narkkariin rakastunut

Onko todella niin, ettei täällä voi laittaa yksityisviestejä palstailijoille? Kynnys kirjoittaa tänne on jostain syystä kamalan suuri… ehkä yritän :confused:

Olen samassa tilanteessa ku niin moni muukin näköjään täällä, erotako vai ei masentuneesta narkkarista. Puolisoni on kiltti, huomaavainen, kohtelias ja rakastava. Ei hauku, ei petä, ei pahoinpitele. Sydämeltään hyvä ihminen. Sekakäyttöä 9 vuotta takana.
Olemme tutustuneet toisiimme ennen käytön aloittamista, suhde on alkanut vasta vuosia myöhemmin. Typerää, tiedän. Tiesin mihin lähdin, tai luulin tietäväni. Usko hänen muutoksenhaluunsa oli suuri. Toista vuotta suunta oli nousujohdanteinen, kaikki näytti menevän koko ajan parempaan suuntaan. Jätettiin kaikki, muutettiin helvetin kauas jotta hänen entiset kaverit jäis pois hänen elämästään. Muutama retkahdus, mutta ne jäi yksittäisiksi retkahduksiksi joita hän katui ja joista kuulin heti häneltä itseltään.

Mut sitten, vajaa vuosi sitten, löysin pussillisen neuloja ja ruiskuja. Tämä oli jotain, mikä minulta haluttiin salata. Lisäksi työpaikalta oli löytynyt samanhenkisiä kavereita joiden vuoksi alunperin vaihdettiin paikkakuntaa. Muiden kanssa on kuulemma niin hankala tulla toimeen. Ja nyt on ollut useampi reissu vanhojen kavereiden luo, tiedätte varmaan missä merkeissä ne on mennyt.

Saldona nyt sen jälkeen bentso ja kipulääkekoukku, reseptit niihin (joita ei tosin syödä lääkärin määräämällä tavalla) ja uudet “ystävät” joiden kanssa täytyy välillä päästä tuulettumaan. Piikittänyt ei ole tietääkseni kuukauteen. Ja mulla helvetinmoinen pelko hänen puolestaan, stressi ja epävarmuus tulevaisuudesta. Puoliso on sitä mieltä, ettei asiat ole niin huonosti, ja että tämä on vain tilapäistä. Hän on kuitenkin tehnyt suuren muutoksen elämässään. Minä taas koen, että asiat on pikkuhiljaa lipumassa siihen tilanteeseen, mistä alunperin lähdettiin. Asiat olivat kuitenkin välillä niin hyvin. Hänen asenteensa ja huolettomuus nykyisestä tilanteesta pelottavat ehkä eniten.

Ymmärrän, että noin pitkän käytön jälkeen toipuminen ei tapahdu hetkessä, niinkuin se alussa näytti tapahtuvan. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaisi, ettei hän kokonaan haluakaan eroon aineista tai niistä ihmisistä? Minä henk.koht. en hyväksy minkäänlaista käyttöä, ja haluan pysyä etäällä sellaisista porukoista. En ymmärrä, miksei kaikkea sitä energiaa voi käyttää uusien, päihteettömien suhteiden luomiseen ja harrastuksiin. Olen ollut välillä sairaslomalla tämän vuoksi. En jaksaisi enää elää pelossa ja stressissä, haluaisin voida suunnitella elämääni edes jonkin verran eteenpäin. Jos puolisoni olisi ns. kusipää, luulen että päätökseni olisi helppo. Hän ei haluaisi satuttaa, mutta rakastaa minua eikä halua menettää minua. Kaiken ohella kokeilin myös sitä korttia “jos et lopeta, niin suhteemme loppuu” Tällä taisi olla vain päinvastainen vaikutus, hän saa voimaa ja uskoa minusta ja meistä. Parhaiten hän pärjää, kun meidän väliset asiat ovat kunnossa. Ja suuri muutos hänen elämässään saikin alkunsa juuri ymmärtäväisyydestäni. Omat voimani alkavat kuitenkin loppua.

Kun olisi se kristallipallo, näkisi onko kaikki tämä taistelu sen arvoista. Onko tämä vaihe todella vain tilapäistä, vai tuleeko tämä sama kuvio toistamaan itseään lopun elämäämme, jos yhdessä pysytään? En haluaisi menettää ihanaa ihmistä viereltäni, mutta tämä ei todellakaan ole sellaista elämää, mitä kuvittelin tai toivoin eläväni. Lapsia ei kuviossa onneksi ole, mutta haaveissa molemmilla “sitten joskus, kun asiat ovat hyvin”.

On niitäkin, jotka onnistuu kuiville pääsemisessä. Se luo uskoa puolisoni tilanteeseen. Tai toisin sanoen estää minua lähtemästä tästä kuormittavasta tilanteesta. Mutta onko oma hyvinvointini ja jaksamiseni tämän arvoista? Mitä jos vain menetän vuosia elämästäni? Minähän voin valita, jäänkö tähän suhteeseen, toisin kuin hänen sukulaisensa. Tavallaan typerää, että olen tässä omasta vapaasta tahdostani, kun tällaista tilannetta ei toivoisi kenellekään. Olisi liian helppo neuvoa, että jätä se narkki. Kun on itse tässä tilanteessa, punnitsee niin monia asioita.

Voi hyvä ebt

Narkomaanipuolisoasi et voi koskaan raitistaa, vaikka rakastaisit kuinka paljon. Mutta itseäsi voit auttaa, älä tuhlaa ainutlaatuista elämääsi puolisosi ongelmien vuoksi. Narkomaanisi itse, yksin päättää lopettamisestaan ja avun hakemisestaan.

Täällä Vilpolassa ja varsinkin Kotikanavalla on paljon viestiketjuja jotka käsittelevät samaa ongelmaa, toisten puolisot pakenevat alkoholiin ja toisten huumeisiin, kyseessä varmasti sama tauti.

Itselläni on aikuisia, päihteileviä poikia. Vanhin poikamme raitistui AA:n tuella, pakon edessä. Hänen oli valittava joko perhe tai viina. Onneksi valitsi perheen. Ongelman selätys lähti käyntiin, kun asiasta tehtiin julkinen, siis perhepiirissä. Pojan appivanhemmat ja me vanhemmat ja tietenkin vaimonsa olimme tiukkana, ettei pienten poikien tarvitse elää ja kärsiä päihdeperheessä. Nyt siitä on kohta kolme vuotta ja molemmat hoitavat itseänsä itsehoitoryhmissä ainakin.

Yli kymmenen vuotta narkannut nuorimmaisemme päätyi hakemaan apua, kun asiat ja ongelma kärjistyivät siihen, että hain lähestymiskiellon. Se pysäytti pojan ja hän hakeutui korvaushoitoon. Hoito edellyttää runsaisiin tukitoimiin osallistumista. En ole koskaan, hänen tai tyttöystävänsä, kuullut puhuvan kyttäämisestä. Uskon heidän todellakin olevan helpottuneita (ehkäpä jopa kiitollisia) siitä, että se kaoottinen elämä on takanapäin.
Onhan kuitenkin “normaalia”, että päivällä valvotaan ja hoidetaan asioita ja yöllä nukutaan (ei koske vuorotyötä tekeviä). Ja sitäkin opetellaan, että joka päivä haetaan lääkkeet, ensimmäisen puolen vuoden aikana ainakin, sitten saa pikkuhiljaa kotilääkkeitä. Tämä ei varmaankaan kosketa vielä teitä, puolisosihan on vielä töissä.

Meilläkin narkkimme oli pitkään töissä ja käytti vapaa-aikanaan, mutta käyttö lisääntyi niin paljon, että se häiritsi työntekoa ja sai potkut.
Olen ymmärtänyt, että korvaushoito olisi kokonaisvaltaistahoitoa myös kaikkiin elämänhallintaan liittyvissä ongelmissa. Toivottavasti hoitolaiset haluaisivat elämäänsä muutakin sisältöä, kuin vain aineenhimon tyydytyksen.

Hae itsellesi apua! Kokemukseni mukaan, asiat kannattaa kertoa avoimesti, myös käyttäjälle ja muillekin läheisille.

Paljon voimia sinulle ja myös puolisollesi ongelman hoitoon.

Tsemppiä. Vaikeaa on tuo päätösten tekeminen kyllä, jos mies ei ole mulkku, niin kuin sanoitkin.

En tiedä oikein mitä edes sanoa. Mun mies ei ikinä raitistunut. Tai nyt sillä on ilmeisesti joku raitistumisyritys päällä, mutta niiden kavereiden keskellä, sillä taustalla on lähes mahdotonta enää selvitä. Monet sillat ovat häneltä jo palaneet, ja normaalielämä on mahdotonta. Mutta se siitä miehestä.

Täällä useasti toisteltu viisaus on, että kumppaniasi et voi pelastaa, mutta itsesi voit. Kliseistä, mutta hyvin totta.

Ymmärsin vasta eron jälkeen, miten epätasapainoisessa suhteessa olinkaan ollut ja miten kovasti se mua murjoi. Huolimatta siitä, että mulle mies oli täyttä kultaa aina, kultainen ja kiltti. Pientä rehellisyysongelmaa vaan välillä, kun piri vei. Mutta ei väkivaltaa (henkistä/fyysistä) tai pettämistä tai varastamista. Vähän vaan totuuden kaunistelua.

Ja siihen jatkuvaan epävarmuuteen, epäluuloisuuteen ja varpaillaanoloon tottui. Olisin luottanut eksäni käsiin vaikka henkeni - tietyissä asioissa luotin häneen kyllä kuin kallioon. Mutta pienissä asioissa, kuten aikataulussa pysymisessä, en voinut luottaa mihinkään. Ja se epäluulo asioiden onnistumisesta ja kestävyydestä jatkuu edelleen. Olen uudessa parisuhteessa, missä päihteillä on paljon pienempi ja normaalimpi rooli, mutta mun on hyvin vaikea luottaa mihnkään sovittuun - teen helposti esimerkiksi päällekäinbookkauksia, koska “ei se kuitenkaan tuu ajoissa”. Myös yhteiseen tulevaisuuteen on vaikea uskoa. Rakennan elämääni jatkuvasti siten, että selviän hädän hetkellä myös yksin. Se on välillä vähän kuluttavaa. Myös nykyiselle miesystävälleni.

Sellaisia ajatuksia heräsi. Tsemppiä. Haluaisin vain sanoa, että parisuhteessa ei riitä rakkaus. Rakkautta toki pitää olla, mutta yksinän se ei kanna. Myös kunnioituksen pitää olla kohdillaan.

Kiitos sarkynytsydän ja kuulemut.

Olen nähtävästi vielä sillä asteella, että kuvittelen minun narkkarini olevan jotain niin erilaista kuin kaikkien muiden narkkarit. Vaikkei muut onnistuneet, niin me onnistutaan! Siksi tänne kirjoittaminenkin tuntui varmaan vaikealta, jos en puhu tai kirjoita siitä, mitään tilannetta ei ole. Elän teille kaikille varmasti liiankin tuttua kaksoiselämää, esitän ilmeisesti itsellenikin. Aika säälittävää, vai mitä? Hänen perheensä, osa minun perheestäni ja muutama läheinen ystäväni tietävät asiasta. Huomaan kuitenkin, etten mielellään puhu aiheesta. Ja vaikka on ihmisiä jotka tietävät, pystyy silti esittämään, että kaikki on ok. Jostain syystä en halua näyttää, että menee huonosti. Pelkäänkö mitä he sanoisivat minulle?

Puolisoni on menettänyt työnsä aineiden takia. Kerran ennen suhdettamme ja nyt tämän huonomman pätkän aikana. Hän sai kuitenkin uuden työn. Vahva luotto hänen haluunsa päästä kuiville johtuu siitä, että kaikki tämä suuri muutos elämässämme tehtiin hänen aloitteestaan. Hän halusi vaihtaa paikkaa, numeroa ja ystäväpiiriä. Minä en vaatinut tai kieltänyt häneltä mitään. Ikävä kyllä ihmisen mieli voi näköjään muuttua. Sekös sen maton veti alta.

Lueskelen täällä teidän kirjoituksia ja kypsyttelen ajatuksia mielessä. Helpottavaa (ja ehkä surullistakin?) huomata, ettei meidän tarinamme niin erityinen kai olekaan. Tiedän jo, mitä neuvoisin jollekulle toiselle vastaavassa tilanteessa. Se vaan taitaa olla niin, että lähtemään pystyy vasta kun on siihen valmis. Minä en vielä ole. Pelkään, että kymmenen vuotta eron jälkeenkin kirjoitan, kuinka en ole päässyt yli vieläkään.

