Näkökulmia vaikeaan tilanteeseen

Hei kaikille, olen seuraillut palstaa aiemminkin mutta rekisteröidyn vasta nyt.

Tuntuu, että te kaikki osaatte niin hienosti ja jäsennellysti kirjoittaa…mutta jospas sitä oppisi itsekin. Usein vaan asioilla on niin monta puolta, että osa jää väkisinkin tekstistä puuttumaan :unamused: Tunnen kuitenkin nyt tarvetta johonkin purkaa ja selkiyttää asioita. Tämä on siitä hyvä päiväkirja, että saattaa saada vastauksiakin.

Eli meillä tilanne juovan miehen kanssa ruvennut nyt kärjistymään ihan siitä syystä, että minulle jää kaikki vastuu perheen asioista ja nyt alkaa taloudelliset huolet olla aika hurjaa luokkaa. Tämä kesä mennyt miehellä riehakkaammin ryypyn puolelle. “Normaalisti” mies jää pari kertaa viikossa töiden jälkeen juomaan ja hiipii yöllä sohvalle nukkumaan, ja pari kertaa vuodessa ollut rajumpi viikon-parin ränni (ei silti kotona juo). Tämä on ollut minulle ihan sietokyvyn rajoissa (vaikkei tietysti kauhean kivaa), ts. kaikissa meissähän joku vika on. Ja muuten on ollut hyvä mies ja isä lapsillemme.

En ole näissä asioissa aivan untuvikko, molemmat vanhempani ovat alkoholisteja. Isäni olenkin jo haudannut vuosia sitten, äitini on nyt kohta 3 vuotta ollut raittiina :smiley:
Mielestäni olen oppinut vetämään rajani ja pitämään juovaan alkoholistiin sen pakollisen hajuraon (isäni kanssa se oli todella välttämätöntä). Myös miehestäni olen alusta saakka tiennyt mihin ryhdyin, ja elän omaa elämääni lasten kanssa riippumatta miehen touhuilusta. Ei ehkä monista kuulosta kovin ihannesuhteelta, mutta täällä se ei varmaankaan aiheuta kummastusta :slight_smile:
En siis kyttää, vatvo, rähjää, kiristä ym. Enkä todellakaan kuvittele, että minä voisin miehen juomiseen vaikuttaa (toisin kuin anoppi, mutta hänestä sitten kokonaan oma viesti :unamused: ). Olen päättänyt rajani, ja niissä pysyn. Ja nyt ne rajat alkavat tulla vastaan.

Lätinät sikseen ja kissa pöydälle: haluaisin erota. Syyt:

  1. Taloudelliset: en saa tukia miehen tulojen takia (tuloinani vain lapsilisät ja kotihoidontuki). Jokainen arvaa mihin miehen rahat kuluvat.
    Olen totaalisen kyllästynyt valvomaan yökaudet ja miettimään miten selviämme veloista, kun toinen sotkee asioita koko ajan lisää.

  2. Vastuunkanto: tähän olen jostain syystä tympiintynyt ihan vasta hiljattain. Ja syytän myös itseäni, paljon. Mikä idea on ollut ottaa joka ikinen homma omalle vastuulle? No tietysti se, että jonkun ne on pakko hoitaa. Pattitilanne siis. Mutta ärsyttää.

  3. Luonteeni: olen pohjimmiltani yksineläjä. Viihdyn yksin, tarvitsen sitä. Välillä tietysti olisi kiva että on joku, mutta ei jatkuvasti.

Syyt eroa vastaan:

  1. Lapset: suurella todennäköisyydellä eivät tulisi enää isäänsä näkemään. Äärimmäisen surullinen ajatus, syyllisiä fiiliksiä. Oman jaksamattomuuteni takia “veisin” lapsilta rakkaan isän…mies ei lasten nähden ole humalassa. Ja jos/kun erosta alkaisi alamäki, ei varmaan olisi enää koskaan selvinpäin, eli ei näkisi lapsiakaan.

