Näinkö tässä nyt käy

Olen kirjoitellut palstalle aiemminkin - ehkä noin 5 v sitten. Silloin puolisoni juomistilanne oli pahasti päällä, lapset pieniä ja minä taloudellisesti täysin riippuvainen puolisostani. Silloin vielä jaksoin uskoa ja yrittää ja jokaisen juomiskerran jälkeen mietin mitähän tahoa tällä kertaa voisin lähestyä, minne hänet “toimittaisin” ja mistä voisimme saada apua. Noista ajoista juominen on vähentynyt mutta juomispeikko elelee edelleen kotonamme ja iskee aina yhtä yllättäen.

Nyt alan pikkuhiljaa uskoa, että yhteiselämällämme ei ole jatkoa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt ja myöntänyt sen, etten voi tehdä mitään toisen eteen. Ja valitettavasti olen joutunut sulattelemaan sitäkin ajatusta, ettei hän edes halua kokonaan päästä eroon alkoholista. Olen todella pettynyt, sillä elämäämme on osunut muitakin todella kovia takaiskuja ja luonteeltani olen tyyppi, joka ei anna periksi ja puskee läpi vaikka harmaan kiven. En millään haluaisi antaa periksi.

Olen alkanut miettiä omaa vanhenemistanikin. Jos elämä pitää laittaa aivan uusiksi niin nyt alkaa olla viimeinen hetki - 70-vuotiaana ei enää ehkä jaksa tehdä näin suuria ratkaisuja ja muutoksia elämäänsä. Tulevaisuus kuitenkin pelottaa todella paljon ja yhä mietin mitä pitäisi tehdä, mistä ihmeestä löytäisin oikean ratkaisun tilanteeseemme. Jotenkin uskottelen itselleni että ensi kesään mennessä elämässäni on uusi käänne - joko niin, että puoliso todella tekee muutoksen tai sitten aloitan uuden elämän yksin lasten kanssa. Ihmettelen vain mistä saan tarpeeksi rohkeutta ja viisautta. Pitäisikö hakeutua johonkin ryhmään? Psykologille?

Tämä sunnuntai-ilta tuntuu pitkältä ja kauhealta - odottelen huomista, että pääsen töihin ja olemaan ajattelematta elämääni ja tilannettani.

Käänne varmasti tapahtuu, kuten toivot, mutta ei ehkä kannata odottaa sitä alkoholistilta :unamused: . Ajattelen, että sinä periksiantamattomana ihmisenä osaat ratkoa asiasi itsesi ja lastesi kannalta parhain päin :slight_smile:
Tulevaisuus pelottaa, erilainen elämä ja miltä se sitten tuntuisi? Surutyötä olisi edessä, mutta paljon hyvääkin kun irrottautuisitte alkoholistin vaikutuspiiristä.
Onko sinulla ystäviä, joille voisit ensiksi ajatuksistasi ja peloistasi avautua? Itse pitkitin aivan turhaan ystäville puhumista. Sain hyviä ja vähemmän hyviä neuvoja, mutta aivan erityisen hienosti sain ymmärrystä, käytännön apua ja minua kuunneltiin. Siitä sain voimia ja pelkoni esim. yksinäisyyden suhteen hälvenivät.
Ammattiapuakin varmasti löytyy, rohkeasti vain kyselemään oman paikkakunnan perheneuvolasta, mielenterveystoimistosta, A-klinikalta…
Itseäni on elämän muutostilanteissa auttanut kirjoittaminen. Olen listannut esim. pelkojani, muutoksen hyviä ja huonoja puolia, käytännön haasteita. Sitten asia kerrallaan olen niitä pähkäillyt, puhunut ystäville ja ratkonut esim. asunto- ja raha-asioita.
Jos et ole vielä puolisollesi asiasta puhunut, ratko ensin itseksesi miten käytännön asiat hoituvat. Olet sitten vahvemmilla, jos tai kun puolisosi aloittaa lupailemisen paremmasta tai anelee jäämään.
Sinä itse tiedät, milloin olet valmis muutokseen ja onko eroaminen se sinulle oikea ratkaisu. Erosta ja elämän uudelleen aloittamisesta näyttää selviävän hengissä :slight_smile: Aikansa ottaa toki. Jaksamista ja kirjoittele vaikka tänne pelkojasi ym. huolia. Eiköhän täältä löydy monenlaista neuvoa ja kokemusta jaettavaksi. Itseäni on auttanut täällä tarinoiden lukeminen, monta oivallusta on tullut muiden kokemuksista.

