Narkomaani miehenä.

Kotikanava
1

Rupeaa pää hajoamaan…ei tiedä mitä pitäisi tehdä,joten jotenkin eksyin purkamaan tuntojani tänne toivoen että jos saisi kuulla muiden mielipiteitä…

Seurustelen narkomaanin kanssa…paremminkin voisi sanoa että pilleristin kanssa…kun tapasimme hän oli muutaman kuukauden ollut siihen mennessä ilman ainoastaan mitä nyt poltteli välillä,mutta pillerit jättänyt pois…sai elämänsä siinä muutenkin kuntoon,kunnon työpaikka,asunto ja noh…ainakin minutkin…kaikki näytti menevän enemmän kuin hyvin mutta tämän viikon alussa tapahtui se takapakki…pää täyteen pillereitä ja parhaani yritin, kaksivuorokautta tuin ja yritin ymmärtää ja uskoa ettätämä on vain päivän repsahdus mutta mies rupesi käymään väkivaltaiseksi niin totesin että pakko päästä pois toiselle paikkakunnalle omaan asuntooni.tällä miehellä on vielä muutenkin asiat paremmin kuin monella muulla…luottotietoja ei olla pilattu ja lähiperhe on pysynyt vierellä tukemassa vaikka sekään ei heille varmaankaan mitään helppoa ole ollut,katsella kun toinen pilaa elämäänsä ja itseään…nyt sitten sen ensimäisen pillerikännin jälkeen a-klinikan kautta hänet sitten saatiin katkasuun,koska määrä mitä oli ottanut lähenteli jo mahdollista kuolemaa…hän meni hoitoon,ja kyllä…kaikeksi kahdeksi päiväksi minä aikana hänet pumpattiin myös täyteen lääkkeitä ja sai rauhottaviin reseptit yms…nyt on juhannus ja itse istun kotona pimeässä tietokone sylissä ja yritän pidätellä itkua,toinen oli lähtenyt samantien pois päästessään “ystäviensä” luokse juhlistamaan ja tuloksena on henkilö josta ei saa selvää,joka unohtaa kenen kanssa edes puhuu ja ihminen joka nukahtaa kesken lauseen…en tiedä mitä pitäisi tehdä…antaako olla ja yrittää suojella itseään vai yrittää pysyä tukena koska välittää kuitenkin enemmän kuin mistään muusta tällä hetkellä…itse olen vasta 22-vuotias ja mies 25 joten toisaalta tuntuu kuin pilaisin mahdollisesti oman “nuoruuteni” tässä jos jään,mutta jotenkin tiedän että toinen myös pystyisi ehkä lopettamaan,olihan hän kuitenkin monta kuukautta omasta tahdostaankin jo vetämättä…kiitos jos joku osaisi neuvoa mitä pitäisi tehdä ennen kuin uppoan toisen mukana.

Toivon tosiaan että saisin vastauksia ihmisiltä jotka tietää mistä puhun ja kuinka vaikeaa se voi pahimmillaan olla…tämä teksi taitaa olla aika sekava ja hyppivä mutta toivon että siitä saisi jotakin tolkkua…nyt itse laitan pään tyynyyn ja huokasen koska tämän tekstin kirjoittaminen auttoi ainakin hetkellisesti…

2

Väkivaltainen nappien nappaaja? Ei voi antaa muuta neuvoa kuin että jätä se, ei tosta mitään hyvää seuraa. Sori.

3

Nii in…sitä olen myös miettinyt mutta välitys on kuiteskin kova ja normaalisti ei pikkurilliäänkään nostanut mua eikä ketään muutakaan päin…en sitten tiedä…edes jotain positiivista, nyt taisi toissapäivänä tämä repsahdus loppua…pitää vain toivoa että oli viimeinen…epätodennäköistä ehkä mutta aina pitää toivoa…siitä en sitten tiedä että katsoisinko enää toistakertaa samaa… :confused:

4

Kerronpa oman sekavan tarinani tähän…

Tapasin reilu puolivuotta sitten miehen, rakastuin välittömästi, hän rakastui välittömästi. Tiesin heti ensimmäisestä illasta lähtien että mies oli EX-nisti. Asia ei vaivannut kuitenkaan millään lailla, sillä olin vakuuttunut että huumeet olivat historiaa…Hirveän sinisilmäinen ihminen kun aina olen ollut. Ollaan molemmat nuoria minä 21 ja mies vuoden vanhempi, itselläni ei ole minkäänlaista huumetaustaa takana, enkä aikaisemmin ollut edes tuntenut ketään joka käyttäisi, huumemaailma oli siis aivan tuntematon.

Asiat eteni melko nopealla temmolla, muutimme yhteen, vaihdoin kouluni ja paikkakuntani miehen takia. Elämä oli ihanaa, miehellä hyvä duuni, mulla koulu, ihana asunto yms. KUNNES eräs kaunis pakkaspäivä, miehen oli puhe tulla hakemaan minut koulusta kotiin, eipä vastannut puhelimeen… Juoksin kotiin, oli tunne että nyt on jotain sattunut. Pääsin kotiovelle, jätkä ei avaa ovee, mulla ei edes avaimia mukana, onneksi pääsin vessan ikkunasta kiipeemään sisään… Huusin hysteerisenä samalla sen nimeä kun raivasin tieni makkariin ja löysinki miehen… Makas taju kankaalla sängyssä ruiskut vieressä. Olin aivan sokissa, makasin vaan lattialla ja itkin. Järkytys oli sanoinkuvaamaton siinä tilanteessa… Mies tuntu itsekin olevan sitte selvittyään järkyttyny, pyyteli anteeksi ja lupas ja vanno ettei se toistu.

Se oli vasta alkua, tuon tapauksen jälkeen säännöllisin väliajoin(viikon, ehkä kahdenki välein, ei jokapäiväisesti kuitenkaan) mies pisti lääkkeitä, tuossa ensimmäisessä tapauksessa oli pistäny unilääkkeitä. Asiat meni pelottavaksi kun minustakin alkoi olla jo aivan normaalia kun miehen nukkuessa tajukankaalla etsin vessasta ruiskuja tai klikkikuppeja, jotain jolla saisin miehen narautettua käytöstä. Sitte mies aina pyysi anteeksi ja lupas ja vanno että lopettaa ja ei valehtele enää jaja… Aina vaan uskoin että tää oli oikeasti nyt se viimenen kerta. Ja kun miestä niin rakastan ja haluan että elämä ois normaalia…

Välillä kerkesi mennä ihan hyvin, ruettiin tekeen niin että minä haen miehen unilääkkeet apteekista, ja vedän ne pöntöstä alas, kun se ei niitä oikeen osannu käyttää… No kuvioihin tuli sitte viina kun lääkkeitä ei saanu. Kun juo, niin ego kasvaa 3-kertaseksi ja tekee tyhmyyksiä, menee rahat ja pari kertaa meinas heittää mut pihalle… ei kuitenkaa koskaan väkivaltanen mua kohtaan ole ollut vaanku sanallisesti. Ja juomistaan ja rahojen menoa katui aina kans… ja jälleen uskoin.

No asiathan oli (varmaankin?) menossa taas parempaan suuntaan, kunnes taas lähti juomaan, no tapas sitte yhen nistin kapakassa… tulivat aamulla sen jätkän kans meille ja heti alko mieletön rahan kyseleminen… Mua alko vähän jo hirvittään ku ravasivat siinä ja näki että muutakin on otettu ku pelkkää viinaa… Se nistikaveri vaan mulle sano että ukko on kusessa… Lyhyesti selitettynä lähin evakkoon, mies jouduttiin lunastamaan velkojen takia tai ois henki menny, kun tulin takas kotiin niin jouduin soittaan ambulanssin sille kun en saanu hereille. Tuon tapahtuman jälkeen mies tais itekki säikähtää, alotti antabukset ettei tulis juotua…

Tällä hetkellä olen ollu 2 viikkoa poissa kotoa, miehen aloitteesta tosin kun halusi ajatuksiaan selvitellä… Se on lääkkeitä käyttänyt sillä aikaa, ja sanoo ettei pääse ilman mua kuiville ja haluais mut kotiin. Yritin mennä sinne, en kuitenkaan pystyny jäämään kun alko niin ahdistamaan… Nyt pysyttelen vielä ainakin evakossa niin kauan kun saan selvitettyä pystynkö jatkamaan ja elämään siinä pelossa. Mies ei ole paha ihminen SELVINPÄIN, maailman kiltein ja ihanin… Haluaisin niin niin kovasti uskoa siihen että meillä vois olla normaali tai ainakin selvä elämä, mutta en tiedä kestääkö oma pää jos se retkahtaa (niin kuin todennäköisesti tulee tapahtumaan). Oma perhe ja ystävät on minusta huolissaan ja ovat pyytäneet etten takasi enää meniskään…

Noh, tuli vähän avauduttua, anteeksi jos väärään paikkaan meni… Halusin vain kertoa minkälaista mulla on tämä ollu, ja ehkä sinäkin SydänSydän saat jotain apua/ajateltavaa omaan valintaasi… Jaksamisia sinulle, päätit miten tahansa.

5

Hui miten kaamea kuvaus omasta elämästäni joskus vuosia sitten. Itse olen jo eronnut ja miehen käyttökin on muuttunut “siedettäväksi”, jos niin voi sanoa.

Juuri tuo järjetön ruiskujen ym. tarvikkeiden kyttäys ja sitten ne kootut selitykset. Milloin on joku vanha muinasjäänne, milloin vain ereyksessä kotiin kulkeutunut. On todella kieroutunutta toi valheiden vyyhti ja se , että itse vielä uskoo niihin.

Kovilla pakkasilla pelkäsin, että se sammuu ovi auki ja paleltuu. Niin ei tietenkään koskaan käynyt. Mies on löytynyt sammuneena piikki hihassa, roikkunut tajuttomana tuolissa useita tunteja, vainoillut ja ties mitä. Kun asiaa miettii, ihmettelen, miten olen jaksanut kaiken tämän keskellä opiskella, käydä töissä ym.

Olet vielä nuori ja siinä on etunsa ja toisaalta myös haittansa. Toivottavasti pysyt lujana ja päätät suhteen tähän narkkiin. Se ei ole helppoa, jos tunteenne ovat syvät. Mies varmasti mankuu perääsi ja hyvien hetkien muistelu voi tehdä päätöksestä vaikean. Kuitenkin tälläisen ihmisen kanssa ei voi olla. Jos hän haluaa, hän kyllä raitistuu, eikä siihen sinua tarvita. Raitistuminen on aina jokaisen oma päätös.

Itse odotin tooosi kauan ja uskoin koko ajan miehen lupauksiin raittiudesta. Sitten avasin silmät ja tajusin kuinka huonosti itse voin. Kumppanin pitäisi olla tasavertainen. Joku joka kantaisi osan myös minun murheistani, eikä vain aiheuttasi niitä. Ehkä joskus vielä löytyy sellainen kiltti tavallinen mies, joka ei kapakoista eikä päihteilystä piittaa. Toistaiseksi aion olla yksin ja se tuntuu hyvältä. :slight_smile:

6

kirjoitin muutama päivä sitten tuonne vilpolaan omista kokemuksistani, mut käyttäjän näkökulmasta. Piti kirjoittaa eka tänne se, mut sopikin ehkä paremmin vilpolaan. unohdin sit kirjoittaa tänne asiasta, mut se on siis tuolla, jos kiinnostaa:
viewtopic.php?f=86&t=24553

7

Luin kirjoituksesi ja oli hyvin vaikeaa ensin ymmärtää miten kylmästi pystyt kirjoittamaan kumppanistasi(-Sairaus-).
Onko suhde sitä kuinka kestää “-loputtoman määrän potkuja päähän”?
Kirjoituksestasi kävi kyllä ilmi miten etevästi vedätät kumppaniasi jos hän vielä sinua haluaa auttaa.
Miksi sinä pysyt suhteessa jollet hänestä välitä? Miksi haluat vetää hänet sinne syvyyteen omalla käytökselläsi missä itse olet?

8

Luin näitä juttuja ja olen tyytyväinen että kirjoitus sai edes muutaman ihmisen vastaamaan ja kertomaan omista ongelmistaan…minulla tilanne tällä hetkellä se että kuukauden ollaan taas oltu kuivilla mutta tänään jäi kiinni valehtelusta,ovet paiskuen sitä sitten lähdettiin työvuoroon kun ei muutakaan enään keksinyt,valhe siis mistä mies jäi kiinni oli kun eilen olin itse kaverin syntymäpäiviä juhlimassa ja miehen piti olla kalassa niin selvis että oli ollut näiden “ystäviensä” tykönä jolta viime kerralla niitä pillereitä sai vaikka itse oli luvannut olla olematta tekemisissä…en tiedä onko ottanut jotain,epäilen että ehkä jotain mutta vain vähän tai sitten en edes itse enäää huomaa sitä nappien vaikutusta…

onhan tuo aika pieni valhe mutta itse muutaman todella huonon suhteen läpikäyneenä vaadin täydellistä rehellisyyttä toiselta koska ilman sitä luottamuksen saaminen on hyvin vaikeaa,varsinkin kun ottaa houmioon toisen menneisyyden ja tämän kuukaus sitten tapahtuneen asian…en oikein tiedä mitä tarvisi tehdä,sydän käskee jäämään mutta järki lähtemään koska ei se kuitenkaan siitä muutu,mutta tässähän tilanteessa tulee se sydän mukaan joka kuiskuttaa taka-alalla että “entäs jos kuitenkin kaikki kääntyisi paremmaksi”

pahin tässä riidan aikana käydyistä asioista oli se kun mies kuukausi sitten kävi päälleni ja löi,itse siitä tosin mitään muistamatta niin sanoi että hän on monille puhunut asiasta ja kukaan ei usko että hän oli minua lyöny. syyksi sanoi että koska ei jäänyt kasvoihin minkäännäköisiä jälkiä noh, selvästi se sitten on toisarvoinen asia miehen mielestä että koko yläruumis oli kuin junan alle jääneellä, kuhan ei kasvoissa ole mitään…

että tälläistä täällä…lisää keskustelua olisi mukava saada aikaan ja kuulla tarinoita ihmisiltä jotka jollain tavalla on ollut joskus samankailtaisessa tilanteessa…mitäköhän tässä kannattaisi tehdä…

9

Pienistä valheista kasvaa suuria valheita.
Sinä itse tuolla jo vastasitkin omaan kysymykseesi suhteenne tulevaisuudesta-

Kokeile kirjoittaa ihan paperille kaikki + ja - puolet rehellisesti teidän välisestä rakkaudesta, siitä mitä annat ja saat takaisin. Joskus pelkästään päässä pyöritellyt ajatukset alkaa kiertämään kehää.

Aikanaan olin vastaavassa tilanteessa. Tänäpäivänä tunnen kiitollisuutta siitä miten se kasvatti minut ihmisenä luottamaan omaan vaistooni, vaikka muuten kiitollisuutta en siitä ajasta tunne.

Vaatii aikalailla rohkeutta ja rehellisyyttä itseä kohtaan ottaa vastuu omasta elämästä, se on kyllä sen arvoista.

Tsemppiä ja voimia!

10

Mä edelleen vastaan ite entisenä käyttäjänä, et kukaan ei voi raitistua toisen takia; ei vaikka kuinka rakastaisi, syy on tultava omasta itsestään ja omasta halusta parantua… Usein vaikka pystyy olemaan ilman toisen takia, sitä helposti alkaa syyllistämään toista että “sun takia oon viekkareis ja sun takia en saa vetää”… Siitä sit saa taas tekosyyyn vetää… Ja nää alku-ajat on nimenomaan just niitä et silloin yritetään olla ilman… Tuokin on kuitenkin aika iso valhe, ku se on suunniteltu tod. näk. siltä pohjalta et “oon ollu kk:den ilman, pakko päästä vähän vetämään-> oli kivaa, pakko silti valehdella → en jääny kiinni, mahollisimman nopeast toiset bileet”… Kuten sanoit ni aika vaikea alkaa käräyttämään rysän päältä tuossa vaihees, ellei oo pillereit (hitait rauhottavia, nukahtamislääkkeet ei näy) tai pilveä polttan jolloin näkyis testeis…

Mul oli ihan sama exän kanssa. Sekin käytti ja aluks sen mielest oli hellyyttävää et aikasemmin ku iskä on aika väkivaltanen ollut, huomas et heti jos ääntä korottaa ni laitan kädet kasvojen suojaks. Sit siit alko pelottelu ja sen jälkee hakkaaminen, mut se ei ollu hakkaamist koska just naamaan ei jälkiä jäänyt. Tuota katselin yli vuoden ja kukaan ei mitään halunnut nähdä, yhdelle sen ystävälle ku kerran erehdyin asiasta kertomaan, ni meinas et mä taidan “vähän liiotetella”, koska ei ole sen oloinen ja aina kovaan ääneen kailottanu kuinka hän ei naisia hakkaa! Se kuitenkin sit ylty ja sit ku alkoi muistaa itekii, ni sit oli “ei ikinä enää” periaate ja mussakin tietty vikaa oli ku nalkutin… Sit ku meil meni poikki ja puol vuotta oltii eros mut palattii yhtee ni ei enää mua hakan; uhkaili sen sijaan mut hakkas meidän koiraa :imp: … Kokoeroa muhun oli se +30cm ja +30kg… Vaikea antaa mitään muuta neuvoa ku et pidä omat kämpät, älä suunnittele mitään liian vakavaa ja pidä omat ystävät ja perheenjäsenet lähellä; nopeasti yritetään omasta tukiverkostosta erottaa jos alkaa mennä touhu sellaseks väkivaltaseks ja kieroutuneeks peliks jossa kytätään et ku teet yhden virheen ni voi tahalleen nostaa riidan aikaseks jolloin pääsee vetämään kamaa… Tuo peli on vain kylmä totuus, mut ku siinä ei ajatella toista, vain itseä ja sitä et saa kamaa hankittua “laillisin keinoin” parisuhtees, ku oli riita… Voimia sulle!

11

Noniin, asiat on menny kokoajan vaan pahempaan suuntaan, äijä on retkahtanut ja pahasti. En osaa edes montako kertaa on näiden viikkojen aikana sanonut että no nyt hän lopettaa, laittaa välit poikki huonoihin kavereihin, hakee apua yms. Ja aina lopulta se on retkahtanu, joko lääkkeisiin tai aineisiinki nyt useammin ja kokoajan tilanne pahenee.

Eilen sillä oli aikomus mennä äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, että se katsois vähän sen perään ja voisin ite olla huolehtimatta ja hengähtää edes vähän aikaa… No yritys oli kova, mutta oli kääntyny sitte takasi ja retkahtanu taas. Tänään menin kotiin aamulla ja aloin pakkaamaan tavaroita. Se oli siellä, yön oli menny ties missä. Lähti sitten ku tulin, muka hakemaan pahvilaatikoita kun sanoin että on sen verran velkaa että auttaa pakkaamaan… No arvaattekin varmaan tuliko enään… Ei kuulema pysty näkemään eikä puhuun mulle ku on niin huono omatunto ja syyllisyys ja että soittaa sitte ku pystyy!

Tällästä se aina on, kaikki pyörii sen ympärillä, sen tunteet, sen paha mieli sen huono olo, ja aina kaikki täytyy ajottaa niinku sille passaa. No jatkoin pakkailua yksin, huomenna käyn sanomassa irti oman vuokrasopimuksen. Mitta tuli täyteen, rajansa kaikella… Se on saanu jo liikaa mahdollisuuksia parantaa tapansa, mutta ei se onnistu. Liian monta valhetta, petettyjä lupauksia ja sanallista väkivaltaa. Ei enää usko eikä omat voimat henkisesti eikä fyysisesti riitä. Kamalaa on erota mutta en jaksa yksinkertasesti enään. Parempi kai näin.

Pelottaa ja ahdistaa tuleva, onneksi on mulla sentään ystävät ja perhe tukemassa. Vielä muutama päivä sitten mietin mahdollisuutta, että muutan omaan kämppään, ja että ukko vois sitte tulla kans asumaan sinne kun tilanne rauhottuu ja pääsee irti aineista. Olis ihana ajatella että ois vielä yhteinen selvä tulevaisuus. Mutta tuntuu että tää on nähty, ei se pysty pääsemään irti kun ei se itse halua tosissaan. Se taitaa nyt olla liian syvällä nuissa piireissä, vielä kuukausi sitte se ei ees tuntenu niitä ihmisiä…Tätä nykyä on jatkuvasti niiden kanssa.

Se on vaan niin kamalaa katsoa vierestä kun ihminen pilaa elämänsä, apua olis tarjolla, ihmisiä tukena… Mutta kun se ei onnistu niin ei onnistu. Tuntuu niin järjettömältä että valitsee mielummin tuollasen elämän. Ja mitään ei voi tehdä vaan ku katsoa vierestä!

12

Jaksamista, Paperinukke ja muut jotka tsemitystä jaksamiseenne tarvitsette.
On tosi vaikeeta päättää mikä olisi oikea tapa auttaa ihmistä,josta samaan aikaan välitt’ää ihan kybällä ja samaan aikaan vihaa sitä, mitä toinen tekee pilatakseen kaiken bniin omassa kuin muidenkinkin elämässä. Syyllisyydentunteen kalvaminen, onko itse tehnyt kaikkensa, on monelle läheiselle tuttu.
On jopa kylmetettävä tunteitaan, jäädytettävä itseään - jotta voi tehdä ratkaisuja järkevästi, eikä vain epämääräisen empaattisen tunteen vuoksi.
Itse olen aineidenkäyttäjän läheinen, siippani pikkuveli käyttää mitä vaan mahdollista on - oli 8 kk jo irti aineista(hoidossa ollessaan), mutta retkahti heti ekalla harjoitteluvapaalla. Ja siitä lähtien kadulla (huhtikuusta 2010). Käveli viime viikolla juuri meille yllättäin kylään ja vaatetettiin ja ruokittiin ja laitettiin ruokaa ja vaihtovaatetta matkaan, rahaa kakskybää (oliko siinäkin jo liikaa). Nyt vaan kuikuilen kodin ympärillä,mistä se taas ilmestyy - ja tuleeko seuraavan kerran niin, että meillä ei olekaan ketäään kotona (rivitalo) ja tyhjentää kämpän. On nimittäin vankilatkin jo hepulle tuttuja - varastelu ja rikollisuus kun ikävä kyllä kuuluvat tuohon nistin elämään. Mukava osaa olla, meidänkin pojat ihmettelivät kovasti, miksi emme ottaneet häntä yöpymään edes yhdeksi yöksi - jos hänellä ei kerran ole kotia. Niinpä. Enkä voi kieltää, ettenkä olisi miettinyt sata ja tuhat kertaa, kuinka asioissa auttaisi oikein ja siten, että hän irtaantuisi aineista ja saisi otetta elämästään. Kolmikymppinen mies näyttää jo ihan vanhalta, hampaat osin poissa ja keho riutuneen oloinen. :neutral_face:
Tsemppiä.
Itselleni ja muille.
heiska

13

Poistettu.

14

Eipä näytä helppoa olevan kenelläkään teistä…itsellä tilanne muuttunut radikaalisti koska huomasin tuossa puolitoista viikkoa sitten olevani raskaana…nyt kun on mennyt hetken hyvin niin abortti ei ollut heti varma vaihtoehto joten kaikki vaihtoehdot pidin avoinna…lopulta itse tulin siihen tulokseen että kyllä sen lapsen pidän ja vastuuni kannan,oli tilanne sitten mikä tahansa tarkottaen sitä että olenko sitten yh vai onko lapsella isä…narkomaania isää ei tule olemaan,sellaista en lapseni lähelle ota sen tiedän varmasti omista nuoruuden kokemuksista alkoholin kanssa koettuani.

No nyt kolme päivää sitten kun olin ystäväni tykönä yötä aamun ensimmäistä lääkäriä varten niin olipahan hän taas lähtenyt…Asiaa itse urkittuani sain tietää että pillerit ovat taas vieneet ja kolmen päivän aikana olen hänet kerran nähnyt ja luojan kiitos vain kerran…Tällä hetkellä odottelen juuri ystävääni hakemaan minut luokseen muutamaksi päiväksi niin antaa miehen miettiä mitä hän oikein haluaa. mutta jos tuo elämä on se mitä hän toivoo niin itseni kyllä sanon siitä irti…nyt kun kuitenkaan enään ei ole kyse vaan meidän hyvinvoinnista ja olemisesta, nyt on se pieni lapsi mitä tarvitsee ruveta ajattelemaan ja varmaan on vain se että lapselle tuun takaamaan parhaan mahdollisen elämän oli sitten isä kuvioissa tai ei. Laitoinpa sitten viestiä miehelle että näin tulee nyt tapahtuun niin takaisin tulee vain että eiks nyt voitais sopia ja nyt on muuttunut mies,heitti vaan hyvästit entiselle elämälle…huoh…kun ihminen pystyisikin muuttumaan kolmessa päivässä…

15

Poistettu…