  2. Eron jälkeen hoitaisin edelleen kaikki asiat yksin. Siinä on kyllä toisaalta eroa, onko oikeasti yksin vai toisen kanssa yksin. Ja olisipa yhden ison lapsen asiat vähemmän hoidettavana…

  3. Vaikka saan nytkin todella vähän lapsivapaata aikaa, eron jälkeen en saisi sitä lainkaan. En pääsisi opiskelemaan sinne minne nyt näillä näkymin olen menossa–>katastrofi itselleni

Olen paljon pyöritellyt asumiseroa päässäni, voisi onnistuessaan ratkaista kaikki ongelmat. Mies kasvaisi pari vuotta itsekseen ja sitten olisi taas kaikki hyvin…yeah :laughing:
95% todennäköisyydellä ilmoitukseni ulkoruokintaan siirtämisestä kasvattaisi niin ehtymättömät itsesäälivarannot, että niiden voimin ukko dokaisi itsensä hautaan–>kurjaa lapsille.

Silti mieli haluaa tarttua siihen pieneen mahdollisuuteen, että jospa se olisi pohja?

Entäs minun tunteeni? En rehellisesti tiedä. Ehkä ikävöisin toisinaan, iltaisin. Toki rakastan, sitä vaan on välillä niin vaikea muistaa. Ollaan sielunkumppaneita, oikeasti. Koskaan en ketään tuollaista löytäisi, enkä ketään enää haluaisikaan.

:blush: Joskus toivon, että tuo kuolisi, saataisiin “kunniallinen” loppu ja hyvät muistot. Ja surevana leskenä saisin olla loppuikäni rauhassa seurustelukyselyiltä. :blush:

Tosi kauhea olen kun ajattelen tuollaista, mutta pakko sanoa, että viimeiset 5 vuotta olen ollut isäni kanssa paremmissa väleissä kuin koskaan aiemmin :confused:

Mielelläni otan vastaan erilaisia näkökulmia, olen nyt aika jumissa ajatuksineni…

Ja avauksen tein siis minä, kesken kirjoituksen heitti pihalle :question:

Niin. Samojen ajatusten kanssa pähkäilin ja totesin, että jos nyt jo teen 95% kaikesta yksin, kyllä minä sen 5% puristan jostain. Lisäksi ei tarvinnut miettiä, oliko toinen tällä kertaa tosissaan lasten hakemisesta tarhasta vai ei. Jokunen hätäinen taksikeikka piti tehdä, kun hakijaa ei kuulunutkaan.

‘Asioilla on taipumus järjestyä’ sanottiin, enkä totta puhuen siihen oikein uskonut. Mitta tuli vain niin täyteen, etten enää olisi itse kestänyt - ja mitä sitten olisi tapahtunut? Muksuilla ei olisi yhtään selväpäistä vanhempaa?

Kummallista kyllä asiat järjestyivät :slight_smile: Ei nyt suorastaan niinkuin elokuvissa, mutta järjestyivät.

Isojen asioiden kanssa kamppailet juuri nyt. Sinun elämäsi, sinun ratkaisusi. Voimia!

Hei KukaHuutaa,

Itselläni on vasta vajaan viikon kokemus “erossa” olemisesta. Eli siis annoin maanantaina sormuksen miehelle ja toivotin onnea valitsemalleen tielle. Miestä ei ole sen jälkeen kotona näkynyt. Ja tämän ajan kun mies on ollut poissa, olen käyttänyt asioiden järjestämiseen, lasten kanssa touhuamiseen ja siihen mihin normaalistikin. Miehen poissaolo ei työtaakassa näy missään, paitsi siinä että lasten kanssa on helpompaa, kaikki me, minä ja lapset olemme nyt paljon levollisempia. Sellainen peruslevottomuus, joka lapsissa purkautuu häseltämisenä, on loistanut poissaolollaan.

En toki uskokaan että pitkällä tähtäimellä kaikki menisi näin hyvin, mutta pitkästä aikaa minulla on hyvä ja turvallinen olo kotona. Tämä näkyy monessa asiassa, en hermostu lapsille niin monesta asiasta ja itselläni on hyvää energiaa myös kotitöiden tekemiseen. Tuntuu kuin yksi suuri painolasti harteilta olisi poissa.

Suurelta osalta tämä “keveys” johtunee juurikin siitä että teen kaiken yksin. Ei tarvitse hermostua siitä että pöydällä olisi ruoka-astiat ja maitopurkki lämpenemässä, koska itse hoidan lasten ruokinnan ja korjaan ne pois sen jälkeen. Ei tarvitse huolehtia ja murehtia onko mies lasten kanssa selvänä kun käyn illalla jakamassa mainoslehdet, tiedän että kotona on luotettava lapsenvahti. Eikä tarvitse murehtia yötä myöten tajuaako mies jättää auton kotiin/kapakalle eikä lähde ajamaan kännissä. Niin monta asiaa on helpompaa! Myöskin voi itse suunnitella päivän juuri niinkuin haluaa, ei ole mies täällä kotona “sotkemassa” aikatauluaja tai tarvitsemassa kyytiä jonnekkin.

Toivon sinulle voimia päätöksen tekoon!

Minä myös nykyään nautin yksin tai lapsen kanssa kahestaan kotonaolosta. Ärsyttää kun mies tulee reissuiltaan kotiin, kun aina on humalassa. Se jää tosi harvoin mihinkään yöksi, ellei sit oo ihan räkä poskella ja sammu johonkin. Oon yrittäny sanoo että pysyis jossain muualla sen ajan ku juo, mut jostain syystä aina kampeaa kotiin. Varmaan vahtimaan mitä teen tai jätän tekemättä. :angry:
Mun renttu on muuttunu tosi v-mäiseksi myös selvinpäin ollessaan, se on ihan sairaan tarkka kaikesta, tyyliin koiran kuppi 5cm väärässä paikassa. Siis ihan sairasta nipotusta! Mitään en osaa tehdä oikein ja jos jätän tekemättä sekään ei oo hyvä. Ja humalassa ollessa on sit ihan hällä väliä-tyyli.
Paljon helpompi olla kotona niinku sitä ei oiskaan. Saa päättää yksin kaikesta ja tulla ja mennä niinku itse haluaa. Oiskohan siis jotain pientä irtaantumista rentusta jo mun pään sisällä tapahtumassa…? Toivottavasti.
Ois tietty kiva joskus olla yhessä perheenä ja käydä jossain, mut en enää haaveile sellasesta tosissani. Kun ei toisesta ole enää sellaseen.

Nyt tässä just kattelen ku ukko alkaa paahtaa leipää, mahtaakohan koko talo palaa… Taitaa olla promilleja sen verran ettei pistoke ihan osu rasiaan. :laughing: Kyllä näistä meidän puolisoista sais aikamoisen elokuvan tehtyä, tiedä sit oisko se komediaa, tragediaa, draamaa vai ehkä kauhua… Joskus tekis mieli kuvata noita toilailuja ja näyttää joskus selvempänä hetkenä, vaan tuskinpa siitäkään ois hyötyä.

Joopa, en tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa…

Kuullostaapa omilta parin vuoden takaisilta mietteiltäni (tosin, olitpa muuten kunnioitettavan taitavasti jäsennellyt tekstisi :smiley: ). Paljon on tosiaan erossa mietittävää, iso harppaus tuntemattomaan. Ja kun ei mitenkään voinut kurkata tulevaisuusverhon taa, millaista siellä sitten oikeasti onkaan, täytyi vaan ajatella niiden pahimpien pelkojen kautta.

