Miten olette irtautuneet parisuhteesta jossa mies käyttää huumeita? Kauan jaksoitte olla tukena? Oliko miehellä halua itsellään lopettaa päihteet? Miten kestitte puolisonne, lapsenne, kaverinne vieroitusoireet? Itselläni on mies joka on kohta kaksi vuotta käyttänyt suonensisäisesti pääsääntöisesti piriä, ennen sitä useita vuosia vetänyt nokkaan ja syönyt bentsoja, mutta pystyi käymään koulussa ja töissä. Hänellä kaikki taisi alkaa liiallisesta alkoholin juomisesta… siitä edettiin huomaamattomasti muihin vaarallisiin huumeisiin. Pirinkäyttö alko näkyä, neulojen jäljet oli vielä viime kesänä " siistejä" nyt taipeet on rännitetty aivan täysin paskaksi. Käsissä muuallakin on piikinjälkiä. Herra laihtui montakymmentä kiloa ja silmänaluset mustana valvomisesta. Kaksi kertaa on ollut M1 lähetteellä psykiatrisessa hoidossa ja huumeseuloissa näkyi aineet… Mutta kun omasta mielestä ongelmaa ei ole… Kaikki normaalit ihmiset jättivät paitsi minä ja pojan vanhemmat. Ei normaaleja kavereita, kaikki käyttää ja säätää. Elämä alkoi olla kauheeta säätöä. Heitin äijän pihalle, jokakerta soitti kun oli hätä, saanut turpaan tai joku oli tulossa ampumaan polvet. Aloin itse pelkäämään ja odottamaan millon joku tulee minulta velkoja hakemaan tai ylipäätänsä kyselemään miehestä. Mies sai minut tuntemaan, että huumeidenkäyttö on minun vika. Haukkui ja runnoi henkisesti niin maihin että tajusin vuosi sitten kun heräsin että olen psykiatrisella. Olin niin voimaton ja loppu. Siellä sain ajatukseni kasaan, " ei minä en sitä piikkiä mieheni käsitaipeeseen tunge"… aloin saamaan elämäni takaisin. Kunnes huhtikuussa paljastui että mies tekee erittäin törkeitä ryöstöjä rahoittaakseen käytön. Kaikestahan jää kiinni niin myös siintä… Linnatuomio tulossa… joskus kun se kiinni saadaan… lisää rötöksiä satelee. Hain sen perjantaina laitokselta ja mies kysyi " saanko tulla takaisin kotiin"… tottakai saa, kunhan ei enää lähde. Mulle tää mies on ihminen ja rakas sellainen , ei narkkari .Nyt on alkanut kauheat vieroitusoireet… ei ole siis vetänyt nyt kuuteen päivään. En tiedä miten helpotan hänen oloa. Hoitoon ei halua lähteä.
Vieroitusoireiden katsominen on hirveää ja vähän pelottavaakin, en tiedä voitko oikein kotioloissa muuten auttaa kun “olemalla tukena” ja toivomalla että kaikki menee hyvin. Koko aikaa tuskin pystyt miehen vointia vierestä valvomaan, eikä sitä voi mielestäni keltään odottaakaan tuossa tilanteessa. Sitä varten on ammatti-ihmiset, joiden avusta hän on kieltäytynyt. Meillä on tähän mennessä parhaiten toiminut perheen voimin ilman ulkopuolista apua, mutta jokainen on yksilö ja oman tahdon se käyttäjältä joka tapauksessa vaatii. Oman tahdon ja oman aloitteen ja taas sen tahdon jatkaa. Sitä ei voi kukaan alkaa käyttäjältä tivaamaan.
Kun sulla on paha olla ja pelkäät, mieti onko miehesi sillä hetkellä se ihminen kenen kanssa haluat elämäsi viettää, vai elätkö muistojen ja toiveiden varassa, pidätkö vain niistä kiinni. Onko se elämä todella sellaista mitä haluat elää? Teillä on edessä pitkä tie. Minä en ole onnistunut irtautumaan omasta narkomaanistani, mutta tämän hetken suunta näyttäisi oikealta. Olen kerran aiemmin käynyt läpi sen retkahduksen pitkän kuivan jakson jälkeen, kun kaiken sen paskan piti jo oikeasti olla mennyttä elämää. Toivottavasti muistan että vaikka asiat on vuosia hyvin, se ei tarkoita vielä mitään 
Kirjoituksestasi on jo aikaa, miten siellä menee?
Moikka! Kiitos vastauksesta. Välillä paremmin… Hän kävi rikosseuraamustoimistossa puhumassa käytännön asioista, mihin vankilaan sijoittuu ja milloin. Myönsi olevansa amfetamiini riippuvainen ja halusi päästä vankilaan missä on hyvä päihdekatkaisu. Varmaan maanantaina tulee päätös mihin vankilaan joutuu. Kotona ei ole juurikaan näkynyt, taas tuli torstaina putkasta ja oli joutunut olla viisi päivää kuivilla… Ne päivät kun hän on kuivilla on kun laittaisi rahaa pankkiin. Se tuntuu niin hyvältä. Olen yrittänyt nyt olla huutamatta ja syyllistämättä ja se on helpottanut ennenkaikkea itteäni ja myös meitä. On niin karua nähdä ulkopuolisin silmin miten elämä tekee niin hurjaa laskua pirin takia. Mieheni on menettänyt itsensä, kokoajan paha olla… Haluan kuitenkin että hänellä on ns turvapaikka mihin tulla, missä ei huudeta missä ei vedetä huumeita, mistä saa ruokaa. Olen myös paljon miettinyt että mun otsassa ei lue " pelastetaan narkomaanit", pelastaisin jokaikisen jos voisin… 
Jokupäivä tiedän jos mieheni selviää tosta hän tulee kiittämään mua mun tuesta. Toivoisin jos itse olisin tossa jamassa että mua ei jätettäis. Toki olen alkanut elämään omaa elämää ja tekemään asioista mistä nautin enemmän kuin ennen… en vaan osaa päästää rakkaudesta irti. 
Moi!
On hieno juttu että pystyt tekemään myös omia asioitasi ja elämään omaa elämää. Oman kokemuksen mukaan se ei aina onnistu mutta aina menee paremmin jos siihen pystyy.
Tuosta turvapaikka-asiasts. Moni raittiina oleva sanoo (mm mieheni) että niin kauan kuin oli joku paikka jonne tulla radalta toipumaan,lepäämään, syömään jne. ei ollut ihan pakko katsoa omaa tilannetta silmiin ja hakea muutosta. Se on ristiriitaista. Toisaalta jos rakas ihminen ei halua auttaa itseään niin tekee mieli edes helpottaa hänen olosuhteitaan. Niin varmaan esim moni äiti tuntee.
Moi vielä. Unohdin vastata alkuperäiseen kysymykseesi! Eikä mulla varsinaisesti ole kokemusta; mies hakeutui hoitoon parin kk sisällä aineiden käytön paljastumisesta ja on sillä tiellä ollut kohta vuoden, mikä on upea juttu. En tosiaan tiedä miten olisin asian kanssa tehnyt jos käyttäisi yhä. Helppo olisi sanoa että juu olisin vetänyt tiukan ei-linjan minun ja lapsen tapaamiseen. Mutta. Voihan se olla, että olisin alkanut tehdä kompromisseja. Tuo pari kk ainakin oli aikamoista soutamista & huopaamista eli en pystynyt olemaan pitämättä yhteyttä. Oli niin ikävä. Ja asia oli ihan uusi. Kusetin koko ajan itseäni ja kuvittelin että hän ei käytä enää… Vähemmän kyllä nähtiin eikä hän lasta silloin tavannut loppuaikoina kun oli aivan huonossa jamassa ja jopa minä sen tajusin.
Nyt tuntuu että jos hän retkahtaisi niin olisin paremmin valmistautunut. Tiedonhankinta asiasta on auttanut ehkä eniten. Sen perusteella ajattelen aika pitkälti että nämä jutut eivät ole henkilökohtaisia vaan riippuvuus oireineen kehittyy ihmisillä aika samoilla tavoilla. Asiallinen tieto on vähentänyt sekä pelkoja ja kauhukuvia että toisaalta omaan tilanteeseemme liittyviä ruusuisia kuvitelmia. Toivon, että hän pysyy raittiina että en joudu testaamaan mitä tekisin retkahduksen tullessa. Ainakaan en suosittelisi liikaa hoitamaan, auttamaan ja tukemaan raitistumista harkitsevaa käyttäjää. Siinä menee kaikki voimavarat enkä sitäpaitsi usko läheisten olevan tässä roolissa parhaimmillaan. Epäilen saako kukaan läheinen puhumalla addiktia motivoitumaan. Ainakin mieheni on saanut parasta apua yhteisöistä ä, ennen kaikkea na:sta eikä suinkaan minulta. Toipumiseen on kuulunut hävettävistä asioista kertominen “julkisesti”, jolloin häpeästä on mahdollista vapautua. Mä uskon niin, että käyttäjästä voi tuntua turvalliselta hoitaa asia perhepiirissä mutta en usko sen pidemmän päälle toimivan. Vaimo, äiti jne eivät saisi olla hoitosuhteita. Suosittelen narkkareille tosi lämpimästi na:ta. En tiedä mitään muuta joka toimisi niin hyvin.
Sanoisin vielä, että ei kenenkään tarvitse kestää vieressä toisen vieroitusoireita. Sitä varten on huumekatkot. Ei psykoosipotilaitakaan hoideta kotona. Addikti ei ehkä halua lähteä katkolle. Onhan se epämukavaa ja kurjaa. Uskon että ihan oikeasti on. Mutta luulen että harva lopettaa käyttöä tilanteessa jossa se on vähemmän kuin ihan pakko, kun tilanne on niin surkea että vaihtoehtoja ei enää ole paitsi se epämukava. Niin kauan kuin vaihtoehtoja vielä löytyy (lopettaa ensi viikolla, lopettaa kotona tai lopettaa vain osan päihteistä, esim ei kaljaa tai pilveä) ei taida vielä pohja olla tullut vastaan. Läheisenä ottaisin lopettamispuheet todesta vasta kun käyttäjä antautuu autettavaksi ja menee oikeasti hoitoon.
Sori kun olen ihan eri mieltä kuin moni teistä ja jostain saattaa tuntua että niputan kaikki addiktit samaksi enkä ota huomioon että joku toimii yhdelle mutta ei toiselle. Mutta olen vaan vakaasti tullut tähän tulokseen: kotikatkot ja ongelman pitäminen pienessä piirissä ei ole raitistumista vaan selittelyä. Toivoisin etteivät läheiset liikaa tukisi sitä.
Sit on pakko lisätä että mun mielestä aikuiset päihderiippuvaiset pitäis myös saada pakkohoitaa, ainakin pari viikkoa katkolla. On hirveää että on tämä sairaus jonka yleisiin oireisiin kuuluu haluttomuus hoitaa sitä ja silti vastuu hoidosta on itsellä. Ihmisen pitää vajota pohjalle ja sitten motivoitua, se on kamalaa.
Oli pakko vielä lisätä että ajatukseni läheisten toimintaan liittyen koskevat lähinna puolisoita jollainen itsekin olen. Käyttäjän äitinä oleminen olisi aivan eri tilanne ja olidi epäinhimillistä vaatia vetämään kovaa linjaa kun kyseessä on oma lapsi, aikuistuttuaankin jollain tavalla omsn huolenpidon kohde. Täytyi kirjoittaa vielä tämä kun luin toisesta ketjusta että erään äidin tytär oli kuollut huumeisiin, niin älyttömän surullista.
En nyt ymmärrä miten voit sanoa ettei ihminen joka lopettaa kotona voisi olla tosissaan? Täällä on kokeiltu eri vaihtoehdot useampaankin otteeseen ja pisin kuiva jakso on omin voimin kammettu. Nyt vajaan parin vuoden rämpimisen jälkeen (jota edelsi siis reilu vuoden kuivilla olo), tällä hetkellä kohta 4kk ilman ja yksikään ulkopuolisin voimin yritetty kerta ei ole kestänyt edes tuon vertaa. Ja sitten joku kommentoi että ehkä siksi meillä ei olla onnistuttukaan. 
Ei kukaan voi onnistumista luvatakaan. Silti aika kova työ päästä radalta takaisin työelämään ja hommata uusia päihteettömiä kavereita. Tähän ei ulkopuolisen avun kanssa koskaan päästy. Sillon ei ollut motivaatiota, ei ollut pohja tullut vastaan (paitsi se “ensimmäinen pohja” jonka jälkeen jaksoi yli vuoden olla kuivilla). En ole tukihenkilö miehelleni, enkä haluaisi ollakaan. Ehkä vuosia sitten olin eri mieltä, mutta olen tässä matkalla oppinut paljon itsestäni ja mieheni riippuvuudesta. Kylläpä meni tunteisiin nuo kommenttisi, olen täysin eri mieltä siitä että katkot ja na:t on ainoa oikea tie kuiville.
Moi ebt ja muut,
Olet ihan oikeassa. Tuli morkkis kun olin suureen ääneen paasannut siitä miten yksi tapa olisi ainoa oikea. Mua vaivaa joku oikeassa olemisen kuvitelma välillä. Ihan oikeassa elämässäkin oon joskus riitaantunut kun olen esittänyt tietäväni kaikesta kaiken ja muitten asioistakin. Ehkä sitä vaan on niin onnessaan kun oma läheinen on selvinnyt noinkin pitkään raittiina niin sitten tekee mieli ajatella että hän on löytänyt sen just oikean tavan. Mutta ei sellaista tarvisi tulla toitottamaan tänne isoon ääneen. Ja onhan se niin että se tapa hänelle olisikin just oikea niin ei välttämättä toiselle olekaan. Sori että pahoitin mielesi, ihan tarpeeksi mielipahaa tulee näistä asioista muutenkin, tiedän sen. Toivon täydestä sydämestä että sun mies pysyy hyvänä esimerkkinä siitä, että raitistuminen onnistuu muutakin kuin laitostietä pitkin tai ryhmissä. Kivaa viikonloppua!
Musta on helpottavaa lukea selviytymistarinoitakin! Eli ei mitään soreja siitä että olet sitä hehkuttanut. Ehdottomuus toisten selviytymiskeinoja kohtaan vaan kalskahti ikävästi. Onneksi vaihtoehtoja avun saantiin on monia! Olen todella onnellinen teidän puolesta! Ja toivon että mekin jatketaan samalla tiellä, tällä kertaa toivottavasti vielä kauemmin kuin edellisellä pitemmällä kaudella. Viikonloppuja sinnekin! 
Kiva. Heh, enpä ole tullut ajatelleeksi että mun miehen tilannetta vois kuvailla selviytymistarinana. Mutta onhan se hienoa, aika pitkään on pärjännyt selvinpäin ilman retkahduksia tietääkseni.
Heippa ! En jaksa uskoa että Amfetamiinista tulee ns fyysisiä oireita ainankaan niin pahoja kuin henkisiä. Sehän romuttaa ihmisen henkisesti aivan täysin. Mies käy moikkaamassa kuin muistaa ja kerkeää ja haluaa. Rahan pyytäminen meiltä perheeltä jatkuu… Meillä on tiukka linja ei mahdollisteta toimintaa lähti sitten sormi tai polvi. Siitähän me aina haukut saadaan ja vaikka usei laittaa viestin et nyt sitten tapahtuu jos hän ei maksa velkojaan toistaiseksi ei vielä mitään ole käynyt. Mehän ollaan ainoat kehen se voi ton " paskan syöttää"…
Kun mies tulee pirikuurin jälkeen kotiin, hän nukkuu ja syö. Syö aivan järkyttäviä määriä… Kertoi yhtenä päivänä olevansa onnellinen kun sai pitkästä aikaa oikeaa ruokaa. En edes halua tietää minkälaisissa luukuissa majailee ja pyörii, valitettavasti muutaman tiedän ja itse en astuisi jalallakaan sisälle.
Nyt odottelen milloin postista tipahtaa rikosseuraamuslaitokselta päivämäärä millon pitää ilmottautua vankilaan… Ikävä sanoa, mutta toivon joka ilta rukouksessa että toivottavasti tämä päivä tapahtuisi mahd. pian. Vihdoin tämä henkinen tuska ja paha olo ja ennenkaikkea pelko loppuu. Hän on itse toivonut pääsevänsä pohjoiseen vankilaan mitä he siellä risessä suositteli kun erikoistunut niit hyvää päihdehuoltoon, oli myös sanonut keskustelussa risen kanssa että haluaa katkaisuun heti kun vankilaan menee… myös oli sanonut että mieluiten joulun jälkeen… toivon että olisi jo joulun kiven sisällä, kun ajatuksena tuskin on viettää perhejoulua meidän kanssa silt… Pienen pieni toivo elää vielä jossain en tiedä elääkö turhaan… Aika näyttää.
Ainiin… saattaa vaikuttaa että “hyysään” miestä… ei en tee niin. Olen vaan ehkä jo tottunut siihen että hän on narkkari ja ei lopeta vaikka kuinka sitä haluaisin vaan hänen täytyy itse se päätös tehdä. Ja mennä niin pohjalle että tajuaa oman tilanteen. Luulen että kun vankila koittaa karu totuus iskee vastoin kasvoja. Olen päättänyt antaa muutaman kuukauden selvittää päätään vankilassa ennen kun menen katsomaan. Toki kirjoitan mutta haluan hänen miettivän.
Moi!
Hyvä jos miehelläsi on motivaatiota raittiuteen ja toivottavasti sitä tuetaan vankilassa. En tiedä asiasta itse mitään. Toivotaan että onnistuu sitten myöhemmin myös vapauteen siirtymisessä. Se on varmaan sellainen kova paikka.
Onko sulla itselläsi suunnitelmia miten “hoidat” itseäsi kun mies on poissa? Itselläni on joskus vaikea tehdä asioita jotka eivät liity mieheeni mutta joista tiedän saavani iloa. Jollain tavalla pelkään että alankin nauttia liikaa asioista ilman häntä ja etäännymme. Parempi sitten olla jatkuvasti onneton ilman häntä ja ripustaa kaikki onnellisuuden vaatimukset niihin hetkiin kun ollaan yhdessä. Tervettä? Oon kuitenkin huomannut että jos koitan nauttia elämästä myös itse ja ilman häntä niin käykin päinvastoin, tyytyväisyys “vuotaa” myös suhteeseen ja tekee siitä paremman. Pidäthän sinäkin hyvää huolta itsestäsi, ei ole mieheltä pois jos nautit elämästä kun sinä olet teistä se joka et kuitenkaan ole vankilassa!
Kiitos tsemppiä viestistä! Eilen tuli kirje, 7.12 on ilmottautumis päivä vankilaan… MIeheni ilmoitti jo ettei aio mennä silloin vaan odottaa että poliisit hakevat. Lapsellista… sekavat tunteet, pian tämä on ohi. Ja pelko övereistä yms pois. Helpottavaa. En tiedä miten “hoidan” itseäni. Uskoisin alun olevan vaikeaa… nykyään tuntuu että minun elämän tehtävä on käydä töissä Ja odottaa kotona jos herra sattuu muistamaan tulemaan kotiin. Yritän nauttia olosta Ja hyvistä yöunista ja muutenkin elämästä mitä olen yrittänytkin jo nyt tehdä. . Jännitän valmiiksi tulevaa vankeusaikaa… miltä tuntuu saada kirje ja tunne kun lukee sen ensimmäisen saati kirjoittaa sen ensimmäisen sinnepäin… En tiedä onko normaalia mutta mulla on alkanut tulla kauhea viha mieheni myötä narkomaaneja kohtaan. Vihaan kun niitä näkyy kaupungilla yms… Toivon että mieheni ymmärtää vankilassa kuinka paljon on itselleen aiheuttanut pahaa Ja sekä myös meille läheisille.
Mä olen nyt huomannut jos mä yritän etääntyä enkä enää soittele mies taas ottaa yhteyttä ja haluaa viettää kotona aikaa yms. Mutta sitten jos soittelen ja pyydän häntä tulemaan hän ei tule eikä vastaa…
Et osaa veikata että miksi tekee noin? Haluaa tietenkin pitää siinä hänen tavoitettavissaan mutta miksi?
Ei en tiedä miksi. Omassa päässä kuvittelen että hän rakastaa silti vaikka piri on pään pilannut.
Itellä oli joskus vaikeita pohdintoja siitä et käyttäytykö kumppani veemäisesti siks että päihde oli vieny mennessään eikä se ihminen vaan kyenny antamaan itestään siinä elämäntilanteessa mitään, vai oliko sitä ite sille vaan se “joku”, joka oli hyvä pitää lähellä ja pysty hyödyntämään kun siltä tuntu. Aikaa myöten tajus että kyse oli jälkimmäisestä. Siinä kohtaa kun puoliso huomas että ite yrittää ottaa etäisyyttä ja tehä pesäeroa niin sitten kyllä pystyttiin tulemaan lähelle ja viettämään aikaa yhessä jne jne. Se “hyvä” puoli siinä oli että kun tajus ettei toisella ole oikeita tunteita olemassakaan niin oli itelle paljon helpompi tehä loppu suhteesta. Mutta jos tietää että sen sairauden/ongelman tai mikskä sitä nyt ikinä tahtookaan kutsua, alla on olemassa ihminen jolla on, tai on ainaki joskus ollu ne tunteet sinua kohtaan aidosti olemassa, ois lähteminen varmasti kamalan paljon vaikeempaa.
Riippuvaisen kaa yhdessä oleminen on jotakin mihi en ikinä oo löytäny selviä vastauksia että miten kannattais toimia. Mitä enemmän kelailee niin sitä enemmän pää täyttyy kysymyksillä. Jos/kun se toinen raitistuu niin kuinka paljon sen elämä muuttuu? Rakastaako se enää sinua ja jos ei niin kestäskö sen ite ilman katkeruutta? Jos etukäteen tietäis että toinen raitistuttuaan jatkaakin elämää itekseen niin oisko sitä silti nyt toisen tukena? Rakastaako ite aidosti vai onko sitä vaan riippuvainen siitä toisesta?
Ainahan sivusta on helpompi sanoo et “näin minä tekisin” jne jne 
Ehkä ite uskon kuitenkin et aika tuo vastaukset (toivottavasti)… Jos lähtee liian aikasin saattaa murehtia että luovuttiko liian aikasin ja vois tuntuu kuin ois hylänny toisen. Jos lähtee liian myöhään voi katkeroitua että kulutti omat voimat loppuun sellasen takia joka välttämättä ei ees osaa arvostaa sitä että on välittäviä ihmisiä ympärillä. Kun löytäs sen kultasen keskitien…
Mä ihan säpsähdin kun luin tämän. Kiitos. Muisti on ihme juttu.