Heipparallaa ebt,

Sun kirjoitus herätti mut jotenkin tän päihdelinkin suhteen. Kai se johtuu siitä, että täällä on ollut tovin jo hiljaista - äitejä on ollut, mutta äitien tuskaan on vaikea samaistua. Se on niin erilaista.

Mä en halua mitenkään masentaa ja viedä pois uskoa paremmasta yhteisestä tulevaisuudesta. Mäkin haluan uskoa, että ihmiset voivat päästä päihdekoukusta ja parisuhde voi korjaantua! Ja onhan täällä ollut onnellisia loppujakin, ainakin nimimerkkien piiras ja Mies ketjut päättyivät muistaakseni aikoinaan positiivisesti.

Mä pidin mun lähipiirille pitkään tosi positiivista kuvaa eksästäni: “Sillä ON rosoinen menneisyys, mutta nyt se on sitä ja tätä ja tota, eikä ainakaan enää narkkaa.” Mulla kesti niin kauan myöntää itsellenikään, että eksä narkkasi. Vaikka kaikki merkit puhuivat selvän kauden (jona seurustelu alkoi) päättymisen puolesta, en vaan myöntänyt sitä ennen kuin eksä ekan kerran katosi ihan kokonaan. Ja silloinkaan en puhunut siitä juuri kenellekään. Vain ihan muutama ystäväni tietää kaikki ne myrskyt, joiden läpi luovin itseni ja eksän. Ja vasta paljon myöhemmin tapahtuneen katoamisen jälkeen aloitin itse surutyön eron kanssa. Silloin aloin kirjoittaa tännekin.

Suhteesta lähteminen ei tosiaan mene aina ihan niin, kuin toivoisi. Eikä varsinkaan tarpeeksi nopeasti. Eikä todellakaan erota siksi, että “kaikki sanovat sen olevan mulle parasta”. Itselläni kamelin selkä katkesi todella pienestä ja yllättävästä tilanteesta, ja sen jälkeen jaloilleni pääsy oli yllättävän nopeaa. Ennen tätä viimeistä keissiä ajattelin, etten koskaan löydä ketään muuta. Etten koskaan halua ketään muuta. Etten koskaan pääse irti siitä tuskasta, missä velloin käytännössä kokonaan viimeiset pari vuotta. En uskonut, että mun päässä syttyisi vaan valo, PIM!, ja unohtaisin kaiken.

Eikä se ehkä ihan niin mennytkään. Mutta kun aika koitti, irti päästäminen olikin helppoa. Tai siis helpompaa kuin ajattelin.

Kai sitä jokaiselle siirrolle elämässä on oma vuoronsa. Tärkeintä kai olisi, että kielteiset tunteet ja kokemukset eivät vaurioittaisi liikaa. Lopputuloksella muuten ei ehkä ole niin paljon väliä.

Missä vaiheessa voi oikeastaan edes sanoa, että on päässyt päihdekoukusta? Yks asia, mitä olen alkanut miettimään on se, että voiko tällaisessa parisuhteessa koskaan todella rentoutua ja heittäytyä elämään. Kerran sen tein, ja tosiaan matto vedettiin todella pahasti jalkojen alta. Varjostaako elämää aina se pieni epäilys ja pelko siellä taustalla, vaikka kaikki näyttäisikin menneen hyvin jo pitkän aikaa?

Puhutaan paljon narkkareiden katteettomista lupauksista. Minä en edes saa mitään lupauksia. Se on kai hyvä asia? Hän tiedostaa, ettei voi luvata mitään. Niinhän se asia on. Olenko entistä tyhmempi, kun edelleen tässä olen? Vai onko se juuri puolisoni realistinen asenne, mikä herättää uskoni?

Olen useita kertoja heittänyt kirveen kaivoon ja alkanut odottaa puolisoltani sitä “viimeistä virhettä”, jonka vuoksi hänet voisin jättää. Ääneen en ole asiasta puhunut, vaan tehnyt päätöksen mielessäni. Yleensä tämän jälkeen hän tekee kuitenkin ryhtiliikkeen, alkaa hoitamaan asioitaan ja hakee taas apua. Vaikutanko tähän omalla käytökselläni? Ahdistanko häntä nurkkaan kyselemällä ja huolehtimalla liikaa, jolloin hän pysyy aineiden tiellä? Tiedän, että vain hän itse voi auttaa itsensä kuiville, mutta voiko tosiaan olla, että minä hössötykselläni olen välillä jopa esteenä hänen yrityksilleen pysyä/päästä kuiville? Edelleen muistan, että hänen halunsa ja tarmonsa alunperinkin päästä kuiville ja muuttaa elämäänsä lähti tilanteesta, jossa en vaatinut tai odottanut häneltä yhtään mitään. Miksi minä olen muuttunut matkan varrella? Miksen koko aikaa pysty antamaan hänen pitää ohjaksia tässä asiassa? Muuttaisiko se edes mitään? Syytänkö itseäni kaikesta? Toivottavasti en.

Kahlaan läpi tätä palstaa, luen samoja ketjuja useampaan kertaan. Viisaita tekstejä ja ajatuksia. Näen itselleni kolme vaihtoehtoa: ensimmäinen, josta en uskalla haaveilla on että puolisoni onnistuu viimein ja tämä kaikki vain vahvistaa meitä. Voinko silti koskaan olla täysin onnellinen ja huoleton? Toinen vaihtoehto on, että saan tarpeeksi voimia lähteä jatkamaan elämääni ilman häntä. Kolmas, jota kai eniten pelkään, on se että elän tätä vuoristorataa hamaan loppuun saakka. Jäänkö sitten ilman lapsia? Eihän tällaiseen sekamelskaan voi lapsia tehdä, se olisi vielä pelottavampi ajatus. Onko yksi helvetin vahva tunne jotain ihmistä kohtaan sen arvoista, että heittää menemään ajatukset siitä mitä joskus elämältä kuvitteli saavansa?

Odotan ja kerrytän pettymyksiä, jospa joku niistä olisi joskus se, joka katkaisee kamelin selän. Niinkuin sinulla kuulemut. Me ollaan tämän ihmisen kanssa niin syvällä toistemme elämässä oltu jo ennen tätä suhdetta, että rakkaus, välittäminen ja ystävyys tulee ihan varmasti jäämään, vaikka eri teille lähdettäisiinkin. En vielä tiedä, onko se hyvä vai huono asia oman selviytymiseni kannalta.