Olin varma, että mieheni alkoholismi riistäytyisi eron jälkeen täysin käsistä. Se pahenikin kovasti kyllä, tosin se paheneminen oli jo hurjassa vauhdissa siinä vaiheessa kun eroa mietin… Mutta meidän kohdalla olen melko varma, että yhteen jääminen ei siltä juomisen pahenemiselta olisi pelastanut, vaan olisimme nyt lapseni kanssa kaulaamme myöten siinä mukana, se olisi nyt arkeamme - mörkö, joka asuisi meillä. Ajatuskin siitä on raskas.

Totuus on, että elämä on nyt helpompaa. Hauskempaa. Kauniimpaa. Sujuvampaa. Valoisampaa. Joskus sitä miettii, olisiko pitänyt erota jo aiemmin, olisiko se ollut lapsen kannalta parempi? Olisi ollut enemmän voimia lapselle ja iloisille asioille, silloin tuntui, että elämä on pelkkää siivoamista, ei kai jaksanut muuta. Mutta ei me oltu valmiita eroon aiemmin. Nyt se vaan oli pakko.

Ja, hengissä yllättäen ollaankin yhä. Ja väleissä, se on tärkeää. Ja mies ei ole vieläkään täysin rappiolla. Mutta, vaikka nyt tapahtuisikin joku yllätysparaneminen ja alkoholismi poistuisi elämästämme, en usko, että voisimme palata yhteen. Me ollaan kavereita, emme rakastavaisia. Se osa suhdetta on kuihtunut pois.

Yksinhuoltajana on periaatteessa helpompi pyytää apua muilta, ja muut osaavat ja uskaltavat sitä helpommin tarjota kuin mitä pariskunnalle. Mutta onhan se haasteellista alkaa rakentaa sitä turvaverkostoa, itselleni on ainakin ollut. Kyllähän se mun oma aikani aika minimissä alkuun olikin. Nytkin, niinä aikoina kun tuurijuoppo ex-mieheni juo, olen ihan pulassa - mikä kertoo myös siitä, että juomattomina aikoina yhteistyömme edelleen toimii ja että niinä aikoina mieheni ottaa jonkin verran vastuuta, vaikka erillään asummekin.

Toisaalta, jos sun miehen alkoholismi on pahenemassa tai on jo holtitonta, se tarkoittaa joka tapauksessa sitä, ettet voi jättää lasta hänen vastuulleen, vaikka saman katon alla asuisittekin. Mitenkään en halua päätökseesi vaikuttaa (tiedäthän sen :slight_smile: ), mutta joskus ei muita vaihtoehtoja ole kuin ero, ja siitäkin voi selvitä. Millaisiakohan palveluita sun paikkakunnalla yksinhuoltajille olisi, voisikohan löytyä jotain? Mitenhän kalliiksi tulisi palkata MLL lastenhuoltaja muutamaksi tunniksi silloin tällöin tms. luentojen tai lukemisen ajaksi? Miten usein lapsenhoitajan saaminen olisi välttämätöntä?

Mä stressasin paljon myös talousasioita, mutta toistaiseksi ollaan niistäkin selvitty. Kaikki on sujunut paremmin kuin etukäteen luulin, mutta mistäpä sen olisi tiennyt. Antaisin sulle nyt kristallipallon, jos vaan voisin :slight_smile:

Kuivahuikka.

Oi, miten olikin tullut vastauksia, kiitos :smiley: Se kristallipallo olisi kyllä ollut mukava lisä :laughing:

Koitin niitä eilisen sulatella ja miettiä mitä kirjoittaisin seuraavaksi. Minulla on sellainen PAHA tapa aloittaa jos jotakin, ja jättää kaikki kesken…yritin nyt vähän itselleni lupailla, että jatkan tätä “päiväkirjaa” vaikkei aina olisikaan kirjoitusfiilis. Jotain sekin kai tarkoittaa, että se tuntuu vastenmieliseltä?

