narkomaani-avokki tekee hulluksi!

Rustailinpa tänne äsken piiiitkän stoorin, mutta tää oli näemmä kirjautunut ulos eikä sitten lähettänyt koko viestiä, sinne hävis ku tuhka tuuleen prkl :smiling_imp:
Meinasin etten sitten kirjota ollenkaan ku rupes niin potuttaa :laughing: mutta kirjotan nyt lyhkäsesti…
Oon niiin onnellinen siitä että löysin tämän sivuston, kun oon luullut olevani ainoa maailmassa joka tämmösestä elämästä kärsii. Luin teidän muitten kirjottamia juttuja ja totesin mielessäni että “JES, en sittenkään ole HULLU!!” :smiley: Hulluna oon jo itteeni pitänyt, samoin mun avopuolisoni. Tämä elämä kun on ollut yli vuoden ajan jo pelkkää tarkkailua, kyttäämistä, epäluuloa, pelkoa ja ties mitä. (EX?)Mieheni siis käyttää subua. ei nykyään päivittäin, mutta retkahduksia tulee jatkuvasti eikä näytä pääsevän siitä paskasta eroon… Minä oon jo ihan loppu tämmöiseen elämään ja oon laittanut asuntopaperit vetämään. Mutta silti jossain mielensyövereissä itää ajatus että entä jos SITTENKIN, kaikki muuttuiskin paremmaksi… :unamused: tuota kai minä oon uskonu ja toivonu jo liian pitkän aikaa… Tosin nyt mies on omasta halustaan menossa hoitoon ja NYT kuulemma tajuaa mitä on tehnyt ja mitä oikeasti elämältä haluaa. Niin, uskoo ken tahtoo…? Tämä on ollu yhtä lupausten ja pettymysten sarjaa että huhhuh. Eroa oon miettinyt jo kauan, “erottukin” on joitamia kertoja mutta jostain syystä oon aina lipsunut ja ottanut sen paskiaisen takaisin. :frowning: ennen minun oli niiin helppo tehdä päätöksiä ja pysyä niissä, mutta tuntuu että nyt en pysy missään päätöksessäni. Olen antanut anteeksi lukemattomia kertoja, katsonut läpi sormien jne. 5 viikkoa sitten nakkasin miehen pihalle yhteisestä kodistamme, koska meillä on vauva, eikä samaan asuntoon sovi ihminen joka ei ole selvinpäin!! On tämä vaan niin pirun ahistavaa kun ei tunnu itsekään tietävän mitä haluaa. Oon aika hukassa. Ja paskana. :frowning:
Miehestäni on lisäksi niin pirun vaikea nähdä onko hän ottanut vai eikö oo, ja jos kysyn, niin tuleeko sieltä ikinä myöntävää vastausta? no ei tietenkään…! Monet kerrat oon vaan ollu niin hiton sinisilmänen ja uskonu niitä sen kirkkain silmin kerrottuja valheita. huoh… mutta en nyt jaksa kirjoittaa enempää kun tosiaan meni aika pitkä tovi rustatessa sitä alkuperäistä viestiä jonka onnistuin hävittämään. Mutta tekipä muuten HYVÄÄ purkaa päätänsä…! Ja toivoisin saavani ihmisiltä omia kertomuksia, kommentteja, vinkkejä, mitä vain!! Tuntuu että on niin YKSIN tämän asian kanssa, kun vaan voi olla…

Loistavaa että olet tämän paikan löytänyt, täällä kyllä autetaan pitämään pää pinnalla ja ei anneta unohtaa realiteetteja! :smiley:

Minuakin on suuresti auttanut jo se pelkkä ajatus, että en ole yksin tämän ongelman kanssa. Täällä on niitä jotka kamppailee samassa tilanteessa kuin minä, täällä on niitä jotka on jo ‘selvinneet’ tästä pyörityksestä. Se luo ainakin minulle toivoa, että minäkin pääsen tästä vielä siihen elämään kiinni josta itselleni haaveilen! Sinäkin pääset siihen. Minä olen nyt koettanut melkein joka päivä kirjoittaa edes jotain tuohon omaa ketjuuni, sillä koetan pitää sitä sellaisena päiväkirjana, on sitten myöhemmin helppo palata lukemaan mitä on ajatuksissa kulkenut ja mikä tilanne ollut milloinkin.

Mua on auttanut myös se ajatus minkä ohjaaja jekateriina ja dahlia taisivat mainita, että eroa ei voi pakottaa. Että se ajatus kypsyy ja jossain kohtaa se vaan on niin, että nyt on valmis ja sitten sitä selkärankaa löytyy, eikä enää taivu ottamaan takaisin/joustamaan omien sääntöjen kanssa.

Moikka önskä ja tervetuloa!

