Olen 27 vuotias nainen ja seurustellut mieheni (narkki) kanssa yli 7 vuotta. Tarinani on varmaan saman kaltainen kuin monien muiden, eli alussa oli niin ihanaa, huumeet olivat mietoja eivätkä ongelma. Vähitellen tulivat kuitenkin kovat huumeet kuvioihin. yritin lähteä silloin muutaman kerran mutten pystynyt. Olin liian masentunut, sekä huolissani mieheni kunnosta.
Nyt tilanne on kuitenkin tämä: Mieheni on ollut “raitis” kohta kolme vuotta. (tarkoitan tällä kovia huumeita bubre,piri ym.) Kokoajan on mennyt parempaan suuntaan, vähentänyt pikkuhiljaa lääkkeen syöntiä ja pilvenpolttoa. Itse olen koittanut elää omaa elämääni, opiskellut, käynyt töissä. Olen odottanut miehen täydelistä “paranemista”. Mutta se tuntuu aina vaan siirtyvän…
Olin ajatellut jo vihdoin erota hänestä, kun tilanne mutkistui. Tulin raskaaksi. Meillä on nyt vuoden ikäinen tyttö. Mieheni on kyllä todella hyvä ja huolehtiva isä, mutta… Itse olen todella ahdistunut. Haluaisin eroon miehestä, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Hän rakastaa minua paljon. On huomaavainen, ei hauku, siivoaa, hoitaa lasta, tekee ruokaa, seksi on loistavaa ym. listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. On vain yksi ongelma. Olen epäillyt jo jonkin aikaa, että hän käyttää taas suonensisäisiä aineita. Tänään sain siihen vahvistuksen kun löysin lattialta piikin kärjen.
Nyt varmaan sanotte, että heti eroon moisesta miehestä ja tiedän että niin on tehtävä, mutta…En tiedä miten aloittaa tämän prosessin? Erosta olen usein hänelle puhunut, mutta hän sanoo ettei siihen suostu ja onnistuu aina lepyttämään minut. Jos ei muuta, niin uhkaa tappavansa itsensä (joka on minulle jo aivan sama ) tai väittää etten pärjää yksin. Hän on voimakas persoona ja häntä on miltein mahdotonta vastustaa. Tosin olen tässä vuosien varrella kehittynyt itsekkin aika voimakkaaksi persoonaksi. Haluaisin kai kysyä teiltä saman kokeneilta, miten aloititte eroprosessin? Pitäisikö ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon tai lastensuojeluun? Jos aion lähteä pitäisi sen tapahtua salaa, muuten mieheni estää sen. Ystäviä on, mutta en voi mennä heidän luokseen, koska mieheni olisi heti oven takana mankumassa.
Todella hyvin sä analysoit tuota teidän tilannetta. Kaikkihan olisikin niin yksinkertaista, jos asiassa ei olisi tunteet mukana. On helppo nähdä kokonaiskuva järjellä, mutta sen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty.
Sinänsä itse en voi ryhtyä ns. neuvomaan, koska itse koitan parhaillaan välttyä joutumasta liian läheisiin väleihin narkin kanssa. Kylmä järki sanoo, että ei missään tapauksessa mitään suhdehässäköitä sellaisen ihmisen kanssa, mutta tunne, vetovoima tai mikälie kertoo kaikin voimin päinvastaista. Tulee mieleen se tyypillinen sarjakuvaklippi, jossa enkeli istuu toisella ja piru toisella olkapäällä ja molemmilla on asiaan eriävät mielipiteet.
Mä luulen, että pääpiirteissään ihminen tietää, mikä hänelle on hyväksi ja tuossakin teidän tapauksessa, niinkuin itsellänikin, olisi kaikkein tärkeintä laittaa ne omat fiilikset ja tarpeet taka-alalle ja keskittyä ajattelemaan sitä, mikä on lapsen etu.
Mulla on itselläni ollut männä elämässä suhde väkivaltaisen miehen kanssa, ja pohdin lähtöä useita vuosia ja yritinkin sitä. Vaikka sinun miehesi ei ymmärtääkseni olekaan väkivaltainen, niin pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta. Teidän keskinäisestä riippuvuussuhteestanne, joka varmaankin on osaksi terve, toisaalta taas ei. Ja juuri tuo, että hän uhkailee sinua itsarilla tms. jos lähdet. Kun sanot, ettet enää siitä välitä, niin mikä sinua sitten suhteessa pidättelee? Kerrot sen jo itse: Pelko, ettei miestä voimakkaana persoonana voisi vastustaa tai hän tulisi oven taakse tms. Tokikaan en voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ainakin itselläni oli niin, että juuri mikään pelkoni ei toteutunut kun olin viimein tehnyt päätöksen lähteä. Ja ylipäätään; sehän on sinusta kiinni, annatko hänen uhkailla tai leperrellä tai mitä keinoja hän sitten ikinä käyttäisikään, sinut takaisin suhteeseen kanssaan.
Kirjoituksestasi saa kyllä kuvan, olet jo mielessäsi prosessoinut asiaa aika pitkälle, mutta se “hyppy tuntemattomaan” on vielä tekemättä. Ensinnä tulee mieleen, että ainakin aluksi voisit kysyä turvakotipakkaa, koska se on henkistä väkivaltaa, jos joudut lähtemään salaa. Miehelläsi ei ole oikeutta estää sinua lähtemästä, laissa sellaista kutsutaan vapaudenriistoksi, laittomaksi uhkaukseksi ja vaikka miksi, tilanteesta riippuen. Kannattaisi myös kysellä kuntasi asuntotilannetta, jos esim. olet vuokralle muuttamassa. Summa summarum, luulisin, että kannattaa tosiaan ottaa sosiaalitoimistoon yhteyttä, tuossa tilanteessa se lienee oikea osoite monenkin asian selvittämiseen.
Moi. Tervetuloa tänne kanavalle. Täällä on minulla ollut hyvä olla.
Minä olen narkomaanin ex. Minä tutustuin retkuuni (kuten häntä täällä leikillisesti nimitän) siten, että hän oli ilman aineita. Hän oli käynyt lääkkeettömän hoidon ja oli raittiina ryhmien (AA&NA) avulla. No, reilu vuosi sitten retku kuitenkin retkahti ja siitä alkoi minun marssini kohti käsittämätöntä elämää. Tuho oli nopeasti valtaisa. Nopeaan tahtiin retkulta meni työ, ajokortti, omaisuus ja sitten lopulta muija ja asuntokin. Minä yritin raitistaa häntä kaikin tavoin. No, en toki siinä onnistunut.
Onneksi mä tajusin hoitaa itseäni. Mä löysin tämän kotikanavan täydellisessä epätoivon tilassa. Samalla löysin myös al-anoniin tieni. Mulla on sen jälkeen alkanut ihan uusi elämä. Mä pala palalta saan itseäni takaisin ja olen tajunnut, että mun ongelmat alkoivat paljon ennen retkun astumista elämääni. Mulla ei elämäni aikana ole tainnut olla kun yksi päihdeongelmaton parisuhde. Eli mä olen haalinut itselleni päihdesairaita.
Jos sä haluat tietää miten eroaminen meillä kävi, se on varmaan aika tarkkaan tuolla mun Tukea-ketjussa, joka on pitkä kun nälkävuosi. Mutta lyhykäisyydessään kun mä tajusin, että mä en voi retkua pelastaa / raitistaa, niin mun oli helppo päättää elää ilman sitä nistipersoonaa. Sen raittiin ihmisen mä haluaisin mun elämään vieläkin. Mutta tässä kirjoitettuna tämä kuulostaa niin helpolta, sitä se ei ollut. Ja monta kertaa mä sanoin eroavani, mutta en pystynyt siihen juuri noiden itsetuho ja syyttelypuheiden vuoksi.
Miten miehesi ei päästäsi sinua lähtemään? Onko hän väkivaltainen? Turvakoti voisi silloin toimia vaihtoehtona. Mutta ota aikaa asialle ja tee itsellesi täysin selväksi mitä haluat, koska on myös väärin “leikkiä eroleikkejä”, mitä minä tein. Ja silloin kun itse on varma asiastaan, nuo puolisotkit ottavat sen paljon vakavammin.
Mutta ihanaa, että löysit tänne. Toivottavasti saat apua.
Ähäkutti, enpäs sano. Kysyit myös, miten aloittaa eroprosessi. Sen olet aloittanut jo. Vastaukset on olemassa ja ne löydät kysymällä. Täällä on kohtalotoveria tai muuten asian kanssa painivia sekä myös ihan empaattisia lähimmäisiä. Mutta suoria vastauksia voidaan antaa, parhaat vastaukset löydät itseltäsi. Kirjoita, kysele, pohdi… Eikä aina tarvitse pysyä asiassa, oivalluksia saattaa tulla ihan yllättäviltä tahoilta.
Ei rakkauden tarvitse kadota, vaikka suojelisitkin lastanne ja itseäsi eroamalla. Voimia.
Niin, eroprosessia olen työstänyt todellakin pitkään (3 vuotta). Välillä ollaankin jo erottu hetkeksi, mutta palattu sitten taas yhteen. Kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa, jos mies olisikin joku täys kusipää, mutta ei…Ei hän halua kenellekkään mitään pahaa. Ei ole väkivaltainen, ei hauku, rakastaa vaan… Itse kyllä sätin häntä usein aika pahastikin. Olen kai jo niin turhautunut, etten välitä vaikka loukkaan häntä. Loukkaahan hänkin minua kun ei voi olla selvä.
Oi voi…Ihmisen aivot ovat niin kummalliset. Muisti niin valikoiva. Olen joskus pitänyt kirjaa mieheni käytöksestä, jotten pystyisi huijaamaan itseäni. Suuren hymynaaman sai täysin selvistä päivistä. Mieskin innostui tästä ja hymynaamoja tulikin paljon…
Eikä se ole oikeastaan enää kyse pelkästään selvinpäin olemisesta. Mieheni onkin ollut viime vuodet suht hyvin. Syö vähän rauhoittavia, alkoholia ei juo, polttaa savua välillä. Mutta ei käy töissä! Ystäväni, joilla on “tavallinen” mies, on asunnot ja autot, eikä rahasta puutetta. Minä joudun laskemaan kaiken eurolleen, varsinkin nyt kun olen hoitovapaalla. Kun aloimme seurustelemaan, monet sanoivat että meillä on peter pan syndrooma ja tunnustan että pakenin vastuuta ja halusin olla lapsi. Olen kuitenkin kasvanut tästä yli jo ajat sitten. Mieheni tuntuu olevan edelleen kuin pieni poika, joka ei halua, eikä osaa ottaa vastuuta. Minä olen aikuinen nainen. Haluan tasavertaisen pulison perkl!
Toukokuussa hänellä alkaisi työ. Saa nähdä miten käy…
Nyt taas tunttuu, että siirrän eroprosessin aloittamista. Ei vaan yksinkertaisesti jaksa. En ehkä ole vieläkään saanut sitä viimeitä niittiä. Kai se kohta tulee. Näitä “detlineja” on minulla ollut useita. Kaikki ovat menneet ja olen edelleen täällä. Miksi? Se on tuhannen taalan kysymys.
Antaako mielestäsi hänen päihteilynsä sinulle luvan loukata?
Minun mielestäni aikaisemmin se oli hyvä syy. Minun ex-alkoholistini kävi töissä, tienasi suht hyvin, teki kotitöitä ja pihatöitä, remontoi ja rakensi. Ja halusi tehdä minulle mieliksi. Hän oli alkoholisti, joten minulla oli mielestäni oikeus haukkua ja solvata, koska hän juomisellaan loukkasi minua. Miten hän omalla juomisellaan loukkaa minua? En enää tiedä, koska ajattelen niin, että juominen on oma asiansa ja jos minä en kestä sitä, ongelma on minun. Ja minun pitää tehdä jotain asioiden muuttamiseksi.
Nykyään pyrin ajattelemaan, että minä olen vastuussa teoistani riippumatta siitä, mitä joku muu on minulle sanonut / tehnyt. Muuten muutun hiljalleen hirviöksi ja sitä minä en halua.