Tilanteessa on minusta ihan erityisen hankalaa se, että ukko ei ole ns."perus"juoppo. Eli siinä missä vanhempani ovat a) mokanneet sitä varmemmin mitä tärkeämmästä asiasta on kyse b) syyllistäneet läheisiä juomisestaan c) riehuneet, olleet inhottavia, käyneet vieraissa jne…mieheni on aivan vastakohta! Toisinaan ajattelen, että hän ei vaan ole vielä niin pitkällä sairaudessaan, että tuokin vaihe on tulossa, mutta toisaalta taas ei kai kaikki juopotkaan ole samasta puusta veistetty? Ja se tässä juuri on niin vaikeaa. Jos tuo olisi ilkeä, pelailisi pelejään (tai yrittäisi, enhän tosiaan ole eilisen teeren tyttö :smiley: ), mokailisi lasten synttäreitä tms., ei päätös olisi yhtään vaikea! Tai ehkä olisi kuitenkin, mutta eri tavalla.

Taloudellisesti pärjäisin paremmin yksin, mutta mihinkään lapsenvahteihin ei olisi varaa. Saisin ehkä opiskelupaikan vaihdettua sellaiseksi, että saisin lapset päiväkotiin, mutta varmasti aloitus lykkääntyisi jopa vuodella. Käytännön asiat kuitenkin aina jotenkin järjestyy, sen olen huomannut.

Nyt tällä hetkellä parisuhteessa varmaan raha-asiat hiertää eniten. Ja siis se, että minä yksin murehdin niitä, kun toinen pakenee vastuutaan ja murheitaan kapakkaan. Ollaan myös melko huonoja puhumaan molemmat, nyt saatiin ihan vähän avattua asioita. Ehdotin, että aletaan kirjeenvaihtoon, olisi molemmille helpompaa :laughing:

Kävi tässä miten kävi, pakkohan asiat on silti selvittää. Jotta voi sitten sen pohjalta päättää tulevaisuudesta.
Koitan nyt taas omasta puolestani antaa miehelle rutkasti enemmän vastuuta, se on hänet saanut ryhdistäytymään aina ennenkin, eikä tee minullekaan yhtään pahaa! Joku päivähän voi käydä niinkin, että tuota mahdollisuutta luovuttaa vastuuta ei enää ole, joten parasta “lomailla” nyt kun vielä voi…
Uskon, että oikea ratkaisu asiassa kuin asiassa tulee lopulta alitajunnasta tietoisuuteen, vaikkei asiaa aktiivisesti märehtisikään ihan kellon ympäri :slight_smile:

Niin epäreilu maailma, kun löytää täydellisen miehen, eikä se olekaan täydellinen :unamused:

Kuten tarkkasilmäinen lukija ehkä huomaa, olen varsin ailahtelevainen (ja impulsiivinen) persoona…ja juuri siksi haluan tässä elämäni tärkeimmässä päätöksessä tehdä pohdinnan perusteellisesti ja avata suuni vasta kun homma on ihan oikeasti kokonaan funtsittu. Muutenkin parisuhteessa olen onneksi oppinut välttämään välitöntä toimintaa. Muuten ei ole elämän äkkiliikkeet vielä koskaan kaduttaneet (eikä se katuminen kyllä hyödyttäisikään), mutta tämän suhteen aristan. Ehkä hyvä niin…

Jaa, näihin mietteisiin, ja ensi kerralla taas uudet tuulet varmaan :laughing:

Näin vaikeaa minun on pysyä päätöksissäni :blush:
Mutta nyt kirjoitan, vaikka ei tulisi yhtäkään järkevää lausetta. Olen alkanut tehdä kauheasti kirjoitusvirheitä, täysin tapojeni vastaista!! Nyt heitän kielipoliisin viitan yltäni (tosi helppoa…).