Ja siinä olen samaa mieltä kuulemut, että äitien tuskaan ei pysty samaistumaan. En osaa edes sanoa mitään muuta kun toivoa voimia!

Pakko tähän kommentoida, vaikka edustankin juuri sitä toista laitaa, eli käyttäjää. Vaikka nykyään hoidossa olenkin ollut pari vuotta ja asiat pääosin hyvin, en silti seurustelisi itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Käyttövuosinani ehkä 5% asioista, jotka sanoin, oli totta. Valehtelin kaikesta mahdollisesta käytännössä kaikille, ja olin todella lahjakas puhumaan ihmisiä ympäri tekemään niin kuin halusin. Lääkäreitä, opettajia ja kaikkia, joista itselle oli hyötyä tai joista olisi voinut olla haittaa. Oli tosi ahdistavaa elää kaksoiselämää, joka todellisuudessa oli paljon moniuloitteisempi ja -mutkaisempi kuin kaksoiselämä. Melkein jokaiselle tuntemalleni ihmiselle olin eri ihminen: eri tarinat, selitykset jne. Vaikka elämä onkin monilta osin asianmukaisen hoidon myötä yksinkertaistunut, elän vieläkin kaksoiselämää. Ei tässä yhteiskunnassa (eikä varmaan missään muussakaan maassa) voi tunnustaa olleensa nisti ilman, että se mitenkään vaikuttaisi suhtautumiseen ja elämään.

Ja jos seurustelisin itseni kaltaisen ihmisen kanssa ja vaikka hän olisikin raitistunut, olisin aina epäluuloinen mielialavaihteluiden, rahan käytön jne. vuoksi. Eli ikävä kyllä en usko, että ikinä saisit rauhallista ja huoletonta elämää käyttäjän kanssa…

Vaikea kysymys. Omalla kohdallani on todettu, ettei ole enää aktiivista päihdeongelmaa, mutta lääkityksiäni tarkkaillaan kuulemma loppuelämäni ajan. 20 vuotta päihdeongelmia on toki pitkä aikakin nuorella ihmisellä, joten ei ole normaalista elämästä tietoa ennen kuin nyt sitä opetellessa. Päihdekoukusta olen tietyssä mielessä päässyt, eli en väärinkäytä lääkkeitäni enkä käytä laittomia päihteitä. Silti esim. alkoholin kanssa joudun olemaan tarkkana, koska se voi laillisena päihteenä lähteä käsistä huomaamattani. Alkoholisti en ole, mutta aikoinaan tuli sekakäyttäjänä juotuakin aika paljon, eikä aina pysynyt homma hanskassa. Eli päihdekoukusta päässyt ei kai ole fyysisesti riippuvainen päihteistä eikä päihteiden käyttö pyöri mielessä (jatkuvasti). On ollut pidempään kuivilla ja elämässä päihteet eivät enää ole mukana.

Tähän alan pikkuhiljaa kallistua :neutral_face:

Tätä olen pohtinut monesti. Miksi täytyy valehdella? Olen aina painottanut, että minulle riittää (vaatimattomasti) totuus. Tee mitä lystäät, mutta ole avoin siitä minulle. Haluan tietää, missä mennään. Eräässä laulussa sanotaan “angels lie to keep control”, onko se sitä? Vai onko se sittenkin häpeä omista tekemisistä? Sama syy, jonka vuoksi minä elän kaksoiselämää. Voi hemmetti. Ompa hienoa tajuta, teen sitä samaa itsekin.

Tosta kaksoiselämästä, mulla paineita lisää se, että pelkään että joskus työkavereideni kanssa törmäämme puolisooni työmme puolesta. Se vasta noloa olisi. Mutta mahdollista. Ja tuosta häpeästä, sitä on paljon. Monesta eri suunnasta. Hävettää kirjoitella tänne, kun tiedän että moni teistä on käynyt läpi saman. Hävettää, että vaikka luen teidän tarinoita, niin päätös lähdöstä omalla kohdalla on niin vaikea. Nyt kun se olisi vielä helppoa, ei lapsia tai yhteistä asuntoa. Soimaan myös itseäni paljon siitä että olen vielä tässä. Kaiken muun kuormituksen lisäksi parjaan vielä itsekin itseäni. Jos vain olisin itselleni armollinen, minulla ei ole kiire mihinkään, minun täytyy selvitellä nämä asiat ensin päässäni, en ole vielä valmis lähtemään.

Jonkin verran minua ahdistaa ajatus siitä mitä tässä vaiheessa elämää olisi jo pitänyt saavuttaa. Oma asunto ja ne lapset. Koen paineita ulkopuolelta, sukulaiset odottaa uutisia. Tai sitten kuvittelen ne paineet, luon ne itse päässäni. Elämäni vaan nyt ei mennyt niin kuin joskus kuvittelin, ja nuo asiat saavuttaakseni joudun luultavasti aloittamaan taas alusta jonkun kanssa. Mutta pelko uudesta suhteestakin on suuri, mitä jos taas ajaudun mahdottomaan suhteeseen? Tällä hetkellä minusta tuntuu, etten edes kykene suhteeseen ns. tavallisen tallaajan kanssa. Tämäkin lienee tuttu tunne monelle. Olen nähnyt liikaa, toivon vierelleni ihmistä joka ymmärtää maailman niinkuin minä sen ymmärrän. Näkee asiat samojen lasien läpi kuin minä näen. On erilaista olla onnellinen, jos ei pahasta tiedäkään. En ehkä koskaan pysty arvostamaan sellaista onnellisuutta omalla tai kumppanini kohdalla.

Tällä hetkellä puolisoni käyttö on satunnaista reseptilääkkeiden väärinsyöntiä. Viime viikot ovat tosin menneet onnistuneesti, lääkkeet ovat suurinpiirtein riittäneet seuraavaan hakukertaan. Sillointällöin ns “pidennetty viikonloppu” kavereiden kanssa pirin merkeissä. Sen jälkeen ahdistus ja masennus. Viime illanvieton jälkeen oli tyytyväinen kun oli pystynyt pitämään hauskaa sortumatta itse piriin, ainoastaan pilveä oli mennyt. Se on nähtävästi tavoite tällä hetkellä, ei kokonaan kuivilla olo vaan käytön kontrollointi. Näiden kavereiden kanssa hengailu vetämättä itse pilveä kummempaa. Hän ei halua takaisin siihen suohon jossa on rämpinyt. Ja pohjalla hän on todella käynyt. En tiedä riittääkö tuo tavoite minulle. Tai siis tiedän, ettei riitä, mutta niinkuin muuallakin on kirjoitettu niin raja siitä, mitä ei ainakaan hyväksyisi tuppaa siirtymään kauemmas…

Tuota nykytilannetta valottaakseni täytyy vielä kertoa että on siis subusta saanut itsensä vieroitettua ennen suhteemme alkua. Käsittääkseni viime kesänä siihen kerran sortui useamman vuoden tauon jälkeen, mutta se taisi jäädä siihen kertaan.

