Narkomaanin ja läheisen toipuminen

Go, D, go :smiley:

Kiitos tästä avautumisesta ja uuden topicin aloituksesta. Mulla on nyt kaikkea muuta tässä niin pal, etten just ehdi kirjoittamaan, mutta luvassa on jonkinlaista toipumiskertomusta, happy!

Sie oot kyllä semmonen inspiraatio meille muille, hatunnosto :slight_smile:

-piiras

Moikka,

nonnii, nyt on vähän aikaa kertoa tätä meidän tarinaa. En oikein osannut päättää kuuluisko tämä mun omaan ketjuuni, mutta koska D loi tänne tämmösen toivoa-antavalta näyttävän ketjun, päätin sitten avautua tänne.

Kävin äsken miehen kanssa keskustelun siitä, kuinka paljon tietoja voin tänne vuodattaa ja pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että voin kertoa kaiken ilman nimiä tai paikkakuntaa tai hoitolaitosten nimiä.

Meidän helvetistä voi lukea ketjusta ”rakkautta subun varjossa” (mikä kuulostaa nyt jälkeenpäin jonkun surkean leffan titleltä).

Mies oli siis keväällä katkolla, joka oli kyllä surkein hoito ikinä ja tiedän tämän koska olin yhteydessä omahoitajaan ja lääkäriin kyseisessä paikassa, eli tässä ei ollut kyse miehen paskanpuhumisesta. Tarkoitus oli hänellä olla kaksi viikkoa vieroituksessa, mutta mies lopetti viikon jälkeen. Hän ei nukkunut yhtäkään yötä siellä ja meinasi seota. Unilääkkeeksi ei määrätty muuta kuin Ketipinoria, vaikka hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista bentso-ongelmaa. Hoitotoverit saivat älyttömiä annoksia pameja ja tenoxeja. Toi ketiapiini on semmonen muotilääke nykyään, joka vielä tulee osoittautumaan enemmän haitalliseksi kuin hyödylliseksi hoitolääkkeeksi unettomuuteen ja yleiseen levottomuuteen, mark my words.

Noh, sen jälkeen mies jatkoi käyntejään A-klinikalla, missä ollut asiakkaana kolmisen vuotta. Nämä käynnit olivat vain semmoisia lyhyitä ”mitäs kuuluu”-käyntejä. Sain mukana ollessanikin sellaisen käsityksen, että mitään suunnitelmallisuutta ei asiassa ollut, lähinnä vain olotilojen pohdiskeluja, mikä sekin on hyvä juttu, mutta kenelläkään ei mun mielestä ollut annettavaksi todelliseen raittiuteen pyrkivälle ihmiselle mitään ohjeita.

Mutta sitten osui kohdalle klinikan kesätyöntekijä/opiskelija, joka tiesi tietystä päiväosastosta ja laittoi samantein lähetteen lääkärin kanssa sinne. Mies oli siellä kaksi kuukautta ja näytti nauttivan joka päivästa! Paljon toimintaa, ruoanlaittoa, ryhmäterapiaa, yksilöterapiaa. SITÄ mun ukko tarvitsi, ei mitään lukittua tilaa, missä vaan lääkitään tunnottomaksi. Ja itse vielä tässä nimom hoidossa sanoi lekurille, että mahdollisimman vähän lääkkeitä. Siellä ollessaan kuuli hoitotovereiltaan jatkopaikasta ja muutama päivä sitten varmistui, että seuraavat 3 kk on siellä.

Meidän kohdalla on ehkä kyse sattumasta. Mies oli jo valmiiksi aika kettuuntunut koko huumemaailmaan, säätämiseen, venailuun, oli edellinen avokki täysnarkki ja kaverit myös.
Ja tähän täytyy sanoa, että olen noita kavereita tavannut ja ihania ihmisiä ovat, mutta jos yritän olla puolueeton, silti mun mies pieksee älykkyydessä nuo. Tuntuu, että olen itse ollut kuin päällä puuhun lyöty kun ukko paasaa mulle tähtitieteestä…Mä näen niin paljon potentiaalia hänes.