Hei,tuo päättämättömyys niin tuttua.Mutta kyseessä lasten lapsuus.Se menee liian nopeasti,ei ole äiti läsnä, jos vain pohtii taustalla mitä tekisi. Se virtahepo olohuoneessa on silmiä avaava kirja, oli ainakin minulle. Ja ei ne suuret tulot vaan pienet menot. Kannattaa miettiä nuo talousasiat myös.

Hei

Kiitos myötätunnosta ja kommenteista.

Laskeskelin uudelleen vuosia ja jo 10 vuotta sitten olen viettänyt öitä lohduttomasti itkien. Näin on käynyt, kuten moni muukin on palstalla kirjoittanut, että enää ei juuri hetkauta toisen juominen. On kasvattanut kovan ulkokuoren itselleen jotta sietäisi ja kestäisi aina vain uudelleen. Hyväksyy sen, että omat suunnitelmat menevät aina uusiksi ja pieleen ja että aina vain uudelleen on lähdettävä rakentamaan luottamusta ja seesteistä yhteiseloa.

Tulevaisuus pelottaa kyllä kauheasti ja sitä miettii pitäisikö vielä antaa mahdollisuus, pitäisikö vielä katsoa. Mutta taitaa se olla vähän niinkin, että alkoholistin rinnalla sitä kuonaa kertyy hampaankoloihin vähän liikaa ja vaikka juominen lakkaisikin voi olla, ettei yhteys enää löydy. Pelkään, että meillä on käynyt juuri näin. Kävimme aloitteestani parisuhdeterapiassakin juuri yrittämässä purkaa tällaisia sanottuja ikäviä asioita ja tehtyjä ikäviä tekoja mutta ilman tulosta. Olen ajatellut, että miehelle on liian rankkaa ottaa käsittelyyn mitä kaikkea perhe on saanut hänen takiaan kestää ja siksi hän ei pysty esim. pyytämään anteeksi tai selvittämään tapahtuneita.

Olen luullut olevani sinut tämän asian kanssa, mutta viimeisen vuoden aikana on alkanut tuntua siltä, että ehkä itsekin tarvitsen jonkinlaista terapiaa, jotta voin aloittaa uutta elämää ja vapautua kaikesta siitä taakasta ja murheesta, mitä vuosien aikana olen joutunut yksin kantamaan. Olen kovin yksinäinen eikä minulla oikeastaan ole ketään ystävää, jolle voisin puhua asioistani. Ihanaa, että on tämä palsta, jolla voi vähän peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Oikea adjektiivi olotilalleni on ehkä “lannistunut”, “luovuttanut” ja “väsynyt”. Annan vain päivien kulua ja koitan kestää huushollin sotkuja ja tekemättömiä kotitöitä. En jaksa tarttua hommiin enkä suunnitella kivoja asioita elämääni. Masentunutkin siis ehkä? Kovasti tarvitsisin kyllä voimia ja rohkeutta jättääkseni mieheni myös sikäli, että teen pätkätöitä ja tiedän, että taloudellisestikin joutuisin tosi tiukoille eron tullessa.Harmittaa, että mieskin on niin saamaton, ettei omalta osaltaan ota ja ala edistää eroa. Helpottaisi minunkin ratkaisuani.

Haluatko olla tuo ihminen, joka on lannistunut ja väsynyt ja jonka elämänilo on kadonnut? Ajatteletko, että saat jostain mystisesti lisää vai voimia, vai menetätkö niitä lisää jos tilanne jatkuu vaikka seuraavat viisi vuotta?

Sinä olet ikävä kyllä se, joka tekee ratkaisut. Toivomalla ei tapahdu mitään, aikaa vain kuluu. Ei minunkaan mieheni halunnut muutosta, hänellähän oli kaikki hyvin - sai mennä ja tulla niinkuin halusi ja jättää kaiken muun minulle. Eihän se yksinhuoltajan elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta hakkasi mennen tullen sen, mitä elämän juovan miehen kanssa oli :slight_smile:

Oletko kokeillut Al-anonia? Kannattaa!

Tsemiä!

Kodissamme haisee vanhalle viinalle ja pahalle. Järjesti puoliso taas oikein mukavan yllärin: olikin sammuneena sohvalla kun oli luvannut tehdä asioita puolestani. Tänään sitten yritän selviytyä ja järjestellä parhaani mukaan mieheni tekemää oharia.

Rakkaus on kyllä kumma asia. Melko paljon se kestää sitäkin, että näkee toisen tuollaisessa tosi ala-arvoisessa kunnossa ja sellaisen näyn vain pyyhkii mielestään. Mutta raja tulee jossakin ja inho ja viha alkaa saada pysyvää sijaa mielessäni.

Mielessäni alkaa kirkastua ja vahvistua ajatus erosta. Alan varmasti pikkuhiljaa järjestellä asioita, ostella silitysrautoja, kahvinkeittimä ym. tarpeellista alennusmyynneistä, jotta sitten uuden kodin järjestely sujuu mahd. kivuttomasti. Sitä henkistä kipua kun varmasti riittää yllinkyllin, varmaankin loppuelämäksi asti.

Näin meillä päättyi syysloma. Ja voimia kun piti kerätä :blush:

jatkan vielä…

Tällähetkellä minua inhottaa, kuvottaa, itkettää. Tuntuu, etten enää ikinä halua päästää miestäni 2 m lähemmäs itseäni saati, että hän koskisi minua… Olen vuosia kaivannut hellyyttä (ja seksiäkin) takaisin elämääni, mutta kovin on jäänyt vähille. Välillä mietiskelen huvikseni mahdanko enää ikinä elämässäni saada vaikkapa halata jotakuta (rakasta) miestä tai istuskella jonkun kainalossa hyvää oloa tuntien. Epäilen.

Olen elämässäni nähnyt myös pahaa dementiaa ja aivokasvaimen aiheuttamaaa persoonan muuttumista. Luulenpa, että rankinta, mitä läheisessä voi joutua näkemään ja kokemaan on se, että tutun ihmisen persoonaa muuttuu aivan toiseksi. Että ulkokuori on sama, mutta sisus, ajatukset ja tunteet ja käytös on jotain aivan muuta. Sitä on vain pienen ihmisen niin kovin vaikea käsitellä.

Lueskelin aamutuimaan muitakin ketjuja ja minutkin yllätti termi kuivahumala. Aivan uusi juttu minulle. Mietiskelin vain, etten haluakaan perehtyä alkoholistin maailmaan ja kaikkiin kuvioihin ja kiemuroihin. En halua oppia elämään tämän asian kanssa. Haluan vain eroon siitä.

Mietiskelen vain että joudunko joskus ottamaan lusikan kauniiseen käteeni ja oman toipumiseni vuoksi perehtymään alkoholistin ajatuksenkulkuun.

Moi Syyslintu,

Tilanteesi kuulostaa niin tutulta, oli pakko kirjoittaa sulle rohkaisun sanoja.

Mä jätin oman alkkikseni keväällä. Katselin touhua muutaman vuoden (yhdessä kuitenkin melkein 20 vuotta) ja sairastuin masennukseen ja lapset alkoivat oireilla. Viimein viime keväänä sain terapiasta niin paljon voimia, että tajusin että eläämäni ei kukaan muu voi muuttaa kuin minä itse. Eniten vaakakupissa kuitenkin painoi huoli ja vastuu pienistä lapsistani.

Lähdin yhteisestä kodistamme tyhjin käsin (kaikesta omaisuudesta, jopa lasten ja minun vaatteistakin tuli niin kauhea tappelu etten jaksanut). Aloitimme uudessa kodissa nukkumalla tyhjissä huoneissa patjoilla. Kun kerroin ystäville, tuttaville ja seurakuntamme diakonille tilanteestamme, saimme niin paljon tukea ja apua että en olisi ikinä uskonut olevan mahdollista. Saimme vaatteita lahjoituksena, huonekaluja, astioita yms. Loput olen ostellut pikkuhiljaa kirppareilta ja kierrätyskeskuksesta. Ja usko tai älä, kodissamme on jo kaikki tarpeellinen (paitsi tietokonepöytä :slight_smile:) ja meillä on ihan kaunis ja mukava koti. Älä siis pelkää, kaikki järjestyy kyllä jotenkin. Ne kahvinkeittimet ja silitysraudat saat kyllä ajan kanssa hommattua kunhan pääset rauhaan asumaan.

Elämämme on rauhallista ja mukavaa, lapset voivat (ja minä itse!) niin paljon paremmin. Toki yksinhuoltajan arki on rankkaa, mutta toisaalta olin jo edellisessä elämämässämme tottunut huolehtimaan kaikesta yksin, ei alkkiksestani mitään apua ollut. Nyt hommaa on itseasiassa vähemmän kun ei enää tarvitse siivota juopon sotkuja. Ja voimia kaiken hoitamiseen on niin paljon enemmän kun ei enää tarvitse elää pelossa ja epävarmuudessa, jatkuvassa pettymyksessä ja surussa. Olemme lasten kanssa rakentaneet elämästämme itsemme näköisen ja meille on jo tämän puolen vuoden aikana ehtinyt kehittyä omia tapoja viettää aikaa ja touhuta, olemme saaneet uusia ystäviä ja harrastuksia. Itsekin olen ihan eri ihminen, iloitsen taas asioista (niistä pienistä ja arkisistakin) ja jaksan olla lapsille läsnä. Ja miten pienet asiat (esim. iltakävely lasten kanssa, kuuma, rauhallinen suihku illalla lasten mentyä nukkumaan, yhteinen aamupala vkoloppuisin) voivatkaan tuntua vuosien itkun ja surun jälkeen niin ihmeellisiltä. Iltakävelyn tai töiden jälkeen ei pelota mennä kotiin, aamupalalla ei kuulukaan kaljatölkin sihahdusta, kukaan ei oksentele nurkissa, ei raivoa (paitsi lapset toisinaan :laughing: ), öisin saa nukkua rauhassa jne.

Rahahuolia on edelleen (maksan vielä vuosien ajan juoppiksen aiheuttamia velkoja… huoh…) mutta se ei enää takaisin saadun terveyden ja elämänilon rinnalla paljon paina. Joten kuten sitkutellaan kuukaudesta toiseen, eikä nälkää olla vielä nähty. Kaikki järjestyy kyllä!

Koville tämä henkinen tilinpäätös on kuitenkin välillä ottanut. Onneksi olen edelleen saanut käydä terapiassa (masennuksen jälkihoitoa). Menetin ihmisen jonka kanssa olen viettänyt melkein puolet elämästäni, jota rakastin ja jonka kanssa minun piti vanheta. Lapset menettivät ydinperheen. Mutta kyllä se totuus on vain se, että sitä ihmistä jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin ja tein lapsia ei vain yksinkertaisesti ole olemassa. Alkoholi on tuhonnut hänet, muuttanut toiseksi. Eli menetys on tapahtunut oikeasti jo kauan sitten.

Nyt rohkeasti vain lusikka siihen käteen ja päätöksiä tekemään, apua hakemaan (nimenomaan itsellesi!). Koita jaksaa, olen ajatuksissani mukanasi!

Ja jos kirjastoon pääset,katso löytyykö Raimo O Kojon Eroon viinasta.Se antaa näkökulmia alkoholismin joka laidalta,perhe ja juoppo itse,nyttemmin raitistunut. ja AA? tyyneysrukos!

Alusta aloittanut,

oli sydäntä lämmittävää lukea kokemuksestasi. Ja kirjoitit niin kauniistikin asiasta, ettei ole helppoa luopua ihmisestä, jonka kanssa oli ajatellut vanheta. Me olemme olleet aviossa jo parikymmentä vuotta, joten yhdessäelettyä on aika paljon takana. Tuntuu kauhealta, ettei olisi enää ketään, jolle voisi sanoa: muistatko silloin… Kukaan muu ei koskaan voi jakaa niitä muistoja kanssani.

Omat lapseni ovat jo melko isoja, joten sellaista huolta ei ole. Ehkä eniten pelottaa se ratkaisun tekeminen. Että todella, lopullisesti sanoisi toiselle että tämä oli nyt tässä. Enää ei tule mahdollisuuksia eikä uusia yrittämisiä. Ja huolettaa se, että teen pätkätöitä ja aina säännnöllisesti elämääni kuuluu työttömyysjaksoja. Murrosikäisillä nuorillakin on jo melkolailla tarpeita ja menoja ja toki haluaisi, että heilläkin olisi mahdollisuuksia viettää kivaa vapaa-aikaa ja käyttää rahaa omiin juttuihinsa.

Surullista. Surullista, kuinka moni täälläkin suree saman asian vuoksi! Kuinka monta kivaa perhettä hajoaa alkoholin vuoksi.

Mutta joo, ymmärrän, että vain itse voi vaikuttaa omaan hyvinvointiini ja myönnän kaipaavani kuvailemaasi rauhaa ja tietoa siitä, että kotona ei ole mitään ylläriä odottamassa.

Helpottaa kovasti kun saa puida omia tuntojaan täällä kanssanne!

Hoh hoo

Sainpahan taas kelpo ryöpytyksen…

Tarkoitukesni oli jutella vakavasti ja rakentavasti selvinpäin olevan puolison kanssa mutta homma päättyi itkuun ja pahaan mieleen, molemminpuoliseen toki. Sain kuulla, kuinka itsekäs ja kyvytön olen ja kuinka puolison elämä on ollut lähes helvettiä rinnallani. Ja osansa sai myös sukuni???

Tästä sitä jatketaan turvonnein silmäpussin viikonloppuun lasten kanssa. Aina sitä jää miettimään että olenko oikeasti sellainen hirviö, kun toinen antaa ymmärtää. Miten en saa tehtyä selväksi, että aikomukseni ovat aivan hyvät ja haluaisin yhteistä parastamme? Olen kuulemma viime vuodet vain alistanut puolisoani.

Toki sitä nalkuttaa ja on tosi vihainen silloin, kun toinen juo. Mutta että läpeensä paha ja ilkeä, sitä on paha kuulla.

Huh huh, olo on kuin leijuisi jossain todellisuuden ja sumun välillä. Kuka minä olen, mitä minä olen tehnyt, mitä pitäisi tehdä, olenko syntynyt tänne suremaan ja itkemään??? Ja hemmetin isäinpäivä vielä huomenna.

Onneksi siellä on joku anonyymi ihminen, jolle saan nämäkin tunteeni sanoa. KUn oikeassa elämässä sellaisia henkilöitä minulla ei ole.

En tiedä lohduttaako tämä yhtään, mutta kumppanisi oksentaa omia pahoja olojaan. Ne eivät itse asiassa liity sinuun ollenkaan, vaikka pukeekin oloilleen sinun vaatteesi. Hän on vihainen ja pettynyt itseensä, mutta ei osaa käsitellä sitä. Toivottavasti osaisi hakea apua itselleen. Hae sinäkin itsellesi, jooko?

Parempia päiviä sinulle!

Kiitos Cricket!

Kyllä lohduttaa ja hyvin ja kauniisti muotoilit asian.

Olo on niin kurja, kun lohdutus ja lohduttaja tekisi hyvää, mutta en ole näistä asioistani oikein kenellekään puhunut niin kukaan ei osaa eikä ymmärrä olla tukenani. Tai joskus olenkin puhunut, silloin 5-10 vuotta sitten, kun kaikki alkoi, mutta juuri nyt olen taas “omillani”. En oikeastaan enää kehtaakaan ottaa oman kuntani palveluihin yhteyttä. Ajattelevat, että “eikö tuo nainen ikinä lopeta marisemista ja pysty seisomaan omillaan…”. Hävettää.

Itku on nyt tosi herkässä mutta pusken vain arjen läpi. Kauheaa sanoa, mutta olen ollut tosi surullinen monta monta vuotta.

Jos et löydä Al-anonia paikkakunnaltasi, voit ehkä tilata kuitenkin kirjallisuutta? al-anon.fi/kirjallisuus

Et ole yksin, et tänäänkään, et täälläkään.

Hei Syyslintu

mitä kuuluu? Kirjoitit niin koskettavasti elämästäsi ja olostasi että haluaisin kuulla miten olet jaksanut. Kirjoittele tänne edelleen, täältä saat ainakin toivottavasti jonkinlaista apua (edes vertaistukea) itsellesi.

Virtuaalihalauksia!

Alusta aloittanut,

Kiitos, että muistit minua - tuntui hyvältä!

Tilanne on sellainen, että viikolla upottaudun töihin enkä halua enkä ehdi ajatella mitään vakavasti. Viikonloppuina olemme yrittäneet jutella muttemme ole päässeet puusta pitkälle. Oikeasti en jaksa uskoa, että onnistummekaan. Kyllä elämä on tainnut mennä niin solmuun ettei sitä ihan helpolla ainakaan avata. Ja vaikea olla neutraali ja käyttäytyä fiksusti kun itse juuri näissä liemissä lilluu, tunteet ovat niin vahvasti mukana.

Luottamus on nolla ja vaikka mitään isoa retkahdusta ei olekaan tapahtunut (pieniä siis joo :blush: ) niin elämä tuntuu kovin tyhjältä, kulissilta. Löysin taas kerran itseni toivomasta ja taipumasta pikkuisen yrityksen puolelle mutta jouduin pettymään kun puoliso tuli töistä viinalta haisten. Jos olen ihan rehellinen niin rakkaus taitaa olla aikas kuollut suhteessamme. Eikä sen liekkiinpuhaltelu onnistu, kun toinen viskoo tasaisesti kapuloita rattaisiin.

Joku (fiksu) osa minussa sanoo, että NYT olisi hyvä hetki lähteä, vielä ehtisi ja jaksaisi aloittaa ihan uudenlaisen elämän. Voisi saada ihan uusia hienoja juttuja tämän masennuksen ja pettymyksen tilalle. Voi kun olisikin kristallipallo, josta voisi vähän kurkata kevääseen ja ensi kesään. Puolisoni pitää minua tosi kovana ja määräilijänä - itse näen itsessäni tosi pelokkaan ja huolestuneen ihmisen. Ja lisäksi olen tosi herkkä - esim. lasten mielialoja ja tuntemuksia yritän tässä selvitellä ja haistella sillä heidän hyvinvointinsa on minulla tärkeintä kaikesta. Mutta toisaalta oikein nauratti, kun yhtenä iltana yhtäkkiä piristyin kovasti, kun kuvittelin itseni kauniina ja hyvännäköisenä teatteriin tai tansseihin lähtemässä. Voisihan elämä olla sellaistakin, eikä vain nuhruisessa kodissa toisen aiheuttamia huolia murehtimassa… Yllätyin, kuinka “itsekkäästi” pystyin ajattelemaan. Yksi alkoholistin puolison vitsaus taitaa olla juuri tuo itsetunnon täydellinen tuhoutuminen.

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin!! Olet rohkea ja olet totisesti ansainnut levollisen ja mukavan elämän lastesi kanssa! Ihailen sinua ja rohkeuttasi.

Kiva tietää, että on saanut virtuaalisen sielunveljen.

Huomenia

Jännitystä ja yllättäviä käänteitä - otteita alkoholistiperheen arjesta…

Luulin jo, että NYT elämä alkaa tasaantua. Puolisolta tapahtui pieni repsahdus, johon “erehdyin” toteamaan, että olen pettynyt ja kuinkas kävikään - masentunut ja loukattu Hän päätti lohduttautua oikein isolla juomingilla. Ja minä kärvistelen pahaa oloani kotona. Yritän pinnistellä sitä vastaan, ettei koko viikonloppuni kuluisi alamaissa ja murehtiessa. Että saisin tehtyä rästitöitä ja vähän rentouduttuakin, kuten suunnitelmani oli.

Mielestäni Hän on kuin pieni lapsi, jota pitäisi kaiken aikaa kiitellä ja kannustaa, kun on ollut päivän tai pari juomatta. Kiukutteleekin kuin pahin uhmaikäinen, jos erehdyn murahtamaan moittivasti. Mutta hän on kuitenkin ovela aikuinen, joka osaa kääntää tapahtuneita ja sanottua niin, että se oikeasti kuullostaakin siltä, että MINÄ olen syyllinen kodin huonoon henkeen ja kaikkien pahaan oloon. Varmasti niinkin. Minusta on tullut tosi kiva ja v…mäinen tässä kovassa koulussa.

Juuri nyt on töissäkin superrankkaa ja moni aamu on alkanut väsymyksestä johtuvalla itkulla työmatkan aikana. Harmittaa, että annan koko elämäni pyöriä murheiden ympärillä. Välillä mietin että osaanko edes enää iloita elämästä ja olla ilman murheita. Olen kuullut, että alkoholistien läheiset itse hakeutuvatkin hankaliin ja alistaviin tilanteisiin. En haluaisi tunnistaa itsestäni sellaista.

Minulla on kyllä suunnitelmakin. Salaa mielessäni mietin, että kunhan työsaralla helpottaa ottaisin ja lähtisin omilleni. Mutta epäilen onko minusta tuon suuren askeleen ottajaksi. Olen arka ja avuton. Niin moni asia perheessämme on puolisoni hoitamaa, en taitaisi osata edes TV:tä ostaa :astonished: . Ja erityisesti: mietin JOSPA hän KUITENKIN raitistuisi ja muuttuisi taas siksi, johon aikoinani rakastuin…

Oma irtautumiseni käynnistyi juuri siitä, etten enää tuntenut itseäni. Minä en ollut enää minä, vaan ilkeä akka ja kauhukseni käyttäydyinkin sen mukaan. Hain pitkään syytä itsestäni ja kierryin suorastaan rinkelille yrittäessäni miellyttää toista. Ei auttanut. Kodin ilmapiiri oli ainaista munankuorilla kävelyä, kun ei koskaan tiennyt, mikä laukaisi juomisen. Toivoin, toivoin niin kovasti että hän muuttuisi…

Joku fiksu sitten sanoi minulle aikanaan, että toivomalla ei tapahdu mitään. “Älä toivo, vaan toimi”. Toista en voi muuttaa. Ainoa, johon voin vaikuttaa on minä. Niinpä lopetin toivomisen ja ryhdyin toimimaan. Kumppanikin raitistui eron jälkeen reilusti yli kymmeneksi vuodeksi, kun hoitsu otti pitkät :slight_smile:

Kyllä sinä osaat telkkarin ostaa! Ja jos et, kyllä me neuvomme :slight_smile:

Koville ottaa jaksaminen näin joulun alla. Kaikki hommat tekemättä ja moni murhe painaa. Siitä olen ylpeä ja onnellinen, että sain varattua itselleni keskusteluajan heti tammikuun alkuun. Ihanaa päästä purkamaan asioita jonkun kanssa. Ja odotan kovasti neutraalia ulkopuolista näkemystä ja kommenttia tilanteesta.

En odota joululta oikein mitään. Jotain pitää järjestää ja rauhan olla maassa lasten takia, mutta koitan miettiä sellaisia asioita joita voin tehdä ja joista voin nauttia yksikseni. En ole riippuvainen kenenkään toisen tilasta ja humala-asteesta. Uudelle vuodelle on kovasti lupauksia ja toiveita, kuten aina. Unelmiakin ehkä. Ne pitävät voimia yllä.

Vuosi -13 jää kyllä ikuisesti mieleeni ja toivon, ettei toista tuollaista tule enää elämässä vastaan.

Murheellisin mielin tässä järjestelen joulua - yksin.

Onko muille tuttua sellainen, että lopulta lapsetkin kääntyvät vastaan?? Kun kuvittelee, että on vuosikaudet sietänyt ja tehnyt ratkaisuja etupäässä lasten eduksi niin sitten kuuleekin, että nämä toivoisivat pikaista eroa ja tuntuvat jopa harmittelevan, että näin kauan on katseltu.

Tuntuu tosi pahalta. Ei murkku kai oikein ymmärrä mitä se olisi ollut elämä työttömänä pikkukaksiossa. Ilman tietokoneita, harrastuksia, merkkifarkkuja, uusinta kännykkää…

Lapseni on nyt mököttänyt pari päivää enkä oikein saa kontaktia häneen. Oma mielikin on maassa (sillä taas on retkahdettu meillä oikein kunnolla) ja taakka tuntuu SIETÄMÄTTÖMÄLTÄ kun lapsen asenne on tuollainen. Vai onko se vain pahaa oloa, jota hän ei saa oikein muuten purettua???

Jos perheeni murenee niin, että lapsetkin kääntävät selkänsä minulle ei taida olla oikein enää mitään syytä jatkaa, elämää nimittäin. Minkä helvetin takia meikäläinen on tänne oikein laitettu kärsimään ja setvimään näitä toisen keittämiä soppia!

Juu, tammikuulle sain keskusteluapua mutta tässähän on näitä pyhiä ja pyhiä ja aikaa ja aikaa miettiä ja murehtia. Ja sitten sitä kulissia ja hymynaamaria pitämään sukulaisten luo. Ei niin, etteikö juomisesta voisi puhua. Mutta että nyt oma mieleni on näin musta - sillä en halua vanhempiani rasittaa.

Mietinpä vain, että mikä on se suuri pahuus, jonka olen tehnyt jotta minua näin rankaistaan.

Huh, tähän tietty sekoittuu omaa syksyn väsymystä ja loman alku purkautuu. Mutta toisaalta voisi se purkautua iloisemmissa ja levollisemmissakin merkeissä.

Raitista joulua kaikille!