Heitin sitten miehen pihalle. Se siitä rauhallisesta harkinnasta. En tiedä miten järkevää oli, keksin sellaisen kompromissin, että ei kuitenkaan vielä erota. Alle kaksi viikkoa uutta järjestelyä takana, eikä kovin hyvältä vaikuta.
Miestä on näkynyt kotona aikalailla saman verran kuin ennenkin, paitsi että ei käy sohvalla haisemassa klo 02-06 kun on juonut. Sanoin, että aina selvinpäin saa tulla. On sillä luojan kiitos sen verran selkärankaa jäljellä, että ei ole kännissä yrittänytkään. Ei edes krapulassa.

On mukavaa olla illalla yksin, kun ei tarvitse “pelätä” milloin se taas kömpii kotiin. Eihän miehessä oikeasti mitään pelättävää ole, kiltti kuin mikä, mutta jotenkin se odottaminen rassaa. Ja kun tietää, ettei sieltä ovesta mikään hemaiseva olento keijujen maasta pölähdä, niin toivoo vaan ettei tulisi ennenkuin olen nukkumassa.

Mies on suurimmaksi osaksi majaillut äidillään kun on juonut, mikä ei ole kenenkään kannalta kovin hyvä ratkaisu…mun illat menee anoppia puhelimessa lohdutellessa, onneksi ollaan kuitenkin hyvissä väleissä. Anopille tosi kurjaa, ei tietenkään voi omaa lastaan kadulle heittää, mutta stressaa tilannetta kovasti. On jostain syystä ihan varma, että poikansa ei mitenkään pysty hankkimaan asuntoa koska ei ole varaa…WTF? Mun laskelmien mukaan miehellä olisi mahdollisuus (jos onnistuu pysymään töissä) seuraavien 3 kk aikana saada melkein 2000€ säästöön. Merkillistä jos ei sillä asuntoa saa järjestettyä. Jos vain haluaa :exclamation:
Ihan vertailun vuoksi: mun kk-tulot on tällä hetkellä alle 800€ ja ajattelin selvitä hengissä kolmen lapsen kanssa :unamused:

Se pitää miehen hyväksi lukea, että se on tuosta äitinsä vouhotuksesta vähintään yhtä ärtynyt kuin minäkin.

Kyllähän raha-asiat stressaa kauheasti, ei käy kiistäminen. Tässä kun on niin veitsen terällä oltu jo pitkään miehen holtittomuuden (ja oman saamattomuuteni :exclamation: ) takia, voi olla että multakin menee luottotiedot ihan tuota pikaa. Yritän koko ajan vakuutella itselleni, että siihen ei maailma kaadu, mutta tuntuu menevän huonosti perille :cry: Mulla on kuitenkin mahdollisuus päästä jaloilleni todella nopeasti taas kunhan saan asumistuet ym. rullaamaan. Hävettää vaan pirusti ajatuskin.

Mies tuntuu tajunneen jotain. Siitä on vaan vielä aika pitkä matka siihen, että tekisi tilanteelleen jotakin. Se ei nimittäin käy, että tänne voi tulla viettämään parisuhdetta aina pari kertaa viikossa kun sukuvietti yltyy kovemmaksi kuin viinanhimo. Tästä täytynee ensi kerralla jutella, koska jos tuo aikoo nyt jatkaa tällä 2 pv viinaa-1 pv perhe-elämää- linjalla, en rupea enää yrittämään. Ei ole kovin suuret odotukset tällä hetkellä, mutta aika näyttää… akuutti kriisi on nyt ulkoistettu ja kunhan käytännön asiat saadaan rullaamaan voi vasta oikeastaan ruveta asioita työstämään. Nyt yritän olla hätiköimättä. Kärsivällisyys ei vaan ole koskaan ollut vahvimpia puoliani :imp:

Päivittäin fiilikset heittelee, mutta itse ratkaisuun olen tyytyväinen. Nyt kun malttaisi odotella vaan.

Tämmöistä tänään, aamulla taas jotain ihan muuta varmaan :unamused: