! Mä ite kadun joitain asioita todella paljon joita sanoin ennenkuin tajusin kuinka voin loukata pelkillä puheilla… :frowning:

Paljon jaksamisia Senjamilena ja muut… Te olette niitä vanhempia ketkä oikeasti lastaan rakastavat vaikka se sattuisi kuinka. Saattaisi olla helpompaa luovuttaa taistelu ja pistää välit poikki; ainakin väli-aikaisesti. Monen pitkä-aikaiskäyttäjän kohdalla asia on niin mennyt; ei ole avaimia enää vanhemmille. Näkee että te todella taistelette lapsenne puolesta joka on todella ihailtavaa… Voimia!

Nyt tulee paljastus; olen itse entinen käyttäjä. Käytin myös iv. Nyt minulla paha mieli, koska koen, että tein väärin kertoessani tyttärelleni käytöstäni. Ehkä hän toistaa kaavaa?

Olen ollut ilman huumeita 17 v. Itse lopetin kun kaverit alkoivat kuolla. Tulin myös lopetuksen jälkeen raskaaksi, vaihdoin täysin henkilöllisyyteni ja kaikki kaverit. Ei ollut helppoa… opiskelin ja sain ammatin.

Vaikka olin tosi läheinen käyttäjäkaverien kanssa, suku mahdollisti irtioton. Itse päätin muuttua. Helppoa ei ollut…

Tuntuu siltä, etten tiedä, olenko lintu vai kala? Nyt kai enemmän äiti kuin entinen käyttäjä?

Oletpa rohkea, A:n äiti, kun uskalsit tunnustaa tuollaisen asian! Paljastuksesi antaa mielestäni rohkeutta ja toivoa meille muille, myös tyttärellesi! On mahdollista päästä irti, on mahdollista muuttaa suuntaa, kuntoutua ja toipua aivan normaaliksi ihmiseksi!

Jos jaksat, kuulisin kovin mielelläni toipumistarinasi. Edes lyhyesti kerrottuna. Miten suku mahdollisti irtioton?

Hei A:n äiti ja muut,

hyvä kun kerroit tarinasi. Se auttaa meitä muita. En usko, että sillä, että kerroit, on vaikutusta tyttäresi valintoihin.
Tämä ns. ongelmakäyttö on niin paljon isompi juttu, on sitten kyseessä päihde kuin päihde tai suun kautta nautittu tai suonen sisäinen. Yksi suurempia ongelmia tänä päivänä, johon vaikuttaa yksilölliset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset syyt sekä henkinen, fyysinen, mentaalinen ja sosiaalinen tekijät.

Joskus kyllä ajattelee, että elämä ei ole reilua ja yhdelle on kasattu liikaa. Olen samaa mieltä, että yhden lapsen sairaus
on riittävä kenelle tahansa ja ymmärrän kaipuusi huolettomaan elämään. On tämä elämä joskus niin pirun vaikeaa
monelle meistä :smiling_imp:

Mutta niinkuin NM sanoi. Sinä selvisit, miksi ei myös tyttäresi :question:

Minulla oli aina koko suku tukena. Muistan sen, että isäni kyyneleet oikeudenkäynnissä tuntuivat minusta todella pahalta. Mietin, onko minulla oikeutta aiheuttaa läheisilleni jatkuvasti surua. Se oli ensimmäinen herätys.

Toinen oli se, että kavereita rupesi kuolemaan tai sairastuivat hepatiittiin ja näyttivät todella huonolta. Yksi meni junan alle, toinen ampui itseään päähän yms. Pelkäämäämme yliannostukseen ei kuollut kukaan, vaan kaikki päätyivät riistämään hengen itseltään. Eli siinä on mielestäni todellisin riski. Kukaan heistä ei mielestäni ollut “masentunut” eivät vaan enää jaksaneet huumeidenkäyttöä. Itse olin välinpitämätön sen suhteen, näkivätkö omaiset piikkejä tms.

Kolmas oli se, että kaveriporukka alkoi olla liian kovaa, aloin pelätä, että pääsen hengestäni. Kova rikostausta ja huumepsykoosi on kamala yhdistelmä. Tajusin, että amfetamiinikäyttäjä poikaystävä tappaa minut, jollen lähde. Turvakodin kautta muutin paikkakuntaa kokonaan, tosin isä järjesti asunnon sieltä siskoni kanssa ja muuton. Isäni joutui muutamaan käsirysyyn pelkäämieni ihmisten kanssa.

Neljäs oli se, että yksi käyttäjä, joka osasi viihdekäytön, toisin kuin me muut, muutti mukanani. En siis jäänyt heti yksin ja kaveri ei kuitenkaan ollut koko ajan huumeet mielessä. Jonkun verran vieläkin vedettiin kaikkea, mutta koko ajan vähemmän ja vähemmän.

Viides, tulin raskaaksi. Halusin kokonaan uuden elämän ja sukuni hankki minulle paikan maksulliseen kansaopistoon täysin peräkorpeen. Siellä korvessa tapasin tavallisen miehen, jonka kanssa aloitin perhe-elämän. Varmaan tarkoituksella valitsin kaverin, joka oli todella tarkka siitä, mitä naapurit yms. ajattelevat. Elin kuin valehenkilöllisyydellä, vaikken nimeä vaihtanutkaan. Nyt olen ollut työelämässä jo parikymmentyä vuotta ja pärjään hyvin.

Tuli muuten mieleen, että isäni harvoin antoi minulle rahaa, osti kyllä ruokaa ja maksoi kyllä laskuja. Mutta ne kerrat, jolloin rahaa sain, en käyttänyt niitä kamaan. Syyllisyys olisi ollut niin kamalaa. Tyttärenikin sanoi isoäidilleen samoin, jostakin syystä mummun antamat rahat menivät parempaan osoitteeseen kuin minun antamani. Tapasin vanhoja huumekavereita oltuani pari vuotta kuivana ja silloin tiesin heti, etten tahdo enää elää niin. Hiljaisesti vaihdoin puh.nrot ja osoitetta.

Uskon vakaasti, että täydellinen luottamus vanhempiin on suuri mahdollisuus. Uskoin täysin, että heti, kun haluan saan apua ja sitä sain. Alussa tyttäreni aloittaessa “uransa”, isäni sanoi, että ei ole omena kauas puusta kadonnut ja parempaa onnea kasvatuksessa… Tämä asenne karisi nopeasti, isäni sanoi, että minä olin sensitiivisempi sukulaisten tunteille ja aidosti usein pahoillani. Tiedä häntä, vai onko aika kullannut muistot…

Nyt olen päättänyt, että en enää puutu tyttäreni huumeidenkäyttöön. Odotan, että hänkin valaistuisi ja kerron, että olen sitten täällä kotona vastassa. Kaiken olen tehnyt ja uskon vakaasti, ettei mikään auta. Jollei tyttö viisastu koskaan, en minä sille mitään voi. Eilen tyttö oli hämmentynyt, kun oli taas pettänyt kaikki lupaukset ja kadonnut omille teilleen ja matkalla ties minne, kun ilmoitin, että tervemenoa molemmin käsin vetämään. Sanoin, etten jaksa enää puuttua, mutta minun kodissani ei vedä, eikä minun rahoillani. Tyttö oli ihan äimänä ja jopa jotenkin vastaanottavainen. Ehkä kova rakkaus, se viimeinen asia, mitä en ole puhtaana muotona vielä kokeillut, auttaa…
ja jos eri auta, niin minä en rupea taloani huumevelkojen takia panttaamaan, vaan tyttö saa itse hoidella uudet sotkunsa.

Hei

Kiitos A:N äiti rohkeasta kirjoituksestasi.

Varsinkin tuo viimeisen kappaleen allekirjoitan täysin.
Toimin itse vuosia sitten lähes samoin oman nuoreni kohdalla ja se tuotti tulosta.
Mutta että siinä joutui itseään kovettamaan. Piti nollata lähes kaikki tunteet.
Onneksi siinä vaiheessa oli itkenyt jo niin paljon ettei enään oikein ollut kyyneleitä.

Viesti tyttärellesi on selvä. Sinä päivänä kun hän haluaa muuttaa elämänsä suuntaa, tukea ja apua on tarjolla.
Niinkuin itselläsi aikoinaan.
Ei tarvitse ajatella oletko lintu vai kala, ole vaan äiti ihan täysillä.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Hienoa, että olet selviytynyt A:n äiti! Kun olet itse helvetin käynyt läpi, niin pystyt ymmärtämään myös tytärtäsi. Ja ehkä helpommin tekemään ne vaikeat, mutta parhaiten häntä auttavat päätökset.