Ei toista voi muuttaa, jos hän itse ei tahdo sitä. Joten ehkä tosiaan olet päätöksen edessä: Miehsi tuollaisena tai elämä ilman miestäsi?
En mäkään tiedä miksi mä olen tehnyt kaikkia niitä hulluja mitä olenkin tehnyt. Eikä se ole mulle oleellista, oleellista on, että yritänkö mä muuttaa käyttäytymistäni tulevaisuudessa. Koska sillä vanhalla toimintatavalla mun ei ole ollut hyvä olla.
Voi että, kuinka tutun kuulosta!!! Meilläkin on pieni lapsi ja seurusteltu ollaan kohta 2v. Mies käytti ennen kamaa 7v ja oli sitten selvänä melkein 3v kunnes nyt retkahtanut ja isosti. Ja sitähän se on että typeränä annan kaiken aina anteeksi ja otan paskaa niskaan! Kun vaan rakastaa mukamas niin paljon sitä nistinperkelettä
Mä olen kanssa ollut lähtemässä ja lähtenytkin, mutta aina tullu takasin. Olen heittänyt sen ulos, mutta ottanut takasin. En tajua miksi teen sitä kun TIEDÄN tasan tarkkaan että me oltais lapsen kanssa onnellisempia ilman tollasta ihmistä joka raivoo joka asiasta ja kun tarpeeks tapellaan, lähtee vetää kamaa Vaikeetahan se on tosta vaan jättää toinen, ja vielä vaikeammaksi tekee kun on tää yhteinen lapsi niinkuin teilläkin jos oikein muistan lukemani(?). Ilman sitä olisikin helpompaa, koska lapsi sitoo mut tähän mieheen koko loppuiäkseni vaikken haluaisikaan!
Hohhoijaa… Alkoi taas turhauttaa tää tilanne kun lukee omaa tekstiään…
Miksi? Se on tuhannen taalan kysymys.
[/quote]
Tiedän kyllä MIKSI. Siksi että hän on:
-komea
-mukavaa seuraa
-kiltti
-huomaavainen (paitsi päihteillessä)
-meillä on samoja harrastuksia (päihteilyä lukuunottamatta)
-hän rakastaa minua yli kaiken
-hyvä isä (jopa päihteillessä)
-kätevä käsistään
-ei koskaan tahallaan halua satuttaa
-kertakaikkisen hellyyttävä!!!
Hän on siis muuten täydellinen päihteilyä lukuun ottamatta. Siksi on niin vaikea ymmärtää miksi hän käyttäytyy niin typerästi. Ja vielä vaikeampi on hyväksyä sitä ettei ehkä voi jatkaa yhdessä…
Jatkan vielä, että suuttumusta aiheuttaa se etteivät asiat mene niin kuin haluaisi. Suuttuu kun toinen ei ole selvinpäin. Ei siihen että on ottanut, vaan siihen että oli odottanut selvää miestä kotiin.
Eli suututtaa, kun mies ei täytä sinun odotuksia? Mulle hyvin tuttu tunne. Eli mä olin asettanut asioita mitä halusin ja kun retku ei vaivautunut niitä mun tahtoja täyttämään, mä raivostuin. Kun ei se perhanan pälli suostunut tekemään niin kun mä olisin halunnut. Ja tietysti mä ajattelin niin, että tekis kuten mä sanon, niin kaikilla menis ihan hyvin. Mä olen nimittäin lievästi vallanhimoinen ämmä.
Okei, se oli muuttanut meidän elämän sietämättömäksi päihteilemällä. Mun mielestä se ei pitänyt sanaansa, koska kesken ihanan kotileikin alkoi vetää kamaa. Mutta ei kai kukaan tässä elämässä voi luvata ikuisesti. Ja mun elämän pilasin kyllä ihan itse valvomalla öitä, soittelemalla perään, kyttäämällä ikkunassa, heittämällä omat tärkeät asiat romukoppaan…
-komea
[/quote]
yleensä aika parantaa tämän ongelman. Tai sitten se päihteily. Sitäpaitsi (siis ihan vaan oma kokemus) usea komea mies ajattelee, että pelkkä ulkonäkö riittää.
Näitä ominaisuuksia löytyy myös niistä vähemmän komeista…
Niin meilläkin! Ja samat harrastuskaverit, jotka ihan verhoavat huolenssa miehen alkonkäytöstä kevyeen vinoiluun! Ha! Että yhteisiä puheenaiheita harrastuksen parissa!
Häviääkö se hyvyys tai rakkaus siitä, että ei käytetä samaa jääkaappia?
Tuo on mun listalla kanssa. Että osaa tehdä käsillään. Mutta se, että on hellyttävä ja söpö ja sellaiselle on helppo antaa anteeksi… tekosyy.
Hän on mikä on. Irrottautumisessa on monta eri muotoa. Sä olet tuolla kirjoittanut, että jollei meno muutu ennen kuin antamasi armonaika kuluu loppuun, äijä lähtee. Oletko kertonut hänelle? Mä olen kertonut tämän joskus, kirjallisuusviitteen jossa Dostojevksi kuvaa miltä teloitettavaksi vietävästä tuntuu. (Hänellä on siitä omaa kokemusta) Aikaa tuntuu olevan loputtomiin. Vielä ei ole painettu liipasinta, on vielä tuo kadunkulma, jonne on matkaa, nämä askelet, jotka on käveltävä… ja se armahdus voi vielä tulla. Siis loppu ei ole vielä koittanut. (Koko jutun voi lukea Idiootista, en kyl yhtään muista mistä kohti kirjaa)
Näin ollen, jos aikaa on, niin sitä on. Vielä ei tarvitse muuttua, lopetan SITTEN. Huomenna. Tai ensi viikolla. Tai joskus. Vielä mua ei heitetä pois.
Ja sittenkin, mun mielestä oleellista ei olekaan vain se, mitä ominaisuuksia toisessa on, vaan minkälainen minä itse olen tässä suhteessa. Miten minä toimin, kuka minä olen. Onko se toinen pönkittämässä minun itsetuntoani, vaadinko että sen tehtävä on tehdä minut onnelliseksi toimimalla sillä tavalla kuin minä haluan.
Mä mietin just tässä yhtä piirrettä miehessä, jonka toivoisin olevan toisin. Mutta jos se olisi toisin, hän ei olisi enää oma itsensä. Se piirre on ihan olennainen osa hänen persoonaansa, ja minuuttaan. Jos hän alkaisi toimia minun haluamallani tavalla, hän tekisi itseään vastaan ja muuttuisi takuulla ärtyisäksi ja levottomaksi. Mun pitää vaan hyväksyä sekin asia.
Kiitos vastauksistanne! On aina niin vähän aikaa, ettei ehdi useammin kirjoittamaan…
Olen paljon pyöritellyt asioita mielessäni ja pakko tulla niistä tännekkin kertomaan. On mielenkiintoista miten tunteet voivatkin heitellä laidasta laitaan. Kun mieheni on “sekaisin” ahdistun kovasti ja kaikki tuntuu niin selvältä. Haluan jättää hänet ja aloittaa uuden tasapainoisen elämän. Mutta sitten mies selviää ja alan epäillä päätöstäni…Onko ruoho sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella… Jos lähden, löydänkö vain lisää ongelmia erillaisessa paketissa? Meillä suhde pelaa muuten loistavasti. Entä jos kiltokuvaelämä kunnollisen työssä käyvän miehen kanssa ei täytäkkään toiveitani? Voisiko vika olla myös minussa? Ehkä olen aina tyytymätön kaikkeen? Näin ainakin mieheni sanoo. Hän ei usko että olisin sen tyytyväisempi, vaikka hän olisi aina selvin päin ja kävisi sännöllisessä työssä. Ja oikeassa hän varmaan onkin…mutta olisin ainakin tyytyväisempi…kai…
En tiedä…huoah… Tiedän toki, että tietyt asiat lapsuudestani vaikuttavat ensinäkin siihen, että suhtaudun päihteisiin varsin jyrkästi. Erikoisesti lääkkeisiin, joita mieheni pääasiassa syö. Hän ei siis käytä mitään “kovia” huumeita enää, mutta näitä rauhoittavia kyllä ja väärin. Nykyään ei syö niin paljoa, että sitä kukaan muu kuin minä huomaisi, mutta esim. muutama kuukaus sitten tuli retkahdus. Hän osti useammalla satasella vahvoja rauhoittavia ja meno oli sen mukaista…Tietysti myös laskut jäivät minun harteilleni.
Siitä päästäänkin toiseen ahdistuksen lähteeseeni eli rahaan. Olen kai jonkinlainen shoppailu holisti. Nautin äärettömän paljon tavaroiden ostelusta. Saan ostamisesta lohtua ja mielihyvää. Toistaiseksi se on pysynyt hallinnassa, mutta nyt olen huomannut että lompakkooni on alkanut ilmestyä erilaisia kortteja. Olen ensimmäitä kertaa jopa piilottanut muutaman laskun mieheltäni. En kyllä tiedä miksi? Minähän ne maksan itse kuitenkin.
Paljon on meidänkin suhten aikana tapahtunut. Rikkinäisiä oltiin molemmat, kun seurustella aloimme. Olen eri ihminen nyt. En koe olevani enää “rikki”. Ehkä siksi haluan nyt muutosta.
Kultakala en ole saanut itseäni anoniin. Ja joo toi lynkkaus meininki on kyllä aika raakaa. En ikinä puhu miehelleni mistään “detlineista”. Ne ovat lähinnä vain itseäni varten. Mieheni on usein sanonut, että koittaisit jo päätää mitä haluat ja sitä tässä yritetään…
Aatukset juoksee pässä niin, ettei saa nukuttua. Kaikki unet liittyy tähän suhteeseen tai päihteisiin. Nyt on taas sellainen olo, että voisin todella lähteä. Olen mielessäni lähtenyt jo tuhansia kertoja. Kuvittelen miten järjestän asunnon, hankin muuttoapua ym. Tänään on äitienpäivä, mutta täällä sitä ei erikoisemmin vietetä. Mies kuorsaa hyvin poltettujen paukkujen ja syötyjen lääkkeiden jäljiltä sängyssä. Tunnenpa taas itseni tärkeäksi.
Olen lueskelut teidän ketjujanne. Tutulta kuullostaa moni asia. Hyvin huomaa, että sairaus on samanlainen oli kyseessä alkoholisti tai narkki. Esim. tuo sydän kuristuu-vaihe oli minulla noin kolme vuotta sitten. Nyt huomaan etten enää “kuristu” näihin eroajatuksiin. En haikaile hyvien aikojen perään. Ei ahdista muu kuin toimettomuus. Muistan sellaisen kerran joskus neljä vuotta sitten, kun mieheni oli niin huonossa kunnossa, että joutui psykiatriselle. Olin aluksi sitä mieltä, että nyt riittää, mutta sitten kaivoin esiin valokuvia…Itkuhan siinä tuli ja päätin silloin etten ole vielä valmis luovuttamaan. Sairaalassa minua odotti itkuinen, surkea mies. Halattiin ja sovittiin taas kerran.
Näitä kipeitä muistoja on niin paljon. Ihmeellistä miten kauan sitä vaan kaikkea jaksaa sietää rakkauden takia. Juuri tuon, kun se on oikeasti niin ihana ja rakas. Vittu se ei ole oikeasti ihana ja rakas, jos tämä ihanuus esiintyy vain kerran kuussa. Mielikuvitus hahmo se on. Sitä haluaa uskoa, että kaikki muuttuu. Ehkä ensi vuonna tai sitä seuraavana. Miksi? Miksi vitussa muuttuisi? Ei se mihinkään muutu. Jos joku muutuu, niin se olen minä. Tai olen jo muuttunut. Jos ei jotain ala tapahtua muutun katkeraksi vittumaiseksi akaksi. Olen sitä jo. Ainakin miehelleni.
Eilen hän taas sanoi: Rakastan
Minä siihen: Minä en
Mies: Ei se mitään. Rakastan sua silti
Mieheni koittaa kovasti hyvitellä käytöstään. Teki meille iltapalan, oiken kynttilät laittoi pöytään. Ennen olisin heti leppynyt, vaan en enää.
Haa Ei itketä yhtään, eikä oikeastaan edes vituta. En tarvitse enää ketään tekemään mua onnelliseksi. Siitä kai on kyse. Pärjään ihan yksinkin.
Pelkäänpä Dahlia, ettet ole ainoa äiti Suomessa, jolla on sekavat tunteet äitienpäivänä. Silloin kaikki korostuu. Onnitelkaamme me äidit toisiamme. Ainakin exjuoppo virkusti onnitteli meitä.
Mä olen huomannut, että päihdesairaan kanssa elävälle nuo tunnevuoristoradat ovat arkipäivää. Samana päivänä voi olla onnen kukkuloilla ja pimeimmässä helvetissä. Ja monta päivää putkeen. Oletko lukenut meidän muiden ketjuja? Suosittelen lämimästi lukemaan vaikka tähtitytön Vuoristorataa -ketjua. Siellä mennää hurkia kaarteita sivu kaupalla ja samalla käydään omaa kasvukamppailua. Mä muistelen, että tuossa minun pitkääkin pitemmässä Tukea -ketjussani on jotain samantapaista.
Ja päihdesairaat myös tuntuvat syyllistävän mielellään meitä läheisiä. Ja minä ainakin syyllistyin kovasti. Minä välillä ajattelin, että retkun retkahdus oli kokonaan minun syyni. Ja usein mietin, että olin käytökselläni aiheuttanut “kentälle” lähtemisen. Niin se ei kuitenkaan ole. Mä en sano, ettenkö mä olisi ollut oikea kamala akka ja varsin rasittava kumppani, mutta en mä kyllä retkukn huumeiden käytöstä ole vastuussa. Siitä hän on vastuussa ihan itse. Mulla vain meni aikaa, että tajusin sen. Seuraavaksi olikin pitkä tie opetella sitä, että mä en voi häntä parantaakaan, koska en ole sairastuttanutkaan. Oikeastaan se on helpottavaa.
Ja noita erosuunnitelmia on tullut tehtyä. Niitä on tehnyt aika moni täällä. Se on varmaan sellaista henkistä pakoa. “Minullapa onkin varasuunitelma, jonka voin ottaa käyttöön koska vaan.”
No, nyt on sen verran väsynyt olo, että painun pehkuihin. Jaksamisia sinulle.
) tai väittää etten pärjää yksin. Hän on voimakas persoona ja häntä on miltein mahdotonta vastustaa. Tosin olen tässä vuosien varrella kehittynyt itsekkin aika voimakkaaksi persoonaksi. Haluaisin kai kysyä teiltä saman kokeneilta, miten aloititte eroprosessin? Pitäisikö ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon tai lastensuojeluun? Jos aion lähteä pitäisi sen tapahtua salaa, muuten mieheni estää sen. Ystäviä on, mutta en voi mennä heidän luokseen, koska mieheni olisi heti oven takana mankumassa.
Vaikeetahan se on tosta vaan jättää toinen, ja vielä vaikeammaksi tekee kun on tää yhteinen lapsi niinkuin teilläkin jos oikein muistan lukemani(?). Ilman sitä olisikin helpompaa, koska lapsi sitoo mut tähän mieheen koko loppuiäkseni vaikken haluaisikaan!
Siksi on niin vaikea ymmärtää miksi hän käyttäytyy niin typerästi. Ja vielä vaikeampi on hyväksyä sitä ettei ehkä voi jatkaa yhdessä… 
Tiedän toki, että tietyt asiat lapsuudestani vaikuttavat ensinäkin siihen, että suhtaudun päihteisiin varsin jyrkästi. Erikoisesti lääkkeisiin, joita mieheni pääasiassa syö. Hän ei siis käytä mitään “kovia” huumeita enää, mutta näitä rauhoittavia kyllä ja väärin. Nykyään ei syö niin paljoa, että sitä kukaan muu kuin minä huomaisi, mutta esim. muutama kuukaus sitten tuli retkahdus. Hän osti useammalla satasella vahvoja rauhoittavia ja meno oli sen mukaista…Tietysti myös laskut jäivät minun harteilleni. 