Ei hätää. Et varmasti tule hulluksi ainakaan ihan vielä. :mrgreen: En ole tullut minäkään, vaikka ehdin katselemaan subunarkkia nelisen vuotta ja sen jälkeen toiset neljä toipuvaa sellaista, jonka päälle lisätään sitten vielä lääkkeitä väärinkäyttävä- toipuva- masentunut-narkki-vaihe, josta päästään nykytilanteeseen eli toipuneeseen normaalihkoon mieheen, joka nykyisin siis on ex. (Ainakin toistaiseksi).

Toipuminen on aina mahdollista, mutta vie aikaa. Voimia vaan sinne. Täältä saat varmasti paljon tietoa, joka auttaa päätöksen teossa.

-D-

Kiitos vastauksistanne, uskon, että tästä sivustosta on minulle PALJON apua, koska siitä on ollut jo nyt! Ymmärrän itseäni ja omia tekojani paljon paremmin kun oon lukenut teidän muiden kirjoituksia. Ollaan siis seurusteltu mieheni kanssa 1v9kk. Mies oli kuivilla kun alettiin seurustelemaan, mutta tiesin jo silloin että miehelläni on tooosi pitkä huumetausta, enpä vain arvannut miten paljon se tulee meidän suhteeseen vaikuttamaan… Itse olen aikoinaan kokeillut huumeita, mutta nykyään vihaan niitä yli kaiken :smiling_imp:
Mieheni alamäki alkoi siis siitä ajatuksesta että “voi kai sitä sillon tällön ottaa”, jepjep, EI voi…!
Luetutin toissapäivänä miehelle noita teidän muiden kirjoituksia, siinä toivossa että hän ymmärtäisi minua ees hivenen paremmin. Miehelle oli tullut siitä niin paska mieli että suprise suprise, oli samana iltana ollut ahdistukseensa jo vetämässä, mutta olikin sitten viimetipassa nakannut värkit pönttöön ja ajatellut että “vitut mä tätä tartte”. Seuraavana aamuna mies sitten soitti mulle itkien (huom. ITKIEN?!) että nyt hän tajuaa mitä on tehnyt. Se oli yön miettinyt näitä kirjoituksia… Nyt se kuulemma inhoaa huumeita ja kertoi, että on vähätellyt käyttöään, eli toisinsanoen minä en siis tiedä puoliakaan…(?) Mutta ehkä parempi niin. Jostain syystä mieheni kuulostaa suht uskottavalta tällä kertaa, kun niin avoimesti kertoikin kaikesta, mikä ei todellakaan oo sille normaalia… Järki kyllä taas sanoo, että oonhan uskonut varmaan 100 kertaa aiemminkin, ja mikä onkaan ollu tulos… “en ota enää” -niin, ennen ensi kertaa… Minun elämä ei oo viime aikoina keskittyny muuhun kun miehen kyttäämiseen, ja kontrollointiin, mutta nyt rupean tajuamaan että ei hemmetti tämä näin voi jatkua! Oon joutunut jo aloittamaan lääkityksen tämän takia. Asuntopapereiden vieminen oli minulle jo askel eteenpäin, se riittää minulle tällä hetkellä, kun tiedän että ne on siellä vetämässä. Tänään mies sanoi että hänen olis parempi nyt asustella kotona, jos oikeasti haluaa kuiville päästä! Eikai siinä ole nyt sitten vaihtoehtoa, kun antaa sen asua muutaman viikon täällä, ennen kun pääsee sinne hoitoon… Nyt minusta on tullut jotenkin välinpitämätön, ettei oikein jaksa edes kiinnostaa mitä hän tekee, eli todennäköisesti pystyn olemaan penkomatta ja vahtaamatta! :smiley: Kun oiskin jokin kristallipallo josta näkis, että pysyykö se nyt kuivilla vai ei… Mitenhän pitkään se toipuminen mahtaa kestää? Jahka se nyt sinne hoitoon pääsee, niin onko se silti epätodennäköistä ettei niitä retkahduksia enää tulisi? Millaista se toipuminen ylipäätään on? Mulla on voimat niin loppu, etten todellakaan halua vajota takasin yhtä syvälle tuohon paskaan, kun nyt sentään jo pää kurkistaa pinnalla :slight_smile:

Olenkin jo pidemmän aikaa miettinyt, että haluaisin tehdä tänne jonkunlaisen yhteenvedon exäni topumisesta. Voisin tänä vkloppuna sitä yrittää, kun aikaakin on. Olen nimittäin flunssan kourissa, joten ei nyt pääse töihinkään. :slight_smile:

Jos nyt miettii tuota sinun tilannettasi, niin positiivista on että miehesi on halukas tekemään muutoksia ja on saanut ajatuksia teksteistämme. On toisaalta myös hyvä, että hänellä on tuota historiaa jo takanaan, koska silloin voi hyvinkin olla, että halu lopettaa on todellinen. Toipuminen ei kuitenkaan käy hetkessä ja jos ei halua käyttää siihen 6 vuotta niin kuin täällä on tehty, :mrgreen: niin kannattaa hankkia ammattiapua. Millaista se paras apu sitten teille olisi on tapauskohtaista. Sitä täytyy kartoittaa sitten kun on ensin selvitetty, mikä miehesi tilanne nyt on.

Tärkeintä on nyt tosiaan se, että lakkaat itse ottamasta vastuuta miehesi tekemisistä ja hyväksyt sen, että hän tulee tekemään virheitä, mutta sinun ei tarvitse niistä kärsiä. Tämän tajuaminen helpottaa teitä molempia. Narkomania on sairaus, mutta ei mikään selitys. Oma exä väitti joskus, että hänen aivonsa ovat niin tuhoutuneet, että eivät enää palaudu, mutta hä hää! Palautuivatpas sittenkin! :smiley: Toipumiseen uskominen on varmasti ihan yhtä vaikeaa myös miehellesi.

Ensi viikolla miehellä on aika a-klinikalle jossa selviää enemmän sen hoitoon lähtemisestä, toivotaan että pääsisi mahd. pian…! Tällä hetkellä mies tuntuu olevan viekkareissa, ku vaan vapisee ja hikoilee sohvan pohjalla eikä oo minkään tekijäksi. Mutta parempi sekin, kun että tekisi kaikkea, mutta subupäissään…!! Nyt on ainakin helppo olla epäilemättä ja kyttäämättä, kun näkee selvästi omin silmin mikä on tilanne. Jospa pystyisin olemaan näin jatkossakin! On nimittäin PALJON helpompi olla… On vaan niin loukattu olo taas näitten viime viikkojen takia. Arvelin monina päivinä ettei mies ole selvinpäin, mutta väitti tietenkin muuta, ja minä jotenkin TAAS uskoin? :frowning: AINA pitäis luottaa omaan vaistoonsa, oon huomannu että se on vähän turhankin usein ollut oikeassa… Niinkun oon miehellekkin sanonu, että se on ihan kuin joku kuudes aisti… :laughing: Nuo narkomaanit on vaan niin hemmetin hyviä valehtelijoita, ne voi inttää maailman tappiin asti pärstä peruslukemilla, vaikka että jalkapallo on neliön muotoinen. Minä oon vuoden päivät kuunnellu noita kaikenmaailman valheita ja silti edelleenkin oon menny lankaan sen selityksistä. On sitä pöljä! Tai kai sen on sisimmissään tiennyt, mutta on vaan yksinkertasesti halunnut uskoa sen selityksiä. Hohhoi…
Mut nyt on mitta täynnä. Ei yhtään enää! Oon miettinyt että otan sen oman asunnon jokatapauksessa, kävi miten kävi. Tuntuu että kun pääsis vaan muuttamaan pois tästä niin elämä muuttuis kirkkaammaksi samontein… :unamused: Jos minun ja mieheni suhde kestäisi nämä koettelemukset ja oltaisiin irtisanottu tämä asunto, niin harmittaisihan se. Ihana koti kun on. MUTTA, jos en ottaisi omaa asuntoa vaan jäätäisiin vielä tähän, ja mieheni ei pääsiskään kuiville, niin jäisin rypemään tähän samaan paskaan. Ja se jos mikä vasta ketuttaiskin!! Nyt kun minusta alkaa tuntua siltä että alan saada voimia tästä suhteesta pois lähtemiseen, viimeiseen vuoteen minusta ei oo siihen todellakaan ollut. Sen verran heikkoon jamaan oon henkisesti mennyt (ja myös fyysisesti), mut nyt onneks suunta ylöspäin! :mrgreen:
Kuulisin Dahlia mieluusti exäsi toipumisesta! Minun miehelläni on tapana paeta pieniäkin vastoinkäymisiä nuilla mömmöillä, se ei selvinpäin jotenkin kestä mitään. Sen pitäisi hoidon jälkeen ehottomasti päästä johonkin jatkoterapiaan puhumaan omista asioistaan, jotka se on kätkenyt sisällensä… :frowning: Sieltä varmasti löytyy avain tähän kaikkeen. Uskoisin ainakin niin.
Tänään kuulin että ystäväni oli yrittänyt itsemurhaa, yliannostus, selvinnyt nipinnapin. :cry: Ei tämä voi olla totta… Mitä vielä…? Pysykää oikeesti ihmiset erossa nuista paskoista, ne myrkyttää ihmisen kehon ja mielen. Onneksi tällä kertaa onni oli mukana… :cry:

Kiitos taas viestistäsi ja paranemisia sulle sinne, Dahlia!

Näinhän se on. Iso paino putoaa sydämeltä, kun tietää missä mennään. Nyt kun sinulle on selvinnyt, että miehesi ei voi olla ilman subua, niin osaat varmasti jatkossa luottaa tuohon omaan intuitioosi paremmin.

Hups! Täällä aamupöhnässä painelen vääriä nappeja. :slight_smile: No eipä mitään jatketa seuraavassa…

Luota AINA omaan vaistoosi. Se on oikeassa joka kerta. Jostain syystä elämä narkomaanin kanssa tekee sellaiseksi, että ei enää osaa kuunnella omia hyviä neuvojaan.

Hah ha! :laughing: Toi jalkapallovertaus on tosi hyvä. Mä joskus yritin tarkkailla kasvojen liikkeitä, kun mies puhui, jotta oisin saanut selville oliko se totta. Jossain ohjelmassa kerrottiin, että kulmakarvojen pitäisi vähän kohota aina valehdellessa. No ei sillä mitään ilmeitä tai kulmakarvan heilumisia koskaan ollut. Korkeintaan muka- viaton -nallennaama-ilme. :laughing:

Mä oon kyllä ehdottomasti kanssasi samaa mieltä. Oma asunto on hankittava ja se on oikeasti teidän molempien etu. Sinä saat päihdevapaan kodin ja rauhan toipua. Mielialasi nousee ja olet paljon energisempi. Miehesi saa vastuun omista tekemisistään ihan itselleen ja myöskin rauhan levätä ja toipua, jos niin päättää tehdä. Pienen lapsen kanssa eläminen vaatii jo ihan normaaleiltakin vanhemmilta paljon voimia. Niitä sinun miehelläsi ei ole nyt yhtään. Hän tulee tarvitsemaan kaikki energiansa ihan itselleen, jotta jaksaa pysyä raittiina.

Meillä on paljon kokemusta tuosta vierottautumisesta. Mies on yrittänyt sitä monta kertaa. Joka vuosi hän muuttui aina vähän kipeämmäksi. Hän siis vierottautui ihan kotona ja viimeinen kerta meni vielä ilman tukilääkitystä. Lopettamisen ensimmäinen puoli vuotta on ratkaiseva. Sitten alkaa olemaan jo selvemmillä vesillä. Huumeiden himo ei kuitenkaan valitettavasti katoa koskaan. Miehen tekee edelleen mieli, mutta hän osaa nykyään jo suhtautua asiaan. Meillä aikaa tuosta lopettamisesta on siis mennyt jo kuusi vuotta ja nyt jälkeen päin pystyn jo näkemään kaikki virheen ja myös onnistumiset. Pitkä kertomus se tulee olemaan, joten kirjoittelen siitä varmaan pieninä paloina jahka tässä kerkiän. :slight_smile:

En taas tiiä missä mennään… mies kun on lääkinnyt itse itseään muilla lääkkeillä, ettei ois niin paha olla subuviekkareissa. :unamused: Eilen tuli epäilys että onko se ottanut taas subua, kun jotenkin taas vaisto sano niin, mut miehen mukaan ei oo ottanu. Tänä aamunakaan ei näkyny olevan isommissa viekkareissa, (tosin silmät vuoti ja kuulemma palelsi) mut sitä perusteli niillä eilen otetuilla lääkkeillä… Liekkö kestää niiden vaikutus näin kauaa…? En tiedä… Oon koittanut olla epäilemättä, vahtaamatta yms. jotenkuten siinä oon onnistunut, mut vaatii vielä harjottelua… :slight_smile: Miten muut on pystynyt yhtäkkiä lopettamaan tuon kaiken kyttäämisen yms? Eri osotteisiin muuttamallahan se helpoiten onnistuis, mut entäs sillon kun asutaan vielä saman katon alla…??
Mies on just a-klinikalla jossa selviää nyt se hoitoon lähtö, voi olla että se on ihan lähipäivinä. Kovinhan tuo on halukas sinne lähtemään, mutta kylläpä hänen puheista pukkaa välillä se huumeitten himo läpi. Jos on nyt omin avuin ollu jo kokonaan ilman, niin miksi miettii että entä jos hoidossa ottaiskin samalla kuntoutuksen lisäksi tiputushoidon, kun hoitajat sitä kerta ehdotti…? SIKSI, koska himoitsee sitä huumetta. Mut eihän tuossa oo mun mielestä mitään järkee… Jos on itse kerta jo lopettanut, niin aloittaa siellä sitten tavallaan uudestaan? Noh, saa nähä mitä ne siellä nyt päättää, omapahan on asiansa…
Ollaan miehen kans vähän puhuttu siitä asunto asiasta, ja se on sitä mieltä että sen toipuminen onnistuisi parhaiten minun ja lapsen kans saman katon alla olemalla, eikä eroamalla. Lapsi on sille kuitenkin äärettömän rakas. Ja mies on muuten niin hyvä isä kun vaan voi toivoo, JOS vaan pääsee eroon tuosta ongelmasta… Itse ootan kovasti miehen hoitoon lähtöä, et siinä saan sit aikaa miettiä mikä olisi paras ratkaisu, ja miltä se “kokonaan” erossa oleminen tuntuu. Ja toivottavasti saan samalla myös kasattua itteeni. No, mut ei pidä hätiköidä, ei voi edes tietää et millon ne sitä asuntoo tarjoo! Katsoo sitten sillä hetkellä mikä on tilanne. Jos koittais nyt vaan mennä päivä kerrallaan, nii ei ois niin paljoo ahdistusta ja stressiäkään! :slight_smile: Monilla ihmisillä on tuntunut tuo ero olevan paras ratkaisu tämmöseen tilanteeseen, onko olemassa myös toisenlaisia tarinoita…? :smiley:

Niin ja tuota luottamus asiaa mietin, kun se on niin olematon kun vaan voi olla kaiken tän paskan jälkeen. Niin miten teillä muilla, ootteko saanut mieheen tämmösen jälkeen enää luottamusta? Se on kuitenkin aika olennainen osa etenkin parisuhteessa… :frowning:

Moikka önskä!

Onko se oikeastaan oleellista nyt edes tietää mitä miehesi on ottanut tai ei ole? Hänhän on menossa hoitoon, joten lopetus kannattaa hoitaa siellä. Tossa huumeessa on nyt just se vittumainen puoli, että puhuu just vähän sitä ja tätä riipuen fiiliksestä. Sun ei oikeastaan kannata kuunnella niitä jorinoita yhtään. Pidät vaan oman linjasi tiukkana ja teet miehelle myös selväksi, että sinä et huumeita hyväksy ja piste. Mies voi sitten tehdä omat ratkaisunsa sen mukaan.

Ja ei kannata olla millänsäkään, jos tuota kyttäämistä ei onnistu lopettamaan. Itsekin olin kunnon kanahaukka varmaan ainakin kuusi vuotta. Vasta viimeisenä parina vuotena olen pystynyt hellittämään ja nyt sitten en enää koe tarvetta kyylätä. Toki se on nyt helppoakin, kun mies on siis ihan selvä kaiket päivät. :slight_smile:

Ymmärrän, että sulla on hirveän kova tarve saada mies nopeasti kuntoon ja varmasti tilanne ahdistaa suunnattomasti. Helposti lähtee ajattelemaan, että ei toinen ole kykenevä tekemään järkeviä päätöksiä, koska on riippuvainen ja onhan se toki näinkin. Kuitenkin omalla kokemuksellani voin sanoa, että vaikka mies on ollut ihan just yhtä pahasti riippuvainen, niin kyllä hän on jokaisen päätöksen itse tehnyt. Minun kyyläämiseni ei ole niihin vaikuttanut. Oikeastaan olen kokenut, että se mikä vaikuttaa on oma suhtautuminen huumeisiin, tuki jota antaa toiselle ja se, että ei hyväksy mitään huonoa käytöstä. Vastuun antaminen sairaalle itselleen on pelottavaa, mutta auttaa pidemmän päälle teitä molempia.

Sinä voisit kokeilla seuraavaa: Kun miehesi alkaa taas sepustamaan suunnitelmiaan lopettamisen suhteen ym. sano" Tee vaan niin kuin parhaaksi näet." Sitten yritä vielä uskoa siihen, että asiat menevät niin kuin menevät. Sinä et voi miestäsi muuttaa, jos hän ei itse halua muuttua, mutta sinä voit itse muuttua ihan niin paljon kuin haluat.

Sanon nyt vielä tuosta erojutusta, että ei ole mitään järkeä lähteä neuvottelemaan erosta päihdesairaan kanssa. Tottakai hän sanoo, että ei voi selvitä ilman teitä. Hän itkee, tarrautuu sinuun kuin viimeiseen toivoon, lupailee vaikka mitä, ottaa vauvan syliinsä ja puhuu sille, kuin ei enää koskaan näkisi sitä. Hän tekee kaikkensa vedotakseen sinun tunteisiisi. Tietysti on selvää, että kun on huono olo, on paljon helpompi olla jonkun kanssa kuin yksin ja tietysti sinä olet siinä tukemassa, jos hän oikeasti haluaa lopettaa. Sinun täytyy vain nyt tehdä tämä asia harvinaisen selväksi. Yritä sanoa se ilman kyyneleitä, jos pystyt. Toteat sen vaan, että näin on. Itse olen huomannut, että niin se menee sinne narkomaanin kalloon paljon paremmin ja vedätystä ei yritetä.

Tuota eroa ei myöskään kannata liikaa pelätä. Jos teillä ei ole muuta syytä eroon, kun miehesi päihteiden käyttö, niin teille ei varmastikaan seuraa siitä mitään muuta kuin positiivisia asioita. Tiedän muutamia pareja joilla ero on käytännössä tarkoittanut kahden asunnon pitämistä, ei eroa oikeasti. Tässä on nyt juuri se etu, kun on lapsia, että pystyy häätämään toisen tarvittaessa sinne omaan koloonsa “lepäämään”. Mutta asiat yleensä järjestyvät ajallaan, että turha sitä nyt on märehtiä. :slight_smile: Ja kyllä se luottamuskin sieltä jossain vaiheessa taas palaa, mutta töitä on tehtävä ja aikaa siinä menee.