Mietin suhteemme alkuaikoina, että haluanko todella lähteä tähän mukaan. Tiesin että lähtemisestä tulee vaikeaa jos sellainen tilanne tulee eteen. Mutta olisi niiden tunteiden hautaaminen ollut silloinkin vaikeaa. Ja muistan ajatelleeni, etten ainakaan voi jälkeenpäin katua sitä, etten yrittänyt. Eipähän tarvi jossitella. Jos tämä suhde päättyy, niin en ole vihainen tai katkera. Olen viisaampi, tunnen itseni paremmin. Olen kiitollinen, että vaikka olen käynyt läpi kovat myrskyt, niin sain käydä ne läpi noin hienon ihmisen kanssa. Hänen kanssaan olen myös uskaltanut tehdä elämässäni sellaisia muutoksia mistä ennen vain haaveilin. Ei tässä kaikki siis ole vain huonompaan suuntaan mennyt!

Hei ebt

Oletko tutustunut Al-Anonin tarjoamiin mahdollisuuksiin, sehänon 12-askeleen toipumisohjelma päihdeongelmaisten (alkoholistien) läheisille, siis itseapu tai -hoito-ohjelma. Siellähän keskitytään hoitamaan itseä, vertaistuen avulla. Päihdeongelmaisen ongelmat laitetaan tavallaan syrjään, sillä olemme voimattomia niiden suhteen. Emme aiheuttaneet hänen sairauttaan (riippuvuuttaan), emme hallitse sitä, emmekä voi sitä parantaa. Toki olemme käyttäjän tukena myötätuntoisina, kun hän taistelee eroon riippuvuuksistaan.

Ohjelmassa korostetaan elämistä päivä kerrallaan ja elämistä tässä päivässä. Emmehän voi muuttaa mennyttä, paitsi asenteitamme siihen ja tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa. Ohjelma tarjoaa kuitenkin myös toivoa tähän tilanteeseen ja tulevaisuuteenkin.

Al-Anonissa ei kukaan neuvo sinua, ei eroamisen eikä jäämisen suhteen, mutta hiljalleen alat itse oivaltamaan eri vaihtoehtojen välillä, useinmitenhän ei ole kiire, paitsi väkivaltatilanteissa.

Ja vaikka kumppanisi lopettaisi huumeidenkäytön, jonka myötä olette molemmat vaurioituneet, niin tarvitsette molemmat apua toipuaksenne siitä. Sama tilanne vaikka eroaisit, jos et saa apua läheisriippuvuuteesi ja kontrollointitarpeeseesi, niin todennäköisesti viet ongelmasi seuraavaan suhteeseesi. Nämä 12-askeleen ohjelmat ovat myös mainio työkalu itsetutkimiseen ja kasvuun sekä oiva apu ylipäätänsä elämään.

Paljon, paljon voimia sinulle ja puolisollesi. t. Särkynytsydän

Ja muistin vielä, että tuolla Lopettajissa kirjoittaa Kaaleppinen omaa toipumistarinaansa. Se tosi lohduttava ja toivoa antava, onhan hän voittanut pahan pilleri, alkoholi ja rahapelikierteensä. Hän kirjoittaa myös blogia “Toinen mahdollisuus”. Suosittelen erittäin lämpimästi T. Särkynytsydän

Varmasti siihen valehteluun on monta syytä, mutta itselle yksi tärkeä syy tuntui olevan tämä: kun valehteli voivansa hyvin, hetken aikaa saattoi itsekin ajatella asioiden olevan hyvin. Sai aina hetken elää ns. normaalissa maailmassa, jossa ei tarvitse miettiä rahaa, päihteitä eikä muutakaan. Nimittäin valveilla ollessa päihteet oli mielessä enemmän tai vähemmän koko ajan, koska piti varmistaa, ettei ulospäin käyttö näkynyt. Vieläkin on monia ihmisiä, jotka eivät käytöstäni tietäneet, koska eivät sitä hyväksyisi ja leimautuisin ihmisenä menneisyyden takia.

Toinen iso syy oli se, etten halunnut huolestuttaa ihmisiä. Musta on aina tuntunut pahalta, jos joku sanoo olevansa huolestunut musta; tulee huono omatunto. Halusinkin ihmisten huolehtivan mahdollisimman vähän, joten vähättelin aina asioita jopa sellaisille, jotka melkein kaiken tiesivät. Tuntui olevan elinehto jaksamisen kannalta, että oli edes joitain ihmisiä, joille saattoi olla lähes täysin rehellinen oma itsensä. Kuitenkin on niin paljon paikkoja, joissa pitää olla “selvä” tai ainakin näyttää siltä. Ja mitä vähemmän läheiset tiesivät, sitä helpommalla itse pääsin ja aina jos enemmän kertoi, tuntui paha olo kasvavan toisella osapuolella…

Itse en koe hirveästi varsinaisesti häpeäväni käyttötaustaani, vaan ongelma on pikemminkin se, että leimautuu stereotypioiden vuoksi ja siitä aiheutuu haittoja. Esim. jotkut ihmiset ovat lopettaneet yhteydenpidon saatuaan kuulla päihteilystäni, vaikka olin käyttänyt koko tuttavuusajan, eikä kertaakaan ollut ollut huomauttamista käytöksessäni jne… En toki ylpeäkään ole ja eikä minua juuri seurausten pelossa saisi esim. omalla nimellä ja kasvoilla mihinkään lehteen taustastani puhumaan…

Hmm. Vissiin parempi, ettei mainitse asioiden olevan hyvin. Tänään kotiin tullessa odotti sekava yllätys :neutral_face: Taisi mennä loput lääkkeet yhtenä iltana. Mutta hei, tärkeintähän kuitenkin on, että hän on kotona, eikä radalla! Hänen mielestään. Minulle ehkä alkaa olla helpompaa se kotona odottelu, kuin tuon lääketolskauksen seuraaminen vierestä…

En ehkä ole vielä valmis menemään omilla kasvoillani mihinkään ryhmätapaamisiin, ja jonkin verran al-anonin ohjeissa kalskahtaa puheet jumalasta, vaikka ne ei olisikaan sidottu mihinkään tiettyyn jumalmuotoon. Haen vielä omaa uskontoani, mutta se mihin suuntaan olen menossa ei vastaa käsitystä jumalasta ja saatanasta. Kuinka isossa osassa tämä siellä on?

Tätä teen välillä vieläkin. Uppoudun johonkin haavemaailmaan, jossa vain kuvittelin tilanteen olevan huono. Niin vaikea on myöntää että takapakkia on tullut. Jos sen myöntäminen on vaikeaa jo minulle, niin ei kai ihme, että myös puolisolle.

Tämä veti ajatukseni vähän tyhjäksi. Puolisoni on moneen otteeseen kertonut, miten paljon ahdistaa kun häntä ei hyväksytä omana itsenään. Olen vastannut, että vaikea hyväksyä kun hän ei paljasta todellista itseään, vaan valehtelee ja salailee. Eihän hän silloin edes anna meille muille mahdollisuutta hyväksyä häntä? Muutama ystävä hänellä on, joille pystyy puhumaan kaikesta. Mietin, että ymmärtääkö hän näille puhuessaan toimintansa niinkuin se todella on? Vai onko mielessä se sama kaunistelu, minkä minä tai vanhempansa kuulevat.

Yritän varmaan liikaa ymmärtää hänen toimintaansa ja niiden syitä.

^Kyllä se käyttäjäkin aistii erilaisen ilmapiirin, mikäli myöntää ottaneensa jotakin. Toinen asia on käytön laajuus, voi olla erittäin mahdollista, ettet huomaa lähellekään kaikkia kertoja kun hän on sekasin… Tällöin joutunee puun ja kuoren väliin… Addikti haluaa myös itse yrittää selvitä omista ongelmista, tavalla tai toisella…

Mikäli addikti tuntisi olonsa mukavaksi raittiina, hän ei olisi addikti… :unamused: Helpompaa yrittää kieltää kaikki ja elää tutulla ja turvallisella tavalla. Paeta tunteita käyttöön kuten aiemmin ja usein defenssi “kieltäminen” on kuvioissa. Ei käyttäjä usko usein itse omaavansa addiktiota, vaan perustelee kykynsä säännöstellä… :unamused:

Ketään ei voi auttaa, mikäli autettava ei näe tarvetta avulle… :unamused: Suosittelen hakeutumaan läheisryhmään, kuten Särkynyt Sydänkin vinkkasi… Miksi suostut jäämään toiseksi aineiden jälkeen? Valinnan tulisi olla aineet tai parisuhde… :unamused: Kenenkään kautta ei voi elää ja vain omaa elämää voi muuttaa. Nyt odotat muutosta ulkopuolelta (jos puoliso raitistuisi…)! Tsemppiä!

Huomenta ebt

Al_Anonissa jumalan tai korkeamman voiman voi itsekukin määritellä miten itsestä parhaimmalta tuntuu. Ohjelma ei ole uskonnollinen, se ei ole sidoksissa mihinkään uskonnolliseen ryhmään tai kirkkokuntaan. Ohjelma on hengellinen. Monille korkeampi voima on luonto tai se ryhmä, missä jaamme murheemme ja toivomme. Siellä voi jokainen jakaa kokemuksiaan ja tarinaansa vuorollaan, tasapuolisesti toisten kanssa. Siellä sinua ei arvostella, eikä kertomaasi kommentoida, eikä kuultuja juttuja kerrota eteenpäin, eikä siellä harrasteta juoruilua.

Itse voit päättää mitä otat ohjelmasta ja loput voit jättää. Saat toipua omaan tahtiisi. Kukaan ei arvostele tilannettasi ja kaikki toivottavat sinut lämpimästi tervetulleeksi.

Itselläni on ollut myös kovasti epäilyjä jumalan suhteen, miksi hän antaa tapahtua niin paljon pahaa. Luulisin, että hengellisyys on luottamista elämään. Ja ehkäpä elämämme tarkoitus olisikin kasvamista ja kypsymistä ihmisenä.

Jääräpäisenä ja hiukan epäluuloisena ja vahvuuteen sairastuneena (omavoimaisena) ihmisenä olen oppinut luottamaan elämään, hiukan kuin lapset.

Kerroin pojanpojalleni (11v), veljeni kertomaa tapahtumaa, kun intiasta oli tullut mies työskentelemään tänne pohjoiseen. Oli talvi ja kaikki puut ja pensaat olivat ihanan kuuraisia ja hän oli ihmetellyt, että kuka on maalannut ne? Pojanpoikani vastasi, että luojamme on maalannut ne! Täydellistä ja yksinkertaista lapsen uskoa, se saa minut aina nöyräksi.

Paljon voimia ja jaksamista sinne teille.

Kiitos teille molemmille.

Pistän mieleen tuon ryhmän, mutta joutunen kerryttämään vielä rohkeutta ennen kuin sinne uskallan mennä. Pelkkä ryhmän kokoontumisajan katsominen sai kovan tunnepurkauksen aikaiseksi. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Voiko vahvuus olla sairaus? Olen ajatellut vahvuuden aina vain positiivisena, tavoiteltavana asiana. Mutta joka tapauksessa hienoa, jos olet löytänyt jotain mihin luottaa.
Olen huomannut, että kun jotain peruuttamatonta ja lopullista tapahtuu, tukeudun lopulta kuitenkin ajatukseen jumalasta ja taivaasta, että selviän eteenpäin. Jokin oljenkorsi sitä on kai oltava siinä vaiheessa, vaikka juuri silloin jumala tuntuisikin epäreilulta. Ehkä joskus löydän oman hengellisyyteni, joka kantaa niin hyvien kuin lohduttomienkin aikojen läpi.

Jos oikein muistan, niin sinulla oli/on päihteetön kaveri nykyään. Onko sulle esitetty nämä vaihtoehdot? Vai oletko itse esittänyt nämä itsellesi? Perustuuko päätös näiden valintojen edessä omaan tahtoon ja motivaatioon, vai sittenkin painostukseen? Voiko se päätös kantaa?
Pakko sanoa, että on ollut valaisevaa lukea sinun kirjoituksia. Nostan sulle hattua.

Päätettiin ottaa nyt etäisyyttä toisiimme. Hän lähti sukuloimaan. Hetkeksi sain vihat niskaani siitä, etten pitänyt salassa hänen tämänhetkistä tilannettaan. Perhe otti hänet kuitenkin avosylin vastaan, joten viha laantui. En malttanut odottaa, että ovi sulkeutuu perässä, mutta sitä helpotuksen oloa kesti tasan kaksi minuuttia. Saman tien kun se välitön ahdistus poistui rinnan päältä, muistan enää vain ne hyvät asiat. Koitan nyt pysyä lujana, minä ja päihteet ei mahduta samaan asuntoon. Tällä hetkellä kuulostaa siltä, että hän ei muunlaiseen elämään pysty, ja on pahoillaan että on johdattanut minua harhaan. Auts. :neutral_face: auts…

Heips Ebt! Hyvä jos kirjoitukset ovat jeesanneet… Eikö sun nyt kannattaisi olla ystäviisi yhteydessä, kun mies on sukuloimassa?? Yrittäisit samalla huomata myös sen yksinäisyyden lisäksi, että ei tarvitse pelätä missä kunnossa toinen on, pettääkö lupaukset tai muutakaan epävarmuutta… Se eka kerta ryhmään on aina pahin… :wink:

Voi. Läheisriippuvaiset laittavat toisten elämän oman elämänsä edelle, jolloin omaa jaksamista ei osata enää huomioida. Useat eivät edes tiedosta asiaa, ennenkuin palavat itse loppuun. Suosittelen oikeasti lukemaan lr:n sivuja. Kotikanavan puolella on myös paljon upeaa pohdiskelua aiheesta!

Kyllä, minulla on “normaali avopuoliso”, alkoholia ottaa työpaikan juhlissa hiukan liikaa muutaman kerran vuodessa ja nuorena pilveä poltellut. Reilu 10v yhdessä olemme olleet, tästä yli puolet olen ollut kh:ssa ja paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen hoitoa… Tosin tuona aikana ollut 1 paha jakso, joka johtui hoidon & hoitajien vaihtamisesta täysin toiseen…

Minulle ei ole esitetty tätä vaatimusta! En olisi lopettanut, tiesin että mikäli eroamme; se ilmoitetaan yhtäkkiä… Sen sijaan halusin itse lopettaa jo ennen, kun aloimme seurustelemaan. Uskoin, että on helpompaa lopettaa raittiissa seurassa… Tunsimme toisemme ajoilta, jolloin hän poltti pilveä ja oli tietoinen käytöstäni. Tosin hän lopetti, kävi koulut, intit ja meni töihin… :unamused:

Itse olen itselleni tavoitteita asettanut, mutta en tahdo uskoa/usko, että joutuisin lääkkeitä syömään koko ikäni. Tämä on jotenkin liian harmaa alue itselleni… Vaikka otan ne oikein, en usko tarvitsevani esim bentsoja; tai tiedän etten tarvitse tuota määrää… En vain ole laskenut annosta paljoa, koska olen valmistumassa. Adhd-lääkkeet on kysymysmerkki, bupre riippuu lääkäristä. Kun on yksi epäonnistunut yritys takana… :imp: Tosin lääkärin lupaa en saanut tuolloin…

Ongelmia tuli siinä vaiheessa, kun en kyennyt käyttöä lopettamaan. Ennen kh:oa oli kummankin puolelta epäselvää, jatkammeko suhdetta laitosjakson jälkeen… Yllättäen luotto oli nollissa. Stimulantit pystyin lopettamaan itse, tosin sekin otti aikaa melko kauan! Olin itse tietoinen, että ainoa kenen tulee näyttää läheisille muuttuneensa, on minä itse! Avopuoliso huomasi asian kk:ssa, vanhemmat 3kk:ssa ja sisaret 6kk:ssa. Tietenkin oli tilanteita, joissa epäiltiin, mutta niissäkin olin rehellinen…

Itselläni oli osittain oma lehmä ojassa aloittaessani suhteen raittiin miehen kanssa, koska toiveena oli perhe ja “normi-elämä”. Olin liikaa kuunnellut juttuja “pilveä en lopeta koskaan” yms. 10 vuotta samat jutut ja itse itseäni petin, tosin enemmän stressasin läheisistä…

Tämän vuoksi asiaa painotankin, koska ellei ole omaa motivaatiota muuttua, vaan “kaikki on ihan hyvin, ellei se raitis osapuoli vain nipottaisi niin paljon”; ihminen ei ole vielä valmis muuttumaan… Joskus mainitsen, että “koska olen muuttunut niin paljon, tulisi hänen panostaa enemmän”, tosin oletus on että molemmat elävät raittiina! Lähinnä tahdon hänen muistavan eron entiseen, mutta “yllättäen” ei halua edes muistaa sekoilu-aikojani… Nyt menemme eteenpäin elämässä, aikaa ja näyttöä se on vaatinut!

Uskon, että koet puolisosi pettäneen luottamuksesi! Mutta missä vaiheessa kaikki kortit olisivat katsottu?! Nyt olet käyttänyt X vuotta, entä jos yrittäisit saman ajan lisää? Tai jos kaikki menisi hyvin, mutta puoliso alkoholisoituu/jää kipulääkekoukkuub 20 vuoden ja 3:n lapsen jälkeen? Kyllä itsekin olen välillä sanonut avokille, että olisi ollut helpompaa aloittaa uusi suhde, kuin yrittää vuosia näyttää olevansa luottamuksen arvoinen… Olemme omat asiamme setvineet ja suurelta osin MUN aloituksista käsitelleet myös hänen osaansa historiassa… Otan joskus menneisyyden esiin (asia jota ei siedä), lähinnä jotta hän muistaa muutoksen… Että tähtäämme tulevaisuuteen menneisyyden sijaan. On hänelläkin menneisyys, kuten kaikilla meillä…

Vaikka eroisimme jostakin syystä, en voisi enää pettää itseäni… Mielestäni puolisosi ei ole edes tajunnut aineiden olevan ongelma?! Toipumisessa on monta vaihetta, joista ensimmäinen on ongelman myöntäminen… :unamused:

Tsemppiä ja muista että menneisyydelle et voi mitään, voit vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tehdä tavoitteita tulevaisuuteen… Mikään ei takaa tosin, että ne toteutuvat; itse yritän elää tässä hetkessä. Voimia!

Tilanne hieman nurinkurinen siinä mielessä että ne ystävät on siellä kaukana missä mieskin. Samoin kuin hänen entiset narkkiystävänsä, joiden kanssa siis sukuloinnin ohessa viettää aikaa. Että se siitä pelosta pääsemisestä.

Näin myös hänellä. Ei halua suhdetta päihteidenkäyttäjän kanssa. Mielestäni he voisivat ymmärtää toisiaan paremmin, eikä käyttö olisi ongelma kummallekaan.

Näin varmasti on tällä hetkellä, ei edes tajua ongelmaa. Mutta silloin vuosia sitten kyllä tajusi, siitä olen aivan varma. Teot sen kertoi, kun halusi jättää kaiken entisestä elämästä. Yksittäisten retkahdusten jälkeen soitti välittömästi minulle järkyttyneenä ja kertoi mitä oli tapahtunut, ja halusi pois sieltä paikasta ja siitä tilanteesta. Kotona oli maansa myynyt ja katui, vaihtoi numeron ym. Nyt viime aikoina ei ole paljon kaduttanut, ja niinkuin kirjoitin niin ei edes halua kertoa tilanteista minulle enää. Sekoittaako aineet tällä hetkellä koko ajan ajatusmaailmaa, vai mistä moinen suunnanvaihto voi johtua? Edelleen on sitä mieltä, että tämä on vain tilapäinen vaihe, ja painottaa sitä kuinka paljon on elämäänsä muuttanut. Eikö se riitä minulle? No ei, kun vanhat kuviot ovat pikkuhiljaa hiipimässä enemmän ja enemmän takaisin.

Hän on kuulemma nyt huomannut, ettei tavallinen elämä täysin riitä hänelle. Hankalinta on ollut ystävien jättäminen, ja sitä kautta retkahdukset ovatkin tulleet kuvioihin. Pikkuhiljaa vanhojen kavereiden numeroita on alkanut kerääntyä takaisin. Lisäksi sitten nämä uudet “ystävät” työpaikalta, jotka vielä toistaiseksi viihdekäyttöasteella. On muuten ollut järkyttävää huomata miten yleistä huumeidenkäyttö on, sellaistenkin ihmisten keskuudessa joista ei päällepäin uskoisi :frowning: Joka tapauksessa, miksei noita tyhjiöitä elämässä voinut täyttää jollain järkevällä tekemisellä? Ei se arkikaan tuntuisi niin tylsältä. Mutta hän on vakuuttunut, että voi pitää vanhat ystävät ja pysyä silti itse kuivilla.

Pari päivää sitten kirjoitteli, että jos hän sittenkin lähtisi osastolle pudottamaan tuon lääkityksen pois. Ja että hänen täytyy nyt päästä yksin jaloilleen, ja minun tulee miettiä mikä on minulle itselleni parasta. Nyt viikonloppu meni kuitenkin tässä vanhassa kaveriporukassa.

Näitä asioita kirjoittaessa huomaa itsekin, miten epätoivoisessa tilanteessa sitä onkaan. Jos tästä nyt tulisi kuin päiväkirja, niin voin jälkeenpäin lukea kuinka tyhmä olen ollut :smiley: Ehkä se helpottaa päätöstä jossain vaiheessa. Tämän palstan lukeminen auttaa saamaan otetta todellisuudesta ja laskeutumaan alas haavemaailmasta, minne liian helposti nousen.

Jotenkin tylyä on vastaukset, joissa sanotaan että lähde ja pelasta itsesi. Oikeassa ne ihmiset kuitenkin ovat. Ja jos joku miettii lyhyen suhteen jälkeen mitä tehdä tai ruetako suhteeseen ylipäätään niin neuvon kyllä samoin. Kannattaa pelastautua, ennen kuin on itse koukussa ja hukkaa elämänsä toisen riippuvuuden takia.

Nää on niin vaikeita juttuja. Ei munkaan olisi helppoa vaan jättää kaikkea, mitä mulla on - ihmissuhteita, omia verkostoja, tuttuja katuja ja omaa kotia - en tiedä olisiko helppoa, vaikka jollain tasolla se olisi mulle parasta. Ja sekin on niin suhteellista, että mikä on parasta. Eksäkään ei halunnut jättää kavereitaan, aina oli joku hyvä perustelu sille. “Kyl mä voin olla ilman piriä vaikka kaverit vetäiskin”, “Mun parhaat kaverit vetää subua, mä en oo koskaan välittäny siitä, voin kyl olla subuseurassa ilman piriä” jne. Ei tuo munkaan eksäni jotenkin saanut selvästä ajasta sitä, mitä kaipasi. Kai tavallisesta arjesta puuttuu semmoset samanlaiset nousut ja laskut kuin narkkielämästä. Ehkä hän olisi tarvinnut jotain terapiaa tueksi.

Mut yritettiin jättää aina sillon, kun haluttiin enemmän narkata.
Helpompi olla, kun ei koe huonoa omatuntoa mun takia.
En tiedä sun miehestä.

Sanoit itsekin jossain aiemmassa viestissäsi, että yllättävän samanlaisia tarinoita meillä on. Musta tuntuu kuin kirjoittaisit musta ja mun entisestä suhteestani. Yksin et ole, ja tarinoissa on kyllä paljon samaa.

En haluaisi oikeastaan kommentoidakaan tänne siksi, että… No, jokainen meistä osaa antaa ulkopuolelta Sen Oikean neuvon. Omassa elämässä kaikki asiat eivät ole niin helppoja.
Mä sain rauhan elämääni eroamalla eksästäni. Mut en mä haluaisi ajatella, että se on ainoa oikea tie. Joku voi löytää muunkin ratkaisun. Mä ja mun eksä ei kyetty muuhun kuin eroon.

Mukavaa sunnuntai-iltaa ja päivittele toki kuulumisiasi! Musta on jotenkin helpottavaa lukea tätä sun ketjuasi. Ite olin vaikeimpina aikoina vähän yksin. Silloin, kun uskoin vielä eksän erinomaisuuteen ja erilaisuuteen verrattuna muihin vilpolalaisten narkkikultiin, täällä oli jotain keskustelua. Kun sain märkää rättiä kerta toisensa jälkeen, oli täällä kamalan hiljaista. Tuntuu välillä hyvältä funtsia näitä juttuja. Friikkailen nykyiselle seurustelukumppanilleni aina sellasista jutuista, mitkä heijastuvat päihdehuuruiseen edelliseen suhteeseeni. :confused:

youtube.com/watch?v=8JXK-zI7l88