Asiaa auttaakseen on poistanut kaikki mahdolliset kontaktit elämästään, eli olen (mun ystävien ohella) varmaan sen paras ystävä :astonished:

Mies on sanonut, että olen pelastanut hänet. Osittain voi pitää paikkansa. Mun perhe on pieni, mutta tiivis ja meillä ymmärretään sairautta mutta ei kusettamista.

Summa summarum, klinikka vois päivitrtää tietojaan ja ööööööh… jatkan myöhemmin ettei rupee kiehuu yli :slight_smile: Puzzzz kaikille, jatkan myöhemmin :slight_smile:

-piiras

Hei taas,

luin ton mun kirjoituksen ja halusin tulla selvittämään pari asiaa.

Ensinnäkin, en ole koskaan ajatellut että voisin miestä raitistaa ja mun motto onkin yleensä elämässä, että en rupea ketään aikuista ihmistä kasvattamaan, oli kyse sitten kavereista tai seurustelukumppanista.
Mä näin kuitenkin, että miehellä oli tosi kova motivaatio parantumiseen ja näin on edelleenkin. Pelkäsin hirmusti, että nyt ollaan se kuuluisa puoli vuotta depiksessä, kuten olen täältä lueskellut, mutta mies on voinut todella hyvin ja on silminnähden onnellisempi kuin kamapäissään. Ja ruvennut lihomaan :slight_smile:

Luulenkin, että sen viime vuosien päihteidenkäyttö on ollut vain pakenemista. Pakoa huonosta parisuhteesta, urpoista ystävistä, huonoa itsetuntoa. Liian älykäs ihminen, jota on mm. pahoinpidelty vauvana :frowning:

Ja juu, syitähän löytyy aina, mutta nyt kun hänellä on olosuhteet muuttuneet, ei ole ollut oikeastaan tarvetta paeta mihinkään.

Paras asia minkä meidän molempien eteen tein oli eropäätös keväällä ja asetin tiukat ehdot tapaamisille. En hyväksy minkäänlaista huumeidenkäyttöä ja jos huomaisin miehen olevan kamoissa, ei mun luo olisi mitään asiaa. Ymmärrän sairauden laadun, mutta meille ei tarvi tulla oirehtimaan. Ollaan myös tehty päätös keskustella joka viikko kaikista mieltäpainavista asioista, ettei jää enää mitään hampaankoloon, kumpikaan meistä ei halua katkeroitua.
No nyt on tilanne se, että päätin yrittää vielä tätä parisuhdetta, sillä mitään muuta vikaa en tästä löydä kuin ton päihdevamman. Ja sekin näyttää olevan nyt hoidossa.

Todellakin tuuria tässä on ollut mukana! En ole suunnitellut elämää sen ihmeemmin eteenpäin, haluan vain voida hyvin ja tehdä pieniä kivoja asioita, päivä kerrallaan :slight_smile:

-piiras

Kiitos Dahlia ja PieLike, että kirjoitatte positiiviseksi kääntynyttä tarinaanne. Ne antavat toivoa ja rohkeutta muille!

Terveisin Jekaterina

Ero on ollut meillä myös tehokas toipumisen edistäjä juuri noista samoista syistä, mitä Piiras tuossa yllä esittää. Se on myös tehnyt mahdolliseksi sen, että ollaan pystytty pistämään piste molempien läheisriippuvuudelle ja ottamaan vastuu omasta elämästä. Kun molemmat ovat lopettaneet toisen miellyttämisen ja keskittyneet ihan vaan siihen, mitä oikeasti haluaa elämältä, niin ollaan pystytty kehittymään omiksi itsenäisiksi henkilöiksi. Nyt pystyy myös paremmin näkemään toisen sellaisena kuin se on, eikä vain haavekuvana tai inhokkina.

Ero ei kuitenkaan ole automaattisesti mikään parantaja, eikä onnen tuoja. Jos eroaa eikä sen jälkeen enää jatka omaa paranemisprosessiaan, voi aika helposti käydä niin, että omat haavat jäävät arpeutumatta ja seuraavaan suhteeseen siirryttyä huomaa, että uusi mies onkin taas jotenkin viallinen. Ongelman amputoiminen elämästä ei ole sinällään vielä mikään ratkaisu, vaikka antaakin paremmat mahdollisuudet toipumiselle.

Luulen, että ainakin teoriassa näitä samoja menetelmiä voisi käyttää ilman eroakin. Käytännössä se on toki aika vaikeaa, koska jos toinen on sekaisin, niin aika vaikea sitä on estää tulemasta omaan kotiinsa.

Piiras tuossa kirjoittaa, että heillä toipuminen on ollut hyvinkin nopeaa ja näin se tosiaan voi olla. Mites se olikaan Piiras? Muistaakseni miehelläsi oli pitkä historia huumeista, mutta subua ei vissiin ollut käyttänyt kovin kauaa? Ja kun on kunnon motivaatio, niin toipuu huomattavasti nopeammin.

Meillä on mennyt pitkä aika ja varmasti tämä selvän elämän eläminen ei tule koskaan olemaan itsestään selvyys. Mies on edennyt hyvin hitaasti. Ensin lopettanut yhden pahimman aineen, sitten vähentänyt muiden käyttöä, jonka jälkeen on hakenut kunnon apua masennukseensa ja nykyään on mieluummin ihan selvä. Edelleen tulee kuitenkin noita putoamisia, jotka ovat miehelle “palkintoja” arjen keskellä. Nyt kuitenkin alkaisi näyttää siltä, että muutosta tuhonkin olisi tulossa. Koska nämä pudotukset ovat menneet eron jälkeen noin rajuiksi, on miehenkin ollut pakko tajuta, että näin ei voi jatkaa. aikaisemmin hän siis söi saman määrän lääkkeitä, mutta muutaman viikon kuureina. Tämä siksi, että ei voinut olla ihan sekaisen lasten edessä. Niinpä hän otti ollen salonkikelpoinen, joka ei haitannut lapsia, mutta vitutti minua suunnattoimasti. sitten kuurin jälkeen oltiin niin veto pois että. Juuri kun masennus taas väistyi ja mies oli energinen oma itsensä, niin taas tuli uuden kuurin aika. Ja omalla reseptillä apteekista tietty. :imp: Alkoholia meillä ei ole koskaan käytetty.

Selitys oli, että hän nyt tarvitsee näitä lääkkeitä, jotta pysyy erossa oikeista huumeista ja niihän se olikin alussa. Mies kuitenkin jatkoi vuositolkulla tuota omaa “paranemisprosessiaan” ja jatkaisi varmasti vieläkin, jos oltaisiin yhdessä. Nyt hän ei voi, koska muuten ei näkisi lapsia niin usein. Ja itseasiassa on käynyt niin, että hän ei enää edes halua. Narkomaanin mieli on vain sellainen, että jos on mahdollisuus ottaa, se usein käytetään. Mahdollisuuksia ei siis tule olla.

Subun lopettamisesta on nyt kulunut kuusi vuotta ja paljon muutoksia on tapahtunut. Mies on nyt ihan oma itsensä, että jos joku nyt lähtee väittämään, että ei muka koskaan parane, niin ei kannata sitä uskoa. Aikaa se kyllä vie. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Aivot kyllä palautuvat, mutta apua on saatava. Yksin ei kukaan selviä.

Hei,

Olen pahoillani kanssasisaret ja -veljet, etten ole tänne kirjoitellut enempiä. Olen ollut vähän busy ton oikean elämän kanssa, heh :slight_smile:

Tosiaan, elämä kukoistaa tässä meitin pikkuperheessä, mutta on tietysti ongelmiakin…mutta ei päihteisiin liittyvää.

Dahlia kirjoittaa: ”Kun molemmat ovat lopettaneet toisen miellyttämisen ja keskittyneet ihan vaan siihen, mitä oikeasti haluaa elämältä”. Näin me (eli minä) jouduttiin tekemään, ettei oltais jääty siihen sairaaseen kuvioon, missä toinen käyttää ja toinen kyttää, kaikki läheiset varmaankin tietää tän kuvion. Mä en olis varmaankaan näin pian tehnyt sitä eropäätöstä, jos mulla ei olis ollut päihdelinkkiä, eli otin opiksi teidän fiksuimpien kokemuksista, iso kiitos kaikille :slight_smile:

No palataan kuitenkin siihen keväiseen episodiin ja eropäätökseen, se oli helvetin rankkaa mulle, mutta luulen että se oli rankempaa tolle miehelle. Meinaan että minä en ollut siitä niin rikki kuin hän ja luulin jo jossain vaiheessa, että se oikeesti tappaa ittensä ja se ei ole koskaan semmoisella uhkaillut, tiesin vain että aika syvällä pohjamudissa käydään…

No, noiden aikaisempien viestien perusteella voitte päätellä, että vietimme aikaa yhdessä miehen katkon jälkeen. Kesä oli ihana, selvänä käytiin tapahtumissa ja uimassa ja grillailemassa ja kävelemässä ja mitävielä! Missään kohtaa hän ei kysynyt multa yhteenpalaamisesta, se päätös syntyi yhteisesti kun mies on nyt kolmannessa jatkopaikassa, eli vaikka meillä ei päiviä lasketa niin kuin NA:ssa, niin puoli vuottahan tosta tulee kevyesti. Ja noista jatkopaikoista haluan vielä tarkentaa, että eivät ole laitoshoitoja, vaan semmosia toiminnallisia päivähoitoja, terapiaa ja urheilua ja sen semmoista.

Dahlia kyseli tosta miehen käyttöhistoriasta. No, raaka totuus, piriä 16-vuotiaasta asti, mistä pääsi eroon hoidon avulla, eikä sen jälkeen ole käyttänyt sitä. Paha juttu, että tapasi silloisen tyttöystävänsä siellä ja heillä oli kai hyvä suhde kunnes tyttö alkoi subua ja lääkkeitä vetämään oikein urakalla, niin tuokin sitten rupesi subuhommiin :confused: Eli subua varmaan 2,5-3 vuotta.

Niinpä, ei nää lottonumerot hirmusen hyvältä paperilla näytä, mutta katson nyt tämän rivin kuitenkin. Saa tuomita ja varoitella jos siltä tuntuu :slight_smile: Olen varautunut.

Mutta sitten siihen oikeeseen asiaan mitä mulla oli, raitistuminenhan ei aina sitä onnea tuo. Meillä valvotaan! Tai siis mä nukun hyvin suurimmaks osaks, mutta toi ukko kärsii lihaskrampeista ja unettomuudesta. Ja ne krampit ei ole mitään pikkukramppeja, kädet ja jalat sätkii ja on kipeitä. On magnesiumia reseptillä ja melatoniinia myös, ei auta. Onneks ens viikolla lääkäri, joka vois vähän helpottaa tilannetta…toivottavasti. Ihan hirveetä ku toinen kärsii kun se on jo joskus ne viekkarit kärsinyt!

Mutta kaikenkaikkiaan meillä vallitsee huumeidenvastainen (kahden ihmisen) rintama ja tästä on hyvä jatkaa :slight_smile:

-piiras

Hei Piiras!
Istahdan koneeni ääreen iltaisin ja kurkkaan tänne Vilpolaan. Onpas tänään paljon myönteistä luettavaa! Kiva Piiras, että kerrot teidän tilanteesta, kuten tuossa toisessa ketjussa sanoin juuri, nämä toipumiskertomukset ovat kullan arvoisia! Jälleen ajattelen, että tällaista palstaa olisin itse niin kipeästi tarvinnut, silloin kun tilanne oli vuosia päällä.

Sinä ja Dahlia kerrotte, miten ero oli se yksi ratkaiseva tekijä, jotta paraneminen kummallakin pääsi liikkeelle. Niin se vain on. Jos käyttäjän kanssa on napatuntumassa koko ajan, siinä vain sairastuu. Se on juuri tuota kyttäämistä ja kyyläämistä, joka sairastuttaa puolison.

Tätä palstaa tarvitsee ja tänne kirjoittaa/lukee silloin, kun hätä on suurin, ahdistaa ja elämä tuntuu olevan aivan hämähäkin seiteissä. Silti toivon, että kirjoitat tänne silloin tällöin. Se on parasta vertaistukea ja antaa toivoa kanssasisarille ja veljille.

Itseltänihän tämä elämä on takana, mutta haluan, että niistä kurjista kokemuksista on edes jotain hyötyä. Se elämä jätti kuitenkin muunkinlaisia jälkiä; olen koko ajan tuntosarvet tarkkana lasteni suhteen. He ovat nyt nuoria. Tiedän ja he ovat kertoneet, että kaveripiirissäkin on huumeiden käyttäjiä. Pelkoni on: ethän sinä vain ala käyttämään mitään? Toivon niin hartaasti, että isän kohtalo olisi antanut heille toisenlaiset eväät elämään. Toivon, että heilläkin on oma selviytymistarina!

Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

Nostan tämän ketjun esiin, jos siitä olisi jollekin hytyä.

Piiras, miten sulla menee nyt? Ja muut myös, Uusi täällä, Juzu ja Liisa3! Kertokaahan kuulumiset. =)

-D

Moro kaikille!

Jumankeut et kesti saada uudet tunnarit tänne kun ei oo enää vanha s-posti voimassa!

Yleensä oon ollut nukkumassa jo monta tuntia tähän aikaan, mutta en saa mielestäni tota Dahlian viestiä :slight_smile:

Siis olen edelleen piiras, vaikka eri tunnareilla, oli pakko…

Juupajuu, meillä menee kohtalaisen hyvin tänäänkin.

Nyt meen kyl unten maille ukkoni ja elukoiden viereen ja jatkan paremmal ajalla!

-piiras

Moi!

Kun Dahlia kyselee kuulumisia.

Täältä tulee!

Mies on jättänyt minut ihan totaalisesti rauhaan. Mutta! Hän on edelleen joka päivä mielessäni. Välillä ihan ärsyttää, että mietin että mitä hänelle kuuluu? Onko edes käännettä parempaan päin tai onko hän huonossa kunnossa. Viimeksi hänestä kuului huonoa, on koditon yms.

Ennen kaikkea en halua yhteen missään tapauksessa vaan oikeasti vain haluaisin tietää, että onko hän edes ok ja onko sitten tajunnut viime kuukausien jälkeen hakeutua hoitoon yms.

Sitten minusta…kesä on mielettömän ihanaa aikaa kun sain ihan ulkoilla ja olla koirani kanssa luonnossa ja tunsin puhdistautuvani kaikesta kuonasta. Sitten teki ihan mielettömän hyvää päästä siitä “kulissikuplasta”, ei tarvinnut esittää mitään ja kärvistellä ja päivä ei mennyt pilalle toisen päihteilyn takia taikka odottaa tunteja sitä sovittua tapaamista taikka katoamistemppauksia, asunnon tuhoamista ja sitten huumepsykoositilanteita ei ole. Se on ihanaa!!!

Sitten…syksy tuli ja arki. Yksinäisyys iski ihan voimalla. Tajusin, että olin viettänyt niin monta vuotta miehen kanssa ja menettänyt samalla hyviä ystäviä taikka meidän elämäntilanne on niin eri, ei ne tajua minun kokemuksiani ja minä en tajua heidän elämäänsä. Itkevät välillä, ettei pääse ulkomaille matkustelemaan taikka sitä ettei ole punaisia hai-saapaita kaupassa. Tuntui, että elämäarvot on ihan eri vuosien jälkeen. Elämämme on muotoutuneet niin erilaisiksi. Yksi on jotenkin muuttunut itsekeskeiseksi ja kyyniseksi yms. Minä taas uskon edelleen rakkauteen, positiivisuuteen ja toisistamme välittämiseen. Tuntuu, että onko elämä mennyt sosiaalisen median puolen pinnallisuuteen, että tykätään toisen päivityksiä jossa on punaviiniä tai kuvia josta on otettu ties mistä. Tässä vaiheessa mietin omaa identiteettiä eli mihin minä oikein kuulun?

Toiseksi vielä pohdin sanaa kuin luottamus, keneen voin luottaa. Pystynkö edes koskaan rakastumaan taikka luottamaan.

Ero on toisaalta tosi hyvä juttu, mutta painiskelen nyt tunteiden kanssa joka vaihtelee epätoivosta toivoon itseni ja muiden tulevaisuuden puolesta. En tunne henkilökohtaisesti ketään joka on joskus seurustellut tai seurustelee huumeenkäyttäjän kanssa niin olisi jotenkin helpompaa käsitellä osittain huumorin kautta. En jaksa rypeä itsesäälissä että menipäs nelisen vuotta hukkaan tuon miehen takia taikka jotain. Koska se on kuitenkin tuonut minullekin iloa ja myöskin surua. Elämäähän tämä on. Joskus tulee paskaa niskaan että ollaan ihan päätä myötä paskassa. Tärkeintä on siis kuulla itseään ja sitä, että miksi elämästä haluaa rakentaa.

Olen jo hyväksynyt sen, että olen rakastanut sitä miestä ja viime toukokuun käytös osoitti sen, ettei mies ole enää samanlainen kuin se, johon rakastuin. Tai ehkä on, mutta huumeet todellakin on muokkanut hänen persoonaa niin etten oikein tiedä kuka hän on…

Lisäksi olen hieman hukassa itseni kanssa, miten voin auttaa itseäni tässä. Olen kai niin taitava auttamaan muita, mutta aivan neuvoton itseni kanssa. Jumitan jotenkin…odotan oivallusta. Big Bandia odottaessa…:wink:

Joskus moitin itseäni kärsimättömyydestä, ettei tarvii tapahtua mitään, mutta toisaalta odottaa sitä tunnetta, että elää, kokea uusia asioita. Nyt uudet asiat pyörivät neuleiden muodossa, kudon itseasiassa tosi paljon ja se on ollut tosi hyvää terapiaa koiran kanssa lenkkeilyn jälkeen. Sitten ruoka maistuu ihan hyvin. En tiedä onko tämä sitä suruaikaa, jolloin tuntuu että oma seura on vain paras, mutta kuitenkaan en rypeä itsesälissä vaan oleilen, rauhoitun, kudon ja ajattelen syvällistä. Käyn juoksemassa, pyöräilemässä, uimassa. En tosiaankaan tajua, että se helvetti on takana. On niin tyhjä olo. Elämä on niin muuttunut, etten oikein käsitä sitä ja käsitä sitä tunnetta. Niin mielettömän ihanaa, mutta samalla jopa turvattomuutta…hassua…stressaan joskus jopa sitä, mutta nukun yöni hyvin.

Minusta saa skitson kuvan, mutta kerron aidosti mitä kuuluu.Jos olisin facessa niin päivitys olisi sellainen, samoilin sateessa kumpparit jalassa ja iloinen koira ravaa kaniinin perässä ja moni tykkää…mutta jos päivitän niin, että elämä on tyhjää uudessa elämänvaiheessa, kaikki pakenee…:slight_smile: Nojoo, asennekysymys ratkaisee…

Sitten se kysymys, mikä se rakkaus on? Olen rakastanut, mutta…arvoitus on edelleen ratkaisematta.

Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, ettei päihteet, sekoilu, elämäntilanteisen vaihtelut ääripäistä toiseen, eläminen epätoivoisessa tilanteessa, jolloin tuntuu että elämäni on toisesta kiinni kuulu elämääni…kaikki nuo kahleet on irroitettu ja olen oman elämäni neiti. Ihanaa <3 Mutta välillä kamalaa kun kaikki on tuhkana ja rakentaa elämäni uudestaan ja uudelleen…välillä on ikävä toisen ihmisen luo…kaikki aikanaan…

Voikaa hyvin piiras, Dahlia, Uusi täällä ja voimia kaikille läheisille ja aineiden käytön vieroituksella oleville…elämä on oikeesti ihanampaa “toisella” puolella, mutta pitää vain rakentaa elämänsä uudelleen ja se on varmasti kaikille rankkaa muuttaa omaa elämänkatsomusta ja tapoja katsella elämää…ehkä tyhjyydentunne kuuluu tähän vaiheeseen…

-Liisa3-

Hei vaan Dahlia ja kaikki muut!

Itse en enää täällä pahemmin vieraile. Mietin että jos kerran mies on tehnyt parannuksen niin myöskään minä en tätä asiaa vatvo enempää. Kävin muutaman kerran terapeutilla joka oli juurikin erikoistunut aiheeseen. Sain häneltä valtavasti uutta uskoa asioihin ja omia ajatuksia selvitettyä ja kysymyksiin vastauksia. Nyt myös hyväksyn sen että tämä asia (opiaatit!) tulee olemaan tavalla tai toisella ikuisesti läsnä. Se voi olla poissa vuosia ja välillä voi tulla repsahdus ja jos se tulee niin mitä teen. Hyväksyn ja ymmärrän myös sen että mieheni pitää saada tuntea itsensä muuksikin kuin (ex-) narkomaaniksi tai että menneisyyttä vatvottaisi koko ajan. Se ei ole reilua.

Joka tapauksessa tuntuu nyt että molemmille on tullut selväksi että halutaan olla yhdessä. Ollaan oltu pitkiä aikoja erossa kevään/kesän alusta. Miehen muuton takia. Eikä nähdä kovinkaan usein kun se ei vaan ole mahdollista. Joudutaan siis molemmat pärjäämään omillamme. Ollaan menty myös siihen suuntaan että tehdään sitä mitä elämältä halutaan. Ollaan itsekkäitä (itsenäisiä?). Mutta sopivassa määrin :slight_smile:. Minä en juokse miehen perässä sotkien omia asioita eikä mies jätä omia asioita tekemättä/toteuttamatta minun vuokseni. Ikävä on välillä ihan hirveä molemmilla mutta onneksi netti on keksitty. Luottamus pelaa 110% molemmin puolin… nyt. Alkuun minulla oli pelkotiloja siitä että mitä se nyt alkaa puuhastella siellä kun en ole paikalla… no varmaankin yhtälailla puuhastelis kun yhdessä asuessa. Taisin todeta että oikeesti aika luovuttaa ton asian miettiminen. Välillä häiritsee miehen päihdemyönteisyys. Tarkoittaen tällä että luonnontuotteet ei ole sen mielestä paha juttu. Niitäkään ei ole käyttänyt miesmuistiin mutta joskus niistä mainitseminen/kaverien pilvenpoltto häiritsee. Jos olen läsnä mies ei edes polta. Enkä todellakaan ole sitä häneltä edes kieltänyt. Tämän jälkeen mietin sitä mikä aiheutti sen että mies lopetti satunnaisen (enemmän tai vähemmän) pillerien napsimisen niin oli juurikin tuo ero. Tai siis todellinen uhka siitä. Mies on moneen kertaan sanonut että olen ensimmäinen nainen joka toimii täysin eri tavalla hänen suhteen kuin aiemmat tyttöystävät. Ja että ensi kertaa elämässä hänestä tuntuu että parisuhde on terve.

Malibulta halusin vielä kysyä (jos tätä sattumoisin luet) että käykö/kävikö sulla koskaan mielessä se että oot selvä vaan ja ainoastaan koska muut haluaa? Tai siis että et halua satuttaa sun läheisiä ja siks “sinnittelisit”. Tiedän että mun mies kyllästy koko touhuun jo ennenkuin se ehti kunnolla edes alkaa mut tiedän et se on joskus sillon vuosia sitten miettiny tollasta. Varmaankin ihan normaali osa parantumista?

Mutta toistaiseksi täällä siis kaikki hyvin. Hyvä että muillakin taitaa elämä luistaa :slight_smile:.

Ihanaa kuulla teistä pitkästä aikaa Piiras, Liisa3 ja Juzu! <3 Kiva kuulla, että voitte kaikki hyvin.

Itse olen niin uppoutunut normaaliin elämääni, että en ole ehtinyt/pystynyt kirjoittamaan yhtään mitään. Olen tullut tänne monet kerrat, avannut sivun ja laittanut sen taas kiinni. En tiedä… Jotenkin, vaikka exän kautta tämä päihdepuoli ei ole vielä loppuun käsitelty, niin minun osaltani se on. Nämä asiat eivät enää paina mieltä. On kevyt, hyvä normaali olo. :slight_smile: Energiaa pisaa vaikka muille jakaa.

Haluaisin kommentoida tekstejänne, mutta ajatukset eivät tule ulos, joten se saa nyt jäädä. Olisi joskus kiva tavata vaikka ihan livenä. Ehkä joskus jossain sekin voi olla mahdollista. :wink:

Halit kaikille!!! Voikaa hyvin! XXX <3

likeIpie ja Dahlia sun muut, kävisittekö lukemassa viestini otsikolla “Joko tai?!!”, olen lukenut kirjoituksianne ja uskon, että pystyisitte auttamaan minua tässä epätietoisuudessani. Olen aika ymmälläni ja hukassa tällä hetkellä, koitan kovasti ymmärtää mitä siellä hoidossa tapahtuu ja miksi hän ei pysty mieltämään olevansa parisuhteessa. Tulee vaan mieleen, että hän ei kestä odotuksia tai vaatimuksia ja, että hänen taustansa on niin raju, että hän on totaalisen rikki ja ei kykene antamaan mitään. En tiedä, nämä on vain minun pohdintojani. Mutta tuntuu, kuin olisin menettänyt kauneimman osan elämääni, enkä tiedä saanko sitä enää takaisin. On jotenkin petetty olo, kun toinen toipuu ja alkaa ajattelemaan ja toimimaan ns. normaalien ihmisten tapaan niin mä en sitten mahdukaan enää siihen. Tämä on musta aika surullista.

Onhan siinä toivuttavaa yhdelle elämälle :

  • laitostuminen
  • lapsuuden traumat mm. hylkääminen ja hyväksikäyttö
  • amfetamiinikoukku - sekakäyttö

Luopumisen tuska on aika kova tällä hetkellä, mutta miestä se ei näytä vaivaavan. Voi olla, että peittää… ei tule muuta mieleen, kuin että se ois joku suojakeino. Tällä hetkellä hän on ensimmäisessä hoitopaikassa ja ollut selvänä noin 5 viikkoa siellä ja 4 viikkoa sitä ennen kotona. Ei halua soittaa, ei kirjottaa, ei nähdä, haluaa vain keskittyä itsensä hoitamiseen.

Heips,

en jaksa kauheesti nyt vatvoa asioita, mutta meillä menee hyvin, on saavutettu se 2-vuotispalkkikin, mukaanlukien se erossaolo :slight_smile:

Mies on ollut selvinpäin, mutta masentunut. Saanut masennuslääkettä ja hakee terapiaa, eli haluja on hoitaa itseään ja meidän suhdetta.

Normaaleja ylä- alamäkiä meillä. Lemmikit näyttelee pääosaa meidän arjessa. Hauskaakin on monesti, ihan pienistä asioista. Rakkautta, sitä on paljon :slight_smile:

-piiras