Kysyit Önskä, että onko ero aina oikea ratkaisu.

Vastaan, kyllä on.

Lopullista eroa ei tarvita aina, mutta asumusero on sellainen välimuoto, joka voi toimia. Kun on narkomaani, niin hän ei oikeasti ymmärrä mitään, miltä läheisiltä tuntuu. Ehkä hän sanoo ymmärtävänsä, mutta hän kuitenkin kokee olevansa isompi marttyyri kuin sinä itse. Hänhän on isommassa suossa kuin sinä…näin se narkomaani kokee.

Olen itse todella tyytyväinen omaan ratkaisuun. Olen paljon energisempi kuin mieli on selkiintynyt ja olen jopa paljon järkevämpi. Olen suoltanut niin paljon paskaa, niin koen olevani ihan kullankaivaja, että niin selkeältä löytyi se oma elämä-kaiken roskan jälkeen. Se tuntuu kullalta ja juopun siitä=elämästä.

Se aika johon se menee…se on pitkä ka kipulias prosessi. Aina joskus ajattelee, että jos teen kun hän sanoo…kokeilee sitä tapaa, mitä hän sanoo. hakkaa päätään liian monta kertaa…hyppii seinille…se on oikeasti itsensäkiduttamista elää narkkarin kanssa.

Minä uskon, että minä löydän sen oikean…ja olemme tasavertaisia kumppaneita.

Kun luottamus on lopullisesti mennyt niin se on mennyt. Mutta jos jotain jäi- silloin luottamus voidaan pelastaa…se vaatii hah- rehellisyyttä!!! ja vielä työtä ja aikaa.

Moikka kaikille!
Ajatukset on taas aika sekaisin, mutta koitan nyt kuitenkin jotain kirjottaa, koska tiiän että se helpottaa oloa edes hitusen… Mies lähti tänään hoitoon, haikein mutta toiveikkain mielin. Siitä jopa huomaa, kuinka motivoitunut on tähän muutokseen. Halusi itse lähteä mahdollisimman pian, tosin sanoi itse että ois varmaan pärjännyt avohoidossakin, mutta ei tuo varmasti ainakaan pahaa hälle tee… Kieltämättä mies on tällä kertaa uskottavampi kuin koskaan aikaisemmin. On hehkuttanut asiaa kaikille, ja vinkannut parille kaverilleenkin tästä sivustosta siinä toivossa että hekin lukisivat näitä juttuja, ja kuulisivat asiaa eri näkökulmasta. Koska nämä tarinat sai aikaan sen että mies teki tuon lopetus päätöksensä viime vkon tiistaina. Aikoo kuulemma jättää kaikki hörhökaverit pois kuvioista, ja rupeaa pitämään vanhoihin kunnollisiin kavereihin yhteyttä. Tilanne vaikuttaa kieltämättä paremmalta kun ikinä tän meiän yhessäolon aikana, mutta pelottaa taas uskoa. Sitä kun on ennenkin uskonut, monet monet kerrat… Ja pelkään että taas saan vaan paskaa niskaan, enkä kestä sitä enää yhtään. :frowning: Viimenen puoli vuotta on ollu elämäni rankinta aikaa. Hoitaa vauvaa ja samalla taistella tässä paskassa. Muutaman kerran mies on saanut minut ihan hullun raivoon, että sen se on sitten joutunu tuntemaan ohimoissaan… :unamused: En ole normaalisti väkivaltainen, mutta mies on saanu mun pään kyllä napsumaan siihen malliin että miltei pelottaa itteekin.
Nuo mun päätökset ei kyllä edelleenkään kauaa pysy samana. Päätin sillon jokunen päivä sitten olla penkomatta yms… Noh… :unamused: Toissailtana minulle kuitenkin kehittyi tunne, että mies on piilottanu meiän vaatekomeroon jotain… :unamused: Eipä se sitten auttanu ku rueta penkomaan. joo ja voin sanoa että pengoin sen kirjaimellisesti lattiasta kattoon. Siihen meniki sitten useampi tunti… :laughing: niin, eikä siellä ollut mitään. En penkonut siksi, että oisin voinu miehelle möykätä jos jotain oiskin löytyny, vaan siksi, että se epätietoisuus loppuu. Ihan sama onko lopputulos hyvä vai huono, pääasia että epätietoisuudesta pääsee eroon! Se on kamala tunne, ehkä kamalin ikinä. Seuraavana päivänä kerroin penkomisestani miehelle ja terapeutilleni, ja nauroin asialle ihan hysteerisesti! Mitähän ihmiset ois ajatellu jos sen minun touhun ois nähnyt vaikka videolta, kun minä yöllä vielä neljän aikaan olen kääntelemässä vaatekomerossa mieheni sukkakorista jok ikiset sukatkin ympäri, ettei niissä ole mitään… :laughing: Ikinä ennen en oo noin pitkälle mennyt, ja sehän tässä naurattaakin kuin hullua tää eläminen voi olla… :laughing:
Mutta joo, en taaskaan tiedä mitä tältä suhteelta haluan. Toisena päivänä haluan erota ja toisena taas en. Annan asioitten jotenkin mennä vaan itekseen, toivoen, että ne muuttuu itsekseen parhain päin. :unamused: Enkä nyt oikein halua ajatellakkaan koko asiaa. Menee miten menee, saisin nyt vain itseni koottua. Terapeuttinikin kyllä sanoi, että tällä hetkellä oon jo paljon paremmassa kunnossa mitä vielä vähän aikaa sitten. Siitä kuuluu kyllä kiitokset myös tälle vilpolalle, kun se sai mut ymmärtämään itseäni paljon paremmin. Eli tavallaan löysin myös osan itseäni. :slight_smile: Kuinka pahasti te muut olette sairastuneet, narkomaanin läheisenä elämisestä ylipäätään? Kuinka paranitte? Ihmettelen itse, miten oon jaksanut vauvani hoitaa kun oon ollu niin rikki ja hukassa, mutta kyllä se lapsi vaan näköjään pistää jaksamaan, vaikka ois miten pohjalla. <3 :slight_smile:

Hei Önskä,
Miten sinulla nyt menee? Viimeisestä kirjoituksestasi on kulunut melkein kuukausi. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla tilanteestasi.

Kysyit, miten me muut jaksoimme ja olemmeko ihan sairaita ja voiko kaikesta siitä kokemuksesta parantua.
Voin nykyisin hurjan hyvin ja olen tosi onnellinen. Lapseni ovat nyt jo 17 ja 19 ja vaikuttavat hyvin tasapainoisilta, tavallisilta nuorilta. Asumme yhä yhdessä. Heidän isänsä kuolemasta on nyt neljä vuotta. Minusta oli ihanaa, kun poikani kertoi käyneensä isänsä haudalla kuolinpäivänä ja vieneensä sinne meidän pihalta kukkia. Erosimme vuonna 2000, joten sain rauhoitettua kodin ajoissa. Tosin paljon murhetta ja häiriötä saimme kokea aina mieheni kuolemaan saakka.

Matka oli välillä uuvuttava, siitä voit lukea noista viestiketjuista, olen siellä kertonut joitain kokemuksia ja tunteita. En tiedä, enkä edes uskalla ajatella, mitä elämämme olisi, jos lasten isä olisi yhä keskuudessamme. Voi kuulostaa hurjalta, mutta näin se on.

Kuulisin mielelläni myös muista puolisoista , jotka ovat tällä palstalla kirjoitelleet. Miten teillä nyt menee? Millaisia ratkaisuja olette tehneet? Ihanaa, että Dahlia, jonka ex on parantumassa, kirjoittelee yhä. Se antaa kyllä toivoa!!

Terveisin
Ohjaaja Jekaterina

Tää haluas myös kuulla Önskän kuulumisia ja Mafaldan myös! :slight_smile: Missä ootte ja miten menee?

Heipä hei evribadi! :smiley:
Pitkästä aikaa täällä taas… Onpas tuosta viime käynnistäni mennyt kauan aikaa! ja minne se aika on menny? huh, senkun tietäis… Vauvan kans touhutessa ne päivät vaan menee niin joutusasti ettei ite pysy perässäkään…:smiley:
Ja mitäs meille kuuluu? En oikein osaa vastata siihenkään :open_mouth: Välillä menee erittäin hyvin, eletään normaalia perhe-elämää, ja sitten taas… huoh…
Mies on nyt kuudetta viikkoa kuivilla. Onko se hälle sitten paljon vai vähän… Odotellaan ja kuulostellaan, että päästäisiinkö jonnekkin “perhehoitoon”… Asiat on kyllä menny koko ajan parempaan suuntaan, mutta TODELLA hitaasti (hitaasti mutta varmasti)… Mieheni on elänyt monen monta vuotta huume huuruista elämää, johon kuuluu kaiken maailman kieroilut, valehtelut yms… Minun on pitäny sitä tässä arjessa OPETTAA, että kuinka sitä oikein kuuluu elää… :laughing: Mutta tulosta on tullut… :slight_smile:
Mut joo, silti tämä elämä on edelleen välillä erittäin ahistavaa, iskee kaikenmaailman epäluulot sun muut, kun toiseen ei voi vieläkään luottaa ollenkaan… Pari kuukautta sitten KOITIN erota miehestäni, mutta huomasin etten tällä hetkellä PYSTY siihen… :frowning: Vauvan hoitaminen otti sillon niin kovasti voimille ja olin ihan romahduspisteessä, että oli jo ihan senkin takia pakko ottaa mies takaisin… Ja tässä sitä taas ollaan.
Onkohan olemassa jotain “ensikodin” tyylisiä paikkoja, mihin voimaton äiti voi mennä vauvansa kanssa, jos tuntuu ettei jaksa??.. Oon joutunu miettimään kaikenmaailman vaihtoehtoja. Kaikki tukijoukkoni ovat työssäkäyviä ihmisiä, joiden apua ei sitten ole tarjolla kuin vloppuisin, enkä uskalla ottaa vauvan kanssa sitä riskiä etten yhtäkkiä vaan jaksakkaan… :cry:
Vaan katsotaan nyt päivä kerrallaan, että miten tämä menee. Välitän kyllä miehestäni kovasti ja haluaisin ehjän perheen. Toivotaan parasta ja pidetään peukkuja… :confused: Mitäs teille muille kuuluu?? Hurjasti tsemppiä jokaiselle saman tyylisessä tilanteessa olevalle!! :wink:

Moi önskä! Ikävä kyllä ensikotiin ei taida päästä jos ei ole lastensuojelun piirissä. Olisiko teillä muilla tietoa muista vaihtoehdoista?
Kiva että teillä on ollut suunta parempaan. Hidasta se varmasti on ja takeita ei ole, mutta sinun, kuten jokaisen päihderiippuvaisen puolison, on käytävä oma tie läpi. Jos sinulle tulee aika lähteä suhteesta, huomaat sen kyllä. Onko sinulla ketään kaveria yms. kenen kanssa voit puhua tilanteestasi?

Eli siis, mieheni takia me jo ollaan lastensuojelun “asiakkaita”, pitäisi varmaan sitä kautta kysellä onko mitään sellaista “ensikodin” tyylistä vaihtoehtoa olemassa, jos siltä rupeaa tuntumaan…
Täällä on viimeiset pari päivää ollu melkoinen tunnemylläkkä päällä… Kahden vuoden terapiassa kulkemisen jälkeen vihdoin viimein selkisi tuo minun läheisriippuvuuteni, joka saa alkunsa jo lapsuus vuosilta… Se selittää NIIN PALJON asioita. Paljon sellaista minkä en oo koskaan kuvitellut kuuluvankaan läheisriippuvuuteen. Oon ollu tosi huojentunu ku vastaus moneen asiaan löyty vihdoin, mutta samaan aikaan on myös vihainen, yllättynyt, hämillään, ahdistunut jnejne… mutta tuon diagnoosin jälkeen minä ymmärrän asioita enemmän ja toivottavasti osaan rueta ajattelemaan ja toimimaan täysin eri tavalla ku tähän mennessä! Mut loppujen lopuksi on kyllä niin JIPPIIII fiilingit ku monen vuoden mysteeri selvis viimeinkin!! :smiley: :smiley:
Sen pohjalta oon nyt parin päivän ajan miettiny tunteita miestäni kohtaan, ja luulen ettei mitään sen kummempia tunteita edes ole. ei ole ollu pitkään aikaan. oon ollut vain riippuvainen hänestä. Ilman miestäni oon tuntenu itteni melkein avuttomaksi, huhhuh! NYT tiedän ettei se johdu mistään oikeista eroamisen tunteista, vaan siitä kuinka riippuvainen oon siitä ollut… Ihanaa kun voin huoletta tunnustaa tämän tänne…!! :laughing: Läheisille tunnustamisessa menee varmaan aikaa, jahka ite saan ensin edes hitusen sulateltua koko asiaa…
Mutta tämmöstä tällä kertaa, sulattelen nyt tätä hommaa ja katselen miltä sitten mikäkin tunnostaa… :smiley:

Tärkeintä olisi että käyttäisit energiasi ja voimavarasi omaan jaksamiseesi ja lapseesi. Mikäli olette lastensuojelun asiakkaita, tulisi sosiaalityöntekijän osata antaa teille neuvoa erilaisista tukitoimista ehkäisevän lastensuojelutyön puolella. Ensikodit ovat ymmärtääkseni ensisijaisesti päihdeäideille. Teillä on kuitenkin varmaan mahdollista saada kodinhoitoapua, jolloin työntekijä tulee teille kotiin. Näistä olen kuitenkin saanut usein hyvin vaihtelevaa palautetta, mutta jos tuntuu ettei jaksa, niin kaikki keinot lienee sallittuja?

Toivottavasti tilanteenne selkiytyy ja saat elämääsi voimavaroja, hienoa että terapiasta on ollut apua.

Käyn nyt vain pikaisesti kertomassa viimeisimmät kuulumiset… Eli ero otettu miehestä ja tällä kertaa tosissaan. Huomenna aika asuntotoimistoon kyselemään pienempää asuntoa itselle ja tytölle :slight_smile: On loppuunsa aika helpottunut olo, minun ei “tarvii” vahdata enää ketään, paitsi lastani :smiley: nyt vain odotellaan että asunto löytyy, niin pääsen rakentamaan elämää eri mallille, JEI! :smiley: